Yöllä oli Milánilla painajainen, joka selvästi osoittaa, miten
herkän omantunnon luonto oli hänelle antanut. Hän näki unta, että
hän makasi vuoteessaan kuunnellen etäistä valitusta... Etäältä
kuulsi kalpea valojuova, joka heijastui yli kahden, kuukausikaupalla
vuokratun huoneen ja yli nukkuvien ihmisten kasvojen... Ne olivat
hyvin kalpeat ja hyvin murheelliset, aivan kuin eivät olisi saaneet
ruoanmurenta seitsemäänkymmeneen tuntiin... Väsyneissä käsissään
he pitelivät koruompeleista liiviä... Avoimesta ikkunasta lensi
parvittain jättiläiskokoisia yöperhosia huoneeseen, missä ne
suristen lentelivät... Jokainen perhonen oli kuin harmaasiipinen
vaatekauppias... Toinen toisensa perästä sormeili ja käänteli
kirjailtua liiviä, sitten he pudistivat halveksuvasti päätään ja
lensivät pois toisesta ikkunasta...
Kun Milán aamulla pukiessaan muisteli untaan, purskahti hän nauramaan.
— Tyhmyyksiä! sanoi hän. — Frau Anna on liian kunnianarvoinen rouva
antaakseen poikien kuolla nälkään... Hän kyllä keittää heille kahvia ja
kuminasoppaa... Hyvä on heidän sitäpaitsi levätä kerran riittävästi,
sillä viime aikoina olivat he suuressa määrässä olleet kevytmielisiä,
ja Sándorka näytti tosiaankin oikein huonolta.
Aamiaista syödessä kohtasi Milánia iloinen yllätys: hänen kolme
hyvää bácskalaista ystäväänsä tuli linnaan, Feri Horkay ja molemmat
herra Elefántovicsit, tappelupukari- ja monokkeli-elefantti. Nämä
herrat olivat Hetviczien bácskalaisia naapureita, Hetviczeillä näet
Janky-perheen kautta oli maatiloja viidessä piirikunnassa.
— Kreivin aikaan! sanoi Milán, jolla kahdeksasta ja puolesta
floriinista oli enää viisikymmentä kreutseria jäljellä. (Muut hän
oli jaellut juomarahoina.) Hän mietti jo keneltä heistä kolmesta
hän lainaisi rahoja, kun Feri Horkay pahaa aavistamatta astui
leijonanluolaan.
— Ethän ole, Milán, unohtanut, että olet minulle kahdeksansataa
floriinia velkaa?
— Miten olisin voinut sitä unohtaa. Kyllä annan ne sinulle.
Samassa hän veti lompakkonsa esille, kostutti sormenpäänsä ja rupesi
selailemaan papereita, joista osa oli ruusunkarvaisia.
— Onko sinulla kaksisataa floriinia?
— Tee hyvin!
Horkay antoi kohteliaasti Milánille tuhannesta puuttuvat kaksisataa, ja
Milán pisti rahat taskuunsa.
— Kas niin, nyt olen sinulle tuhannen floriinia velkaa.
Horkay kävi tästä hyvin surulliseksi ja päätti olla muistuttamatta
sen koommin ystäväänsä hänen velastaan. Sillä sivistyneenä ihmisenä
hän tiesi, että ainoastaan romaanisankarit, ollessaan kykenemättömiä
korttipeli-lakikirjan määräämien neljänkolmatta tunnin kuluessa
suorittamaan pelivelkaansa, ampuivat kuulan otsaansa.
Kun wieniläiskaartilainen edellisenä iltana oli esitelty Milánille, oli
kapteeni pistänyt kätensä taskuun, ettei hänen tarvitsisi antaa kättä
nuorelle miehelle, ja sanonut:
— Tunnen sinut jo huhuista, kaunis naamari.
Milán sävähti tulipunaiseksi.
— En voi maksaa kohteliaisuuttasi samalla mitalla, sanoi hän, — sillä
vasta nyt sain tietää, että _sinäkin_ olet maailmassa.
Sitten hän painoi monokkelinsa silmäkulmaansa ja kierähti
kantapäällään. Sotamarski kuunteli sivulta ja tarttui heti kaartilaista
käsipuolesta.
