Tuskin oli pikajuna lähtenyt liikkeelle, kun Milán tunsi hirvittävän
pistoksen sydämessään... Hän muisti veliparkansa, Gyurkan ja Sándorin,
jotka jo viidettä päivää ikävöiden odottivat häntä Sándor-kadun
huoneistossa, kirjaillun liivin seurassa.
Seuraavalla asemalla hän pisti jo päänsä avatusta ikkunasta ja sanoi
kiihkeän kärsimättömästi.
— Emmekö vielä ole Budapestissä? Tämä juna kulkee aivan häpeällisen
hitaasti! Saisivat oppia amerikkalaisilta!
Hän osti asemalla pääkaupunkilaisen sanomalehden ja silmäillessään
johtavaa kirjoitusta hän päästi helpotuksen huokauksen.
_Ministeri Déneksen seuraaja!_
Hänen ministerinsä oli siis lopullisesti syösty. Ylimääräinen notaari
ei ollut kymmeneen päivään näyttäytynyt virastossaan, ja hän oli
synkin miettein ajatellut niitä kurinpitotoimenpiteitä, joihin hänen
laiminlyömisensä antoivat aihetta; mutta nyt hän uskoi varmasti, että
hän yleisen sekasorron aikana pelastuisi pälkähästä.
— Dénes on siis kaatunut, sanoi Milán matkatoverilleen.
Hänen matkatoverinsa oli sama kécskalainen vierailija, johon hän oli
tutustunut kasinossa, tuntematta hänen nimeään, ja josta hän tiesi vain
sen verran, että hän oli läsnä kaikkialla ja kotiutunut joka taloon.
— Minä säälin Dénestá, sanoi toinen, — sillä hän oli koulutoverini ja
hyvä ystäväni...
(Montakohan koulutoveria mahtaakaan yhdellä ministerillä olla! ajatteli
Milán itsekseen.)
— Nyt hän varmaankin menee naimisiin rouva Hetviczin kanssa, jatkoi
toinen.
— Kenen kanssa?
— Vapaaherrattaren...
— Niin ministerikö?
— Tietysti, Dénes... Johan koko piirikunta sen tietää...
Kaikkitietävä herra alkoi laajasti ja perusteellisesti kertoa
Hetvicz-Dénes-jutusta — Milánin pitäessä viisaasti omana salaisuutenaan
sen, ettei tietänyt koko jutusta mitään.
— Minä oleskelin ennen paljon Janky-perheessä ja muistan hyvin rouva
Hetviczin tyttöajat... Hän oli jo silloin hiukan — miten sanoisinkaan
— tuulihattu! Hän rakastui ylipehtorin poikaan, Dénekseen, joka jo
silloin oli pikkuvirkamiehenä ministeriössä... Se mahtoi olla hullu
ja omituinen rakkaussuhde, ja siitä kuiskailtiin piirikunnassa
ihmeellisiä asioita... Sanottiin, että vapaaherratar menisi hänen
kanssaan naimisiin, mutta kerrottiin niinkin päin, että hänen
suorastaan täytyisi mennä Dénekselle... Sen verran on varmaa, että
vapaaherratar Janky koko Gothan almanakan kauhuksi tahtoi ruveta rouva
Dénekseksi, mutta jokin pieni riitakysymys erotti rakastavaiset.
Vapaaherratar toivoi näet, että Dénes hankkisi itselleen aateluuden,
mikä hänelle olisi ollut hyvin helppoa... Mutta Déneksen porvarillinen
hienotunteisuus asettui sitä vastaan, ja kun tässä koko maan kaikkein
niskoittelevin mies oli maan itsepäisintä naista vastaan, oli
seurauksena välien särkyminen... Ja rikkoakseen lopullisesti kaikki
suhteensa nai vapaaherratar vihapäissään Hetviczin... Mutta Dénes,
hurja pyrkimyksen mies kun oli, kiipesi sittemmin porras portaalta koko
virkamiesuran asteikon...
(Milán Gyurkovics muisti nyt kohtauksensa syreeninkukka-naisen
kanssa valtiopäivät aion parvekkeella. Hänen matkatoverinsa jatkoi
muistelmiaan.)
— Ne, joilla useammin on tilaisuus tavata heitä molempia, arvelevat,
että — vaikka he ylpeästi välttävät toisiaan eivätkä koskaan mainitse
toistensa nimiä — he yhä vieläkin kynnenpäihinsä asti ovat katkerasti
toisiinsa rakastuneet... Totta on, että Dénes on huomattavan
välinpitämätön naisia kohtaan, vaikka he kyllä usein kiertelevät hänen
ylhäisyyttään, vanhaapoikaa. Ja rouva Hetvicz ponnistelee epätoivoisen
voimalla kirvotakseen miehestään... Jos Dénes sanoisi ainoankaan
sovinnon sanan, uskon, että rouva vähääkään empimättä olisi valmis
suinpäin hyökkäämään hänen syliinsä... Mutta tähän asti on Déneksellá
ollut liian korkea asema, sellaiseen jotta hän olisi voinut ilman muuta
antautua häväistysjuttuun... Mutta tänään on toisin. Dénes ei ole enää
ministeri, ja hovissa, joka on varjelevan kätensä häneltä riistänyt,
ei hänellä ole mitään menetettävää... Hän on maistanut kaiken maailman
suuruutta, hän on väsynyt ja kadottanut halunsa sellaiseen, — on
mahdollista, että hän nyt haluaa maistaa sitäkin, mitä tavallisesti
sanotaan onneksi.
Matkatoveri vaikeni, ja Milán teki kädellään tyytymättömän liikkeen,
aivan kuin olisi tahtonut karkottaa hyttysen nenältään. Näin hän
ajatteli itsekseen:
— Tämä minun hyvä ystäväni, jonka nimeä en tiedä, on joko runoilija
tai juoruakka tai papukaija... Sillä sellaista, että kaksi ihmislasta
rakastaa toisiaan salaa kymmenen vuotta, voi kyllä tapahtua
romaaneissa, mutta ei Kécskassa...
Sen jälkeen he keskustelivat muista asioista, ja matkatoveri pani
merkille, että toinen, jonka nimeä ei hänkään tietänyt, oli erittäin
rakastettava mies.
— Jos sinulla joskus Budapestissä käy aika pitkäksi, niin minä tulen
tervehtimään sinua, minä...
Samalla hän ojensi Milánille nimikorttinsa. Gyurkovics heitti siihen
ohimennen silmäyksen ja puraisi huultaan pidättääkseen nauruaan. Miten
voi nimikortti olla tämmöinen: