Kello kymmenen junassa tuli Herkules-kylpylään uusi kylpyvieras: vanha
ystävättäremme Jutka Brenóczy. Hänen äitinsä oli kutsunut hänet, uskoen
että _tuosta lapsentaudista_ (niin hän nimitti tyttärensä kihlausta,
jota hän ei koskaan ollut ottanut vakavalta kannalta ja joka sentähden
myöskään ei huolestuttanut häntä) ilman muuta päästäisiin, niin pian
kuin entinen koulutyttö uudelleen tapaisi entisen vapaaehtoisen.
Kun everstin tytär Eliz-neidin seurassa hyppäsi junavaunusta, pelästyi
kaunis Poldi ja katui samassa päähänpistoaan.
— Jeesus Maria, — mikä sinusta on tullut, Jutka!
Eikä hänellä kuitenkaan ollut valituksen, aihetta, pikemmin olisi hänen
pitänyt riemastua siitä, että Jutka oli kehittynyt niin kauniiksi ja
terveeksi neitoseksi. Tuskin oli hän vielä yhdeksäätoista täyttänyt,
mutta häntä olisi luullut kahdenkolmattavuotiaaksi. Hän oli äitinsä
mittainen; hänen vartensa oli täyteläinen, hänen kasvonsa kypsyneet,
ja hänen yksinkertaisesta matkapuvustaan saattoi huomata, että hän
pukeutui aistikkaasti... jos hänen äitinsä nyt antaisi hänelle lyhyet
hameet ja lapsenhatun, näyttäisi hän todellakin balettitanssijattarelta.
Everstinrouva tunsi itsessään jonkinlaisen syksyisen puistatuksen,
aivan kuin pärättävien kurkien hyvästelyhuudot olisivat kaikuneet
hänen korvissaan; mutta kurjilla ei lainkaan ollut vielä lähtöaikeita,
ne parveilivat vielä Alföldin tasangoilla kylpien kesän kirkkaassa
auringossa, joka kultasi niiden höyhenet niinkuin se juuri kultasi
everstinrouvan oman runsaan ja kauniin tukan.
— Päivällisen aikana saat tavata vanhan tuttavasi, sanoi rouva Brenóczy.
— Kenet? kysyi Jutka.
— Géza Gyurkovicsin.
Jutka hätkähti ja katsoi kalveten äitiinsä...
— Näyttää siltä, kuin hän yhä vieläkin olisi rakastunut, ajatteli
huolestunut äiti itsekseen.
Mutta päivällisaikaan he eivät tavanneetkaan Géza Gyurkovicsia, ja
kärsivällinen lukijani, joka oli todistamassa aamullista pakomatkaa,
ei kaipaa tarkempia selityksiä. Ennen päivällistä sai myöskin rouva
Brenóczy tarkempia tietoja eräässä kirjeessä, jonka Janky-huvilan
veräjän vartija toi hänelle. Hänen armonsa kirjoitti ystävättärelleen
ranskaksi näin:
»Sotamarski Ferdinand Hetviczin rouvalla on täten ilo ilmoittaa, että
hän tänään kello kuusi aamulla on paennut kotoaan Géza Gyurkovicsin
seurassa, ja samalla hän pyytää tämän uutisen levittämistä
mahdollisimman laajoihin piireihin.»
Kaunis Poldi ei aluksi ollut uskoa omia silmiään.
— No, terve, herra Mayer! sanoi hän sitten, niinkuin hän tavallisesti,
kuten tiedätte, sanoi ainoastaan silloin, kun sielunsa oli kapinassa.
Hän ei hetkeäkään epäillyt uutisen uskottavuutta. Hän tunsi rouva
Hetviczin ja tiesi, ettei ystävätär edes piloillaan valehdellut. Jos
hän kerran kirjoitti karanneensa aliluutnantin kanssa, niin hän myös
rehellisesti pitää lupauksensa... Muuten oli hänen armonsa hyvin
suuttunut hänen ylhäisyyteensä, sillä jos tämä välttämättä tahtoi
toimeenpanna häväistysjutun, olisi hänen pitänyt odottaa ainakin siihen
asti, kunnes hän, everstinrouva, olisi jättänyt kylpylän. Äkeissään
päätti hänkin vuorostaan, ettei täytä ystävättärensä viimeistä
toivomusta eikä levitä huhua hänen karkumatkastaan.
