On jo aika palata Géza Gyurkovicsin luo, joka viime maanantaina pakeni
Herkules-kylpylästä kauniin vapaaherrattaren kanssa.
Minä solmin kertomukseni langat siellä, minne ne katkaisin Jutka
Brenóczyn tähden, kun pikajuna tärytellen ja puhisten lähti asemalta.
Pikajuna tärytteli sitten eteenpäin ja säesti puhinallaan seuraavia
tapahtumia:
Géza Gyurkovics istui vastapäätä kaunista matkatoveriaan, napittaen ja
aukoen hansikkaitaan, samalla tarkkaavasti tutkien vapaaherrattaren
kasvojen ilmettä. Hän ajatteli, mikä mahtaisi olla ryöstetyn
aliluutnantin ensimmäinen velvollisuus ryöstettyä kaunista rouvaa
kohtaan? Hän päätti ennen kaikkea, että kyseessäoleva aliluutnantti ei
saanut käyttäytyä aasimaisesti.
Rouva Hetvicz katseli pitkän hetken mietteissään maisemaa, sitten hän
haukotteli hiukan.
— En nukkunut paljoakaan viime yönä ja nyt olen hiukan uninen, sanoi
hän. Sitten hän lisäsi lempeästi: — Ettehän pahastu, rakas ystäväni,
jos hiukan lepään?
Géza valmisti nopeasti hänelle makuusijan sohvalle.
— Nukkukaa, rakas armollinen rouvani.
Vapaaherratar heittelehti hetken tiikerinkarvaisen matkahuopansa
peitossa, milloin työntäen esiin, milloin vetäen takaisin sievän
jalkansa. Vihdoin hän lepäsi rauhallisesti ja ojensi hymyillen kätensä
Gézalle.
— Miksi sanotte armollinen rouva? Sanokaa ystävättäreksenne!
— No, rakas ystävättäreni!
— Niin, niin juuri...
Hän nukahtikin jo. Ainakin hän sulki silmänsä. Mutta hansikoidun,
kaunismuotoisen, kiinteän, pienen lapsenkätensä hän unohti Gézan käteen.
Nukkuikohan hän todellakin? Tuskin huomattava, suloinen hymy,
aurinkoinen, pehmeä ilme valoi hänen muuten niin pilkallisiin
piirteisiinsä naisellisen juonteen. Mahtoikohan hän nukkua? Hänen
suupielessään leikki tuo hymy ilkkuvana vahingonilona: Voi Géza, mikä
aasi sinä olet!
Mutta Géza Gyurkovics ei ollut aasi. Varovasti hän kumartui hänen
puoleensa, sitten hän painoi nopeasti huulensa vapaaherrattaren
vasempaan silmään. Selvällä unkarinkielellä sanoen: hän suuteli rouvaa.
Mutta rouva avasi silmänsä, nousi ja painoi samassa kiinteän pikku
kätensä aliluutnantin oikealle poskelle. Unkariksi sanottuna: hän antoi
aliluutnantille korvapuustin. Eikä se korvapuusti suinkaan ollut mikään
kuvaannollinen tillikka, jonkalaisia perheen jäsenet tai rakastavaiset
toisilleen jakelevat, vaan oikea, todellinen, tukeva, läiskähtävä
kasarmitillikka. Se oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Géza sai
lastenkamarista päästyään.
Aliluutnantin kunniaksi täytyy minun sanoa, että hän säilytti
arvokkuutensa. Vaikuttavan kylmäverisesti hän sanoi:
— Jos teidän ylhäisyytenne otti minut mukaansa ainoastaan jaellakseen
minulle korvapuusteja, niin pyydän teitä jatkamaan, mutta silti en kadu
suudelmaani.
Vapaaherratar hypähti pystyyn kasvot hehkuvan punaisina.
Minua te uskallatte suudella! Miksi te minua luulette? Jos te vielä
kerran rohkenette minuun koskea annan hätämerkin ja pysähdytän junan...
