Katkera sissisota, jota käytiin vapaaherrattaren ja sotamarski
Hetviczin välillä (milloin häikäilemättömän suorasukaisesti, milloin
salatun viekkaasti), oli hiljattain saanut arveluttavan käänteen.
Tuo kauhea, kaunis rouva oli saanut ilkeän päähänpiston: hän tahtoi
pakottaa miehensä ottamaan eron, ja saadakseen tahtonsa perille koetti
hän kaikin tavoin halventaa häntä sotilaspiireissä. Lainkuuliainen
sotamarskin rouva heittäytyi yht’äkkiä poliittiseen vehkeilyyn, sanan
1849-vuotisimmassa merkityksessä. Minun tarvitsee vain mainita muutamia
piirteitä vapaaherrattaren valtiollisesta toiminnasta.
Niin tuli yleisesti tunnetuksi, että Kécska-piirin edusmiehen,
saadakseen ehdokkuutensa läpiajetuksi, oli täytynyt antaa rouva
Hetviczille kirjallinen sitoumus, jossa hän lupasi »alati mustata
valtiopäivillä itävaltalaista armeijaa...»
Ankarasti järkytti sotamarskin asemaa muuan vapaaherrattaren
lausunto, joka kiersi sanomalehdissä pääkaupungissa tapahtuneiden
katumielenosoitusten aikana. Vapaaherratar oli näet sanonut, että hänen
miehensä oli liian innokas magyari antaakseen määräyksen sotaväelle
ampua suojatonta ihmisjoukkoa. Tämä herätti Wienissä paljon pahaa
verta, ja _Wehrzeitung_ ehätti selittämään yleisölle, että sotamarski
Hetvicz ei ollut mikään magyari, vaan mähriläinen, ja että hän hyvinkin
kykeni ammuttamaan suojatonta väkijoukkoa, koska hän oli tehnyt saman
jo Lombardiassa.
Paljon oli myöskin puhuttu sotamarskin erosta, kun vapaaherratar
elokuun kuudentena kiireestä kantapäähän mustiin puettuna oli
ottanut osaa Arádin marttyyrien surujumalanpalvelukseen ja vielä
samana päivänä julkisessa matineassa hehkuvan innostuneesti lausunut
_Talpra magyar'in_. [Nouse magyar, isänmaasi kutsuu! Unkarilaisten
kansallislaulu, jonka _Sándor Petöfi_ lausui 14 p. maaliskuuta 1848
kansallismuseon portailta vallankumouksen puhjetessa.]
En tiedä millä sotamarski Hetvicz rauhoitti wieniläiset, mutta
varmaa on, että hän kauniilta rouvaltaan otti halun enempiin
valtiollisiin vehkeilyihin hyviksi ajoiksi. Marraskuun seitsemäntenä
hän näet ankarasti ilmoitti vapaaherrattarelle, että hän laillista
tietä tuomituttaa hänet järkensä menettäneeksi, ellei hän lakkaa
halventamasta häntä julkisesti.
Armollinen rouva ymmärsi heti, että tämän julman ajatuksen oli keksinyt
hänen anoppinsa, vanha vapaaherratar, jota hän läheisen perhepiirin
keskuudessa nimitti _Löcsen keltaiseksi rouvaksi_. (Vanha rouva asui
tavallisesti Löcsessä, ja hänen ihonsa oli sitruunankeltainen.) Tämä
yhdeksänkymmenvuotias nainen, jota jo kymmenen vuotta oli kuljetettu
rullatuolissa, oli kylmä ja terävä kuin teräksinen miekka. Hän eli
kokonaan omissa maailmoissaan, ja kun hän hyvin harvoin ilmaantui
perheensä keskuuteen — jonka asioita hän kuitenkin rajattomasti
hallitsi —, kohdeltiin häntä aina kunnioituksella ja melkein
yliluonnollisella pelolla. Hän oli hyvin jumalinen, pöyhkeä ja
yltiöpäisen siveellinen nainen, joka Hetviczien perheessä ylläpiti
ylimyksellisiä perintätapoja.