— Kuule! Minä kiellän sinua täällä pitämästä ketään pilkkanasi! Muualla
voit hänelle tehdä mitä haluat, mutta täällä pysy alallasi...
Aamiaisen aikana vapaaherratar osoitti Milánille jälleen suosiotaan
huomiota herättävällä tavalla. Koko seurueen nähden hän kutsui
hänet luokseen, ojensi hänelle kätensä ja antoi hänen napittaa
yhdeksännappisen hansikkaan. Sen hän teki hartaasti toivoen, että
kaartilainen pakahtuisi suuttumuksesta... Hänen hurskas toivomuksensa
ei tosin heti toteutunut, mutta kapteeni, joka istui Feri Horkayn
vieressä, punastui ja puhisi niinkuin liiaksi kuumennettu höyrypannu.
— Kuulehan, Milán, sanoi Horkay, kun he nousivat satulaan pihalla, —
minä huomasin, että kapteeni vaanii sinua...
— Sen pahempi hänelle, sanoi Milán hilpeästi hymyillen.
— Tiedätkö, että kapteeni miekkailee niinkuin Pál Kinizsi?
— Oletko nähnyt minun sitten miekkailevan?
Horkay ei koskaan ollut nähnyt Milánin miekkailevan. Muut olivat
nähneet, myös aliluutnantti Géza Gyurkovics, ja kaikki silminnäkijät
olivat yksimielisiä siitä, että Milán tosin hyökkäsi hyvin rohkeasti,
mutta miekkaili muuten niinkuin kyökkipiika... Nuori mies ei
kuitenkaan pitänyt tarpeellisena mitellä miekkoja kapteenin eikä
kenenkään toisenkaan kanssa, ja silloin hän jo päätti matkustaa
Budapestiin kaikkien mahdollisuuksien varalta ensimmäisessä junassa —
kaikkein nopeimmassa pikajunassa. Se, että hän Feri Horkaylle puhui
miekkailutaidostaan niin päättävästi ja varmasti, on ymmärrettävä aivan
käytännölliseltä kannalta. Hän oli näet aivan vakuutettu siitä, että
ihmiselle on edullisinta aina esiintyä rohkeasti. Pelko vahingoittaa
aina — ainoastaan kokematon ja tyhmä on pelkuri.
Kun kapteeni illallisilla sai kuulla, että Milán lähtee tiehensä,
muuttuivat hänen kasvonsa sellaisiksi kuin on metsästävän ketun ilme
sen nähdessä lihavan peltopyyn lentävän edestään.
— Hyvä on, sanoi hän Mádaylle, — hän lähteköön vain täältä, mutta
joko minä matkustan hänen kanssaan tai alennan minä ovenpielet niin
mataliksi, että hän saa ryömiä nelinkontin...
Ja — huomioonottaen ajan vähyyden — hän hyökkäsi täyttä lentoa Milánin
kimppuun.
— Et ole kohtelias, jos lähdet... Sillä kai ymmärrät, etten minä
ole tullut tänne Kécskan kettujen tähden, vaan kernaamminkin sinun
tähtesi...
— Pakottavien asioiden tähden täytyy minun lähteä, vastasi Milán,
— mutta voithan lohduttaa itseäsi sillä, että minut aina tapaat
Budapestissä.
— Minkä nimisenä? kysyi kaartilainen ylenkatseellisesti hymyillen.
Nähdessään hänen hymyilynsä tunsi vapaaherratar oikean kätensä sormien
syhyvän... Nenäkkään auliisti hän kääntyi kapteeniin.
— Gyurkovicsin nimen voit aina saada minulta tietää, sillä tiedäthän
hyvin, että minä olen hänen kummitätinsä...
Kapteeni pudisti päätään teennäisen surumielisesti.
— Pelkään vain, että jos käyn Gyurkovicsia tapaamassa Budapestissä, saa
hän jälleen _tärkeitä tehtäviä_...
Milán puraisi huultaan, mutta ei vastannut. Koko seurueeseen teki
kohtaus ikävän vaikutuksen, ja sotamarski loi vihaisia silmäyksiä
veljenpoikaansa. Kapteeni meni yhä pitemmälle.
— Miten sanotaankaan unkariksi sitä, että joku johdonmukaisesti välttää
kohtaamista.
Milán ei tahtonut ryömiä nelinkontin.