Géza Gyurkovics purskahti kaikuvaan nauruun. Hänen naurunsa vaikutti
vapaaherrattareen hiukan tyynnyttävästi. Hän istahti jälleen, katseli
kauan synkkänä ikkunasta, mutta kun aliluutnantin rattoisuus ei ottanut
loppuakseen, kääntyi hän närkästyneenä hänen puoleensa.
Oletko menettänyt järkenne? Miksi nauratte?
− Anteeksi, kaunis rouvaseni, mutta minua Huvittaa huomata itsestäni,
että olen suurempi aasi kuin luulinkaan...
Rouva Hetvicz kohautti hermostuneesti olkapäitään. Häntä harmitti se,
että aliluutnantti ei ollut niin tyhmä, kuin hän oli luullut. Sitten
hän yht'äkkiä säikähti ajatellessaan, että jos tätä yhä jatkuisi,
pääsisi hänen käsistään ihminen, jota hän tällä hetkellä niin
välttämättömästi tarvitsi... Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ojensi
herttaisen rohkeasti aliluutnantille kätensä.
— Vihastuitteko? kysyi hän hymyillen suloisesti katuen.
Aliluutnantin valtasi jälleen peloittava iloisuuden puuskaus.
— Vihastuako? Minkä vuoksi? Kuka voisi teihin suuttua?
— Ette saa suuttua, tiedättehän, että olen äärimmilleni hermostunut...
Mutta en minä aina tule olemaan hermostunut... Saatte kerran kokea —
myöhemmin — sitten joskus...
Tällä hetkellä olivat hänen silmänsä (puhuakseni pankkikielellä)
tulevaisuudessa maksettavia vekseleitä. Aliluutnantti nousi paikaltaan
hymyillen.
— Nukkukaa nyt, armollinen rouvani...
— Entä te?
— Menen eteiseen polttamaan savukkeen. Sitten aamun en ole polttanut
ainoatakaan savuketta.
Savukettaan hän saattoi kiittää siitä, että hän Karánsebeksen
asemasillalla edestakaisin kävelevien rautatievirkamiesten joukossa
tapasi erään entisen kevéläisen toverinsa. Minuutin tai pari he
puhelivat keskenään, sitten he puristivat toistensa käsiä, kun juna
jatkoi matkaansa.
Kun he tulivat Lugokseen, oli Géza Gyurkovics jo polttanut kolme
savuketta, ja palasi kauniin rouvan luo. Vapaaherratar seisoi ikkunan
ääressä katsellen Budapestistä tullutta pikajunaa, joka juuri lähti
liikkeelle viereisellä raiteella. Vauhdissa olevasta junasta tarkasteli
muuan utelias matkustaja kaunista rouvaa... Silmänräpäykseksi yhtyivät
heidän katseensa, rouvan ja valkoviittaisen upseerin, joka nojautui
ensiluokan vaunun ikkunanpieleen. Seuraavassa hetkessä vetäytyi
vapaaherratar kauhistuneena ikkunasta takaisin.
— Voi sitä lurjusta! huudahti hän.
— Mikä hätänä? kysyi Géza...
— Jos hän on huomannut minut, perii minut hukka: Luuletteko, että hän
huomasi.
— Kuka?
— Kaartilainen... Mieheni ottopoika...
Vapaaherratar näytti todella olevan pelästynyt, Géza huomasi
tarpeelliseksi rauhoittaa häntä.
— Ei hän huomannut. Ja joskin hän olisi huomannut, en usko, että hän
tunsi. Ja joskin hän olisi tuntenut, ei hän teitä saavuttaisi, sillä
junat kulkevat vastasuuntaan...
Heidän junansa oli jo lähtenyt asemalta, ja vapaaherratar huoahti
helpotuksesta.
— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! huusi samassa karhea viinabasso.
