Eräs kirjailija, joka kerran esiteltiin vapaaherratar Hetvicz-Jankylle,
vertasi hänen ylhäisyyttään mereen. En tiedä mitä yhtäläisyyttä voi
olla sotamarskinrouvalla ja merellä, varsinkaan kun merta — vaikka
se onkin oikullinen ja kuvaannollisesti puhuen kavala — ei ilman
panettelua voi sanoa röyhkeäksi tai väsähtäneeksi.
Jumalaisen vaateliaisuuden, velttouden, julman ilkeyden ja järjettömän
oikullisuuden ilmeen olisi yllämainitsemani virkaveli voinut havaita
hänen ylhäisyytensä kalpeissa, kauniissa kasvoissa. Pallas Athene,
Pulcinella ja Hebe samassa persoonassa... Kun hän nyt kohotti
lorgnettinsa nenälleen luodakseen hajamielisen silmäyksen Géza
Gyurkovicsiin, joka kunnioittavasti iski yhteen kannuksensa hänen
edessään, huomasi, että hänen ylhäisyydellään oli yhtä sametinpehmeä ja
lämpimästi silmäilevä katse kuin kaihomielisellä Heloisalla.
− Jo yksin _tämän_ tähden saavat arvonsa sekä gomtis että artritis,
merkitsi aliluutnantti itsekseen.
Koska vapaaherratar Hetvicz-Jankylla — kuten myöhemmin selviää — on
kohtalokas osansa Gyurkovicsin poikien elämänvaiheissa, täytyy minun
jo tässä yhteydessä perusteellisesti kuvailla hänen ylhäisyyttään
ja kertoa sellaisiakin läheisiä perheasioita, joita ei edes Géza
Gyurkovics tuntenut.
Vapaaherratar oli rikkaan szerémiläisen Janky-suvun (de genere Akos)
viimeinen jälkeläinen ja oli kuninkaan armosta saanut pitää perheen
arvonimen ja omaisuuden. [Unkarilaisten suurtilallisten tyttäret
perivät ennen ainoastaan pienen osan omaisuudesta, mutta eivät
arvonimeä.] Kun sotamarski Hetvicz kaksi vuotta sitten vei hänet
alttarille, liitti hän omaan nimeensä puolisonsa sukupuuttoisen nimen
ja kilven.
Jos vapaaherrattarella oli niin paljon rahaa (huomauttanee
kärsivällinen lukijani), olisi hän kai saanut miehekseen ei vain
sotamarskin, vaan vieläpä aliluutnantinkin...
Totta kyllä. Hänen avioliittonsa ei ollutkaan oikeastaan mikään
avioliitto, vaan jonkinlainen itsemurha, jonka vapaaherratar oli
tehnyt onnettomassa rakkaudessaan. Nuorena tyttönä hän oli nimittäin
rakastunut erääseen _latinanlukijaan_, erään pehtorinsa poikaan,
oikeaan lukutoukkaan... Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan —
miten olisikaan hän voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — mutta hän
ei tahtonut olla kenenkään toisenkaan oma ja murheessaan hän päätti
mennä ikälopuimmalle kosijalleen.
Useimmat itsemurhaajat, jotka tuhonsa tehtyään vielä voivat ajatella
kirkkaan ajatuksen, katuvat tekoaan. Vapaaherratar Jankylla oli kyllin
aikaa vihkimisen jälkeen miettiä askeltaan ja sen vuoksi hän katui
ankarasti onnetonta tekoaan.
Sotamarskitar ehdotti miehelleen jo n.s. _kuherruskuukauden_ kuluessa
avioeroa. Mutta hänen armollinen miehensä, joka aikanaan oli käynyt
kuninkaan puheilla hankkiakseen hänelle oikeuden perintöön ja
arvonimeen, pelkäsi häväistystä eikä ottanut hänen puhettaan avioerosta
kuulevaan korvaansakaan.
— Minä pakotan sinut eroon, sanoi vapaaherratar äärimmilleen
epätoivoisena.
Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että tätä kavalaa sissisotaa, joka
nyt syttyi molempien aviopuolisoiden välillä, käytiin kunnioitettavan
innokkaasti ja kekseliäästi. Noudattaen synnynnäistä vaistoaan koetti
vapaaherratar aluksi viekasteluilla — joita hän sanoi _kutkutuksiksi_
— saada miehensä suuttumaan. Hämmästyttävän hienotunteisesti hän keksi
tuhannen sellaista seikkaa, joista jo yhdenkin olisi pitänyt riittää
tekemään kauneinkin rouva vastenmieliseksi, aivan kuin yksi ainoa
hiuskarva voi tehdä maukkaimmankin liemen mahdottomaksi nauttia. Mutta
sotamarski panssaroi itsensä näiden neulan- ja ampiaisenpistoksien
varalta liikuttavan dogmaattisuutensa turviin, samalla verisesti
loukaten vaimoaan — jota hän jo silloin sydämensä pohjasta vihasi —
teeskennellyllä hellyydellään.
— Hyvä on, sanoi silloin vapaaherratar, — voin minä muutakin tehdä:
minä häpäisen hänen nimensä, ja silloin hän ajaa minut talosta.
Ei uskoisi, miten vaikeaa sellainen muutamissa olosuhteissa saattaa
olla. Vapaaherratar tahtoi ainoastaan pilata maineensa, mutta hän
oli liian ylpeä alentaakseen itsensä samalla. Hän salli itseään
mielisteltävän huomiota herättävällä tavalla, joskus häpeänhälinää
nostattavasti, mutta ihailijansa — joita hän sanoi itserakkaiksi
aaseiksi — hän palkitsi vain kuparikolikoilla.
Hänen ylhäisyytensä huomasi heti hänen läpinäkyvät hyökkäyksensä ja
säilytti entisen tylsän ja kärsivällisen puolustusasemansa. Hän oli
liikuttavan pitkämielinen rouvalleen, mutta niin ei lainkaan hänen
ihailijoitaan kohtaan. Heille hän kosti julmasti — niin usein kuin
hänelle siihen vain tarjoutui sopiva tilaisuus — ja vaikutusvaltaisena
miehenä hän oli jo saanut montakin heistä tieltään.
Suljetuissa seuroissa säälittiin useinkin aviomiehen koston
uhriksi joutuneita miehiä. Muun muassa puhuttiin eräästä erittäin
miellyttävästä yliluutnantista, joka vain siitä oli saanut sotamarskin
vihat, että samana iltana oli tanssinut kolme katrillia hänen
ylhäisyytensä vapaaherrattaren kanssa. Pian sen jälkeen hän oli
jo matkalla Dombrovaan ja vielä tänäänkin hän viettää ilottomia
päiviänsä tässä Galitsian rajaseudun likaisimmassa linnoituksessa,
muutamien kauhtanaan puettujen Puolan-juutalaisten seurassa.
Kerrottiin myöskin, eräästä kapteenista, joka pari kertaa oli pyytänyt
hänen armonsa ajelemaan tulisella nelivaljakollaan. Odottamattoman
tarkastuksen aikana oli häntä syytetty muutamista aivan vähäpätöisistä
laiminlyönneistä (minua hävettää vaivata lukijaani luettelemalla
niitä, niin vähäpätöisiä ne olivat), mutta kapteenin täytyi ottaa
ero... Keväällä taas oli muuan vaalea nuori kreivi hullaantunut rouva
Hetvicziin. Sotamarskin veljenpoika, juopotteleva kaartilainen, —
jota mainittiin eräänä Euroopan etevimpänä miekkailijana, antautui
sanakiistaan pikku jalosukuisuuden kanssa ja sovitteli miekaniskunsa
niin taitavasti, että kreivin henkevä nypykkänenä muuttui kotkannenästä
bulldogginnenäksi. (Kun hänen armottarensa näki tämän marttyyrikuonon
ensi kertaa, oli hän katketa nauruunsa.)
