Milán Gyurkovics oli muita veljiään päätään pitempi, ja tuuheine,
mustankiiltävine viiksineen hän teki kolmenkymmenenvuotiaan
vaikutuksen, vaikka hän tuskin oli viidenkolmatta ikäinen. Hieno
smoking ja metsästystakki eivät sopineet hänelle yhtä hyvin kuin
toisille Gyurkovicseille, mutta pitkäliepeinen Ferenc-Joszef-takki,
valtiomiesten ja diplomaattien distingoitu vaatetus, puki häntä
paremmin kuin ketään toista. Lisäksi oli hänellä vielä ominaisuus,
jota ennakkoluulottomat lukijani mahdollisesti vähäksyvät, mutta joka
kuitenkin osoittautui eteväksi aseeksi olemassaolon taistelussa:
hän osasi maukkaasti ja huomiota herättämättä käyttää monokkelia.
Eräässä suhteessa hän muistutti veljeään Bandia: hänenkin kasvoillaan
ja silmissään oli luottamusta herättävä ja hiukan surumielinen
(sanoisinko: aseet riisuva) ilme. Jo lapsena oli hänellä ollut paljon
hyötyä lempeästä ulkomuodostaan. Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin
hurskas rovasti, nimitti veljenpoikaansa pikku _kerubiksi_, ja kun hän
luki messun, käytti hän mielellään kerubia kuoripoikana. Joka messusta
tuli kymmenen kreutseria, joilla pikku poika osti tupakkaa ja ruutia.
(Tupakan hän poltti ja ruudista hän valmisti pieniä pommeja, jotka hän
salaa räjähdytti kolumbácsilaisen rovastillisen taloudenhoitajattaren
sängyn alla.) Varmaa kuitenkin on, että bácskalaiset äidit myöhemmin
— lyhyillä huviretkillä — kernaasti uskoivat tyttärensä Milánille,
»joka ei ollut sellainen nuorimies kuin useimmat muut», ja että
herrat selvitellessään sekavia urheilu- ja kunniajuttujaan mielellään
kuuntelivat Milánin neuvoja.
Sankarini oli siis, jättäen nuoremmat veljensä kirjaillun liivin
seuraan, lähtenyt kotoaan kaksikymmentä floriinia taskussaan mennäkseen
valtiopäivätaloon tapaamaan monokkeli-Elefántovicsia, joka siihen
aikaan oli bács-tamásilainen edustaja. Valtiopäivätalon edustalla oli
suuri, meluava kansanjoukko, ja kaupunginpalvelijat kaupittelivat
sanomalehtiliitteitä: _Ministeri Déneksen kukistuminen_.
Tämä uutinen — hänen ylhäisyytensä István Déneksen kukistuminen —
hiveli miellyttävästi Milánin mieltä; periaatteessa ei ministerin ja
hänen ylimääräisen notaarinsa välillä ollut minkäänlaisia mielipiteiden
eroavaisuuksia. Mutta Milán ei ollut viiteen päivään ollut edes
ministeriön läheisyydessä, ja nyt hän uskoi ministeripulaa seuraavassa
häiriötilassa voivansa helpommin päästä laiminlyöntinsä seurauksista.
Kun hän nousi lehterille, hämmästyi hän epämiellyttävästi huomatessaan,
että erikoisliitteen uutinen ainakin oli ennenaikainen, koskapa István
Dénes vielä istui punaisessa lepotuolissaan salissa, hymyillen kylmää
hymyään, joka aina sai vastustajat raivoihinsa, ja kuunteli erään
vasemmistopuoluelaisen intohimoista hyökkäystä.
— Eroa! melusi vasemmisto, kun edustaja oli päättänyt puheensa.
— Eroa! jyrähti lehteriltä hirmustunut ääni.
Se oli Milán Gyurkovicsin ääni... Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
hän vaikeni. Muuan nainen, joka istui lehterillä hänen edessään,
kääntyi äkkiä ja sanoi mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Hävytön!
Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta lumivalkoiset, ja hänen silmissään
kiilsi kyynel, — mutta joka tapauksessa hän oli hyvin kaunis. Tarkemmin
määritellen: hänen silminnähtävästi koko valtiopäiväyleisöä halveksuva
yksinkertainen, mutta hieno pukunsa ja koko hänen olentonsa ilmaisi
ensi hetkellä magnaatti-rouvan. Hänellä oli yllään ruudukas matkapusero
ja päässään tyrolilainen hattu ja kädessään oli hänellä lorgnetti ja
kukkiva syreeninoksa.
— Sehän on syreeninkukka-nainen! sanoi Milán itsekseen.
Syreeninkukka-nainen! Hän oli tuntenut hänet jo vuoden ajan, tietämättä
hänen nimeään. Kohtelias kohtalonoikku oli vienyt heidät yhteen
kadulla, teatterissa ja ravikilpailuissa. Silloin he aina olivat
suoneet toisilleen kevyen hymyn tai ystävällisen silmäyksen. Milán oli
antanut hänelle nimen syreeninkukka-nainen, sillä hän oli huomannut,
että nainen erikoisesti rakasti näitä kukkia.
Tällä kertaa ei syreeninkukka-nainen kuitenkaan kiinnittänyt sen
enempää huomiota Milániin, vaan seurasi kuumeentapaisen jännittyneenä
tapausten riehuvaa kulkua. Kerran hän sanoi jotakin, joka ei suinkaan
ilmaissut mitään perustuslaillisia mielipiteitä. Hän sanoi:
— Roskaväkeä!
Vielä kahdeksi minuutiksi hän jäi lehterille siirtyen rauhatonna
edestakaisin paikoillaan; sitten, kun melu alhaalla riehahti täydeksi
hirmumyrskyksi, hän nousi, pakotti viisi, kuusi ihmistä siirtymään
paikoiltaan ja lähti.
Kun Milán ei löytänyt Elefántovicsia valtiopäivätalosta, lähti hän
Angol Kiralyné-hotelliin, missä edustaja, milloin lainsäätämisinto ajoi
hänet Bácskasta Budapestiin, tavallisesti nukkui aamusta puolipäivään.
Matkan varrella hän poikkesi hajuvesikauppaan, mistä osti kahdella
floriinilla pullon Chypreä, — sitä hän ainakaan tällä hetkellä ei
vähääkään tarvinnut.
Hotellissa hän kuuli masentavan uutisen: Elefántovics oli aamujunassa
lähtenyt pääkaupungista. Hän lähti siis Gizella-torin varrella olevaan
sokerileivoskauppaan nauttiakseen lasin teetä ja sanoakseen pari
hävyttömyyttä neiti Jennylle, — ehkä hän sillä välin keksisi jonkin
pelastavan ajatuksen. Sokerileivoskaupassa kerrottiin hänelle, että
neiti Jenny sairauden tähden oli jäänyt pois toimestaan, sentähden
täytyi hänen sanoa hävyttömyytensä neiti Linkalle.
Kun hän vielä hämmenteli teetään, pysähtyivät vaunut kaupan edustalle.
Kevein askelin, säteilevin kasvoin, joissa ei huomannut jälkeäkään
äskeisestä mielenliikutuksesta, astui sisälle syreeninkukka-nainen. Hän
heitti Milániin hymyilevän katseen ja sitten hän alkoi huolettomasti
kävellä edestakaisin kaupassa naputellen lorgnetillaan milloin mitäkin
lasikelloa ja luetteli koko joukon namusia palvelevalle neidille.
— Lähettäkää ne minulle Kécskaan... Hyvästi!
Hän loi jälleen ruskeat, manaavat silmänsä Milániin, sitten hän lähti
kaupasta, kevyesti nyökäten. Milán tarttui lakkiinsa.
— Kuka tuo nainen oli? kysyi hän Linka-neidiltä.
— Hänen ylhäisyytensä, vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski
Hetviczin puoliso...
— Vapaaherratar Hetvicz-Janky? Sama miljoonienomistajatar, joka vuosi
takaperin oli silmittömästi rakastunut Géza Gyurkovicsiin ja jota Géza
(se aasi!) ei ottanut rouvakseen...
Milán riensi hänen jälkeensä, mutta kohtasi ovessa Ella Lányin, joka
tuli äitinsä seurassa.