Ovella seisoi valkeaviittainen kaartilainen, sama punanenäinen,
mastonmittainen kaartilainen, jonka he vasta näkivät Verociroviin
menevän pikajunan ikkunassa. Tämä mies — muuten ilmeinen todistus
niitä vastaan, jotka väittävät, että henkikaartiin otetaan ainoastaan
_kauniita_ miehiä — punakkoine naamoineen, pystyyn kierrettyine
pikimustine viiksineen, eloisine, ilkeästi vilkkuvine silmineen, oli
oikein itseensätyytyväisen kerskailijan perikuva.
— Suutelen käsiäsi, pikku äiti!
Vapaaherratar ponnahti pelästyneenä istuimeltaan.
— Oi, voi — hän on täällä! sammalsi hän. Kaartilainen hymyili
torkkuvalla tavallaan.
— Niin juuri, täällä minä olen, äiti kulta! Olin juuri matkalla
Herkules-kylpylään tavatakseni rakasta äitiäni, kun huomasin ikkunasta
rakkaan äitini kasvot. Tottelevaisena pikku poikana minä heti hyppäsin
liikkeellä olevasta junasta ja kapusin rakkaan äitini junaan.
(Kaartilainen — kapteeni Hetvicz-Janky — ei turhan tähden sanonut
vapaaherratarta äidikseen. Hän oli sotamarskin veljenpoika ja
ottolapsi ja siis myöskin kauniin rouvan ottopoika ja kaikkien
Hetvicz-Janky-tilojen toivottu perijä.)
Sotamarskittaren hämmennys kesti vain silmänräpäyksen; sitten hänessä
kuohahtivat syvät vihat.
— Miten uskallat tunkeutua tänne?
— Te kohtelette todellakin poikaparkaanne aivan kuin hän olisi
poikapuolenne, viisasteli kapteeni nenäkkäästi. — Ja kuitenkin minä
olin teidän tähtenne juuri taittamaisillani niskani!
Vapaaherratar risti kätensä ja katseli uhkaavasti vaunun kattoon.
— Voi, — ei minua hyvä jumala rakasta! (Sillä jos hän olisi rakastanut,
olisi kapteeni taittanut niskansa.)
— Sallittehan minun nyt kuitenkin istahtaa mukavasti, koska aion
matkustaa kanssanne...
— Minun kanssani? kysyi sotamarskitar manaavasti.
— Juuri teidän kanssanne, rakas äiti, sanoi kapteeni heittäen terävän
silmäyksen Géza Gyurkovicsiin, — sillä minä huomaan, että tarvitsette
minua. Seuraan teitä Budapestiin, Amerikkaan tai, jos niin suvaitsette,
vaikka pohjoisnavalle.
Sitten hän riisui viittansa ja käänsi sen huolellisesti kokoon. Rouva
Hetvicz laski kätensä Gézan käsivarrelle ja pyysi herttaisen suloisesti:
— Rakas Gyurkovics, pyydän, heittäkää ulos tuo villipeto.
Géza kääntyi silloin kaartilaisen puoleen ja sanoi:
— Nimeni on Gyurkovics!
Kaartilainen kumarsi hiukan.
— Nimeni on Hetvicz-Janky.
Vapaaherra kääntyi uudelleen sotamarskittareen.
— Rakas äiti, ette tee oikein saattaessanne aliluutnantin sellaiseen
välikäteen. Teidän aliluutnanttinne ei voi heittää minua ulos, sillä
minä olen hänen esimiehensä ja niin muodoin hänen silmissään mahdoton
heittää ulos. Jos vielä kerran teette samanlaisen matkan, täytyy teidän
värvätä mukaanne eversti tai ainakin majuri. Teidän aliluutnanttinne
voi palvella teitä ainoastaan sillä, että hän merkitsee muistiinsa
osoitteeni ja käy tapaamassa tilaisuuden sattuessa, iskeäkseen reiän
päähäni tai saadakseen samanlaisen omaansa...
Rouva Hetvicz pudisti kärsimättömästi päätään.
— Ettekö tahdo poistua vaunustani?
