Iltapäivällä saapui linnaan paljon vieraita. Muutamat heistä olivat
upseereja, toiset olivat Hetviczien naapureita. Joka kerta kun uudet
vaunut pysähtyivät linnan edustalle, sai Milán sydämentykytyksen.
Hän pelkäsi jonkun tuttavan tulevan, joka kahdella sanalla olisi
paljastanut hänet. Mutta kohtalo oli hänelle suopea, sillä kaikki nuo
ventovieraat ihmiset nimittivät Milánia Hetvicziksi ja puristivat
sydämellisesti hänen kättään, ja ainoa, johon hän oli kasinossa
tutustunut, sinutteli Milánia ja mainitsi häntä rakkaaksi ystäväkseen,
mutta nimeä hän ei tietänyt eikä nähtävästi siitä välittänytkään.
Seuraavan päivän aamuna oli verraton syysilma ensimmäisen
ajometsästyksen alkaessa. Milán oli puettu kreivi Mádayn vaatteihin ja
ratsasti sotamarskin hevosella. Tuo kunnon irlantilainen ori — jota
Milán myöhemminkin muisteli kiitollisella kunnioituksella — osoittautui
erinomaiseksi ja innokkaaksi metsästäjäksi, niin että Milán, jota ei
tällä kertaa riivannut turhamaisuuden paholainen, saattoi kokonaan
antautua nelijalkaisen toverinsa vietäväksi. Hän ilmaisi oman
yksityisen tahtomisensa ainoastaan siinä, että hän useaan kertaan,
huolellisesti vältellen kaikkia yhteentörmäyksiä, antoi hevosen
ymmärtää, että hän erittäin mielellään oleskelisi vapaaherrattaren
läheisyydessä. Mutta se oli oriin mielestä aivan mahdotonta, eikä
Milánkaan ollut itsepäinen.
Kun kaukaa, jostakin Kécskan suon rannalta sitten kaikui loppusoitto
raikkaankevyeen ilmaan ja siihen yhtyivät raikuvat ajokoirien
haukunnat, valtasi syvä surumielisyys yhtäkkiä Milánin.
— Puuttuuko teiltä jotakin? kysyi häneltä vapaaherratar.
Milán pudisti päätään ja loi miettiväisen katseensa pohjoiseen,
Budapestiä kohden, missä hänen veljensä jo kolmekymmentä tuntia olivat
odottaneet häntä kirjaillun liivin seurassa...
Illalla herrat vaihtoivat pukuja, — Milán riisui Mádayn jahtipuvun ja
pukeutui hänen hännystakkiinsa, — sitten kokoontuivat kaikki linnan
ruokasaliin. Päivällisten aikana tapahtui tunnelmallinen ja miellyttävä
perhenäytelmä. Sotamarski tyhjensi lasinsa rakkaan sukulaisensa Oszkár
Hetviczin kunniaksi, sillä hänen saapumisensa päätti onnellisesti
vanhan ja hylättävän perheriidan.
Milán ei edes kuunnellut. Hän oli syventynyt katselemaan vieressään
istuvaa vapaaherratarta, jonka ulkomuotoon hän nyt (kun kauniilla
rouvalla oli yllään syvästi avokaulainen puku) rupesi kohdistamaan
aivan uutta mielenkiintoa.
Vapaaherratar laski samassa hansikoidun kätensä Milánin kädelle.
— Oszkár! Vanhus puhuu teille!
— Minä vastaan hänelle.
Ja hän vastasi... Sanotaan, että puheen salaisuus on siinä piilevässä
totuudessa. Saattaa olla, että sukulaisrakkaus Hetviczin perhettä
kohtaan tällä hetkellä todella syttyi Milánin sydämessä, mutta varmaa
on, että Milán tiesi tulkita tämän rakkauden vakuutuksen, niin että
helläsydämisen rouva Mádayn silmät täyttyivät kyynelillä ja sotamarski
syleili ja suuteli nuorta miestä.
Rouva Hetvicz esitti samppanjalasi kädessä maljan Milánille.
— Teidän pitäisi tulla valituksi valtiopäiville!
Sotamarski, joka seisoi heidän takanaan, laski kätensä nuoren miehen
olkapäälle.
— Te voisitte jo sinutella toisianne... Koeta taivuttaa rouvani siihen.
Vapaaherratar hymyili herttaisesti.
— Vielä se olisi liian aikaista, mutta saattaa niinkin käydä, että
toivomus täytetään.
