Heinäkuussa tapahtui, että aliluutnantti Géza Gyurkovics teki
Budapestissä anteeksiantamattoman kevytmielisyyden. Köyhänä upseerina
hän antoi näet houkutella itsensä kasinossa eräänä yönä pelaamaan
kolmen peloittavan pelipukarin kanssa. Tosin hän kyllä voitti
neljätuhatta floriinia sinä yönä, mutta silti ei meillä ole oikeutta
antaa anteeksi hänen nuorenmiehen ajattelemattomuuttaan.
Aluksi hän katseli vain syrjästä noita kolmea peliteikaria. Yksi oli
bácskalainen, toinen sároslainen ja kolmas erdélyiläinen armenialainen.
Géza pani merkille, että sároslainen pelasi uhitellen tahtoen
peloitella toisia, bácskalainen taas hajamielisen hienostelevasti ja
armenialainen miten milloinkin, usein kuitenkin voittaen. Oikeastaan
ei siinä mitelty voimia; herrat pelasivat maltillisesti, suorastaan
toisiaan säästellen: he muistuttivat kolmea miekkailijaa, jotka
mittelevät miekkojaan vain aikansa kuluksi. Jos joku voitti suuren
panoksen, tilasi hän samppanjaa, jonka he sitten joivat muut paitsi
Géza, joka kieltäytyi. Keskiyön jälkeen jakoi armenialainen Gézallekin
kortit.
— Tee meille seuraa, mehän pelaamme vain leikin vuoksi.
Aliluutnantti teki alussa muutamia erehdyksiä, joille teikarit
sydämellisesti nauroivat. Hän otti kortit kahden sormenpäänsä väliin,
aivan kuin olisi tahtonut nipistää niitä korvista. Myöhemmin kääntyi
onni hänelle suopeaksi, ja silloin jo vastapelaajat lämpenivät. He
eivät mitenkään päässeet selville hänen järjestelmästään, sillä
nähtävästi hän pelasi ilman mitään johdonmukaisuutta, milloin
uhkarohkeasti hyökäten, milloin aiheettomasti peräytyen. Kuitenkin hän
voitti alinomaa, ja kortit pysyivät hänen kädessään yhtä varmasti kuin
miekka nuoren Siegfriedin kädessä. Armenialainen poistui aamupuolella,
ja päivän valjetessa oli Géza puhdistanut molemmat toiset.
Kotona hän luki rahat. Hän oli voittanut ropoa vaille neljätuhatta
floriinia ja lisäksi vaakunakoristeisen käyntikortin, jonka
sárospiirikuntalainen oli antanut hänelle neljänsadan floriinin
pantiksi.
Kysytään: mitä tekee aliluutnantti, jos hän äkkiarvaamatta saa
neljätuhatta floriinia? Vastaus: hän tekeytyy sairaaksi voidakseen
sillä perusteella pyytää kuuden viikon loman.
Géza — ottaen huomioon verevän ja terveen ulkomuotonsa — päätti, että
hänen sairautensa on oleva polvessa. Hän tunsi erään siviililääkärin,
jonka neuvoa hän tässä kysyi, ja tämä esitti hänen valittavakseen neljä
tautia: ischiaksen, gonitiksen, artritiksen ja lopuksi tumor albus
articulorumin. Aliluutnantti väliisi artritiksen, koska tämä nimi teki
häneen mahtavimman vaikutuksen.
Kerran, kun hän ratsumestarin seurassa nousi kasarmin portaita, hän
valitti tuskallisesti ja puri huultaan.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi ratsumestari..
— Ei mikään! Minun aasimainen polveni vain...
— No no, täytyy olla varovainen.
Toisen kerran pani esimies merkille, että Gyurkovics laahusti kasarmin
pihan poikki.
— Sinua jokin vaivaa! Miks'et puhu lääkärille?
— Ei siihen kannata sanoja tuhlata... jos neuvottelisin tohtorin kanssa,
tiedän, että hän kieltäisi minua ratsastamasta, enkä minä tahdo ruveta
sotarosvoksi...
Mitta oli kukkurallaan, kun Géza kerran oli pyörtyä satulassa
ratsastamaan lähdettäessä.