— Siihen ei ole unkarinkielessä vastaavaa sanaa, sanoi hän, — mutta
saksaksi se on _Rückwärtskonzentrierung_...
Kuullessaan tämän hirvittävän sanan käänsi sotamarski synkät kasvonsa
Milániin.
— Sinä näytät olevan perehtynyt sotaliikkeisiin? kysyi kapteeni
rypistäen kulmiaan.
— Ainoastaan teoreettisesti. Olen kuullut, että kun kreivi Moltke
vuonna 1866 matkusti Berliinistä Königgräziin kohdatakseen teidät, ette
te odottanutkaan häntä, vaan vetäydyitte Wieniin...
— Varmaan oli heillä _tärkeitä tehtäviä_ Wienissä, sanoi rouva Hetvicz
lapsellisen näköisenä ja kilisti lasia Milánin kanssa.
Hopeahaarukka vääntyi pykälämerkiksi kapteenin kädessä. Hän nielaisi
karkean kasarmikirouksen, joka jo pyöri hänen kielellään, ja vaikeni.
— Oletteko kuulleet, kenestä tulee Bácskan yli-ispaani? kysyi Horkay
kääntääkseen keskustelun muualle.
Myöhemmin pujotti palvelija salaa sotamarskin lähettämän paperiliuskan
kapteenin lautasen viereen.
»Älä tuhlaa enää sanojasi. Tuo herra on jo kuullut liikoja. Tuolle
herralle on kaksi korvaa liian paljon.»
— Aivan oikein! sanoi kaartilainen itsekseen. — Toisen niistä minä
varastan...
Eteisessä soittivat mustalaiset... Bácskan herrat aloittivat juomingit,
ja kun tappelupukari-Elefántovics heitti lattialle ensimmäisen lasin,
poistuivat naiset ja vanhemmat herrat ruokasalista.
— Te olette kunnon ystävä, Gyurkovics! sanoi vapaaherratar. Sitten
hänkin katosi, tanssivin askelin hiljaa hyräillen.
Kunnon ystävä tunsi jo silloin, että ilma oli hänen ympärillään
painostava. Silloin tällöin hän heitti karsaan katseen kaartilaiseen,
joka pöydän alapäässä istuen nojasi poskipäitään rystysiään vastaan ja
katseli vastustajaansa aivan rauhallisesti niinkuin jättiläiskäärme
nähdessään häkkiin teljetyn kaniinin edessään.
Kun Milán myöhemmin huomiota herättämättä pujahti eteisen ovelle,
huomasi hän hämmästyksekseen, että se oli lukittu. Palvelija antoi
hänelle selityksen.
— Herra kapteeni käski sulkea ovet. Kaikki avaimet ovat hänen
taskussaan. Herra kapteeni tahtoo huvitella ja sanoi, ettei hän ennen
aamua päästä ainoatakaan elävää sielua salista.
Ruokasalin ovella Milán tapasi Feri Horkayn.
— Tiedätkö mitä kaartilainen on luvannut tehdä sinulle?
— No?
— Hän luulee, että sinä sen vuoksi lähdet, ettet kestä viiniä...
Hän aikoo juottaa sinut humalaan ja sitten hän sitoo sinut riimulla
vapaaherrattaren ovenkahvaan...
— Niin minutko?
— Sinut juuri... Mutta älä rupea juomaan hänen kanssaan, sillä hän juo
niinkuin kuiva hiekka, ja hän pitää sanansa niinkuin mies... Mutta minä
olen miettinyt pääsyn pälkähästä. Sinä voit juottaa hänet humalaan ja
sitten sitoa hänet kirkonporttiin, jos tahdot...
— Mitenkä?
— Minä puhun palvelijalle ja pyydän häntä kaatamaan vettä
viinipulloihin ja värjäämään sen viininkarvaiseksi. Me annamme
kapteenin juoda puhdasta viiniä, mutta sinä juot vettä... Sitten voit
tehdä hänelle mitä ikinä haluat...
Kuten useimmat Bácskan herrat piti Milánkin ankarasti kiinni juominkien
ritarisäännöistä, mutta tällä kertaa hän tunsi, että hänellä oli oikeus
käyttää mahdollisia keinoja tehdäkseen kapteenin ilkeät aikeet tyhjiksi.