Jutkalle täytyi hänen kuitenkin kertoa uutinen. Hän kertoi hellän
osaaottavaisesti, eikä hän puhunut hänelle niinkuin äiti lapselleen,
vaan — niin tehdään tavallisesti sellaisissa tapauksissa — niinkuin
uskollinen ystävätär.
— Elämä on hyvin surullista, sanoi hän muun muassa. — Ja mene nyt
huoneeseesi, Jutka-parkani, ja kevennä itsesi kyynelillä... Pukeudu
sitten valkoiseen puseroosi, sillä puolen tunnin kuluttua haen sinut
päivälliselle...
Jutka oli nähtävästi hyvin murtunut. Hän sanoi:
— No, mutta sellaistako!
Kun rouva Brenóczy puolen tunnin kuluttua varovasti kurkisti
huoneeseen, seisoi Jutka valkoisessa puserossaan avatun ikkunan ääressä
ja parhaillaan sähkötti molemmin käsin jotakin jollekin alhaalla
olevalle. (Punaisen neilikan, joka hänellä oli ollut rinnassaan, oli
hän jo hiukkasta ennen heittänyt kauniissa kaaressa ikkunasta.)
— Tosiaankin, sanoi hän sitten äidilleen, — minä aivan unohdin kertoa,
että eräs bácskalainen tuttavamme matkusti samassa junassa kuin mekin...
— Kuka hän oli?
— Eräs Bandi Gyurkovics-niminen nuori mies...
(Hän lausui nimen niin viattoman näköisenä — r-äänne sorahteli hiukan
— aivan kuin hän ei koskaan olisi ollut Gyurkovicsien kanssa missään
tekemisissä.)
— Vielä toinen Gyurkovics? kauhistui armollinen rouva.
_Toinen Gyurkovics_ odotti jo naisia ravintolaparvekkeella — punainen
neilikka metsästystakkinsa napinlävessä. Everstinrouva päätti jo
portaita noustessaan _jääkylmällä_ tavallaan _halstaroida_ hänet,
mutta (epäilemättä luonnontieteilijöiden suureksi mielipahaksi!) ei
toteuttanut päätöstään, koska hän huomasi pian, ettei mitenkään voinut
kohdella epäkohteliaasti tätä Gyurkovicsia, sillä niin hieno oli hänen
käytöksensä ja niin suora ja kohtelias nuori mies hän osoitti olevansa.
Mutta tämä hieno nuori mies ei voinut kuitenkaan pidättää hämmästyksen
huudahdusta Jutkan esitellessä hänet äidilleen.
— Ei, tämä on mahdotonta! Anteeksi, mutta sitä en mitenkään voi uskoa!
Teidän jalosukuisuutenneko olisi neidin äiti? Älkää suvaitko tehdä
minusta pilaa!
— No, no, älkää soittako hätäkelloja! sanoi armollinen rouva
säteilevästi hymyillen.
Sitten hän kutsui Bandin pöytäänsä. Mutta nuori mies ei vielä lientä
tarjottaessakaan ollut toipunut hämmästyksestään.
— Varmaankin sisarpuoli? sanoi hän rukoilevasti.
— Vakuutan kunniasanallani, että olen hänen äitinsä.
Bandi taipui suvaitsevaisesti everstinrouvan kunniasanaan.
Minä uskon! Jos teidän jalosukuisuutenne kunniasanallaan vakuuttaa,
että aurinko on teidän äitinne ja kuu teidän enonne, täytyy minun
luonnollisesti uskoa, mutta ymmärtää sitä en voi koskaan.
- Hän näyttää olevan miellyttävä ja vakava nuori mies, sanoi rouva
Brenóczy itsekseen.
