Ilta, jona Kaunis Helena näyteltiin kesäteatterissa, päättyi hyvin
onnelliseen perhekohtaukseen. Milán Gyurkovics oli näet sen jälkeen
kuin rouva Hetvicz oli hänet jättänyt näyttämökoristeiden keskelle,
ankarassa surussaan lähtenyt Orfeumiin ja tapasi siellä kadonneet
nuorukaiset, Gyurkan ja Sándorin.
Ensiksi hän näki Sándorin, joka seisoi sisäänkäytävän ovella hakkaillen
kainosti nenäkästä kukkatyttöä. Milán mukkasi häntä selkään.
— Täälläkö sinä oletkin, penikka?
Nuorukainen mittaili vihaisesti Milánia kiireestä kantapäähän.
— Kuule sinä kananvaras, saisit hävetä!
— Missä Gyurka on?
Gyurka istui kauempana olevassa aitiossa. Sándorka tarttui pelästyneenä
veljeään käsipuolesta.
— Voi, Milán, älä mene sinne! Hänellä on revolveri!
— Entä sitten?
— Hän on luvannut ampua sinut, missä ikinä tapaakin...
— Kyllä minä annan hänelle revolverin.
Reippain askelin hän läheni aitiota, missä Gyurka istui
kamariherra-Elefántovicsin seurassa. Hän löi veljeään olkapäälle.
— Servus, pojat!
Gyurka käännähti ja katseli synkkänä veljeään.
— Minä en tunne herraa!
— Älä hulluttele, Gyurka.
— Minä sanoin jo, etten tunne herraa, ja pyydän päästä
tungettelemisista!
Milán vaihtoi jonkin sanan Elefántovicsin kanssa; sitten hän palasi
Sándorkan luo, joka parhaillaan kujeili vaatevaraston hoitajattaren
kanssa.
— Missä te olette tähän asti vetelehtineet?
Ensiksi hän ei tahtonut ruveta puheisiin, mutta kun veli oli luvannut
muutamia korvapuusteja, vastasi hän suopeasti kysymyksiin.
— Emme ole missään vetelehtineet, me vuokrasimme itsellemme toisen
huoneiston... Gyurka ei tahdo enää asua sinun kanssasi...
Sitten hän kertoi kaiken, mikä saattoi kiinnittää Milánin mieltä.
Kun Milán tuon onnettoman päivän aamuna oli myynyt heidän vaatteensa
ja matkustanut Kécskaan, olivat öisten huvien uuvuttamat nuoret
miehet nukkuneet puoleen päivään asti. Silloin he olivat heränneet
ja käsittivät surkean asemansa. Koko iltapäivän he olivat odottaneet
Milánia rauhattomuuden yhä kasvaessa. Illan tullen he olivat jo
nälkäisiä kuin sudet... Sándorka oli silloin pukeutunut kirjailtuun
liiviin, kurkottanut ikkunasta ja kutsunut kaupunginpalvelijan.
Heillä oli vielä muutamia pikkukolikoita ja niillä he ostattivat
itselleen leipää... He yrittivät jälleen nukkua, mutta kun he eivät
olleet unisia, sytyttivät he lampun ja pelasivat korttia aamuun asti,
tietysti luotolla. Sitten he nukkuivat jälleen puoleen päivään, ja
kun he uudelleen heräsivät, näytti heistä tulevaisuus armottoman
synkältä. Siiloin Gyurka vannoi ampuvansa _varkaan_, missä vain
tapaisikin hänet. (Sitä ennen täytyisi tietysti lunastaa revolveri —
puhdistuslaitoksesta.)
Epätoivoisesta asemasta auttoi heidät kuitenkin ihmeellinen
sattuma. Iltapäivällä tuotiin heille postista käärö, ja kun Gyurka
jännityksestä vapisevin käsin avasi sen, löysi hän jalomuotoisen
hopeisen paimensauvan. Sen oli lähettänyt jalosukuinen, korkeimmasti
oppinut Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (_in partibus
infidelium_). Hän oli lähettänyt sen antaakseen kiinnittää siihen
uusia granaatteja. Gyurka veti kirjaillun liivin uudemman kerran
ylleen, kutsui kaupunginpalvelijan ja lähetti paimensauvan —
puhdistuslaitokseen. (Onnelliset _unikeot_, Kolumbácsin rovastikunnan
entiset suojeluspyhät, hymyilivät varmaankin sormiensa lomitse
taivaassa.)