Minun täytyy huomauttaa, että ennen tätä kaksinpuhelua oli tapahtunut
toinen monokkeli-elefantin ja kaartilaisen välillä:
— Sinun täytyy varoa Gyurkovicsia!
— Miten niin?
— Näin meidän kesken puhuen, hän aikoo juottaa sinut pöydän alle ja
sitten häväistä sinut...
— Minutko? Sepä nähdään!
— Sinun täytyy varoa häntä. Hän juo viiniä niinkuin pohjaton tynnyri...
Sinä et voi kilpailla hänen kanssaan... Hän nujertaa sinut ja minut,
nujertaa vaikka Rooman paavinkin... Mutta minä olen keksinyt keinon.
Minä sanon palvelijalle, että hän tuo sinulle värjättyä vettä
viinipullossa, ja hänelle juotamme puhdasta viiniä...
Kapteeni ei ollut Bácskasta kotoisin, hänellä ei ollut myöskään
viini-omaatuntoa ja sen vuoksi hän suostui empimättä kujeeseen. Kun
Milán Gyurkovics manaavan näköisenä asettui häntä vastapäätä, ehdotti
kapteeni omasta aloitteestaan, että kukin erehdysten välttämiseksi
kaataisi omasta pullostaan...
Niin tapahtui, että molemmat viholliset koko yön joivat kirkasta
kécskalaista kivennäisvettä, jolle toiset — pilasta osallisina —
nauroivat katketakseen.
Muut joivat rehellisesti, ja puolelta yön oli monokkeli-elefantti
jo niin hilpeällä tuulella, että hänen välttämättä täytyi tanssia
viisitoista kertaa kosimatanssia. Kädet lanteilla ja monokkeli
silmäkulmassa hän tanssi yhtä uljaan ja ankaran näköisenä kuin
kuningas David liitonarkin edessä. Hän ei keskeyttänyt tanssiaan
edes silloinkaan, kun tappelupukari-elefantti yhden ajoissa veti
taskustaan revolverin — jota hän aina kuljetti mukanaan, niinkuin
toiset taskukampaa — ja ampui ilman mitään aihetta bassoviulua,
jonka lakkaamaton mörinä sai hänet raivoon. Bácska-herrat, Horkay ja
Gyurkovics, hyökkäsivät heti tappelupukarin kimppuun, jolta he ankaran
taistelun jälkeen saivat riistetyksi aseen. Tappelupukari-elefantti
vakuutti silloin, ettei hän tämän häväistyksen jälkeen voinut elää
kauemmin. Hän yritti toteuttaa itsemurha-aikeensa iskemällä päänsä
bassoviuluun. Mutta hänen päänsä osoittautui tukevammaksi kuin
suurviulu ja hurahti kaulaa myöten kontrabasson pohjaa vastaan.
Horkay haetti silloin puutarhasahan ja sahasi taitavasti ystävänsä
pään kaulapuusta viulun möristessä kauheasti niinkuin syrakusalaisen
itsevaltiaan rautahärkä.
Sillä välin jatkui kaartilaisen ja Milánin välinen kamppailu, jota
myöskin voisi syystä nimittää vesisodaksi.
— Satumaista, miten äärettömästi se kestää! ajatteli niin toinen kuin
toinenkin toisestaan..
— Minä en tahdo juoda sormustimesta! huusi kapteeni heittäen harmissaan
lasinsa lattiaan.
Palvelija toi litran vetävän hopeisen maljan hänen eteensä.
— Sinun armollisen pikku äitisi malja! sanoi Milán tyhjentäen maljan
pohjaan.
Nauttimastaan paljosta vedestä oli hänen mielensä käynyt hyvin
sameaksi, ja hän uskoi varmasti, että sammakot kurnuttaisivat aamulla
hänen vatsassaan.
— Ensi tapaamisemme malja! sanoi kapteeni, paiskaten ponnella pöytään
tyhjän haarikkansa.
Hän kävi siniseksi, ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, sillä hänen
sydämensä ei kestänyt vettä, ei edes Kécskan kivennäisvettä, jota hän
muuten käytti ainoastaan ulkonaisesti.
— Tänne Rizling-viiniä! huusi kapteeni.
Edeskäypä toi hänelle kaksi vedellä täytettyä Rizling-pulloa.