Mustaa kahvia juotaessa everstinrouva huomasi hetken tulleen kertoa
Bandille toisen Gyurkovicsin seikkailun. Sitä ennen oli hän lähettänyt
Jutkan ja Eliz-neidin hotelliin hakemaan päivänvarjojaan.
— Minun täytyy kertoa teille masentava uutinen... Rohkaiskaa mielenne!
Olettehan mies! Teidän veljenne pakeni tänä aamuna sotamarski Hetviczin
rouvan seurassa...
— Olen kuullut, sanoi Bandi katkaisten huolellisesti sikarin pään. —
Hotellin siivoojatar vastaanotti minut sillä uutisella, sitten kertoi
siitä laitoksen lääkäri, ja vieläpä hierojatkin huvittivat vieraita
sillä uutisella. Mutta minä en usko sitä.
— Ettekö usko?
— En usko! sanoi Bandi varmasti. — Minä tunnen veljeni ja tiedän, ettei
hän tekisi sellaista... Varmaankin on tapahtunut jokin erehdys.
— Kuitenkin on asia niinkuin sanon.
— Silloin ehkä erehdys johtuu siitä, että kyseessäoleva rouva ei ole
mikään sotamarskitar.
— Hänen miehensä sotilasarvosta en suinkaan voi erehtyä, sillä minä
olen itse upseerin rouva.
Bandi sytytti mietteissään sikarinsa.
— Ja — pyydän anteeksi — onko kysymys vanhasta naisesta?
— Ei vähääkään vanhasta... Hyvä jos hän lie kahdenkolmatta ikäinen!
— Se on toista! Pyydän anteeksi, nyt minä jo uskon.
(Kuten huomaamme, tuntui Bandista asia mahdottomalta vain sen tähden,
ettei hän siihen asti ollut nähnyt kuuttakymmentä vuotta nuorempaa
sotamarskitarta. Eikä hän voinut kuvitella veljestään sellaisia
järjettömyyksiä, että tämä karkaisi viisikymmenvuotiaan naisen kanssa.)
Myöhemmin hän sai ajatuksen:
— Joka tapauksessa mahtaa tässä piillä jokin erehdys! Eikö totta,
sotamarskihan asuu Pestissä. Siinä tapauksessa en voi ymmärtää, miksi
hänen tarvitsi paeta täältä...
Rouva Brenóczy kohautti olkapäitään.
— Hulluutta kaikki tyynni! Mutta minä pelkään, että herra Géza saa
kalliisti maksaa hulluutensa. Sotamarski Hetviczin kanssa ei ole hyvä
leikitellä, varsinkaan aliluutnantin...
Bandi ei huolestunut vähääkään.
— Olkaa vain rauhassa, armollinen rouva, Géza kyllä pääsee
pälkähästään. Hän suoriutuu aina kaikesta...
Kylpylaitoksen yleisö olisi varmaankin huomannut, miten paljon
everstinrouva viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa oli muuttunut,
ellei se niin innokkaasti olisi pohtinut vapaaherrattaren katoamista.
Hän oli käynyt aivan vakavaksi ja hiljaiseksi siitä hetkestä pitäen,
kun hänen oli täytynyt täyttää äidinvelvollisuutensa Jutkaa kohtaan.
Tavanmukaisten neljän vaalean puvun asemesta hän nyt käytti päivittäin
neljää tummaa, tanssi iltaisin ainoastaan yhden tai pari katrillia ja
nekin vain _auttaakseen_, kuten hän sanoi.
Jutkan kolmantena kylpypäivänä tapahtui jotakin, josta minun täytyy
kertoa.
Tänä merkittävänä päivänä tekivät Brenóczyt, molemmat Dumba (von der
Scharwacht)-kreivit, Bandi Gyurkovics ja erään eläkettä nauttivan
majurin perhe (isä ja neljä täysikasvuista tytärtä) kävelyretken
metsään. Jutka ja Bandi haaveilivat edempänä varjoisella tiellä,
jalosukuinen rouva sekä toiset seurasivat jäljempänä.
— Nuorikot rientävät kovin nopeasti, huomautti muuan eläkkeellä-olijan
tytär hymyillen..