Kaunista rouvaa harmittivat rajattomasti hänen perhe-sissisodassaan
kärsimänsä tappiot ja (niinkuin nälänhätäisen linnaväen komentaja
äärimmilleen epätoivoissaan hautoo ajatusta räjähdyttää koko linna
ilmaan) hän mietti Herkules-kylpylän huvilassaan yli koko maan kantavaa
häväistysjuttua.
Voidakseen tehokkaasti toteuttaa aikeensa täytyi hänen hankkia
itselleen uhrautuvainen apumies, mutta se ei ollut niinkään helppoa,
sillä salonkitapoja seuraavat nuoret herrat — vieläpä vanhemmat
seuramiehetkin, jotka meidän päivinämme eivät ole niin arkoja kuin
nuoret, — tunsivat hänen edessään kylmänväreitä niinkuin olisivat
nähneet oikean Medusan pään. Ja tällä kauniilla rouvalla oli todellakin
oikeat Medusan silmät, sillä jokaiselle, johon hän silmänsä iski, hän
tuotti turmion.
Sellainen oli tämä armollinen rouva, joka tällä hetkellä — kymmenen
minuuttia sen jälkeen kuin Géza Gyurkovics oli hänelle esitelty —
kosketti hänen olkapäätään lorgnetillaan.
— Joko olette pyytänyt jonkun katrilliin? kysyi hän.
— En...
— Olisiko teille suuri uhraus, jos pyytäisin teitä tanssimaan minun
kanssani?
— Se olisi minulle suuri kunnia, teidän armonne...
Rauhallisesti ja huolettoman viehkeästi hän tanssi katrillin. Tai
oikeastaan ei hän tanssinut, hän käveli pikemmin ympäri salia, hattu
päässään ja pitkävartinen lorgnetti kädessään. Hän sai tanssittajansa
epätoivoon sillä, ettei hän vähääkään välittänyt vuoroista, liikkui
vain paikasta toiseen ja ojensi hajamielisesti ohimennen jollekin
kätensä, odottaen, että toiset mukautuisivat hänen omituiseen
tanssitapaansa.
(Niin hajamielinen ja itsepäinen hän oli aina. Kotona hän usein kulki
ääneti huoneesta toiseen. Palvelijain kädet avasivat hänelle ovet.
Hänen kamarineitsyensä juoksi rappusia pitkin ja laski viitan hänen
hartioilleen. — Minne teidän ylhäisyytenne käskee? — En tiedä... Minne
hyvänsä... Yhdentekevää...)
Samassa hän oli jälleen Gézan luona ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen.
— Katrillia minä rakastan intohimoisesti! Se on ainoa tanssi, jota
tanssin... Ettekö tekin rakasta sitä?
— Minäkö? Minä antaisin autuuteni katrillista! valehteli aliluutnantti,
jonka mielestä katrilli oli yhtä vähän tanssia, kuin riisi oli ruokaa.
[Tarkoittaa unkarilaista sananlaskua: _Tótnem ember kásnem étel_.
Slovakki ei ole ihminen eikä riisi ruokaa.]
— Silloin tanssitte seuraavankin minun kanssani?
Jälleen hän jätti tanssijansa tanssiakseen yksintanssin sellaisen,
jommoista ei kukaan ole koskaan nähnyt. Hän kulki kahdesti eteenpäin,
kohensi itseään hiukan, kääntyi ja ojensi kätensä rouva Brenóczylle.
Everstinrouva tanssi reumaattisen aliluutnantin kanssa ja piti
rattoisaa iloa... Hän olisi iloitellut silloinkin, vaikka hänellä
nuoren aliluutnantin sijasta olisi ollut kumaraselkäinen urho vuodelta
1848 ja Erdelyi Nácin mustalaissoittajien asemesta ainokainen
säkkipillinpuhaltaja jalkojensa edessä, sillä hän oli syntynyt tähän
murheen laaksoon iloa pitääkseen ja huvitellakseen.