Kaupunginlähetti toi niin paljon rahaa, että he saattoivat lunastaa
kaksi kokonaista pukua toisesta puhdistuslaitoksesta, ja sitten he
menivät aterioimaan kunnollisen päivällisen, ylellisyys, johon he viime
aikoina eivät lainkaan olleet tottuneet. Mutta kun he eivät kehdanneet
yhdessä ravintolassa syödä riittämään asti, söivät he peräkkäin
kolmessa.
Kun he seuraavana päivänä tulivat vakuutetuiksi siitä, että Milán
ei heistä sen enempää välittänyt, muuttivat he Gyurkan ehdotuksesta
uuteen asuntoon. Frau Annalle he eivät hiiskuneet sanaakaan,
mikä sitäkin paremmin kävi laatuun, kun he saattoivat muuttaa
huomiota herättämättä. Sándorka kantoi herätyskellon (ei koskaan
ole millään ollut niin tarpeetonta tehtävää kuin tällä ikuisesti
halveksitulla koneella!), Gyurka muutti kaksi hammas-harjaa ja
parin Argosy-Braces-housunkannattimia Reaalikoulukadun varrella
olevaan uuteen asuntoon... Kun he eivät kenellekään ilmaisseet
uutta osoitettaan, tietenkään eivät myöskään piirivirkamiehille,
eivät heitä saavuttaneet korkeimmasti oppineen, jalosukuisen herra
Nektáriusz Gyurkovicsin kirjeet, joissa hän uhkasi veljenpoikiaan
pannajulistuksella, elleivät he viipymättä toimittaisi hänelle _in
partibiis infidelium_ paimensauvaa...
— Te olette käsittämättömän kevytmielisiä poikia! sanoi Milán
moittivasti, kun Sándorka oli lopettanut kertomuksensa.
Veljekset elivät pitkän ajan erossa, ja Gyurka, joka ranskalaisten
kuninkaiden tavoin ei ollut mitään unohtanut (mitään ei hän myöskään
ollut oppinut), ei koskaan ollut Milánista tietääkseenkään, kun
he joskus sattumoisin kohtasivat toisensa. Hän oli siinä määrin
johdonmukainen, että jos he joskus tapasivat toisensa bácskalaisten
korttipöydässä, keskusteli hän veljensä kanssa ainoastaan _per
procurationem_.
— Joku on antanut väärän kortin! Tai: eräs herra ei ole maksanut! sanoi
Gyurka naapurilleen, ja silloin tarkoitti huomautus Milánia.
Kahteen kuukauteen ei tapahtunut mitään mainittavaa. Mainitsen
ainoastaan liikkeellä olevan huhun, jonka Milán sai tietää Jenő
Gáspárilta, Csik-Szent-Gáspárin ja Krászna-Gellerin ritarilta.
— No, mitä minä sanoin? sanoi hänelle kerran kuninkaallinen hoviherra.
— Mitä sinä sanoit?
— Sitä vain, että Pista Dénes menee rouva Hetviczin kanssa naimisiin.
— Eikä hän ole mennyt hänen kanssaan naimisiin.
— Mutta hän menee pian. Varmoista lähteistä olen kuullut, että
sotamarski Hetvicz neuvottelee puolisonsa kanssa avioerosta... Vanha
herra on Kauniin Helenan välikohtauksen jälkeen kyllästynyt perheensä
iankaikkiseen piiritystilaan...
Milán kysyi viattomin kasvoin, mitä Kauniin Helenan välikohtausta hän
tarkoitti.
— Etkö ole kuullut puhuttavan siitä? Vapaaherratar tahtoi esiintyä
Budassa Kauniina Helenana... Mutta Dénes oli ajoissa saanut jutusta
vihiä ja teki tyhjäksi hänen aikeensa... Hän talutti hänet käsipuolesta
kadulle, istutti hänet vaunuihin ja lähetti hänet kotiin... Se oli
vahinko! Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat maksaneet mitä hyvänsä,
kun vain olisivat nähneet rouva Hetviczin Kauniina Helenana...
(Milán oli nähnyt ja luki sen näyn elämänsä ihanimpien muistojen
joukkoon.)
— Ensi kerran kymmeneen vuoteen puhelivat rakastavaiset silloin
toistensa kanssa. Seuraavana päivänä meni rouva Hetvicz, taskussaan
pullollinen atropiinia, Pista Déneksen nuoremman sisaren luo, suuteli
häntä, itki hiukan ja sanoi sitten nauttivansa myrkyn hänen nähtensä,
ellei hän auttaisi häntä tapaamaan ministeriä... Sisar lähetti
kauhistuneena noutamaan Dénestä... Vanhat rakastavaiset tekivät rauhan,
ja jo silloin, ensi kerran tavatessaan, he puhelivat avioliitosta.