(Rakastettavan lukijani mielestä tuntuu ehkä hiukan omituiselta, kun
samassa hengenvedossa kerron, ettei Justus Perthin aateliskalenterissa
tiedetä mitään vanhan vapaaherrattaren sukujuurista. Hänen isästään en
tiedä mitään, mutta hänen äidistään tiedän, että hän oli wieniläinen
pesijätär ja että itse myöhempi vapaaherratar Hetvicz oli Wienin
hovioopperan tanssijatar ja saavutti suurta suosiota Triko-Netti
nimisenä. Että Triko-Netistä tuli ylimysmielisten perinnäistapojen
luontainen edustaja, on joka tapauksessa hyvin kummallista, mutta
tapahtuu niitä kummempiakin asioita maailmassa.)
Mutta palatkaamme Milán Gyurkovicsin luo, jota neljä nuorta, virkeätä
hevosta hurjaa neliä kiidätti Kécskan linnaan, missä Löcsen keltainen
rouva tällä hetkellä hallitsi. Hevosia ohjasi nuori vapaaherratar, joka
— kuten useimmat urheilijattaret — oli hyvin uhkarohkea ja huono ajaja.
Kun lentävän vaunun pyörät hipaisivat liian läheltä ojan parrasta,
tarttui Milán vaistomaisesti kauniin rouvan käsiin.
— Pelkäättekö? kysyi vapaaherratar.
— Kuinka en pelkäisi! Teidän puolestanne pelkään.
— Mutta minun mielestäni on hauska ajaa näin hurjasti, kun minä tiedän,
että voin taittaa niskani...
— Niinkuin suvaitsette! sanoi Milán nauraen.
Kauniin rouvan silmät säteilivät, hänen kalpeat kasvonsa saivat väriä.
Milán silmäili häntä salaa... Hänestä tuntui aivan luonnolliselta,
että rouva Hetvicz oli hämmästyksissään hänen ja veljensä Gézan
yhdennäköisyydestä, vapaaherratar kun oli — bács-tamásilaisten
perhetraditioiden mukaan — niin lämpimästi ihaillut Gézaa... No, jos
Milán tämän yhdennäköisyyden perusteella voisi avata itselleen tien
vapaaherrattaren sydämeen, ei hän ainakaan olisi sellainen aasi kuin
Géza...
— Minun mieleeni juolahti verraton pila! sanoi vapaaherratar myöhemmin,
kun he tien mutkasta selviydyttyään näkivät edessään koko kylän. — Minä
esittelen teidät linnassa oleville etäisenä sukulaisena, jota ei kukaan
muu tunne kuin minä.
Milán nauroi eikä vastustanut vapaaherrattaren ehdotusta. Hän ei
koskaan pilannut hyvää pilaa ja hän tunsi kutsumusta ruveta kauniin
rouvan arvokkaaksi vastapelaajaksi hänen vehkeilyissään. (Ei hän
tahtonut olla sellainen aasi kuin Géza!)
Vaunut vierivät linnan avatun rautaportin läpi, kiersivät vinhasti
ison ruohokentän ja pysähtyivät parvekkeen leveiden portaiden eteen.
Juovikkaan hellekatoksen alle oli koko perhe kokoontunut. Sotamarski
oli arkiunivormussa, päässä siviililakki, Löcsen keltainen rouva istui
nikkelisilaisessa työntötuolissaan, ja sitä paitsi olivat siellä
kaikki langot: madáylaiset, isä, äiti, ja kolme pientä kreivitärtä
kotiopettajattarineen. He olivat juuri lopettaneet välipalansa ja
olivat syventyneinä hyvätuuliseen keskusteluun. He eivät aavistaneet
mitään pahaa, kun kauniin rouvan vaunut ilmestyivät portaiden eteen
niinkuin pyöriäistuuli.
Milán hyppäsi istuimeltaan ja auttoi vapaaherrattaren vaunuista.
Hänen armonsa tarttui nuorta miestä käsipuoleen ja nousi kevein ja
miellyttävin askelin parvekkeen portaita.
— Tässä olen, rakkaani! sanoi hän onnettomuutta ennustavan hilpeästi.
Sitten hän osoitti Milánia. — Katsokaa, kenet olen tuonut matkassani!
Sotamarski katsoi hämmästyneenä, vanha rouva epäluuloisesti Milánia,
joka paremman puutteessa hymyili vaatimattomasti.