— Varmaankin särkee taas polveasi, sanoi ratsumestari, — mutta te
nuoret olette niin kevytmielisiä, että ette mene lääkärille.
Seuraavana päivänä hän itse lähetti Gézan rykmentinlääkärin luokse.
Vaikka Géza omantunnon mukaisesti luetteli kaikki artritis-symptomit,
tuli tohtori kuitenkin siihen johtopäätökseen, että hänellä oli
gonitis, joka osaltaan todistaa lääketaidon horjuvaisuutta.
Niin tapahtui, että Géza Gyurkovics lähti kuuden viikon kylpymatkalle
Herkules-kylpylään. [Kuuluisa kylpylä 3 penikulmaa pohjoiseen
etelärajalta, missä kolmen valtakunnan rajat yhtyvät toisiinsa:
Unkarin, Serbian ja Romanian.] Hän otti mukaansa palvelijansakin, jolle
hän oli teettänyt kauniin jahtilivrean sárospiirikuntalaisystävänsä
rahoilla.
Hän oli ollut jo kaksi päivää Herkules-kylpylässä, kun hän illalla meni
tanssisaliin, missä parhaillaan jokailtaiset huvit olivat käynnissä.
Siellä hän tapasi erään leiniäpotevan upseeritoverinsa, joka kertoi
hänelle kylpylaitoksen juoruja.
— Kuka on tuo kaunis, vaalea rouva? kysyi Gyurkovics osoittaen muuatta
salin nurkkausta.
— _Kaunis Poldi_. Tavattoman hilpeä jalosukuinen wienitär. Tänään
iltapäivällä tutustuin koko hänen seurueeseensa.
Kaunis rouva oli suuren seurueen ympäröimänä, ja hän oli heläjävän
raikkaalla iloisuudellaan kiinnittänyt Gézan huomion itseensä.
Hänen naurunsa oli sointuva niinkuin lirittävän satakielen laulu.
Nähtävästi hän piti lystiä erään tanssivan romanialaisen seuramiehen
kustannuksella.
— Jos pidät valssista, suosittelen sinulle erityisesti kauniin Poldin
tuttavuutta, jatkoi reumaattinen toveri.
— Esittele minut, sanoi Géza Gyurkovics, joka tällä hetkellä unohti
sekä artritiksen että gonitiksen.
Kaunis rouva, jolle hänet esiteltiin, tanssi aivan ihmeellisesti.
Hänestä saattoi nähdä, että hän joka hermossaan tunsi soiton
kevytmielisen melankolian ja että hän intohimoisesti rakasti tanssia,
ei tanssijan, vaan soiton tähden. Géza Gyurkovics, joka myöskin oli
kuuluisa erinomaisena tanssijana, tunsi saaneensa siivet tanssiessaan.
Heidän täytyi kuitenkin pian luopua tanssista, sillä kauniille rouvalle
sattui pieni onnettomuus: hänen runsas tukkansa aukeni ja valahti hänen
selkäänsä pitkin niinkuin parvi kullankeltaisia, vapaaksi päässeitä
käärmeitä.
— Kiitos, riittää jo! Minun tuhma tukkani irtaantuu alinomaa... Miten
kauan viivytte täällä? kysyi hän sitten Gézalta.
— Pari viikkoa, niin kauan kuin viihdyn.
— Minä pidän huolta siitä, että viihdytte, sillä teidän veroisianne
tanssijoita ei kasva joka oksalla...
Reumaattinen aliluutnantti tuli samassa ja sanoi tutunomaisesti:
— Älkää vain saattako hänen päätään pyörälle, jalosukuinen rouva, sillä
hän on jo puolittain sulhasmies.
Sitten hän kääntyi Gézan puoleen sanoen unkariksi:
— Älä ota häntä vakavasti. Hän on viekas ja hullaannuttaa itseensä koko
maailman...
Vaalea rouva pyöristi silmänsä.
— Niin nuori? Vahinko! Miten olette voinut tehdä sellaisen tyhmyyden? —
Niin niin — pyydän anteeksi...
— Älkää ujostelko, — rohkaisi Géza.
— Mutta miten olette kuitenkin tehnyt jotain sellaista? Ja aivanko
totinen juttu?
