Kun Milán Budapestin asemalla nousi vaunuihin, valtasi hänet kauhea
rauhattomuus.
— Aja niin joutuin kuin voit, huusi hän ajurille.
Hän tuli Sándor-kadulle ja hyökkäsi käytävässä neljä porrasta
kerrallaan.
— Kun vain en tulisi liian myöhään!
Huoneiston ovi oli lukittu, hänen ankariin kolkutuksiinsa ei kukaan
vastannut, ja Frau Annan komerosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Onneksi oli hänellä mukanaan eteishuoneen avain, niin että hän ainakin
pääsi sisälle... Voimakkaasti sykkivin sydämin hän astui ensimmäiseen
huoneeseen... Hän oli yhtä rauhaton kuin on vuorityömies tunkeutuessaan
sortuneeseen solaan, missä hänen toverinsa ovat odottaneet apua jo
viisi vuorokautta...
— Gyurka! Sándor! huusi hän lempeästi ja lohduttavasti.
Ei kuulunut vastausta. Toisessa huoneessa olivat sängyt tyhjinä.
— Pojat! Älkäähän nyt... sanoi Milán nauraen, mutta hänen naurunsa ei
lähtenyt oikein sydämestä.
Huoneisto oli kovin kylmä ja epämiellyttävä. Hän palasi taas Frau
Annan komeroon. Missähän ne mahtoivat olla? Sitten hän tutki tarkkaan
molemmat huoneet, tarkasti vielä sängynalukset, mutta mistään ei hän
löytänyt mitään, joka olisi osoittanut, että siellä oli ihmisiä joskus
asunut... Asunto oli autio ja tyhjä niinkuin asumaton saari keskellä
aavaa valtamerta.
Vihdoin hän avasi kaapitkin. Toisen vaatesäiliön ovenpielestä hän löysi
kirjaillun liivin, unohdettuna ja salaperäisenä niinkuin kivikauden
eläin...
Taikauskoinen pelko valtasi hänet, kun hän samassa kuuli ääniä
takanaan. Ovella hän näki Frau Annan, iso huivi päässään ja kädessään
paperikäärö. Rouvakin pelästyi pahasti huomatessaan Milánin surkeat
kasvot.
— Jessus Maria! Vieläkö armollinen herra elää?
— Missä on Gyurka? Missä on Sándor?
— Eikö armollinen herra vienyt heitä mukanaan?
— Minäkö?
Minkä hän Frau Annalta sai kuulla, oli yhä enemmän omiaan saattamaan
hänet rauhattomaksi. Pojat olivat neljä viisi päivää sitten hävinneet
huoneistosta, vähän sen jälkeen, kun Milán oli matkustanut Kécskaan.
— Missä he lienevätkään? kysyi Frau Anna.
Milán kohautti olkapäitään.
— Olenko minä veljeni vartija?
Hän sanoi niinkuin Kain, kun Herra häneltä kysyi hänen veljeänsä Abelia.
— Kain! Kain! Missä ovat sinun veljesi Gyurka ja Sándorka?
Vaikka ehätänkin kertomukseni tapausten edelle, kerron kuitenkin,
että Milán odotti vielä kolme päivää veljiään kotona. Hän etsi heitä
kahviloista ja päivällisaikaan Vácsi-kadulta. Aina vain turhaan! Hän
sähkötti kotiinkin Bács-Tamásiin, mutta sieltä vastattiin, ettei siellä
tiedetty pojista mitään.
Vielä yhden yrityksen hän teki. Hän pani seuraavan ilmoituksen erääseen
sanomalehteen:
Gyurka ja Sándor! Tulkaa kotiin. Kaikki on anteeksi annettu.
Milán.
Mutta ei siihenkään kuulunut vastausta...