Hyvään aikaan ei tapahtunut mitään mainitsemisenarvoista.
Géza Gyurkovics suoritti myöhemmin upseerintutkintonsa.
_Tietopuolisessa sotataidossa_ hän tosin osoittautui surkuteltavan
tietämättömäksi, mutta koska hän istui reippaasti satulassa ja osasi
kaikuvalla äänellä komentaa rakuunaosastoa ja kun tutkijoiden korviin
oli tullut huhu, että Gyurkovics empimättä ampuisi kuulan otsaansa, jos
hänet reputettaisiin, niin isät tekivät päätöksensä hänen edukseen.
Jo aikaisemmin oli hänessä kypsynyt päätös ruveta sotilasalalle,
ja tultuaan nimitetyksi reserviupseeriksi hän palasi viipymättä
bács-kevéläiseen varusväkeen suorittamaan kuusikuukautista
koepalvelustaan.
Koko sinä aikana eivät Jutka ja hän saaneet nähdä toisiaan. Eversti
oli kyllin viisas vaatiakseen Gézalta kunniasanan, ettei hän ilman
erityistä lupaa käy tervehtimässä tyttöä, ja Géza, kuten lukijani
tietävät, ampui kernaammin kuulan otsaansa kuin petti sanansa.
Kuitenkaan ei kielto käsittänyt kirjeenvaihtoa, ja rakastavaiset
riensivät mahdollisimman paljon käyttämään hyväkseen everstin
muistamattomuutta.
Everstin tytär, aloitti kirjeenvaihdon Wienistä seuraavilla valituksen
sanoilla:
»Minä olen kovin onneton, sillä täällä ne kohtelevat minua aivan kuin
jotakin koulutyttöä. Äiti konfiskeeraa (alkuperäisessä kirjeessä oli:
konfixhkiiraa!) päivittäin jotakin minun isästäni, ja jos minä yhä
edelleen nuorrun samassa määrin, täytyy minun ennen pitkää hankkia
itselleni imettäjä. Mutta vielä silloinkin minä jumaloin sinua —
j.n.e...»
Sitten: »Kirjoita tällä osoitteella: _Hero ja Leander — poste
restante_.»
(Olisi mielenkiintoista tutkia kerran, mistä kaikki tytöt ovat päässeet
_poste restante_-järjestelmän perille. Sillä kaikki tuntevat sen.)
Joka viikko he kirjoittivat toisilleen useastikin, neli-, kahdeksan-,
kaksitoistasivuisia kirjeitä. Mielestäni ei ole tarpeellista jäljentää
tähän kaikkia sataaseitsemäätoista — keskimäärin kahdeksansivuista
kirjettä — lienee kylliksi, jos teen pienen poiminnon niistä. Kas
tässä: _Tähti, kukka, meri, aurinko, — monta tuhatta miljoonaa,
lukemattomia, mittaamattomia, sanomattomia — onni, suru, kuolema,
kärsimys, toivo, autuus, — iäti, ei koskaan..._
Näihin kirjeisiin liittyi usein hauskoja lähetyksiä. Jutka lähetti
välistä valokuvia, harvemmin kiharoitaan, useimmin kuivattuja kukkasia.
Géza Gyurkovics lähetti parhaasta päästä suukkosia. Miten paljon tätä
viimeksimainittua tavaraa mahtuu yksinkertaiseen kirjeeseen, sitä en
näin käden käänteessä voi laskea.
Loppui vihdoin kuusikuukautinen koepalvelus, ja Géza määrättiin
budapestiläiseen rykmenttiin aliluutnanttina vakinaiseen palvelukseen.
Tuskin hän oli asettunut pääkaupunkiin, kun Jutka jo kirjoitti hänelle
Bács-Kevéstä. Eversti oli heti aliluutnantin lähdön jälkeen noutanut
tyttärensä Wienistä. Jutka oli näet lyhyiden hameiden katkeroittamana
kirjoittanut niin surumielisen, ikävöivän, rukoilevan ja nöyrän
kirjeen, ettei ankara sotilas voinut sitä vastustaa...
— Vien hänet pariksi viikoksi luokseni, sanoi hän rouvalleen.
Tietysti Jutka aloitti jälleen dualistisen elämänsä siellä, missä hänen
oli täytynyt pannaanjulistuksen tähden siitä luopua. Ensi työkseen hän
lahjoitti pois kaikki lyhyet hameensa, sitten hän maata laahaavalla
hameella ja vihatun lastenhatun sijaan hankitulla rohkeamuotoisella
kolibri-stillebenhatulla hurmasi koko armeijan ja nostoväen. Ja —
kaikin puolin noudattaakseen elämässään perusohjeitaan — hän poltti
iltapäivisin salaa yhden isänsä savukkeen, joka tuotti hänelle sangen
ankaria ponnistuksia itsensä voittamisessa.
