Kuningas Béla IV:n ajoilta asti, kun koirankuonolaiset tataarit
rasittivat maata, oli magyari tuskin nähnyt surullisempia päiviä kuin
80-luvun loppuajat täällä kotona. Jumalan kiitos, oli hädällä tällä
kertaa paikallinen luonne, sillä se levitti mustat yökönsiipensä
ainoastaan yli kahden vuokrahuoneen Sándor-kadun varrella.
Frau Anna, jonka kansallisuudesta en koskaan ole päässyt perille,
oli vuokrannut huoneet kolmelle nuorelle herralle: Milán Gyurkovics,
ylimääräinen ministeriön notaari, oli heistä yksi, toinen oli
lakitiedetten kandidaatti Gyurka Gyurkovics ja kolmas pikku Sándor
Gyurkovics. Viimeksimainittu oli siihen aikaan vielä punaposkinen
nuorukainen, joka viime elokuussa oli reputettu ylioppilastutkinnossa
ja nyt — perheen virallisten ilmoitusten mukaan — järkevien vanhempien
veljiensä valvonnan alaisena valmistautui uudistettuun tutkintoon.
Todistetusti pätevien kronikoiden mukaan oli Milán aikaansaanut
mainitun hädän. Sándor-kadun Gyurkovics-siirtolan vanhin oli näet
aivan kuukauden alussa moitittavan kevytmielisesti antanut räätälille
kaksisataaviisikymmentä floriinia.
Kaksisataaviisikymmentä floriinia! Juuri sen verran he olivat
kolmeen pekkaan hänelle velkaa, mutta räätäli — joka enemmän marisi
vanhaa nuottiaan kuin tarkoitti täyttä totta — olisi varmasti
räätälien tavoille uskollisena kernaasti suostunut kolmenkymmenen
floriinin lyhennykseen. Ja Milán oli lukenut hänen kouraansa viisi
viisikymmenistä käsittämättömän jalomielisyyden puuskassa! Kun hän
tuli järkiinsä, katui hän ritarillista hulluuttaan ja olisi mielellään
ottanut rahat takaisin, niinkuin Ilikuksen murhaaja otti takaisin
vastentahtoisen tunnustuksensa. Mutta se oli jo myöhäistä. Pukki,
jonka odottamaton onni oli aivan huumannut, käveli jo saaliineen
museon tienoilla, herättäen fiakkeriajurien huomiota äänekkäällä
yksinpuhelullaan.
(Räätäli, herra Kékvári, vei sinä iltana rouvansa Kansanteatteriin.
Näytännön jälkeen he menivät Feherló-ravintolaan. Söivät kylmää kalaa.
Tartari-kastikkeen kera. Ja paistia. Gyurkovics-poikien rahoilla!)
Kun Gyurka sai asiasta vihiä, oli hän vähällä kuolla pelästyksestä.
Hän ei voinut puhua, ei edes suuttua. Kun hän jälleen sai puhelahjansa
takaisin, sanoi hän vakuuttavasti Milánille:
— Pian saat piipunperistäkin tanssia!
Hiljainen Frau Anna pani muutaman päivän kuluessa merkille, että hänen
vuokralaisensa etupäässä pysyttelivät kotona ja nukkuivat enimmät
aikansa.
Seuraavalla viikolla nuorin heistä astui epätoivoisen askelen,
joka voidaan hänelle suoda anteeksi ainoastaan hänen nuoruutensa
kokemattomuuden tähden. Hän kirjoitti Bács-Tamásiin ja pyysi
_seuraavassa postissa_ rahaa — äidiltään. Rouva Gyurkovics kirjoitti
seuraavan postin matkassa:
»Tarvitset rahaa? Miten juolahti mieleesi pyytää rahaa juuri
minulta? Sillä erehdyt suuresti, pikku Sándorka, jos luulet, että
minun velvollisuuteni on syytää rahoja _kelle hyvänsä_ Budapestin
tyhjäntoimittajista.»
Tämä kirje sai Sándorin tunteellisen sydämen verta vuotamaan.
— Olenko minä _kuka hyvänsä_ tyhjäntoimittaja?
Illan tullen Milán kokosi kaikki heidän pikkurahansa ja lähti kasinoon.
Siellä hän varmaan saisi ainakin _jotain_ onkeensa.
— Kun olisi edes tupakkaa! voivotteli Sándorka.
Tupakkaa oli, mutta savukepaperi puuttui. Hätä keinon keksii! Hän meni
Frau Annan luo ja pyysi häneltä lainaksi rukouskirjaa.
— Ei ole vahingoksi hiukan rukoilla, tuumasi hurskas rouva.