Ella Lányi ei ollut huomiotaherättävän kaunis eikä edes muuten
erikoisen älykäs, mutta hän oli kunnon tyttö — mikä Gyurkovicsien
mielestä oli arvokkaampaa — s.o. hän oli reipas, rakastettava ja
pikkusievä niinkuin leivonen. Hänen isänsä, jonka kanssa meillä muuten
ei ole mitään tekemistä, oli oikeusneuvos.
— Te ette tullutkaan Sváb-vuoren tansseihin! sanoi Ella moittien. —
Me lähdemme jo tunnin kuluttua pustallemme [pusta tarkoittaa nykyään
maatilaa], ja sitten emme saa tanssia ennenkuin syksyllä.
— Tiedättehän, että on parhaillaan ministeripula, sanoi ylimääräinen
notaari vakavana.
— Ja silloinko ei ole lupa tanssia? ihmetteli tyttö. Äiti puuttui
puheeseen:
— Älä ole lapsellinen, Ella! Ministeriön herroilla on nyt tärkeämpiäkin
ajateltavana kuin jotkin tanssiaiset.
Milán nyökäytti miettiväisenä päätään.
— Totta kyllä, vastustuspuolue tuottaa meille paljon mielipahaa.
Ella, jonka kauneus alati vaihteli ja joka usein näytti hyvin
vähäpätöiseltä, mutta välistä saattoi olla hyvinkin kaunis, oli tänään
— nähtävästi valvotun yön johdosta — suorastaan hurmaava. Hänellä
oli aistikas, hyvin sopiva matkapuku, ja tietoisena tilapäisestä
kauneudestaan yhä jatkuvassa tanssinhuumauksessa hän ei ollut niin
suljettu kuin tavallisesti.
— Lähtekäämme, Ella! sanoi hänen äitinsä.
Noustessaan Gizella-torilla vaunuihin kuiskasi tyttö veitikkamaisesti
Milánille:
— Joka rakastaa, hän seuraa!
— Sallivatko naiset minun saattaa asemalle asti? kysyi Milán ääneen.
— Mielihyvin, herra Gyurkovics...
Siellä rouva Lányi uskoi kukkaronsa nuorelle herralle, joka osti liput
ja piti huolen matkatavaroista.
— Kuulkaapa, sanoi Ella, joka tänään vastoin tavallisuutta oli
kujeilevaisella tuulella, — ellette olisi poroporvari, seuraisitte
meitä Kécskaan. Siellä te astuisitte vastaantulevaan pikajunaan ja
olisitte puoleltapäivin jälleen Pestissä.
— Kun vain ei olisi ministeripulaa.
Naiset asettuivat vaunuun. Milán tarttui ikkunan alla olevaan
kädensijaan ja pakisi Ellan kanssa ajan vähyyden tähden
sähkösanomakielellä... Viereisen vaunun ikkunaan oli kiinnitetty
paperiliuska: _Varattu osasto_. Milán heitti sivusilmäyksen ikkunaan
ja näki siellä sanomalehteä lukevan yksinäisen naisen, jonka hän heti
tunsi syreeninkukka-naiseksi, vapaaherratar Hetvicziksi.
Soitettiin viimeisen kerran...
— Ken rakastaa, hän seuraa! sanoi Ella Lányi hymyillen.
Syreeninkukka-nainen silmäsi samassa sanomalehtensä takaa ja käänsi
kasvonsa Milániin. Nähtävästi hän tunsi hänet, sillä veikeä hymy
värähti hänen huulillaan...
Kuka voi kuvailla tai edes käsittää sitä fysiologista muutostilaa, joka
tapahtuu ihmisen aivoissa, kun ajatus salamannopeasti hedelmöittää
tahdon? Kun Julius Caesar päätti kulkea Rubicon yli — mutta jättäkäämme
tämä toistaiseksi! Riittää kun sanon: kun juna lähti liikkeelle,
nosti asemasillalla oleva poliisi hälinän ja asemamiehet pudistelivat
raivoisina nyrkkejään, sillä muuan herra, herra Gyurkovics, oli
hypännyt junaan.
— Minne suvaitsette matkustaa? kysyi junailija.
— Kécskaan...