Kaartilainen ojentautui vastauksen asemesta yhä mukavammin sohvalleen.
— Ettekö poistu? kysyi rouva Hetvicz uudelleen.
Paff! Pienellä nyrkillään hän iski vaunun seinässä olevaan pyöreähköön
paperilippuun ja antoi hätäjarrun toimia.
Kuului kimeä vihellys, juna rupesi täräjämään ja kaunis rouva pyörtyi
paikalleen. Kuului juoksua ja ovien pauketta. Ikkunan alle kokoontui
pelästyneitä matkustajia.
— Täältäkö hälytettiin? kysyi junankuljettaja, joka tuli junailijan
seuraamana.
— Täältä, sanoi kaartilainen tyynenä ojentaen kymmenen floriinin
setelin junailijalle. — Eikö junassa sattumalta ole lääkäriä?
— Lääkäriä?
— Minun sukulaisparkani on jälleen saanut hermokohtauksen... Jos
hänelle annettaisiin hiukan bromia, rauhoittuisi hän heti... Muuten,
minä huomaankin, että hän jo on rauhallisempi...
Sotamarskitar oli todellakin sangen rauhallinen.
Liikkumatta hän istui paikoillaan ja tuijotti välinpitämättömästi
taivaan lakeen, välittämättä vähääkään uteliaista katseista.
Etsittiin lääkäriä, mutta sellaista ei junasta tavattu; lääkärin
asemesta tarjosi apuaan kaksi eri uskoa tunnustavaa pappia, mutta heitä
ei kaivattu. Kun _sairas_ jo oli kokonaan rauhoittunut, jatkoi juna
kulkuaan.
Vapaaherratar oli sillä välin tullut siihen vakaumukseen, ettei ollut
viisasta joutua suunniltaan kapteenin kylmäverisyyden ärsyttämänä.
Hänestä tuntui hauskemmalta ja hyödyllisemmältä itse saada kapteeni
raivostumaan... Rouva Hetvicz oli saavuttamaton sellaisten sielullisten
mielialojen vaihtumisen nopeudessa. Hän mittaili hetken jäätävän
kylmästi vihollistaan ja rupesi sitten hiljaa nauramaan.
— Huomaan ilokseni, että hyvä tuulenne on jälleen palannut, sanoi
kaartilainen. — Ehkä nyt saan tietää, minne aiotte matkustaa?
— Kysykää aliluutnantilta, minne hän aikoo viedä minut.
— Aliluutnantilta?
Hänen ylhäisyytensä kohotti lorgnetin nenälleen.
— Niin, sanoi hän viattomasti hymyillen, — hän on ryöstänyt minut.
Aliluutnantti on näet minun rakastajani. Eikö totta, Gyurkovics, te
rakastatte minua?
Kaartilainen katsoi aliluutnanttia, joka vastasi hyväntahtoisesti
hymyillen, hiukan ylimielisesti:
— Miten olisi mahdollista olla teitä rakastamatta, armollinen rouva?
Minä rakastan teitä suuresti, armollinen rouva.
(Hän sanoi sen niinkuin äiti, jota tunteellinen lapsi kiusaa
sellaisilla kysymyksillä.)
Kaartilainen naurahti itsekseen.
— Te ette ole oikein taitavasti järjestänyt tätä karkumatkaa,
rakas äiti; rummunpärinällä ei lintuja vangita. Aliluutnantti ei
ole rakastajanne. Jos hän olisi rakastajanne, olisitte te rauhassa
jäänyt Herkules-kylpylään ja sieltä kirjoittanut helliä kirjeitä
miehellenne... Niin kauan kuin rouva on miehelleen vihainen, ei hän ole
pettämisen aikeissa... Aliluutnantti on teidän käsissänne ainoastaan
sakkinappula, jonka te heitätte pois, kun ette sitä enää tarvitse...
— Minä rakastan häntä! sanoi rouva Hetvicz tungettelevasti.