— Konjakkia! sanoi Gyurkovics, kun he olivat nekin tyhjentäneet.
Nyt sekoitettiin hiukan enemmän kahvia veteen...
— Sodan malja! sanoi Milán.
Hän tyhjensi puolikkaan. Kapteeni ei kestänyt enempää. Hän tunsi
itsensä niin kuolemansairaaksi, niin sanomattoman tylsäksi ja
väsähtäneeksi, niin hermostuneeksi, ettei hän koskaan ollut eläissään
tuntenut itseään niin kurjakuntoiseksi. Ei edes silloinkaan, kun
kasakkaupseerit olivat kolmena päivänä perätysten juottaneet hänelle
silkkaa rommia. (Vielä kuusi viikkoa tämän vesisodan jälkeen hän sulki
silmänsä aina ajaessaan sillan yli, ainoastaan päästäkseen näkemästä
vettä.)
— Minä tahtoisin juoda ikuisen rauhan maljan, sanoi kaartilainen, —
mutta sitä ennen pyydän sinulta pientä palvelusta.
— Tee hyvin!
— Sinun täytyy lopettaa tuttavuutesi rouva Hetviczin kanssa. Sinä et
saa tavata häntä, ja jos hän pyytää, et mene hänen luokseen. Et vastaa
hänen kirjeisiinsä.
— Ja jos hän pitää minua moukkana?
— Silloin hän pitäköön sinua moukkana. Olenko puhunut kyllin selvästi?
Ainoastaan tyhmyrit ovat pelkureita, sanoi Milán itselleen.
— Mitä sinä, uljas kapteeni, sanoisit, jos sinulle tehtäisiin sama
pyyntö?
— Sitä en voi sanoa...
— Siispä minä sanon. Sinä sanoisit: hävytön! Olenko puhunut kyllin
selvästi?
Kaartilainen pysyi ihmeteltävän rauhallisena.
— Puhut verrattomasti! Tällä tavoinhan me ymmärrämme toisemme helposti!
Sen jälkeen hän lähti salista, joka silloin muistutti parhaiten
purkautuvan tulivuoren kraateria, sillä niin helvetillistä melua
pitivät huvittelevat herrat.
Milán tarttui käsipuolesta Horkayta, joka vietävän tulisesti johti
mustalaisia.
— Feri, me taistelemme!
— Hyvä on! sanoi Horkay tulipunaisena. Sitten hän kääri
taisteluintoisena hihansa.
— En minä sinun kanssasi taistele, vaan kapteenin kanssa.
— Saksalaisenko?
Horkay kajautti jonkinlaisen ikivanhan sotahuudon, joka muistutti
Lehelekin hui-hui-huutoa.
— Me teemme säkkipillin hänen nahastaan! huusi hän. — Saksalaisen nahka
on sitä varten, että siitä tehdään säkkipilli...
Samassa hän muisti laulun, jonka hän heti käski soittaa. Saadakseen
aikaan voimakkaamman vaikutuksen iski hän symbaalia molemmilla
nyrkeillään.
— Tuon kanssa ei voi keskustella, sanoi Milán. Sitten hän
meni monokkeli-elefantin luo, joka oli koko Unkarin etevimmän
kaksintaistelijanaaman omistaja.
Monokkeli-elefantti istui ikkunan pielessä, mistä häntä ei kahteen
tuntiin voitu saada poistumaan. Sinne oli hänelle viinitkin kannettu.
Hän houri, että maanjäristys tärisytti taloa, ja hän oli joskus
lukenut, että sellaisissa tapauksissa on ikkuna-aukko turvallisin
suojapaikka. Tästä päähänpistosta huolimatta hän näytti aivan selvältä,
vieläpä näytti hänen naamansa tavallista ylhäisemmältä.
— Kuulehan, minä taistelen kaartilaisen kanssa, sanoi Milán hänelle.
— Minä kiellän, sanoi monokkeliniekka.
— Minkä perusteella?
— Minä pidätän itselleni esikoisoikeuden. Kapteenin täytyy ensiksi
tapella minun kanssani.
— Onko hän loukannut sinua?
— On hän ja ovat muutkin. Minä haastan teidät kaikki, joka miehen ja
sinut ennen muita.
— Mikä sinua riivaa.