Lippu maksoi 2 floriinia 50 kreutseria, mutta Milán antoi 3 floriinia
junailijalle. Lányin fiakkeri, jonka hän — hetken väiteltyään naisten
kanssa — itse maksoi, vei häneltä kaksi floriinia, Chypre kaksi, yhden
hän suoritti aamiaisestaan ja yhden antoi kantajalle, joka toimitti
vaunuun naisten matkakapineet. Hänelle jäi vielä 11 floriinia...
Yht'äkkiä karmi pelästys Milánin sydäntä. Hänen mieleensä juolahtivat
hänen veliparkansa, Gyurka ja Sándor — jotka nukkuivat viattomina
kirjaillun liivin seurassa Sándor-kadun huoneistossa eivätkä tietäneet,
voi! eivät tietäneet, että Milán Gyurkovics parhaillaan matkusti
Kécskaan, Chypre-pullo taskussaan... Kuitenkin täytyi hänen nopeasti
keskeyttää omalletunnolleen antamansa audienssi, hänen seistessään
siinä vaunun kapeassa käytävässä, sillä Ella Lányi, hullaantuneena
onnensa yltäkylläisyydestä, tahtoi sanoa hänelle sata asiaa.
Kécskaan asti hän rupatti yhtämittaa puolitoista tuntia. Ja jos
joku olisi hänen puheitaan kuunnellut, olisi hän varmasti luullut,
että kaiken maallisen elämän ja inhimillisen pyrkimyksen salainen
satama on tanssi ja että koko maailman ihanimmat tapaukset olivat
koottuina Vigadón [kaupungin rakennuttama suurenmoinen huvipalatsi] ja
Hungaria-hotellin pieneen saliin.
— Kécska! yksi minuutti!
— Suutelen käsiänne...
Milán hyppäsi asemasillalle, sitten hän katseli edelleen hyrisevää
junaa, jonka eräästä ikkunasta hänelle pieni valkea nenäliina
huiskutti. Lippuluukulla hän osti piletin Budapestiin (jälleen kaksi
floriinia viisikymmentä kreutseria, — hänen taskuunsa jäi kahdeksan
floriinia viisikymmentä kreutseria ja pullollinen Chypreä) ja
odotellessaan pikajunaa hän rupesi kävelemään edestakaisin raiteitten
lomassa.
Nyt hän huomasi, ettei hän ollut ainoa Kécskaan pysähtynyt: käytävällä
seisoi syreeninkukka-nainen ison tanskalaisen doggin vieressä. Rouva
keskusteli juuri asemapäällikön kanssa, jota hän tervehti kuin hyvää
tuttua ainakin.
— Eikö kukaan ole tullut minua vastaan? kysyi hän. — Minä sähkötin
linnaan!
— Teidän nelivaljakkonne on täällä, vastasi virkamies.
— Mutta linnalaisista ei ketään?
— Ei ketään.
Kaunis rouva hymähti katkerasti.
— Hänen ylhäisyytensä tuli tänne aamulla, sanoi sitten asemapäällikkö.
— Onko mieheni täällä? Minä luulin, että hän on Wienissä.
— Vanha vapaaherratar on myöskin täällä, hän tuli jo eilen...
— Anoppini?
Vapaaherratar kohotti päänsä niinkuin rakuunaratsu taistelumerkin
kuullessaan.
— Anoppini? Huh, miten olen onnellinen! Mikä ihana perheidylli tästä
vielä tuleekaan linnassa.
Vanha asemapäällikkö, joka nähtävästi hyvin tunsi vapaaherrattaren
perhesuhteet, hymyili hienosti itsekseen.
— Katsokaa, nyt minä tiedän, miksi ei kukaan heistä tullut minua
vastaan. He eivät uskaltaneet tulla!
Mietteissään hän hyväili koiran päätä, sitten kääntyi hän jälleen
asemapäällikön puoleen.
— Milloin seuraava juna lähtee Budapestiin?
— Kymmenen minuutin kuluttua. Ei kai teidän armonne aio palata?
— Kun vain tietäisin mitä tahdon! sanoi rouva Hetvicz huoaten.
Asemapäällikkö kutsuttiin toimistoon, ja kaunis rouva jäi yksikseen.
Seistessään siinä tyhjällä asemasillalla, aprikoiden, lähtisikö
perheensä luo vai Budapestiin, vai jonnekin muualle, — huomasi hän
yhtäkkiä tilansa sangen surkuteltavaksi, sillä hän kävi surulliseksi.