— Minä en voi mennä teidän kanssanne naimisiin, sanoi Dénes. — Te
olette pannut toimeen niin monta häväistysjuttua, että minun on
mahdotonta...
— Koettakaa kuitenkin! rukoili rouva lempeästi.
Dénes käveli puolen tunnin ajan edestakaisin huoneessa.
— Minä suostun! sanoi hän. — Mutta minä lupaan kunniasanallani, että
niin pian kuin te panette toimeen ensimmäisen häväistysjutun, minä
ammun sekä teidät että itseni. Suostutteko siihen?
Vapaaherratar mietti hetkisen. Ehkä olisi hän kernaammin ottanut kuulan
sijasta kunnon selkäsaunan...
— Suostun, sanoi hän. — Mutta minäkin asetan ehdon. Luvatkaa, ettette
koskaan, edes päiväksikään, jätä minua yksin... Minä seuraan teitä
mielelläni metsästysretkillenne ja kaikilla teidän teillänne. Jos te
sen lupaatte, olen minä varma itsestäni.
Siitäkin he olivat yksimielisiä, ja Dénes ilmoitti itse päätöksensä
sotamarskille. Rouva Hetviczkin kirjoitti miehelleen. Näin hän
kirjoitti:
»Kuuden kuukauden kuluttua minä matkustan István Déneksen kanssa
Italiaan. Riippuu teistä, matkustanko rouva Déneksenä vai rouva
Hetviczinä...»
Sotamarski nauroi hirmustuneena.
— Hyvä on, sanoi hän. — Minä en voi paremmin kostaa Dénekselle kuin
antamalla hänelle rouvani.
Hänen oli jo mahdoton tulla muuhun ratkaisuun. Ei voinut ajatella
gordilaisen solmun avaamista sapeliniskulla, kun raudanväkevän
kaartilaisen oikea käsivarsi oli kangistunut.
Avioero haettiin — rouva Hetviczin sanojen mukaan — _molemminpuolisen
vastenmielisyyden_ perusteella.
Myöhemmin keväällä Milán sai kuulla, että kaunis rouva todellakin oli
Déneksen kanssa lähtenyt Italiaan. Hän ei tosin vielä ollut rouva
Dénes, mutta ei hän enää ollut rouva Hetviczkään, ja senvuoksi seurasi
heitä Déneksen sisar matkalla.
Kuusi viikkoa myöhemmin järkytti Milánin rauhaa hyvin omituinen
asia. Hän istui kahvilassaan lukien sanomalehteä, kun hänen silmänsä
pysähtyivät seuraavaan uutiseen:
_Kécskan mandaatti_. Kécskan vapaamielinen puolue on tänään, Sándor
Kulcsárin johtaessa puhetta, päättänyt yksimielisesti, että István
Kovácsin tultua nimitetyksi yli-ispaaniksi hänen vapaaksi jättämänsä
mandaatti tarjotaan Milán Gyurkovicsille. Gyurkovics on tunnettu
etevänä hallinnollisena kykynä, ja sentähden on toivottavaa,
että tämä hänen kykynsä koituu puolueelle suureksi voitoksi, kun
hallinnollisten asiain järjestely tulee päiväjärjestykseen.
— Kas vain, sanoi Milán hämmästyneenä, — enpä edes aavistanutkaan, että
minulla on maassa kannatusta.
Parin päivän kuluttua puhuivat sanomalehdet jälleen Kécskan
mandaatista. Nyt sanottiin, että tämä salaperäinen Milán Gyurkovics —
jonka valinta oli ehdottomasti varma — pitää ohjelmapuheen kesäkuun
viidentenä Kécskassa, missä häntä innostuneesti odotettiin.
— Tämä on hyvin kummallista, sanoi Milán.
Kesäkuun neljäntenä hän sai seuraavan sähkösanoman Kécskasta:
»Pyydämme teiltä ilmoitusta, missä junassa voimme teidän
jalosukuisuuttanne odottaa. Sándor Kulcsár, puolueen puheenjohtaja.»
Milán kalpeni.
— Jeesus Maria, se kai vain ei...?! — Mutta jos se sittenkin?!