— Jos te rakastaisitte häntä, pelkäisitte seurauksia ettekä turmelisi
hänen tulevaisuuttaan niinkuin — sen te hyvin tiedätte — tänään
olette tehnyt. Siitä, jota te rakastatte, ette koskaan puhu, ja häntä
ette koskaan vedä hulluihin seikkailuihinne... Hänen edessään, jota
rakastatte, te olette hiljainen ja lempeä...
Ihmeellistä! Sotamarskinrouvan kasvot kävivät samassa tulipunaisiksi.
— Tyhmää puhetta, sopersi hän puoliääneen, — minä en rakasta ketään...
— István Dénes on sen miehen nimi, sanoi kapteeni, jota nähtävästi
huvitti kiusata rouvaa, — ja jos Dénes olisi syntyään vapaaherra tai
ainakin jalosukuinen, silloin ette tänään olisi minun rakas äitini,
vaan rouva Dénes-Janky... Tiedän minä senkin, että hänen isänsä
oli teidän pehtorinne. Te varmaankin sanoitte hänelle, että teistä
ei voi tulla hänen puolisoaan, mutta hän ei halunnut ruveta teidän
hakkailijaksenne, ja sen koommin ei hän ole teistä välittänyt...
Ellen erehdy, on hän tänä päivänä maan etevin nousukas, hän onkin jo
valtiosihteeri ja hyvällä tiellä ministeriksi... Ja ellei hän huoli
minun kauniista äidistäni, niin äiti välittää hänestä sitä enemmän...
Hän ei koskaan mainitse hänen nimeään, mutta hän seuraa tarkkaavasti
kaikkia hänen toimiaan, leikkaa sanomalehdistä kaikki häntä koskevat
uutiset, ja — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — vielä lisäksi
uhraa kallista aikaansa, öitä lisäksi pannen, lukemalla herra Déneksen
kolminiteistä teosta Unkarin teollisuudesta ja kauppasuhteista...
Géza Gyurkovics teki hämmästyksekseen sen huomion, että rouvan molemmat
silmät täyttyivät kyynelillä. Vapaaherratar nousi paikoiltaan ja sanoi
lämpimällä mutta päättävällä äänellä kaartilaiselle:
— En ymmärrä, mitä te puhutte... Minä en tunne sitä herraa, jonka nimen
te mainitsitte, en myöskään itämaista kauppaa käsittelevää teosta...
Minä en tiedä mitään tästä kaikesta, ainoastaan sen tiedän, että vihaan
sotamarskia ja ylenkatson teitä ja että minulle on aivan yhdentekevää,
lähetetäänkö tuo herra Gyurkovics, vai mikä hänen nimensä lienee,
Galitsiaan tai Bosniaan... Antakaa minun olla rauhassa!
Nopein askelin hän poistui vaunusta. Upseerit riensivät pelästyneinä
hänen jälkeensä, sillä he pelkäsivät, että hän liikutuksensa valtaamana
syöksyisi junasta. Mutta vapaaherratar menikin ravintolavaunuun, missä
hän tilasi puolen kananpoikaa ja lasillisen madeiraa.
— Vapaaherrattarelle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö minut
Galitsiaan, ajatteli Géza Gyurkovics itsekseen, — mutta minulle se ei
ole yhdentekevää. Ei vähääkään. Minun täytyy päästä tästä satimesta,
tai myöskin ampua kuula otsaani.
— Minä livahdan satimesta! sanoi hän myöhemmin.
Kun juna saapui Temesváriin, riensi aliluutnantti
sähkösanomatoimistoon. Hän sähkötti Karánsebekseen toverilleen, jonka
hän sattumalta oli tavannut asemalla. Sähkösanoman sisällys oli
seuraava:
»Pyydän sinua lähettämään seuraavan kiireellisen sähkösanoman:
_Hänen ylhäisyytensä sotamarski Hetvicz, Budapest_. Teidän armollinen
rouvanne on äkillisen hermostumisen kiihottamana tänä aamuna kello
kuusi karkaamisen aikomuksessa matkustanut Herkules-kylpylästä.