Ellen olisi yksinkertainen kronikoitsija, vaan todellinen
romaaninkirjoittaja, jolla on sankariensa kohtalot ohjissaan, voisin
nyt kertoa mieltäylentäviä asioita. Kertoisin, miten Géza Gyurkovics,
hyveellisen nuorenmiehen esikuvan tavoin, salaisesti surren suvaitsi
hänen ylhäisyytensä veikeätä kiemailua. Kertoisin edelleen, miten
aliluutnantti, kun täydestä puuttui enää pisara, vihasta leimuten
raastoi ruususiteet, joilla tuo tunnoton nainen koetti hänet sitoa.
Voisin vihdoin kertoa siitäkin, miten hän sydäntäjärkyttävin
kehoituksin nostatti katumuksen kyynelet hänen armonsa silmiin...
Ikäväkseni täytyy minun kuitenkin myöntää, ettei minun sankarini tällä
kertaa ottanut varteen tarjoutuvaa tilaisuutta saavuttaakseen vakavasti
ajattelevien lukijoitteni kunnioituksen.
Kahdeksan päivää hän hakkaili innokkaasti molempia rouvia — Brenóczya
ja vapaaherratar Hetvicz-Jankya — ja vaikka kylpyvieraat tunnontarkasti
seurasivat aliluutnantin jokaista askelta, eivät he mielipahakseen
mitenkään päässeet perille, kumpaa hän hakkaili vakaumuksesta ja kumpaa
laskien.
Minä tahdon peittää verhoon näiden kahdeksan päivän tapaukset,
jotka muutenkin muodostavat hevos- ja aasiratsastushuvimatkojen,
kirkkaalla päivällä huvila Jankyn ja Ferenc Joszef-hotellin edustalla
sattuneiden _yöllisten serenadien_, iltakävelyiden, joihin yhtyi
kiiltomatojenmetsästys, ja muiden hylättävien kevytmielisyyksien
surullisen ketjun. Riittää kun huomautan, että kylpyvieraat antoivat
yksimielisesti Gézalle nimen _hullu aliluutnantti_.
Mutta kahdeksantena päivänä tapahtui jotakin, jota tunnontarkka
kronikoitsija ei voi vaieten sivuuttaa. Sinä päivänä saivat
kylpyvieraat vihdoin tietoonsa, kumpaa rouvaa hullu aliluutnantti
hakkaili vakaumuksesta, ja vapaaherratar Hetvicz-Janky huomasi hetken
tulleen heittää soihtunsa ruutikellariin ja räjähdyttää linnan.
Oli sunnuntai, ja rouva sotamarskitar oli jo lauantaina ilmaissut
aliluutnantille toivomuksensa ottaa osaa läheisessä kirkonkylässä,
Mehadiassa, pidettävään romanialaiseen jumalanpalvelukseen.
Aamulla ilmaantui Janky-huvilaan romanialainen talonpoikaisnuorukainen,
joka tahtoi puhutella hänen ylhäisyyttään; kun vapaaherratar kurkisti
eteishuoneestaan, tunsi hän sandaalijalkaisen ja nahkavöisen talonpojan
ihailijakseen.
— Todellakin, tämähän oli verraton päähänpisto, sanoi hänen armonsa
vakavan näköisenä.
Hän istutti Gézan salonkiinsa, itse hän poistui. Mutta neljänneksen
kuluttua hän palasi pukuhuoneestaan päässään kirjavakukkainen
valakkialainen liina, yllään kirjailtu paita, jaloissa pienet
sandaalit. Kädessä oli hänellä iso punainen päivänvalo; kultarahoja oli
pujotettu kiliseväksi nauhaksi hänen kaulalleen; hän oli aivan kuin
jonkun rikkaan kylätuomarin tytär. Muutenkin oli hänen vartensa niin
täyteläinen, niin sanoakseni kiinteä, että hän noin ilman kureliiviäkin
näytti tavallista ihanammalta.
— Lähtekäämme! sanoi hän.
Lorgnetin hän otti mukaansa, ja siitä hänet tunnettiin kylpypuistossa.
Rouva Brenóczy, jota he kävivät kärttämässä mukaansa, ei naurultaan
voinut viiteen minuuttiin saada sanaakaan suustaan; sitten hän sanoi
vain, ettei lähde matkaan.
— En ehdolla millään! Niin hullujen ainakaan ole!