Géza kohautti olkapäitään.
— Olen sidottu sanaani...
— Te mahdatte olla suuri luonne... Mutta suoraan sanoen, minä en
rakasta suuria luonteita, sillä tavallisesti ne ovat ikäviä ihmisiä...
Luulen kuitenkin, että te olette loistava poikkeus...
— Teidän jalosukuisuutenne hemmottelee minua...
— Älkää ihmetelkö sitä, — minun iässäni saa nainen tyytyä itse
mielistelemään nuoria miehiä...
Géza arvosteli hänet kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vanhaksi.
Muistaen toverinsa varoitukset hän vastasi kohteliailla
hävyttömyyksillä kauniin rouvan mairitteluihin. Tämä sävy kuitenkin
nähtävästi hyvin huvitti kaunista Poldia.
— Onko morsiamenne kaunis?
— Se on makuasia...
— Näyttäkää minulle hänen kuvansa. Näyttäkää, sillä muuten pakahdun
uteliaisuudesta... Näyttäkää vain rohkeasti, sillä minä en tunne näiltä
main ketään, ja muuten — onhan hän morsiamenne!
Géza otti taskustaan medaljongin ja antoi sen kauniille rouvalle.
Kaunis rouva heitti pikaisen silmäyksen Jutkan kuvaan, sitten muuttui
hänen ilmeensä samassa.
— Ja tämä on teidän morsiamenne?
— Niin.
— Mutta — mikä olikaan nimenne?
— Géza Gyurkovics.
— Te olette bács-kevéläinen vapaaehtoinen?
— Olin vapaaehtoisena Kevéssä.
Kaunis Poldi sanoi tähän jotakin aivan erikoista, jonka usein voi
kuulla wieniläisten suusta, kun heidät valtaa voimakas mielenliikutus...
— No — terve, herra Mayer!
Sitten hän ojensi medaljongin Gézalle.
— Tiedättekö kuka minä olen? Minä olen teidän anoppinne!
— Kuinka — rouva Brenóczy? (Kaunis rouva, joka äänsi r-kirjaimen h:na,
lausui nimensä oikeastaan _B-h-enócczy'na_, korko toisella tavulla.)
— Terve, herra Mayer! sanoi Gézakin vuorostaan.
— Armollinen rouva, keskeytti Géza vihdoin pitkän äänettömyyden, —
olisin teille sanomattoman kiitollinen, jos sanoisitte minulle mitä te
tekisitte nyt minun sijassani.
— Kernaammin tahtoisin, että te sanoisitte mitä minun nyt täytyy tehdä
tai sanoa...
— Tapahtuuko armollisen rouvan mielestä niin suuri onnettomuus, jos
minä nain teidän tyttärenne?
— Aivan ennenkuulumaton onnettomuus. Vai olenko teidän mielestänne sen
näköinen, kuin erityisesti olisin lastenlasten tarpeessa?
— Ettepä suinkaan. Mutta katsokaa, jalosukuinen rouvani, jos nyt
kuitenkin ympäri käyden yhteen tullaan, niin saattehan perheeseenne
ainakin taitavan tanssijan...
— Kiitän. Minulla ei ole tapana tanssia perheenjäsenteni kanssa.
— Ainakaan en minä vielä kuulu perheeseenne, ja jos suvaitsette...
Soitettiin taas valssiin, ja Géza kumarsi rouvalle. Rouva Brenóczy
laski miettiväisenä kätensä aliluutnantin olkapäälle.
Kun kaunis Poldi oli tutustunut tyttärensä _sulhaseen_ (hänkin lausui
tämän sanan yhtä pilkallisesti kuin rouva Gyurkovics!), piti hän
_kihlausta_ vielä mahdottomampana kuin sitä ennen. Miehet olivat —
rouva Brenóczyn periaatteiden mukaan — kahdenlaisia: hyviä tanssijoita
ja huonoja tanssijoita. Edelliset olivat hauskoja — he olivat syntyneet
seuramiehiksi ja heistä tuli kaikkein kehnoimmat aviomiehet: huonot
tanssijat taas olivat ikäviä, mutta he olivat kaikki kuin luodut
avioliittoon.