Huolimatta tavattomista olosuhteista olen pitänyt velvollisuutenani
seurata häntä. Matkustan Szegediä kohden ja pyydän sikäläiselle
rautatieasemalle vastausta sähköteitse, miten voin edelleen teidän
ylhäisyyttänne palvella.
_Géza Gyurkovics, aliluutnantti_.»
Sen jälkeen kului matka rauhallisesti edelleen, vapaaherratar ei
lausunut sanaakaan Gézalle enemmän kuin ottopojalleenkaan. Szegedissä
valtasi Gézan yht’äkkiä voimakas mielenliikutus. Olikohan sotamarski
vastannut?
Oli vastannut. Szegedin asemalla odotti häntä jo hänen ylhäisyytensä
sähkösanoma.
»_Aliluutnantti Géza Gyurkovics_, Szegedin alempi asema. Jääkää
yhä edelleenkin hänen luokseen ja mukautukaa näennäisesti hänen
oikkuihinsa. Houkutelkaa, jos mahdollista, hänet Budapestiin ja
ilmoittakaa minulle tapahtumien kulku.
_Sotamarski Hetvicz_.»
— Livahdin satimesta! riemuitsi aliluutnantti itsekseen.
Ja ellei hän voinutkaan asettaa myrskyä, jonka armollinen rouva oli
nostattanut, oli hän ainakin pelastanut haaksirikosta kaiken mikä
pelastettavissa oli. Hän teki niinkuin sadun älykäs kanakoira, joka
päivittäin kantoi uskollisesti herralleen ruoan, mutta kerran, kun
joukko nälkäisiä koiria hyökkäsi sen kimppuun ja se älysi, ettei
uskollisuus tällä kertaa auttaisi, hotkaisi itse nopeasti ruoan.
Jo Szegedistä hän lähetti sotamarskille seuraavan sähkösanoman:
»_Sotamarski Hetvicz, Budapest_.
Noudatan kaikessa teidän ylhäisyytenne määräyksiä. Lugoksessa liittyi
seuraamme kapteeni Hetvicz, joka väkivaltaisella esiintymisellään
vaikeutti asemaani.
_Aliluutnantti Gyurkovics_.»
Kun hän tuli asemasillalle, tapasi hän kauniin rouvan kiistelemässä
kapteenin kanssa.
— Parasta olisi, että palaisitte Herkules-kylpylään, sanoi kapteeni, —
silloin ainakin säästyisitte turhalta häväistykseltä...
— Sitä iloa en suinkaan aio suoda teille, sanoi armollinen rouva.
Géza tunsi vapaaherrattaren jo siksi hyvin, että osasi asettaa sanansa
kohdalleen.
— Minunkin mielestäni olisi parasta teidän palata Herkules-kylpylään,
armollinen rouvani... Jos te matkustatte Budapestiin, ette voi välttää
kohtausta sotamarskin kanssa, ja siinä tapauksessa...
— Ja siinä tapauksessa?
— Ette voisi päästä muutamista selityksistä, jotka mahdollisesti...
— Jotka mahdollisesti?
— Jotka mahdollisesti eivät olisi erityisen miellyttäviä...
Tämä vaikutti ratkaisevasti sotamarskittaren päätökseen.
— Te voitte matkustaa minne haluatte, mutta minä lähden Budapestiin.
Géza Gyurkovics lähetti Feleghazasta vielä viimeisen sähkösanoman
Budapestiin.
»_Sotamarski Hetvicz, Budapest_. Tulemme iltapäiväjunassa, suvaitkaa
odottaa meitä asemalla.
_Gyurkovics_.»
Kun juna pysähtyi Budapestin asemahalliin, auttoi Géza kohteliaasti
rouva Hetviczin vaunusta jättäen kaartilaisen huoleksi kauniin rouvan
matkakapineet. Rouva Hetvicz astui asemasillalla pari askelta, sitten
hän pysähtyi hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi kookas, tummaihoinen
kenraali: se oli sotamarski Hetvicz. Hänellä oli kädessään kimppu
kauniin rouvan lempikukkia, komea vihko, iso kuin lapsenvaunujen pyörä.