(Sotamarski alkoi yhä enemmän rakastaa _veljensä poikaa_. Hän huomasi,
että hänen rouvansa — kultavanteinen, kaunis pikku dynamiittitynnyri,
joka alati uhkasi räjähdyttää ilmaan koko Hetviczien joukon —
sydämellisesti hakkaili nuorta herraa, mutta viisaana käytännön
miehenä hän arveli, ettei jonkun Hetviczin kiemaileminen ollut
perheharrastuksille niin vaarallista kuin jonkun toisen.)
Seuraavana päivänä metsästettiin jälleen, ja illalla oli linnassa
tanssit. Milán, joka tunsi itsensä paljon varmemmaksi tanssisalissa
kuin hevosenselässä, otti sotamarskin kehoituksesta johtaakseen
tanssiaisia ja sai aikaan vilkkaan kotiljonkitanssin, jossa hänellä oli
hyvä tilaisuus loistaa Budapestin tanssitilaisuuksissa saavuttamillaan
ominaisuuksilla.
Kotiljongin jälkeen hän vei rouva Hetviczin tarjoiluhuoneeseen,
missä he joivat lasin samppanjaa nurkassa istuen; sitten he
sytyttivät savukkeen. Milán, joka jo oli samppanjatunnelmassa (sanan
salonkimerkityksessä) hakkaili rohkeasti kaunista ystävätärtään, joka
istui rauhallisena paikoillaan, sanaakaan virkkamatta kuunnellen
Milánin hullutuksia, silloin tällöin luoden viipyvän katseen peiliin,
mistä hänen päässään tuikkivat timantit heijastuivat.
— Voi, kun en minä olisi sellainen pelkuri naisseurassa! vaikeroi Milán
käsiään väännellen.
— Minä luulen, että te ette oikein tunne itseänne.
— Kun minä vain en olisi sellainen pelkuri! Hän kosketti kauniin rouvan
kättä.
— Ei ole lupa koskea näytteille pantuja esineitä, sanoi vapaaherratar
vakavana.
Samassa astui sotamarski heidän luokseen.
— Oszkár, minulla on sinulle kerrottavana hyvin hauska uutinen!
Kaartilainen, sinun rakas, vanha toverisi, jonka kanssa sinä
Transsilvanian kenttäharjoitusten aikana tulit niin hyväksi ystäväksi,
on täällä... Hän on yllättänyt meidät tulollaan...
Tanssisalin ovesta saattoi Milán nähdä jättiläiskokoisen,
uljasviiksisen kaartinupseerin, joka hymyillen kumarsi parille
kauniille rouvalle.
Räiskis! Lasi putosi Milánin kädestä... Nyt tuli maailmanloppu!
— Etkö tule? kysyi sotamarski myhäillen.
— Aivan heti! sanoi Milán kalpeasti hymyillen.
Vanhus poistui, vapaaherratar puraisi huultaan synkistyneenä.
— Se roisto uskalsi tulla!
Milán oli jo kuullut yhtä ja toista kapteeni Hetviczistä, sotamarskin
veljenpojasta, hurjasta, pelätystä taistelupukarista, jota mainittiin
Euroopan parhaana miekkailijana.
— Mikä minut nyt perii? kysyi Milán Gyurkovics.
Kaunis rouva, joka enemmän suuttui kuin pelästyi, nousi kolkkona
paikaltaan.
— Paras olisi, kun tuossa paikassa vetäisitte korvalle sitä petoa...
Samassa astui kaartilainen huoneeseen. Ovella kohtasi hän rouva
Hetviczin ja kumarsi hänelle uneliaasti.
— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! Tulin, kun en voinut vastustaa haluani
nähdä sinua. Toivoin tapaavani sinut ystäväni Oszkárin seurassa.
Rouva Hetvicz mittasi vihollistaan kiireestä kantapäähän hymyillen
rauhallista ja ylimielistä hymyään ja puristaen kätensä nyrkkiin.
Milán sitävastoin katseli raivoisana ympärilleen... Hänen teki mieli
seurata bácskalaisen ryövärin esimerkkiä santarmien hyökätessä hänen
kimppuunsa: hän olisi tahtonut viskata jotain kapteenin päähän ja
sitten heittäytyä ikkunasta ulos, hypätä hevosen selkään ja hävitä yön
pimeyteen... Mutta sen sijaan hän pyörähtikin kantapäillään ja astui
varmoin askelin viereiseen huoneeseen. Täällä hän yht’äkkiä hätkähti
nähdessään itseensä tähdättyinä kaksi keltaista kotkansilmää. Vanha
vapaaherratar istui siellä pöydän ääressä pelaten iczikiä tilanhoitajan
kanssa kreivin ja kreivittären seuratessa sivulla peliä.