— Ettekö todellakaan tunne häntä? kysyi rouva Hetvicz. — No sitten
kerron teille, kuka hän on: Oszkár Hetvicz!
Esittelyä seurasi hämmentynyt hiljaisuus. Seurue oli nähtävästi varsin
hämmästynyt kuullessaan tämän nimen. Vihdoin sanoi sotamarski:
— Oszkár Hetvicz — veljeni Károlyn poika?
— Niin, juuri hän, sanoi rouva uskaliaasti — Katsokaa vain hänen
kasvojaan, oletteko nähneet tyypillisempiä Hetvicz-kasvoja?
— Yhdennäköisyys on todellakin hämmästyttävä, sanoi kreivi Máday.
Hetvicz ojensi kätensä Milánille.
— Terve tuloa, rakas poikani. Olemme eläneet isäsi kanssa kireissä
väleissä, mutta minä iloitsen, ettet sinä jaa hänen tunteitaan...
Sitten hän syleili nuorta miestä. Mádaykin riensi Milánin luo.
— Kauniisti teit, kun tulit, Oszkár!
Vapaaherratar kohotti itsetietoisena päätään, aivan kuin olisi tahtonut
sanoa: katsokaa, tämä on minun työtäni! Katsokaa, en minä olekaan
sellainen hyödytön pikku rouva, kuin te luulette!
— Minä vangitsin hänet junassa, selitti hän herroille, — sattumalta
jouduimme matkustamaan samassa vaunussa, ja perhekuvien mukaan
tunsin heti hänet Hetvicziksi... Eikö minulla ole tarkka silmä? Minä
ajattelin, miten hauskan yllätyksen valmistaisin teille, jos toisin
hänet tänne... Kauan täytyi minun suostutella nuorta herraa, sillä
vasta viime tingassa hän antoi lupauksensa... Mutta hänen tavaransa
jäivät junaan...
Sitten hän kääntyi Milániin.
— Miksi ette suutele isoäitiänne?
Milán katseli Löcsen keltaista rouvaa, joka ei hetkeksikään kääntänyt
kotkankatsettaan hänestä. — Hän heitättää minut ulos, ajatteli hän
itsekseen koskettaessaan huulillaan hänen kättään... Mutta vanha
vapaaherratar ei ajanut häntä ulos, vaan laski kätensä Milánin
päälaelle ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
— Sinun isäsi on tuottanut minulle paljon murhetta, sanoi hän sitten, —
mutta tervetuloa kuitenkin.
— Tämä on todellakin kaunis perhenäytelmä! sanoi nuori vapaaherratar
kohottaen kauniit Tartuffe-silmänsä taivasta kohden.
Sitten — tuntiessaan, että oli velvollinen antamaan Milánille
hyvitystä, huudahti hän iloisesti:
— No katsokaapa, hän ei ole vielä suudellut kauniita pieniä serkkujaan!
He ajavat minut kohta ulos! ajatteli Milán, mutta suuteli kuitenkin
rouva Mádayn rohkaisevasti hymyillessä vuorotellen kutakin nuorta,
valkoista syreeninvesaa, jotka samassa muuttuivat tulipunaisiksi
unikoiksi.
Nyt täytyy minun selittää, miksi kécskalaisiin teki niin hämmästyttävän
vaikutuksen _Oszkár Hetviczin_ ilmestyminen.
Sotamarskilla oli nuorempi veli, joka noin kolmekymmentä vuotta
aikaisemmin oli joutunut riitaan perheensä kanssa ja muuttanut
Transsilvaniaan, missä hän oli mennyt naimisiin. Sen jälkeen ei
kukaan perheen jäsenistä ollut tavannut häntä, mutta sitä enemmän
olivat he kuulleet hänestä, sillä transsilvanialaista Hetvicziä
riivasi käräjöimisinto ja siihen yhtynyt vainoamishalu, ja hän ahdisti
sukuansa lukemattomilla perintö- ja omistusriidoilla. Ne olivat
kuolemattomia kuin Fenix-lintu, sillä niin pian kuin yksi oli päätetty,
viritti kantaja uuden entisen tuhasta. Käräjänkävijä Hetviczillä oli
Oszkár-niminen poika, jonka hänen isänsä — toinen Hamilkar — oli
kasvattanut tulisesti vihaamaan Hetviczejä. Tämän Oszkárin naamarin
oli kaunis rouva antanut Milánille, itsekään edes tietämättä niihin
nämä naamiohuvit johtaisivat: yksinkertaisesti perhehäväistykseenkö vai
monisotkuisempaan vehkeilyyn.