Ilkeän kohteliaasti hän teki kunniaa rouvalleen.
— Tervetuloa, rakas puolisoni!
— Voi! sanoi rouva Hetvicz. Muuta hän ei sanonut ja senkin hän sanoi
kasvot irvissä, aivan kuin olisi puraissut hapanta omenaa.
Sotamarskin silmät etsivät aliluutnanttia, ja Géza Gyurkovics iski
kannuksensa yhteen.
— Aliluutnantti Géza Gyurkovics!
Hänen ylhäisyytensä puristi aliluutnantin kättä.
— Kiitän teitä, herra aliluutnantti! En unohda palvelusta, jonka olette
minulle tehnyt.
Vapaaherratar, jonka hänen miehensä hunajanimelä hymyily oli saanut
hämmennyksiin, piti velvollisuutenaan sanoa hänkin sanansa lomaan:
— Niin, hän on nimittäin sama aliluutnantti, jonka kanssa minä
karkasin... sanoi hän yhtä imelästi hymyillen.
Sotamarski nyökäytti päätään myöntävästi.
— Tiedän sen, rakas lapsi, tiedän. Tulevaisuudessa sallin sinun karata
herra aliluutnantin kanssa milloin vain haluat...
Nyt sekaantui kaartilainen keskusteluun:
— Oli onni, että minä tapasin heidät Lugoksessa...
Hänen ylhäisyytensä tarkasti veljenpoikaansa jääkylmästi kiireestä
kantapäähän.
— Toivon, että vasta sekaannut minun asioihini vasta silloin, kun annan
sinulle jotakin tehtävää... Tällä kertaa olin antanut määräyksen herra
aliluutnantti Gyurkovicsille, ja sinä olet vain pahasti vaikeuttanut
hänen asemaansa...
— Oletteko antanut Gyurkovicsille määräyksen? ihmetteli vapaaherratar.
Hän kohotti lorgnettinsa silmilleen ja tarkasteli Gézaa aivan kuin
olisi nyt vasta nähnyt hänet ensi kerran eläissään.
— Kunpa olisin sen tietänyt! sanoi hän sitten. (Jos hän olisi sen
tietänyt, olisi hän ehkä alentunut panemaan kokonaan Gézan pään
pyörälle.)
Samoin kuin kaikki suuret sotapäälliköt rakasti sotamarskikin
salavehkeilyä, ja vielä enemmän oli hän hyvillään, jos saattoi
hämmästyttää ympäristönsä kaukonäköisyydellään. Antaa vain ihmisten
sanoa hänestä: Sotamarski tietää kaikki ja joka kohtaan hänen
ajatuksensa yltyy!
Sitten hän ei puhunut tapahtumasta sen enempää, vaan nautti voitostaan.
— Näethän, rakkaani, että minä olen sinua voimakkaampi...
Vapaaherratar teki silloin niinkuin tekee ritarillinen kortinpelaaja.
Hän oli hävinnyt, ja kun hän ei voinut vaikuttaa vastapelaajaansa
menestyksellään, tahtoi hän vaikuttaa suurenmoisuudellaan, jolla
hän kantoi vastoinkäymisensä. Hän muuttui samassa epäilyttävän
rakastettavaksi ja kävi hymyillen miehensä käsipuoleen.
— Lähtekäämme, rakkaani! En toivo mitään niin hartaasti kuin olla pian
jälleen onnellisessa pesässämme!
Kaartilainen puristi Gézan kättä.
— En ymmärrä, miten olet järjestänyt tämän kaiken, mutta huomaan, että
olet hyvin järjestänyt...
Sotamarskin komeat vaunut lähtivät liikkeelle, ja Géza Gyurkovics
seisoi jäykästi kunniaa tehden aseman edustalla...