— Kutka nuorikot? kysyi rouva Brenóczy.
— Jutka-neiti ja herra Gyurkovics...
— Nuorikot? Mistä tiedätte, että he ovat kihloissa?
— Hyvä jumala, senhän tietää jo koko kylpylaitoksen yleisö... Jo kun
he astuivat junasta, sanoi jokainen, että nuorikot tulivat... Kaikki
seuraavat heitä huomaavaisesti, ja onhan tuollainen onnellinen pari
tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä, ja tarjoilijatkin pyytäessään
heille keittiöstä ruokaa sanovat: englantilainen kyljys nuorikoille!
Rouva Brenóczy muisti todellakin, että nuoret aina tilasivat samoja
ruokia... Hän pysähtyi, asetti molemmat kätensä torveksi ja huusi
metsään niin että raikui:
— Ju-utka!
Nuoret ihailivat juuri aitaukseen kierretyn paaden ihmeellisiä muotoja.
Se oli sama päällään seisova kivijätti, jonka alta Géza Gyurkovics
viittä päivää aikaisemmin niin verrattoman kylmäverisenä oli poiminut
keltaisen kukan...
— Kumman näköinen tuo ukko, aivan kuin se aikoisi heittää kuperkeikan,
sanoi Jutka hilpeästi.
— Minkähän tähden ne ovat sen aidanneet?
Kreivi Zdenkó Dumba (von der Scharwacht), joka tallusteli naisten
jäljessä, huomasi hänkin nuoret ja käsitti heti vaaran suuruuden.
— Väistykää! huusi hän jyrisevällä äänellä. — Paasi putoaa!
Jutka ymmärsi ensimmäisenä varoitushuudon. Hän katsoi paateen, sitten
Bandiin. Kauhu kalvensi hänen kasvonsa liidunkarvaisiksi ja sai hänen
polvensa vapisemaan. (Taas oli hän niinkuin Jenö Bárczyn kaunis
rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél...) Ja — sen sijaan että hän
olisi paennut, kavahti hän kaksin, ei enää tyttömäisen hennoin, vaan
neitomaisen täyteläisin käsin Bandin kaulaan ja veti nuoren miehen
kasvot kiivaasti kohoilevalle rinnalleen.
— Oi, voi — Bandi!
Paasi käyttäytyi, niinkuin siltä tällaisessa asemassa saattoi
odottaakin, rakastuneita kohtaan samoin kuin yhteinen ulkoasiain
ministeri itämäistä kysymystä kohtaan: se ei pitänyt velvollisuutenaan
puuttua asiaan, vaan pysyi liikkumattomana...
Vasta kun Jutka Brenóczy jo istui turvassa lahon kannon nenässä, sai
hänen kuumeentapainen pelkonsa hänessä vallan. Hän puristi innokkaasti
Bandin käsiä, puheli itkunsekaisella äänellä sekavia asioita, ja hänen
hampaansa löivät loukkua. Hän katsoi Bandia, ja hänen silmiinsä syttyi
hellä ilo siitä, ettei onnettomuutta ollut tapahtunut, — sitten johtui
hänen mieleensä jälleen niitä olisi tapahtunut, jos kallio olisi
syöksynyt alas, ja hänen silmänsä pimenivät uudestaan. Hänen pelästynyt
äitinsä koetti häntä rauhoittaa:
— Ole nyt järkevä, Jutkani, näethän, ettei herra Gyurkovicsille ole
mitään tapahtunut!
Eläkettä nauttivan tyttäretkin sanoivat:
— Älkää itkekö, neiti, teidän kunnioitettava sulhasenne on vioittumaton
ja terve.
Molemmat Dumba-kreivit seisoivat hiukan peremmällä. Muuten he olivat
harvasanaisia herroja, mutta nyt he syvenivät vilkkaaseen keskusteluun.
— Sinulla on tarkka silmä, sanoi Ottokár, — ja sinä käsitit heti, että
he olivat vaarassa.
— Näin, että he olivat vaarassa, sanoi Zdenkó, ja sentähden huusin
äänekkäästi, että he väistyisivät syrjään.