Näihin aikoihin tapahtui, että Bandi Gyurkovics aikaisemmin mainituilla
perhekieseillä ilmestyi Bács-Kevéen ja kävi tervehtimässä Brenóczyja.
Tervehdyskäynnin alkuvalmistuksissa on huomattava eräs keskustelu
Bandin ja hänen äitinsä välillä. Se koski Gézan _kihlausta_.
(Ilmaisemalla sanan kihlaus _harvennettuna_ olen tahtonut kuvata hänen
armonsa sitä kohtaan osoittamaa purevaa ivaa.) Kun hänen armonsa ensi
kerran kuuli puhuttavan poikansa _kihlauksesta_, remahti hän isoon
nauruun.
— Mutta tässä ei ole kysymys mistään pilasta, sanoi Bandi, joka tunsi
veljensä itsepäisyyden. — Jos Géza kerran on päättänyt, menee hän myös
naimisiin tytön kanssa.
— Anna hänen vain mennä naimisiin, niin ei hän koskaan mene naimisiin!
viisasteli rouva Gyurkovics, joka usein osoitti omituisia loogillisia
käänteitä.
Kun hän kuitenkin muutamia kuukausia myöhemmin alkoi aavistaa, että
hänen itsepäisen poikansa mielessä sittenkin liikkui sellaisia
aikeita, vihastui hän ankarasti. Rouva Gyurkovicsin mielipide oli
— kuten aikaisemmin olen maininnut — että kaikki miehet, jotka
menevät naimisiin, ovat hulluja. (Kunnioitettavina poikkeuksina
piti hän kuitenkin myöhäisempiä vävypoikiaan.) Lempeämmin arvosteli
hän ainoastaan niiden poikiensa avioliittoja, joiden rouvien isät
kuuluivat _korkeimmin taksoitettujen joukkoon_. Muuten oli hänen
mielestään onnellisen avioliiton perusehtoja se, että mies oli ehtinyt
kypsyneeseen ikään, joka alkoi kolmannenkymmenennen ikävuoden tuolla
puolen.
— Tahtoisinpa kernaasti tietää, _millä_ he oikeastaan aikovat perustaa
perheen? kysyi rouva Gyurkovics. — Eihän heillä kuulemma ole ropoakaan.
(_Jonkin verran_ = 50,000 floriinia; _rahaa_ = 100,000 floriinia;
_varakas_ = 200,000 floriinia; _hyvin varakas tai paljon rahaa_ = ei
ole olemassa.)
— Millä hän aikoo perustaa perheen? mietti Bandi Gyurkovics. — Ehkä hän
luottaa siihen, että äiti menee hänen edestään takuuseen... [Unkarissa,
samoinkuin useimmissa Euroopan maissa, täytyy armeijassa toimivan
upseerin esittää takuumiehet aikoessaan mennä avioliittoon.]
— Kuka hänelle menisi?
— No äiti...
— Minäkö? Entä mihin minä menisin?
— Takuuseen!...
— Jotta hän voisi mennä naimisiin sen tytön kanssa?
— No niin...
Siihen sanoi rouva Gyurkovics jotakin hyvin kummallista.
Näin hän sanoi:
— Olemmeko sitten Aasiassa, villien parissa, että poika ajattelisi
sellaista äidistään? Vai sitä vartenko minä olen olemassa, että
naittaisin kenen hyvänsä kuninkaan sotilaista?
Tämä takaperoinen ajatus, että Géza naisi köyhän tytön, huolestutti
kaikesta huolimatta kuitenkin äidin sydäntä. Hän huomasi, että hänen
oli pakko tehdä jotakin, ellei nyt muunkaan vuoksi, niin kuitenkin
omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kerran sanoikin hän sitten Bandille,
että tämä lähtisi Kevéen ja kävisi tervehtimässä Brenóczyja.
— Lähde heille ja juonna naamasi niin yksinkertaisen näköiseksi, kuin
ei sinulla olisi yhtään mitään mielessä... Ehkä saat silloin selville
jotakin, mikä voi meitä hyödyttää...