Vanha rouva laski kortit kädestään.
— Kuulitteko, rakas Oszkár, että teidän hyvä ystävänne on tullut?
— Olen kuullut, että kapteeni Hetvicz on tullut.
— Ettekä riennä syleilemään hyvää ystäväänne.
(— He hyökkäävät minun kimppuuni, he repivät minut palasiksi,
heittävät minut ulos, sanoi Milán itselleen. — Pääasia on nyt tässäkin
tapauksessa osoittautua gentlemanniksi.)
— En tunne kapteenia, jalosukuinen rouvani.
— Miksi ette sano minua isoäidiksi.
Milán ojentautui ja kumarsi hymyillen.
— Olen hyvin pahoillani, etten voi nimittää teitä isoäidiksi, mutta
minä en ole teidän jalosukuisuutenne pojanpoika. Minä en ole Oszkár
Hetvicz, minun nimeni on Milán Gyurkovics.
— Sinä olet tuulessa, Oszkár! sanoi kreivi Máday nauraen.
— Minä olen aivan selvä, mutta Oszkár en minä ole... ja nyt kun olen
esittänyt itseni oikealla nimelläni, pyydän teitä vastaanottamaan
vilpittömät kiitokseni sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne, jota
olette minulle Oszkár Hetviczin tähden osoittaneet...
Huoneessa olevat katselivat ääneti toisiaan. Milán seisoi heidän
keskellään pää pystyssä. Nyt hän ei pelännyt edes piruakaan... Tulkoon
mikä tulikin!
— En ymmärrä mitään tästä kaikesta, sanoi kreivi Máday. — Miksi olet
sanonut itseäsi Oszkár Hetvicziksi?
— Se tapahtui pilan vuoksi, jonka alkuunpanija minä en ole.
Vapaaherratar sen keksi.
— Minä tiesin sen!
Tämän sanoi vanha rouva vihasta kuohahtaen. Kreivi Máday napitti
hännystakkinsa. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja rypisti kulmansa
hyvin ritarillisen näköisiksi.
— Anteeksi, mutta minusta tuntuu tämä hyvin kummalliselta.
Kreivi Mádaylla ei ollut monokkelia, mutta Milánilla oli; sentähden
eivät kreivin ritarilliset kasvot olleet läheskään niin uljaat
kuin Milánin, kun hän vuorostaan rypisti kulmansa. Kun mies huomaa
joutuneensa satimeen, tekee hän viisaimmin astuessaan ritarillisuuden
pohjalle. No, kun vain siitä oli kysymys! Milán oli valmis tappelemaan
kenen kanssa hyvänsä, sotamarskin kanssa, niin, suorastaan vaikka
vanhan vapaaherrattarenkin kanssa...
— Minä huomaan, sanoi hän jääkylmästi, — minä huomaan, ettei minulla
tämän jälkeen ole muuta tehtävää kuin uudestaan kiittää sydämellisesti
vieraanvaraisuudesta ja sulkeutua suosioonne.
Silloin astui huoneeseen nuori vapaaherratar. Nais-Prometeus oli jo
hahmotellut itsensä uudestaan; hänen äskeisestä mielenliikutuksestaan
ei huomannut jälkeäkään, hänen huulillaan leikki iloinen hymy.
— Oszkár, tulkaa tanssimaan!
— Tulet sopivaan aikaan, sanoi vanha rouva sapekkaasti. — Tämä herra on
juuri tunnustanut meille olevansa Milán Gyurkovics...
— No siis: Milán! Tulkaa tanssimaan!
Kreivi Máday hypähti suuttuneena tuoliltaan.
— Herra Gyurkovicsilla tuskin lienee halua enää tanssia, minä luulen,
että hän aikoo lähteä...
— Aiotteko todella lähteä? kysyi vapaaherratar.
— Kuten kuulitte, sanoi Milán lyhyesti.
— Missä junassa?
— Ensimmäisessä aamujunassa.
— Silloin odottakaa minua, kunnes olen vaihtanut pukuni. Minä lähden
kanssanne.