— Me olimme niin kaukana, että sinun täytyi kovaa huutaa.
— Ellen minä olisi huutanut kovaa, eivät he olisi kuulleet.
— Tuo paasi painaa ainakin kymmenentuhatta tonnia.
— Ainakin kymmenen- tai kaksitoistatuhatta tonnia...
(Sulkujen lomassa voin huomauttaa, että tämä kunnon kivijätti, yleinen
kauhistuksen kapine, vielä tänäkin päivänä seisoo päällään metsässä
ja näyttää vakaasti pyrkivän peloittamaan ihmisiä vielä toisenkin
milleniumin vuosipäivän yli.) [Vuonna 1896 vietettiin Unkarissa maan
tuhatvuotisen historiallisen olemassaolon juhlaa.]
— Se oli kaunis juttu, sanoi rouva Brenóczy tyttärelleen, kun he
jälleen istuivat Ferenc Joszef-hotellin parvekkeella. — Eilen olit
toisen ja tänään toisen Gyurkovicsin morsian.
— En eilisestä, äiti, sanoi Jutka kainosti, — helmikuun
kahdentenakymmenentenä minä vannoin uskollisuutta Bandille.
— Ja miksi olet sen minulta salannut?
— En uskaltanut sanoa, sillä pelkäsin, että Géza ampuu kuulan otsaansa,
jos hän saa tietää, etten enää häntä rakasta...
— Ah niin — hyvin näyt tuntevankin entisen sulhasesi. Mutta minä kyllä
pian järjestän välinne!
Jutka suuteli hyvin hellästi äitinsä kättä. Hänen jalosukuisuutensa ei
pitänyt enää niin ehdottomasti kiinni Pardubicz-yhdistelmästä nyt, kun
ei ollut kysymyksessä mikään takuu, vaan oikea _kunnon_ mies.
Näihin aikoihin syntyi Bandin ja hänen äitinsä välillä
mieltäkiinnittävä kirjeen- ja sähkösanomanvaihto. Bandi ilmoitti aluksi
äidilleen, että Géza oli paennut sotamarski Hetviczin rouvan kanssa,
joka oli »Janky-omaisuuden (noin kymmenen miljoonan) ainoa perillinen».
Bács-tamásilainen arvoisa rouva vastasi tähän kirjeellä, joka ilmaisi
hänen suuren kunnioituksensa perhesäädösten loukkaamattomuutta kohtaan.
»Mutta voit kuitenkin ilmoittaa Gézalle, että minä annan hänen
suuren harha-askelensa anteeksi, jos hän on valmis jälleen nostamaan
Janky-perheen kunnian ja ottamaan vapaaherrattaren lailliseksi
aviovaimokseen...»
»Tiedän kyllä», vastasi tähän Bandi, »että Géza elää ja kuolee
vapaaherrattaren edestä, mutta kun hän jo aikaisemmin on antanut
lupauksensa Jutka Brenóczylle ja kun äiti tietää, että hän kernaammin
ampuu kuulan otsaansa kuin rikkoo lupauksensa, voin tuskin luulla, että
äidin toivomus niinkään helposti voi täyttyä...»
Rouva Gyurkovics vastasi tähän hyvin ärtyisesti: »Älä pane pahaksesi,
rakas poikani (sillä olenhan minä sinun äitisi!), mutta kyllä sinä
mahdat olla pölkkypää, ellet jo ole kyennyt lyömään Gézaa laudalta,
varsinkin kun sinä jo puolen vuotta olet tuon kunnon pikku tytönletukan
jäljessä hypännyt...»
Bandi pisti tämän kirjeen taskuunsa ja sanoi päivällisen aikaan rouva
Brenóczylle, että hänen äitinsä olisi sanomattoman onnellinen, jos
saisi painaa Jutkan povelleen poikansa vaimona.
Nämä sanat vahvisti rouva Gyurkovicsin viimeinen kirje, jossa hän
suorastaan pyysi Jutkan kättä pojalleen Bandille rouva Brenóczylta.