— Menemme siis kahden, sanoi vapaaherratar, joka ei hurjimmissa
hullutuksissaankaan kadottanut vakavuuttaan.
He kuuntelivat messua Mehadiassa, katselivat kotvan talonpoikien
tanssia ja menivät vihdoin aamiaiselle kyläravintolaan.
Muuan viittaniekka mies, jonkinlainen kyläkirjuri, joka luki
kapakassa sanomalehteään, huomasi omituisesti eleilevän kauniin
talonpoikaistytön; hän suvaitsi puhutella vapaaherratarta, taputtipa
häntä vielä hyväntahtoisesti poskellekin. Géza Gyurkovics hankki
pelästyneelle naiselleen hyvitystä sillä, että vuorostaan meni kirjurin
luo ja nipisti häntä hyväntahtoisesti poskesta, jonka johdosta
kirjuri sitten sanoi isännälle, että sen jälkeen kuin sotilasraja oli
poistettu, olivat talonpojat käyneet röyhkeiksi eivätkä kunnioittaneet
ylempiään!
Aamiaisen syötyään he palasivat pitkin jalkapolkua ja aikoivat kulkea
kotiin erästä oikotietä. Vapaaherratar pysähtyi monivivahteiselle
pienelle niitylle poimimaan kukkia. Hyvän aikaa oli hän kumartuneena
kukkien yli, sitten hän yhtäkkiä meni Gyurkovicsin luo, joka haukotteli
auringossa loikoen.
— Oletteko rohkea ritari? kysyi hän vakavana, ilman mitään johtavaa
aihetta.
Hämmästynyt aliluutnantti ei vastannut heti.
— Mikä minä muuten olisin? kysyi hän sitten.
— Ja — uskalias mies?
— Sitä en tiedä... Kenenkään mieleen ei ole juolahtanut koetella
minua...
— Minä tahtoisin kovin kernaasti panna teidät koetukselle...
— Onko täällä lohikäärmeitä, joita vastaan voin tapella? kysyi Géza
lapsellisesti.
— On, vastasi sotamarskitar rauhallisesti.
Äänettöminä he jatkoivat matkaansa, vapaaherratar ei enää puhunut
lohikäärmeistä. Vähän väliä täytyi hänen istahtaa tiepuoleen, sillä
sandaalit puristivat hänen jalkojaan.
Kun he tulivat laakson siimekseen, täytyi heidän pysähtyä. Muutamia
viikkoja sitten oli ankaran hirmumyrskyn aikana jättiläismäinen
paasi vierinyt jyrkänteelle. Nimismies oli säleaitauksella sulkenut
tien, jonka yli tuo kymmenentuhannen sentnerin painoinen kivi
riippui niinkuin pään yllä uhkaava hirviö. Heikko tuulenhenkäys,
talonpoikaisrattaiden jyrinä olisi riittänyt syöksemään paaden jylisten
rotkoon.
Vapaaherratar kohotti lorgnetin nenälleen.
— Tämäpä on mielenkiintoista! sanoi hän; ja sitten: — Katsokaa tuota
kaunista keltaista kukkaa.
Pelästynyt pieni kukkanen oli puhjennut horjuvan hirviön juurella. Ja
nyt teki Géza Gyurkovics jotakin sellaista, että hän sillä osoitti
todella ansainneensa nimen _hullu aliluutnantti_: hän hyppäsi yli
aitauksen, astui kivimöhkäleen alle ja poimi kukan. Tämän hän oli
velvollinen tekemään, sillä olihan vapaaherratar kysellyt hänen
rohkeutensa kuntoa.
Vapaaherratar ei uskaltanut edes huutaa. Hän tunsi hetken kestävän
hekumallisen väristyksen itsessään ja sulki silmänsä siunaamaksi.
Kun hän ne jälleen avasi, seisoi Gyurkovics jo hänen edessään,
pilkallisesti hymyillen, ojentaen hänelle kukkasen.
— Mennään pois täältä! sanoi rouva. — Tulkaa!