— Minun todistajani antavat sinulle lähempiä selityksiä.
Ei hänenkään kanssaan voinut puhua. Milán meni vuorostaan Mádayn luo.
— Joko menemme nukkumaan?
— Älä ole seuranpettäjä! murisi kreivi. — Joka on uninen, hän menköön
nukkumaan, mutta juominkia ei lopeteta.
Milán poistui huoneeseensa, minne hän vielä puolihorroksissaankin kuuli
etäisen melun. Kuului aivan siltä, kuin olisi tultasyöksyvä vuori
järissyt.
Kello kuuden jälkeen sai tappelupukari-elefantti aikaan uuden
yleiskauhun. Huomattiin, että hänen kasvonsa sinertivät ja silmät
pullistuivat päästä... Oli selvää, että hän pidätti henkeään. Nyt
oli hän valinnut tämän itsemurhakeinon, koska hän yhä piti itseään
loukattuna. Häntä täytyi väkivoimin koputtaa selkään ja keinotekoisesti
saada hänet hengittämään.
Sen jälkeen kävi tappelupukari hyvin lauhkeaksi ja tahtoi päästä
vuoteeseen.
— Älkää keskeyttäkö juominkeja! kiljui Máday jyristen.
Myöhemmin piti monokkeli-elefantti pitkän jäähyväispuheen seurueelle.
Máday hypähti pystyyn hurjistuneena ja mäiskäsi muutaman pullon
lattiaan.
— Minä sanon sinulle: älä rupea seuranpettäjäksi.J
Kahdeksan korvilla oli jäljellä enää kaksi. Horkay ja isäntä. Silloin
Máday kävi äkkiä uniseksi.
— Kuomaseni, sanoi hän, — ehkä mekin menemme hiukan nukkumaan?
— Älä rupea seuranpettäjäksi! huusi Horkay moittivasti.
Máday meni nukkumaan. Mutta Horkay jatkoi kello yhdeksään asti, ja
kun hän ei yksinään voinut kilistellä, kaasi hän kahteen lasiin ja
kilisteli itsensä kanssa.
Kello kymmenen ajoissa Horkay herätti Milánin.
— Miksi et heti sanonut, että olet vakavasti riitaantunut kapteenin
kanssa? Puhuin juuri Mádayn kanssa, jonka saksalainen on valinnut
todistajakseen.
Horkay oli ottanut kylmän kylvyn ja näytti jotakuinkin selvältä. Hänen
käsiensä liikkeet vain olivat suuret ja huomiota herättävät.
— Selvitä sinä juttu hänen kanssaan, sanoi Milán. — Minä suostun
kaikkeen... Tahtoisin vain päästä koko jupakasta mahdollisimman pian...
Puoleltapäivin tuli Horkay hakemaan ystäväänsä.
— Kaikki on kunnossa. Tunnin kuluttua voitte taistella miekoilla. Minä
olisin puolestani kernaammin valinnut pistolit, mutta muistin, että
sinä olet erinomainen miekkailija, ja suostuin miekkoihin...
Kaikki kävi peloittavan, suorastaan huimaavan nopeasti; Milán tuskin
ehti ajatella mitään.
Herrat lähtivät sitten Alsó-Kécskaan. Ensimmäisissä vaunuissa ajoivat
kapteeni, Máday ja tappelupukari-elefantti, toisissa seurasivat Milán,
Horkay ja monokkeliniekka.
He pysähtyivät kunnantuvan edustalle, missä piirilääkäri, jolle jo
ennakolta oli asia ilmoitettu, odotti heitä. Palveluksenhaluinen
nimismies oli huomaavaisesti antanut suuren käräjätuvan heidän
käytettäväkseen, sen jälkeen kuin lautamiehet olivat kantaneet ulos
liiat huonekalut.
Kun molemmat vihamiehet alkoivat riisuutua ja Horkay paljasti
huotrastaan kaksi partaveitsenterävää miekkaa — jotka kohtelias
kreivi Máday oli jättänyt heidän käytettävikseen — kävi
tappelupukari-Elefántovics, jota kaikki olivat luulleet selväksi,
yht’äkkiä raivoksi. Hän rupesi riehumaan ja vaati rähisten
itselleen miekkaa, sillä hän tahtoi hyvitystä sekä kapteenilta että
Gyurkovicsilta.