Hänen täytyi nyt uskoa, että jollekin toiselle Milán Gyurkovicsille
tarkoitettu sähkösanoma oli eksynyt hänen käsiinsä, ja saadakseen
täyden varmuuden kysyi hän poliisilaitoksesta, asuiko mahdollisesti
Budapestissä joku toinenkin Milán Gyurkovics. Hänelle vastattiin, että
ketään Gyurkovics-nimistä kaupungin alueella ei asunut, mutta Györgye
vicsejä, Jurkovicseja ja vieläpä Gyurgyákovicsejakin oli runsain määrin
varastossa.
— Ei auta muu kuin että minun täytyy itse lähteä Kécskaan, sanoi Milán.
Hänen täytyi valmistautua kahteen mahdollisuuteen: joko olisi joku
toinen Kécskan ehdokas tai hän. Vaikka hän ei olisikaan ehdokas, ja hän
kuitenkin matkustaisi Kécskaan, ei hän joutuisi häviöön. Mutta jos hän
sittenkin olisi, eikä lähtisi, olisi se hänelle sangen noloa. Viisas
odottaa pahinta ja on valmistautunut parhaimpaan.
Seuraavana päivänä hän lähti Kécskaan. Asemasilta oli täynnä väkeä,
liput liehuivat ja soitto kaikui. Puolueen puheenjohtaja, herra
Kulcsár, jonka Milán tunsi tilanhoitajaksi, astui hänen luokseen
paljastetuin päin:
— Kunnioitettava kansalainen!
Epäilemättä minä olen valtiopäivämies!
Nelivaljakossa hän lensi linnaan, ratsujoukon seuraamana.
Ratsumiesten joukossa Milán tunsi useita Kécska-herrojen
lakeijoita; vaunuja seuraavat valitsijamiehet olivat tarkastajia ja
maanviljelysharjoittelijoita.
Linnassa selitti tilanhoitaja — puoluepuheenjohtaja — Milánille
salaperäisen ehdokkuuden alkuvaiheet ja näytti hänelle vapaaherratar
Jankyn Sorrentosta lähettämän kirjeen.
»Rakas Kulcsár!» — kirjoitti hänen armonsa. — »Ei tule mitään siitä,
että valitsemme vävynne Kécskan valtiopäivämieheksi. Me etsimme jonkun
muun sopivan toimen hänelle, mutta Kécskan valtiopäivämieheksi tulee
Milán Gyurkovics, mies, joka ymmärtää kaikkea ja kykenee kaikkeen.
Minä toivon, että te toimitatte hänelle kelpo vastaanoton ja annatte
kansalle paljon viiniä, niin että ne huutavat kunnolla eläköötä.
Järjestäkää vielä ratsujoukko häntä saattamaan, liput liehumaan ja
illalla soihtukulkue, ja joka äänestää toisen puolueen ehdokasta, hänet
on erotettava tai myöskin voitte riistää häneltä vuokraoikeuden. Minä
kirjoitan pian lähemmin Gyurkovicsille. Mitä Vassista tulevaan neljän
junaan tulee...» Kirjeen loppuosan sisällys ei koskenut politiikkaa.
Milán katseli hartaasti kirsikanvarren korkuisia kirjaimia, jotka
sekavina kietoutuivat toisiinsa. Armollinen kaunis rouva oli siis
ajatellut häntä! (Armollinen kaunis rouva oli ensiksi aikonut lähettää
kauniin sikarikotelon Milánille, mutta sitten — vaikka hän ei ollutkaan
mikään vaatelias nainen — oli hän ajatellut, ettei se kuitenkaan
ollut oikein riittävä korvaus Milánin pettyneille toiveille, ja
niin oli hän johtunut ajattelemaan sikarikotelon asemesta Kécskan
valtiopäivämiestointa. Hän oli aikeissa kirjoittaakin hänelle, varmaan
olisi hän kirjoittanutkin, ellei häntä olisi siitä estänyt tärkeämpi
asia: huvimatka Vesuviukselle. Sillä välin oli hän unohtanut Milánit,
valtiopäivämiesehdokkuudet, Kécskat ja kaikki...)
Päivälliseen asti Milán valmisteli ohjelmapuhettaan, mutta
päivällisillä hänen täytyi pyytää puolueen puheenjohtajalta selitystä
erääseen kysymykseen, joka painoi hänen omaatuntoaan.
— Anteeksi, mutta minkä ohjelman edustajaksi minut valitaan?
— Hallituspuolueen...
Puheensa hän piti Alsó-Kécskan kunnantalon edustalla. Saman talon
edustalla, jonka käräjätuvassa hän edellisenä syksynä, pettämätöntä
taistelujärjestelmäänsä noudattaen, oli hakannut kapteenin gulyásiksi.