Sanalla sanoen: dynamiittitynnyri räjähti. Ensimmäinen ja kuvaavin
seuraus räjähdyksestä, joka ei suinkaan ollut harvinainen perheen
keskuudessa, mutta kuitenkin tuli aina odottamatta, oli, että kreivi
Máday hyökkäsi sulkemaan molemmat ovet.
— Nyt tehkää hyvin! sanoi hän raivostuneen hilpeänä.
(Tapahtukoon mitä hyvänsä, — kun siitä vain ei seuraa häväistysjuttuja!)
— Mitä tämä merkitsee? kysyi vanha rouva torquemadain äänellä.
— Se merkitsee, että Gyurkovics on minun hyvä ystäväni, joka on
minun pyynnöstäni tullut tänne ja minun toivomuksestani suostunut
nimenmuutokseen... Se merkitsee, että minä en salli häntä
loukattavan... Jos häntä kaikesta huolimatta loukataan, aion minä antaa
hänelle hyvityksen, sellaisen hyvityksen, että — no!
Tätä paljon puhuvaa _no'ta_ seurasi syvä hiljaisuus. Mádayt ja vanha
rouva vaipuivat mietteisiinsä. He tiesivät, ettei kaunista rouvaa _niin
vain_ suisteta. Hän laski jo kätensä ovenkahvaan, — hän voisi kertoa
tanssiaisyleisölle kaiken, ja vielä sitäkin enemmän.
Kreivi vaihtoi anoppinsa kanssa nopean ja yksimielisen silmäyksen,
sitten hän kääntyi kauniin rouvan puoleen.
— Te aiotte uskotella meille jotakin, jota ette itsekään usko...
Ei kukaan tahdo loukata herra Gyurkovicsia... Me pyydämme herra
Gyurkovicsia viipymään meillä vielä pari päivää... Nimenvaihdos on
järjestettävä... Minä selitän itse vieraillemme. Minä sanon heille,
että me olemme kaikki pilaan osallisia, että aioimme huvitella
sotamarskin kustannuksella...
Vapaaherratar mietti hetkisen. Hän oli tosin voittanut, mutta hänen
voittonsa olivat aina sellaisia, ettei hän itse niistä voinut iloita.
— No, jos asiat ovat niinpäin, niin tulkaa siis tanssimaan — Milán!
— Mitä minun nyt on tehtävä? kysyi Milán, kun he aloittivat katrillin.
Kaunis rouva kohautti olkapäitään.
— Jos olette järkevä, niin poistutte huomenaamulla... Hetviczit
eivät mitään unohda eivätkä mitään anna anteeksi... Heidän äskeinen
peräytymisensä peloittaa minua... He nähtävästi hautovat jotakin, ja
todennäköisesti he ovat kutsuneet kapteenin tänne sitä varten.
— Hautovatko he salamurhaa? kysyi Milán naurahtaen.
— Elleivät he nyt aivan siihen pysty, niin ainakin ajattelevat he
jotakin sen tapaista... jos olette järkevä, niin lähdette... Mutta minä
toivon, että te ette ole järkevä...
— Ja entä jos en ole järkevä?
— Silloin jäätte luokseni. Me voisimme yhdessä panna toimeen sellaisen
mullistuksen, että se kaikuisi yli koko piirikunnan.
— Se olisi varsin houkuttelevaa. Mutta miten voin nauttia näiden
ihmisten vieraanvaraisuutta, kun tiedän, että he sydämensä pohjasta
minua vihaavat?
— Kaikki täälläolevat ovat minun vieraitani. Kaikki on minun, kaikki!
Hetvicz on tuonut tänne sapelinsa ja Máday pari tusinaa korttipelejä...
Kaikki, minkä he omistavat, on Janky-omaisuutta, sitä he puolustavat,
sentähden he vehkeilevät ja sentähden he tahtovat julistaa minut
hulluksi omassa talossani... Minua he eivät tarvitse... Jos he voisivat
lyödä minut rahaksi, myisivät he minut puntarikaupalla...
Kaunis rouva katseli Milánia tummilla silmillään.
— Jos minä tapaisin ihmisen, joka olisi yhtä rohkean-hullu kuin minä
olisin, jos olisin mies...
— Niin mikä olisi hänen palkintonsa oleva? kysyi Milán.
Vapaaherratar kohautti pyöreitä olkapäitään.
— Minä sallisin hänen toivoa... Minä sanoisin hänelle: mihin kätenne
yltää, se on teidän, ystäväni!