Monokkeliniekka häpesi sanomattomasti veljensä sopimatonta
käytöstä. Hän astui heti esille ja piti lausekäänteistä rikkaan
ja kaunopuheisuuden tasoa lähentelevän puheen, jossa hän osoitti,
että meitä magyareja on niin vähän, että pitäisi säästää hengissä
isänmurhaajatkin, ja kehoitti Hetvicziä ja Gyurkoviczia ojentamaan
toisilleen rauhan kättä ja suuntaamaan murha-aseensa vihollisia vastaan.
Horkay riensi rauhoittamaan Elefántovicsia huomauttamalla, että Hetvicz
oli saksalainen ja Gyurkovics bunyeváci, kansallisuudeltaan siis aivan
erilaisia kumpikin, joten suuren Széchényin [István Széchényi, »suurin
unkarilainen» (1792—1860), on Unkarin kansallisen heräämisen historiaan
painanut yhtä voimakkaasti aikakautta määräävän leimansa kuin meillä
J.V. Snellman] sanat eivät koskeneet heitä. Mutta monokkeliniekka
selitti, ettei hän tuntenut ketään ulkomaalaisia isänmaassa, vaan
ainoastaan yhden ja jakamattoman magyarikansan. Tiesi taivas, mihin
monokkeli-elefantin valtiotieteellinen esitelmä olisi johtanut heidät,
ellei Horkay viekkaasti olisi houkutellut molempia Elefántovicseja
kylän putkaan, minne hän telkesi heidät.
— Voimmeko jo alkaa? kysyi Hetvicz kärsimättömästi.
Milán oli sillä välin huomattavan epäluuloisesti katsellut
vastustajansa atleettimaisia lihaksia. Nyt hän oli jo jotakuinkin
selvillä siitä, ettei hänellä ollut muuta valittavana kuin antaa
kunnialla teurastaa itsensä.
— Asentoon! Iskekää!
Miekat kalahtivat vastakkain. Milán iski kerran, pari. Seuraavassa
hetkessä sattui ankara isku hänen oikeaan korvaansa.
— Varjele korviasi! sanoi kaartilainen hilpeästi.
Hän oli lyönyt miekan lappeella... Horkay hengitteli harmissaan
hampaittensa lomitse. Hänen ystävänsä miekkaili häpeällisen kehnosti.
Hän miekkaili tosiaankin niinkuin kyökkipiika. Ei edes niinkään hyvin
kuin oikea kyökkipiika, vaan niinkuin oikea akkalutus...
— Jatkakaa!
Hetken hosui Milán miekallaan, sitten pimitti hänen silmiään uusi
korvaan osunut hirvittävä isku. Mutta sekin osui lappeella... Seuraava
oli jo teräpuolella, mutta sen väisti Horkay vakuuttavan varmalla
tekosyyllä. Kaartilainen teki Milánille nähtävästi mitä vain halusi.
Hän näki vastustajansa ylä- ja alaruumiin paljastettuna, mutta hän ei
välittänyt muusta kuin korvista.
Neljännellä hyökkäyksellä tapahtui jotakin ihmeellistä, mikä sittemmin
pitkät ajat antoi puheenaihetta piirikunnan kaksintaisteluista
huvitetulle yleisölle.
— Seis! huusi Horkay.
Kymmenesosa sekuntia ennen tai ehkä jälkeen merkkihuudon oli Milánin
miekka viiltänyt pitkän viirun kapteenin käsivarteen, olkapäästä
kyynärvarteen asti...
Ase putosi kaartilaisen kädestä, ja haavoittunut katseli
suuttumuksensekaisella hämmästyksellä veristä käsivarttaan.
— Se on mahdotonta! olivat hänen ensimmäiset sanansa.
Mutta totta kuitenkin: Milán oli haavoittanut kapteenia.
— Sellaista aasimaisuutta ei minulle ole koskaan sattunut! sanoi
kaartilainen.
Milán tervehti kohteliaasti miekallaan; sitten hän ryhtyi pukeutumaan.
— Me tapaamme vielä toisemme! mutisi Hetvicz, joka oli käynyt
lapsellisen häveliääksi.