Riittänee, kun mainitsen puheen tärkeimmät kohdat:
Me pidämme kiinni kolmiliitosta; veljellisestä suhtautumisesta
Itävaltaan, perustuslaillisten peruskysymysten asteittaisesta
kehittämisestä; mikäli mahdollista on saatava aikaan magyarilainen
hovinpito, kansallinen sotajoukko ja pankki. Budapest on kohotettava
maailmankaupungiksi, mutta ei maakuntien sivistyskeskuksien
kustannuksella. Laivaliike on saatava kukoistamaan merellä ja
Tonavalla. — Kansallisuus- ja phylloxera-kysymykset on perusteellisesti
ratkaistava; eri uskoa tunnustavain välit on saatettava sopuisalle
kannalle: perusveroja on huojennettava, välilliset verot on
poistettava ja aikaansaatava vapaa viinanpoltto ja tupakanviljely.
Samoin hallituksen alainen kunnallishallitus, avartamalla kunnallisen
itsehallinnon oikeuksia. Kécskaan on perustettava valtionkymnaasi,
maanviljelyskoulu, mahdollisesti sotilaskasarmi, hevossiitoslaitos,
metsänhoitolaitos ja paikallinen rautatie...
Valitsijat kuuntelivat Milánia tavattoman innostuneina, yhtä hyvin kuin
he olisivat — tilanhoitajan toivomuksesta — innostuneina kuunnelleet
häntä, vaikka hän olisi luvannut heille viisikolmatta paria raippoja
kullekin.
Neljän päivän kuluttua pidettiin Kécskassa vaalit ja Milán valittiin
suunnattomalla äänten enemmistöllä.
(Minun täytyy huomauttaa, että kymmenen Kécskan neljästäsadasta
kuudestakymmenestä valitsijasta, joilla ei ollut mitään
tekemistä virka- tai vuokra-asioissa tilanhoitajan kanssa, anoi
vaalilautakunnalta vaalien kumoamista, »koska Milán Gyurkovicsia
ei mainita yhdessäkään maan neljästäsadasta kolmestatoista
vaaliluettelosta veroamaksavana kansalaisena, eikä hän siis ollut
maksanut asevelvollisuusveroa eikä mitään muitakaan veroja». Mutta
vaalia ei voitu kumota, sillä yksi kymmenestä — jolle tilanhoitaja
oli luvannut anniskeluoikeudet — peruutti nimensä ja vaatimuksensa
lautakunnan kokouksessa.)
Kun Milán vaalien jälkeen palasi Budapestiin, vastaanottivat hänet
asemalla hänen molemmat veljensä, Gyurka ja Sándor. Milán puristi
sydämellisesti heidän käsiään, myöskin Gyurkan, antaen hänelle anteeksi
hänen sopimattoman käytöksensä viimeisen puolen vuoden kuluessa.
Vaunuissa hän kääntyi juhlallisesti Sándorkaan:
— Miten luontuu sinun ylioppilastutkintosi?
— Ensi viikolla saan tiedon päivästä, vastasi Sándorka pelästyneenä.
— Lue, Sándor, lue, sillä ilman työtä ei palkinto seuraa... Muuten voin
kyllä myöhemmin puhua opettajasi kanssa...
Sitten hän kääntyi Gyurkan puoleen:
— Minulla on sinunkin varallesi suunnitelmia. Tule minun luokseni
jonakin päivänä...
— Syömmekö yhdessä päivällistä? kysyi Gyurka, joka arveli, että
maineikas päivä olisi päätettävä Orfeumissa.
— Huomenna. Tänään aterioin vapaamielisten seurassa. Sitäpaitsi tahdon
tutustua muutamiin ministereihin...
Hän antoi kättä pojille, nyökäytti vakavana, puristi monokkelin
silmäkulmaansa ja poistui.
— Minä luulen, että hän aikoo vielä ylimaaherraksi, sanoi Gyurka.
— — —
Minä olen kertonut, _miten Milánista tuli valtiopäivämies_.
Minä tahtoisin vielä kertoa yhtä ja toista Gyurkán ja Sándorin
hommista, mutta nämä nuoret herrat (varsinkin nuorempi heistä!)
ovat vielä toistaiseksi kokonaan vailla sitä vakavuutta, joka on
välttämätön, jotta voisin heidät esittää kärsivällisille lukijoilleni.
Ehkä heidän korviensa taustat vielä joskus kuivuvat. Mutta
Gyurkovicsien historia on tältä kerralta loppunut.