Hän lausui sen jonkinlaisella saksankielellä, koska hän — herra
tiesi minkätähden — luuli nuoria herroja saksalaisiksi. Nämä taas
puolestaan puhuttelivat häntä rác-murteella, arvellen, että Frau
Anna oli slovakki. Hänen rukouskirjansa oli painettu ruteenilaisilla
kirjasimilla.
Gyurka leikkasi rukouskirjan pyhäinkuvien välissä olevat silkkipaperit
ja valmisti niistä savukkeita. Hiukan karvaita ne olivat, mutta
paloivat hyvin. Hän ei koskaan joutunut pulaan, sillä hän oli yhtä
kekseliäs kuin Robinson Crusoe.
Milán palasi vasta aamuyöstä kotiin. Hänen hampaissaan savusi
paksu havannasikari, ja Gyurka heräsi vanhimman veljensä iloiseen
vihellykseen.
— Mistä tulet, Milán?
— Sillä välin kuin te olette täällä nukkuneet, olen minä metsästellyt
rahoja.
— Kasinossako olit?
— Siellä. Olen koko yön katsellut Feri Horkayn pelaamista.
— Voittiko Feri?
— Kahdeksansataa floriinia...
Kuullessaan niin suurista summista puhuttavan heräsi nuorinkin.
— Miten paljon lainasit häneltä?
— En voinut lainata häneltä, sillä olin koko yön istunut hänen takanaan
katselemassa. Hän olisi luullut, että minä vain _sentähden_ vartioin...
Ja joskin olisin pyytänyt, mitä hän olisi antanut? Viisikymmentä
floriinia! Se ei riitä.
— Ei riitä, se on selvä...
— Aamupuolella he lopettivat pelinsä. Feri oli juonut paljon
samppanjaa ja oli uhkatuulella. Hän sanoi: Herrat, kuka veikkaa näistä
viheliäisistä kahdeksastasadasta floriinista!
Gyurka ja Sándor nousivat ryntäilleen ja tuijottivat loistavin silmin
Milánia, niinkuin sudenpojat killottavat yölliseltä metsästykseltään
palaavaa vanhaa sutta.
— Entä sinä? kysyi Gyurka.
Milán hymyili viekkaasti.
— Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?
— Herran pieksut! Miten voit sellaista kysyä? Tietysti olisin veikannut!
— Minä myös! huudahti Sándor uhkarohkeasti.
— Tietysti. Niin tein minäkin, sanoi Milán. — Me nostimme...
— Ja? intoili Gyurka.
— Minä hävisin, sanoi Milán klassillisen yksinkertaisesti.
Toiset kaatuivat kalveten päänalusilleen.
— Mikä meidät nyt perii? kysyi Sándorka lapsellisesti.
— Nytkö? Minä panen maata, sanoi Milán pitkäpiimäisen rauhallisesti.
Ja hän teki niinkuin oli sanonut... Tämä oli bács-tamásilaisille
totisesti Mohipusztan tappio.
— Oi voi, huusi Sándor seuraavana päivänä, — tänään on Sváb-vuorella
lopettajaistanssit, ja minä olen pyytänyt niihin Ella Lányin!
(Oikeastaan Milán oli Ella Lányin tunnustettu hakkailija, mutta
molemmat toisetkin ihailivat häntä, varsinkin Sándorka mustasukkaisen
tunteellisena.)
Milán kulki koko päivän hämärillä asioilla, ja nuoremmatkin
Gyurkovicsit harhailivat kumpikin tahollaan ajaen takaa rahallisia
kotipuolenmiehiään.
Sanotaan, että puute sekä terästää miehen luonteen että panee hänen
älynsä vilkkaaseen toimintaan. Tämä selittää sen, että molempien
nuorten Gyurkovicsien aivoissa syntyi sama pelastuksen ajatus,
kummankin istuessa omassa kahvilassaan. Toiminnassa voitti tarmokkaampi
Gyurka veljensä Sándorin...
— Frau Anna, sanoi Sándor, joka kaupunginlähetin seuraamana astui
huoneistoon, — minä aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen...
— Ei tarvitse, sanoi hyväuskoinen rouva, — teidän rakas veljenne
lähetti ne juuri sinne...
— Kumpi veljeni? kysyi Sándor kalveten.
— Gyurka-herra.
Tämä rauhoitti huomattavasti nuorukaista. Hän tunsi Gyurkan, ja jos
tällä oli rahaa, ei hänkään jäisi ilman... Ja Gyurka osoittautui
todellakin veljensä luottamuksen ansainneeksi, sillä hän tuli jo
iltapäivällä hakemaan Sándoria, toi hänelle parin valkoisia hansikkaita
ja vei hänet Sváb-vuorelle, jonka tuuheaan lehtiverhoon syksy jo oli
sirotellut sinoberinpunaisia täpliä.