Iltapäivällä rouva Brenóczy tuli siihen johtopäätökseen, että
vapaaherrattaren ja aliluutnantin välillä _oli tapahtunut jotakin_.
Jotakin, mutta mitä? He kävelivät terassilla jälleen eurooppalaisissa
puvuissa, mutta vapaaherratar oli niin moitteettoman hieno, kuin olisi
herra jumala leikannut hänet pariisilaisesta muotilehdestä ja sielun
sijasta puhaltanut häneen Saskun käyttäytymisopin hengen.
Muuten oli hänellä rinnassa pieni, keltainen niittykukka ja hän oli
huomattavan tunteellinen, jonka johdosta everstinrouva teki sen
johtopäätöksen, että vapaaherratar hautoi joitakin pahoja aikeita
mielessään.
Kun he illalla kävelivät Janky-huvilan ulkopuolella, kietoutui hän
vastoin entisiä tapojaan aliluutnantin käsipuoleen. Jokin painosti
hänen mieltään, jokin, jonka hän tahtoi sanoa hänelle, ja nyt hän
etsi miettivänä sopivia sanoja. Ovella hän päästi hänen kätensä,
mutta ei kuitenkaan mennyt sisään, vaan katsoi ääneti häntä silmiin,
leikkien hermostuneena lorgnetillaan. Vihdoin Géza Gyurkovics katkaisi
äänettömyyden.
— Sanokaa jotakin!
— Niin, kyllä... Tulkaa aamulla kuuden junalle...
— Lähdettekö? kysyi aliluutnantti hämmästyneenä.
— Kahdenkesken lähdemme... Te minun kanssani...
— Minne?
— Saatte sitten tietää... Älkää kertoko kellekään! Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Kärsivällinen lukija ei olisi mennyt asemalle... Minä en olisi itsekään
mennyt... Mutta Géza Gyurkovics meni. Siihen voin ainoastaan sanoa:
yksilöllisyydelle kunnioitus!
Aliluutnantti nukkui hiukan, ja kun hän viime tingassa hyökkäsi
asemalle, vei häneltä voimat ajatus, että kaunis rouva vetääkin
häntä nenästä. Sentähden hän hämmästyi nähdessään rouva Hetviczin
asemasillalla. Pelästyneen kamarineitsyensä seurassa, kahden
nimikirjaimilla koristetun matkalaukun ja usean nahkakotelon keskellä
hän istui tiheän hunnun piilossa punasilkkisessä pölyviitassaan.
Hän ojensi kätensä Gézalle.
— Annoitte minun odottaa hiukan, mutta hyvä on kuitenkin, että
tulitte... Lunastakaa koko vaununosasto Szegediin...
Kun toinen soitto kilahti, piti vapaaherratar seuraavan puheen
kalpealle kamarineitsyelleen:
— Tiedän hyvin, rakas Kati, että sinä mieheni pyynnöstä olet minua
vakoillut... Riennä siis heti sähkösanomatoimistoon ja sähkötä hänelle,
että minä nuoren aliluutnantin seurassa olen karannut kotoa... Saman
aliluutnantin seurassa, josta jo aikaisemmin olet hänelle ilmoittanut,
että hän häpeämättömästi liehakoi minua... Herran huomaan, Kati!
He nousivat vaununosastoonsa. Rouva riemusta säteilevin silmin,
niinkuin nuori ylioppilas lähtiessään lomalle, Géza Gyurkovics sekavin
tuntein.
Silmänräpäyksen hän epäili, tokko kaikki oli oikeastaan niinkuin olla
piti, mutta pian hän rauhoittui.
— Hyvä Jumala, mitäpä minulle voisi tapahtua? Jos tästä syntyy jotain
ikävyyksiä, niin — minä ammun kuulan otsaani.
(Tämä ajatus rauhoitti häntä huomattavasti, mikä osaltaan todistaa,
kuinka paljon hyötyä ihmisellä voi olla vakavista elämänperiaatteista.)
Sillä välin lähti pikajuna liikkeelle, vieläpä tärytellen, koska
se ei siinäkään suhteessa tahtonut erota muista, kirjallisuudessa
esiintyvistä pikajunista.