Wieniläisten tuttaviensa joukosta hän oli jo valinnut Jutkalle
nuoren herran, ennenkuulumattoman huonon tanssijan, nuorten naisten
tanssiaiskauhistuksen, josta — jos everstinrouvan teoriat pitävät
paikkansa — pitäisi tulla kaikkien aviomiesten esikuva. Se oli muuan
nuori paroni Pardubicz. Melonipäinen ja hyvin vaalea nuori mies,
suuri luonne, joka sammalsi puheessaan ja olisi voinut kuluttaa
kahdeksankymmentätuhatta floriinia, jos hänellä yleensä ollenkaan olisi
ollut taipumusta tuhlaamiseen.
Valssin pyörteessä syntyi rouva Brenóczyn rauhattomassa äidinsydämessä
muuan ajatus.
— Minun tuleva vävypoikani — ajatteli hän itsekseen — on liian
rakastettava nuorukainen ollakseen samalla määrättömän kevytmielinen...
Sellainen ihminen pysyy vain niin kauan yhdessä tyhmyydessä (
sellaisessa kuin tämä _kihlaus_), kunnes saa tilaisuuden toiseen
tyhmyyteen... Vaikka hän lyhdyllä etsisi, ei hän voisi löytää
houkuttelevampaa tilaisuutta, kuin sen, joka tarjoutui tuolla
nurkassa...
Nurkassa istui muuan rouva Brenóczya huomattavasti nuorempi nainen;
hänellä oli nähtävästi siellä yhtä ikävä kuin jollakin syrjäytetyllä
keisarinnalla. Hän oli vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski
Hetviczin rouva — Hetviczin, jota nykyaikaisessa sotahistoriassa
mainitaan nimellä _Spizzan valloittaja_. Hänen ylhäisyytensä,
vapaaherratar Hetvicz-Janky suvaitsi tuon tuostakin haukotella, — sen
olisi kärsivällinen lukijakin tehnyt, jos hän olisi istunut kahden
tunnin ajan kreivien Zdenkó Dumban (von der Scharwacht) ja Ottokár
Dumban (von der Scharwacht) välissä.
— Tulkaa, sanoi everstinrouva Gézalle, — minä esittelen teidät
seurueelleni... Teidän täytyy tutustua minun vanhempiin veljiini ja
ystävättäreeni, joka on Itävalta-Unkarin mielenkiintoisin nainen...
_Siitä toisesta_ emme toistaiseksi puhu...
Mitä näihin molempiin Dumba (von der Scharwacht)-kreiveihin tulee,
eivät he — kiitos Herran! — olleet antautuneet sotilasalalle. (Minä
merkitsen tämän todellisen isänmaanystävän ilolla, koska sillä olisi
voinut olla suuri ja edullinen vaikutus tulevaan sotaan.)
He olivat pitkiä kuin mastopuut, harvasanaisia ja aina huolestuneita
herroja. He joivat aamuteensä huoaten, ja murtunein mielin he
sytyttivät iltasikarinsa, ja kun heidän partaansa ajettiin, kohottivat
he miettiväiset ja jalosukuiset kasvonsa. Olisi voinut luulla, että
jokin salainen suru kalvoi heidän sydäntään, mutta heidän iankaikkinen
murheensa oli vain mielenkiintoinen todistus luonnontieteellisen
_lajien mukautumisteorian_ paikkansapitävyydestä.
Dumba (von der Scharwacht)-kreivit olivat nimittäin jo ammoisista
ajoista asti olleet korkeita sotilashenkilöitä, joiden täytyi
arvokkuuden nimessä varjella itseään kaikenlaisilta kevytmielisyyksiltä
ja joiden alati täytyi juontaa kasvojensa ilme hillityksi,
miettiväiseksi ja ankaraksi, niinkuin sotapäällikölle sopiikin. Aikojen
kuluessa kehittyi suvussa täydellinen upseerityyppi, joka periytyi
isältä pojalle. Rouva Brenóczy ei ollut perinyt sitä, mutta hänen
vanhemmasta sisarestaan, vapaaherratar Pardubiczista sanoivat hänen
tuttavansa, että hän oli »aivan kuin sileäksi ajettu majuri».