En aio kärsivälliselle lukijalleni kertoa kaikkia tanssiaisten
tapahtumia. Kerron ainoastaan, että muuan sváb-vuorelainen nuorukainen
— nähtävästi neljänkolmatta lämpöasteen pehmentämänä — soitatti viisi
kertaa lempilauluaan: _Jo peittää lumi kaikki tiet_, — ja että Sándor
Gyurkovics oli kiintynyt toiseen lauluun, joka puhui Ella Lányille:
_Pois hän käänsi katseensa, kun kohtasimme toisemme..._
Näistä he hiukan väittelivät, kunnes Gyurka lopetti kiistan heittämällä
kolme viitosta mustalaisen lautaselle... Sváb-vuorelainen nuorukainen,
joka nähtävästi ei sinä päivänä ollut vienyt vaatevarastoaan
puhdistuslaitokseen, poistui kasvot tulipunaisina yön pimeyteen; ehkä
hän haihtui häpeäänsä, mitättömyytensä katkeroittamana.
Molemmat veljekset nukkuivat vielä puoli kahdeksalta vuoteissaan, kun
kolmas, Milán, täsmälleen kello kahdeksan nousi ja ryhtyi pukeutumaan.
Ensi töikseen hän kutsui rouvaa:
— Frau Anna, pyytäkää tänne kaupunginpalvelija, aion lähettää
vaatteemme puhdistuslaitokseen...
Rouva kovasti ihmetteli. Hänkin!
— Mutta nuoret herrat lähettivät jo eilen.
— Hyvä on! sanoi vanhin nielaisten kuohuvan vihansa.
Vaatekaappi oli todellakin tyhjä. Ainoastaan kurja, kirjailtu liivi
oli säästynyt Gyurkan kotkansilmältä. Milán sormeili liiviä, heitti
sen sitten ylenkatseellisesti takaisin. Mihin siitä olisi riittänyt —
rotasta nälkäiselle leijonalle?
Kissan askelin hän meni viereiseen huoneeseen, missä hänen veljensä
nukkuivat yhdeksänkertaisen supécsárdáan väsymyksiä jäsenistään.
Lempeästi ja hyvänsuovasti hymyillen hän rupesi tarkastelemaan heidän
taskujaan. Hän laski viisi taskua joka takissa, kolme kussakin liivissä
ja kaksi housuparissa ja haravoi uteliailla sormillaan kaikkiaan
kaksikymmentä taskua. Hän löysi kaikenlaista, mutta sitä, mitä hän
etsi, ei hän löytänyt. Hän löysi kaksi leimattua samppanjakorkkia,
sinisen silkkinauhan ja kuihtuneen ruusun, hän löysi jonkin verran
pikkurahojakin, mutta seteleitä ei yhden yhtäkään.
Kunpa minulla vain olisi kymmenen, parikymmentä floriinia, saisin
helposti satoja hankituksi iltaan mennessä! Sillä herrasmies ei ole
herrasmies, jos hänellä on matti kukkarossa. Miten hän voisikaan lähteä
kaupungille rahaa hakemaan, miten hän voisikaan käydä tapaamassa
bácskalaisia herroja, ellei hän voisi ajaa hakkereissa ja käydä
ravintolassa.
— Onko myytäviä? kysyi pihalta mäkäjävä tenoriääni.
— Pst! Tulkaa tänne!
Salamana välähti hänen päässään ajatus... Nämä kunnon pojat, Gyurka
ja Sándor, nukkuvat tietysti iltaan asti... Heidän _vaatteensa_ ovat
tuolillaan yhtä kauan kuolleena pääomana, mutta jos pääoma pantaisiin
liikkeeseen, kasvaisi se siihen mennessä sievoisen koron... Hän siis
myy vaatteet. Jos hänellä on taskussaan kymmenen, kaksikymmentä
floriinia, voi hän liikkua vapaasti ja helposti hankkia tarvittavan
määrän... Illalla hän palaa kotia. Illalla? Jo puolelta päivin! Hän
lunastaa kaiken heidän omaisuutensa puhdistuslaitoksesta, antaa
joka pojalle puolensataa floriinia, ja niin on kaikki jälleen
järjestyksessä... Sen hän todella oli velvollinen tekemään veljilleen,
hän, vanhin!
Viereisen huoneen ikkunan kautta hän sopi vaatekauppiaan kanssa
hinnasta. Sitten hän lähti kotoa — kaksikymmentä floriinia taskussa.
Ne toiset nukkuivat siellä suloisesti eivätkä aavistaneet, voi! eivät
aavistaneet, että heidän arpansa oli langennut...