Siihen Horkay vastasi ystävänsä puolesta:
— Sinä olet jo ehtinyt huomata, ettei Gyurkovics pelkää mitään
tapaamisia...
Sitten hän vei Milánin tielle, missä kylän kaikki kansa, nimismiehen ja
kahden santarmin valvonnan alaisena, mallikelpoisessa järjestyksessä
odotti jumalantuomion päättymistä. He nousivat vaunuihin ja ajoivat
kahden linnaan. Kun he jo olivat kaukana aukealla niityllä, valtasi
Milánin vastustamaton halu heittää lakkinsa ilmaan tai ainakin päästää
riemuhuuto sydämensä syvyydestä. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, sanoi
ainoastaan:
— Minun miekkailutaitoni ei ole vielä koskaan jättänyt minua pulaan...
Horkay mittasi ystäväänsä kiireestä kantapäähän; sitten hän sanoi
kuivasti:
— Ellei Herra Jumala olisi pannut sormeaan lomaan, olisi saksalainen
leikannut sinulta korvat niinkuin koiranpenikalta...
Kun Milán tuntia myöhemmin astui välipalaa nauttivan jahtiseurueen
keskelle, huomasi hän heti äkillisestä hiljaisuudesta ja uteliaista
ja tarkkaavista silmäyksistä, että huhu kaksintaistelun päättymisestä
oli ehtinyt linnaan. Ja tosiaankin puhelivat jo tarjoiluhuoneessa
kuiskailevat palvelijatkin hintelästä nuoresta miehestä, joka oli
_silponut gulyás'iksi_ suurkerskujan. [Gulyás on unkarilainen liharuoka.]
— Joko lähdette! kysyi kreivitär Máday haltioituneen äänellä.
— Tärkeät tehtävät vaativat läsnäoloani pääkaupungissa... Minä olisin
matkustanut jo eilen, ellei väliin olisi tullut — vielä tärkeämpiä
tehtäviä...
Etsittyään turhaan rouva Hetvicziä ruokasalista kiitti hän talonväkeä
sydämellisesti vieraanvaraisuudesta ja jätti hyvästit seurueelle. Hän
kiersi pöydän ympäri ja huomasi, että sotamarskin pistävät silmät
riippuivat kiinni hänen oikeassa korvassaan, joka oli veripunainen,
niinkuin hehkuva rauta... Löcsen keltaisen rouvan silmät saattoivat
hänet ovelle, ja kolme pientä kreivitärtä katseli häntä ihailevin
silmäyksin.
— Kelpaa miehen olla, sanoi Milán, jonka käsi väsyi yhä lämpimämmistä
kädenpuristuksista. — Nyt kannatti hänen jo poistua pystyin päin...
Budapestista hän lähettää rouva Mádaylle komean kukkavihon ja pikku
kreivittärille kolme namusrasiaa ja sitten piste!
Linnan edustalla odotti häntä Horkayn nelivaljakko. Siellä seisoi
vapaaherratarkin, hattu kädessään, lyhythäntäisen, virkun etuhevosen
vieressä, puhellen hevosille ojennetuin huulin, pehmeällä äänellä.
Nähdessään Gyurkovicsin sulki hän silmänsä ja ojensi hänelle molemmat
kätensä kalpeasti hymyillen.
— Minä olen ollut teistä niin huolissani! Minä olen pelännyt
ajatellessani sitä kauheata ihmistä!
— Saanko vielä nähdä teitä? kysyi Milán, joka — välittämättä kuskista
ja lakeijoista — piteli rouva Hetviczin käsiä omissaan.
Kaunis rouva nyökäytti myöntävästi päätään.
— Huomenna puolelta päivin syömme yhdessä päivällistä.
— Huomenna puoleltapäivin? Missä?
— Budapestissä, Joszef-kadun varrella olevassa palatsissani...
— Te siis lähdette?
— Lähden... Täytyy olla määrä perheiloillakin...
— Siis huomiseen!
— Minulla on teille tärkeätä puhuttavaa... Minä luulen — että — se —
kiinnittää — teidänkin — mieltänne...
Kun vaunut lähtivät liikkeelle, seisoi armollinen rouva parvekkeen
portailla, kädet ristissä rinnoilla (niinkuin Napoleon I:n oli tapana),
ja katseli miettiväsi! etenevää Milán Gyurkovicsia.