Mutta hänen hellämielisyytensä kesti vain sekunnin, seuraavassa
silmänräpäyksessä hän huomasi Milán Gyurkovicsin, joka tarkkaavasti
seurasi häntä, ja hän kohotti jälleen kauniin päänsä. Nuori mies teki
juuri ison doggin tuttavuutta.
— Se puree! sanoi rouva Hetvicz puoliääneen.
— Minua eivät koirat pure, sanoi Milán vakuuttavasti.
Rouva Hetvicz käänsi hänelle selkänsä ja rupesi miettiväisenä
tarkkaamaan kanoja, jotka kaapersivat kiskojen lomassa. Sitten
hän äkkiä kääntyi, ja Milán tunsi itsessään voimakkaasti, että
vapaaherratar nyt puhuttelee häntä. Niin tapahtuikin.
— Gyurkovicseja, eikö totta?
— Nimeni on Milán Gyurkovics, sanoi nuori mies, joka paljastetuin päin
seisoi kauniin rouvan edessä.
— Te olette veljenne aliluutnantin näköinen, sanoi rouva Hetvicz
hymyillen. — Mitä teette täällä?
— Odotan Budapestiin menevää junaa.
— Onko lupa kysyä, kuka se kaunis neitonen oli, jota olitte saattamassa?
— Ella Lányi, kaukainen sukulaiseni.
(_Kaukaisen sukulaisuuden_ keksi Milán turhan varovasti.)
Armollinen rouva mietti hetkisen... Hän ajatteli anoppiaan ja miestään
ja vielä ilkeää yllätystä, jonka hän aikoi valmistaa heille...
— Pidättekö ajometsästyksestä, herra Gyurkovics?
— Minä olen intohimoinen parforce-metsästäjä, sanoi Milán, joka oli
ottanut kotonaan Bács-Tamásissa osaa moniinkin ajometsästyksiin
hölkkäävän maatiaishevosen selässä, mutta ei koskaan ollut ratsastanut
oikeitten ajokoirien jäljessä.
Rouva Hetvicz leikki hymyillen käsineillään. Hän oli yhtä suloisen
hämillään kuin nuori neitonen tanssiaisissa tehdessään ensi kertaa
valintansa naistentanssissa.
— Kun vain olisin vakuutettu siitä, että ette minua väärinkäsitä, herra
Gyurkovics...
— Olen käskettävänänne, armollinen rouva!
— Siis — tulkaa kécskalaisiin ajometsästyksiin... Minä kutsun teidät
ilman mitään muodollisuuksia, sillä onhan veljenne vanha ystävämme...
(Rouva Hetvicz ei mielestään ollut velvollinen kertomaan, että hän
piti Milánin veljeä, aliluutnantti Gézaa, sitten Herkules-kylpylän
seikkailujen, _rykmentin hölläluonteisimpana ihmisenä_, kuten hänellä
oli tapana sanoa.)
— Älkää miettikö turhia, vaan tulkaa matkaani.
— Mutta minun matkatavarani! En ole ottanut mitään mukaani...
(Kärsivällinen lukijani tietää, että Milán Gyurkovicsin matkatavarat
— lukuunottamatta kirjailtua liiviä — olivat Budapestin
_puhdistuslaitoksessa_.)
— Älkää niistä huolehtiko. Linnassa saatte kaiken, mitä tarvitsette.
Tulkaa vain.
Tämän hän sanoi jo kärsimättömästi ja käskevästi. Viisi minuuttia
myöhemmin istui hän keveissä, nelivaljakon vetämissä vaunuissa,
matkalla kylään. Hevosia ajoi armollinen rouva itse. Milán istui hänen
vieressään. Tuskin olivat he ehtineet pyssynkantaman päähän asemalta,
kun Milán tunsi sydämessään ankaran pistoksen. Sillä hänen mieleensä
juolahtivat hänen veliparkansa: Gyurka ja Sándor, jotka yhä nukkuivat
eivätkä aavistaneet, että Milán, taskussaan kahdeksan floriinia ja
viisikymmentä kreutseria sekä pullollinen Chypreä, oli matkalla
ajometsästykseen...