Sillä välin ilmoitti uskoton rouva menevänsä pukeutumaan ja jätti
Milánin yksikseen sukulaistensa pariin. Löcsen keltainen rouva kutsui
heti luokseen pelästyneen Milánin:
— Mitenkä ne voivat kotona?
— Kiitän, hyvin...
— Vieläkö Boldizsár asuu teillä?
— Tietysti...
Koko perhe hämmästyi kuullessaan tämän yksinkertaisen tunnustuksen.
— Kummallista, sanoi vanha vapaaherratar. — En ymmärrä oikein isääsi...
— Isä on välistä vähän omituinen, sanoi Milán synkistyen.
— Miten sen Boldizsárin laita oikein lienee? kysyi kankea vanha rouva.
Nyt he ajavat — nyt! — sanoi Milán itsekseen.
— Kerro meille koko juttu, eihän siinä ole mitään salattavaa sen
jälkeen kuin sanomalehdetkin jo ovat käsitelleet kysymystä.
Hänen kasvonsa synkkenivät kolkosti, ja Miláninkin otsalle kihosi kylmä
hiki.
— Minä rakastan Boldizsária aivan liiaksi voidakseni tasapuolisesti
arvostella häntä. Saattaa olla, että olen väärässä, mutta minun
mielestäni voi ainoastaan se heittää kivellä Boldizsária, joka itse
tuntee olevansa viaton.
— Oszkár on oikeassa! sanoi tykistönpäällikön rouva.
Rouva Máday, joka nähtävästi tahtoi kääntää keskustelun muihin
asioihin, sanoi iloisesti:
— Miten Mariska voi?
— Hän voi erinomaisesti! sanoi Milán.
— Tosiaankin, miten vanha Mariska nyt onkaan? — kysyi kreivitär
edelleen.
— Mariska?
Milán tiesi, että Mariskat tavallisesti ovat
kuuden-yhdeksäntoistavuotiaita, eikä voinut ymmärtää, että tälläkään
Mariskalla oli mitään syytä poikkeukseen.
— Tosiaankin! Mariska täyttää pian seitsemäntoista vuotta, sanoi hän
tuhmanrohkeasti.
Vanha rouva tarttui keppiinsä, ja rouva Máday tuijotti pelästyneenä
Milánia.
— Miten? Onko teidän äitinne seitsemäntoistavuotias?
Milán sai nikotuksen äkillisestä pelästyksestä... Hän katseli
synkistyneenä ympärilleen epätoivo sydämessään... Hän katseli
ympärilleen, etsien kohtaa parvekkeen kaiteessa, mistä voisi heittäytyä
yli, hypätä puutarhaan ja juosta tiehensä! — eikä hän pysähtyisi
ennen kuin Budapestissä. Hän saattoi luottaa pitkiin sääriinsä;
ylioppilasaikoinaan kun hänen onnistui päästä pakoon takaa-ajavia
kisällejä aukealle kentälle, ei häntä olisi saatu kiinni edes
vinttikoirilla ajaen...
— Onko teidän äitinne siis seitsentoistavuotias?
Herra tiesi miten koko juttu olisi päättynyt, ellei vapaaherratar
samassa olisi ilmestynyt parvekkeelle. Keskimäärin hän pukeutui
neljä kertaa useammin kuin joku toinen normaalinen vapaaherratar, ja
pitkäaikaisen harjoituksen avulla hän oli tottunut vaihtamaan pukunsa
yhtä nopeasti kuin todelliset _pukutaiteilijattaret_, joita olemme
ihmetelleet Orfeumissa [Budapestin suurin varietee-teatteri].
Hänen kasvonsa olivat vielä kosteat kylmästä vedestä.
— Oszkár, Oszkár, joko teillä taas on morsiamenne mielessä? — Sitten
hän kääntyi toisten puoleen: — Oszkár on juuri kertonut minulle
olevansa kihloissa... Hänen morsiamensa on myöskin Mariska...
Mariska-jutusta oli sillä pelastuttu. Milánin täytyi vielä vastata
tusinaan kysymyksiä, jotka koskivat hänen morsiantaan. Vapaaherratar
halusi myöhemmin näyttää vieraalle metsästyshevosia, ja niin teki koko
seurue — vanhaa vapaaherratarta tietenkin lukuunottamatta — kierroksen
ympäri puutarhan kellastuneiden pensaistojen.
Rouva Hetvicz oli ensimmäisten joukossa ja jätti pian Milánin kanssa
toiset kymmenkunnan askelta jäljemmäksi.
— Minä lähden tunnin kuluttua, sanoi Milán.
— Ei tule kysymykseen! vastasi kaunis rouva.
Ottaen huomioon jäljempänä tulevat puhelivat he matalalla äänellä
välinpitämättömän näköisinä.
— Älkää ajatelkokaan matkustamista kolmeen päivään...
Parforce-metsästykset alkavat vasta huomenaamulla.
— Jos jään tänne, täytyy minun pian näytellä takaa-ajetun ketun osaa...
Kaunis rouva hymyili.
— Sellaista kettua kuin _te_ olette, ei saada kiinni, varsinkin jos
_minä_ piilotan hänet koirilta... Minä uskon, että jos meitä haluttaisi
johtaa maailma harhajäljille, eivät edes kuuluisimmatkaan metsästäjät
meitä saavuttaisi.
Tämän puheen aikana, jonka armollinen rouva esitti viattoman näköisenä
kuin Wertherin Lőtte, kävi Milán punaiseksi kuin paprika [unkarilainen
mauste, väriltään tulipunainen].
— Miksi tahdotte minua jäämään tänne?
Kaunis rouva loi hämmästyneen katseen Milániin, sitten ilmestyi kevyt,
kirkas hymy hänen suupieliinsä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan taittoi
granaattipuun punaisen kukan. Hän katseli sitä kauan — vaikk'ei se
lainkaan tuoksunut — ja kosketti sitä ohimennen huulillaan.
— Tahdotteko?
Hän ojensi sen Milánille.
— Sanokaa minulle, vapaaherratar, miksi tahdotte minua jäämään tänne?
— Kahdestiko minun täytyy vastata?
Kauniin rouvan kasvoille nousi puna. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi
Milán:
— Jos te tahdotte, että uskottelen koko maailmalle olevani Oszkár
Hetvicz tai Dalai Lama, että minä suutelen pikku kreivittäriä, että
leikin kettusilla ja puhun politiikkaa sotamarskin kanssa... ja jos te
tahdotte tai ette tahdo: minä hullaannun teihin, vapaaherratar, niin —
— Hiljemmin! He kuulevat.
Kun he palasivat tallista parvekkeelle, aikaansai rouva Hetvicz suuren
ilon ilmoittamalla, että miellyttävä sukulainen vielä jää kolmeksi
päiväksi linnaan. Varsinkin loistivat todellista iloa kolmen pikku
kreivittären silmät. He olivat hyvin kasvatettuja ja tottelevaisia
tyttöjä, mutta kun transsilvanialainen serkku oli heitä suudellut,
olivat he toinen toisensa jälkeen paenneet opettajattarensa suojista,
ja kun he nyt jälleen palasivat, oli heillä jo tyttömäisesti vallaton
tukka nutturalla.
Ainoastaan Löcsen keltainen rouva istui mykkänä työntötuolissaan,
mistä hän loi haukansilmäyksiä Milániin. Palvelija oli jo silloin
matkalla sähkösanomatoimistoon lähettämään vanhan vapaaherrattaren
sähkösanoman Wienissä olevalle kuululle tappelupukarikaartilaiselle
Hetviczille, jonka tuttavuutta kärsivälliset lukijani ovat jo tehneet
vericirovabudapestilaisessa pikajunassa.
— _Tule viipymättä_, sähkötti vapaaherratar poikansa pojalle.
Kun Milán katsoi vanhaa vapaaherratarta silmiin, tunsi hän pistoksen
sydämessään. Hän muisti veliparkansa, jotka hän oli jättänyt
Sándor-kadun varrelle kirjaillun liivin seuraan...