Eversti vastaanotti nuoren herran erittäin sydämellisesti. Sittenkun
Gézan elämänrata oli käynyt varmemmaksi, punnitsi isäkin vakavammin
avioliiton mahdollisuuksia. Bandilla oli sitäpaitsi vaatimaton,
mutta ei suinkaan peloittava kyky, jonka avulla hän saavutti
Brenóczyn myötätunnon ja joka kyky häntä muuten suuresti auttoi
elämäntaistelussa: hän saattoi saada kasvoihinsa miellyttävästi
rajoitetun, niin sanoakseni erikoisen — sanalla sanoen vilpittömän
yksinkertaisuuden ilmeen, joka jo ensi näkemällä avasi hänelle
tien rehellisten ihmisten sydämiin. Jo koulussakin oli hän tämän
ominaisuutensa avulla voittanut helläsydämisimmät opettajansa
puolelleen näyttelemällä ahkeraa, mutta hidastajuista oppilasta
— vaikka hän itse asiassa oli penikka älyltään, jonka vain hänen
laiskuutensa etevämmyydessä voitti. Joka nyt kerran näki hänen
ruskeat kasvonsa ja hiukan surumielisesti katsovat silmänsä, ajatteli
itsekseen: Tämä poika ei liene mikään kynttilä, mutta varmaankin hän
on luonne, ellei tosin erittäin henkevä, niin ainakin syvästi tunteva
ihminen...
Jutkan saattoi tämä _tulevan langon_ käynti aluksi hämilleen. Hän tunsi
arkaa kunnioitusta Bandia kohtaan, jonka Gézaa muistuttava yhtäläisyys
häntä peloitti. Myöhemmin, iltapäivän kuluessa, hänen rohkeutensa
palasi, ja silloin huomasi, että everstin Jutka tilaisuuden sattuessa
saattoi osoittautua harvinaisen rakastettavaksi. Hän tunsi, että tämä
käynti merkitsi hänelle hyvin paljon, ja sentähden hän tahtoi antaa
monenlaisten kotoisten hyveiden miellyttää Bandia, mikä myös sangen
suuressa määrin hänelle onnistui. Pisara mielenliikutusta, jonka
hänessä saattoi huomata, teki hänet suorastaan vastustamattomaksi.
Bandi siirsi keskustelun usein kaksoisveljeensä, puhuen hänestä
suopeasti, niinkuin on tapana muistella hemmoteltua lasta. Mutta kun
hän illan tullen jälleen nousi kieseihinsä, myönsi hän hiljaisessa
mielessään, että _Gézalla sittenkin on järki tallella_.
— Sinä saat lähteä sinne vielä kerran, sanoi rouva Gyurkovics paria
päivää myöhemmin. — Sinun täytyy olla olevinasi aivan kuin et mitään
erikoisempaa hautoisi, mutta sinun täytyy kuitenkin tilaisuuden tullen
puhua Gézasta... Sano heille, että hän on hullu, tappelupukari,
velkojentekijä... ja kortinpeluu! Se tekee hyvää...
Tällä kertaa Jutka vastaanotti Bandin niinkuin uskotun ystävän. Hän vei
hänet pieneen huoneeseensa, — jonka sisustus muistutti huonekoristuksia
kansannäytelmässä _Ördög pirulái_ [Pirun pillerit] — siellä hän istutti
hänet kiikkutuoliinsa ja juorusi hänen kanssaan kahden tunnin ajan.
Hän ei laiminlyönyt tarjota hänelle muitakin nautintoja, hän hyvitteli
vierastaan savukkeilla ja konjakilla, pirskotteli Bandin käsille
hajuvettä ja nenäliinaan lavendeliöljyä.
Kolmannella vieraskäynnillään Bandi vei kukkavihkon Kevéen ja toi
sieltä kotiaan Tamásiin Jutkan valokuvan. Tästä käynnistä seurasi,
että Jutka uskoi hänelle _kaiken_. Pyöristetyssä ja yhtäjaksoisessa
esitelmässä, oikein kaunopuheisesti hän ilmaisi hänelle sydämensä
surut, aivan kuin hän ei ensi kertaa olisi kertonut rakkautensa
tapahtumia. Eikä hän ensi kertaa kertonutkaan, sillä ennen Bandia
oli neljä viisi wieniläistä ja yksi tai pari kevéläistä ystävää
kuullut Jutkan surumielisen kertomuksen, paitsi kapteeninrouvaa ja
kaikkein pienintä sotaravintoloitsijatarta, jonka somilla käsitöillä
huomaavainen Jutka jouluna tavallisesti yllätti herra everstiä ja hänen
rouvaansa.
Samalla hän höysti kertomuksiaan pienillä itkukohtauksilla ja luki
lopuksi muutamia Gézan kirjeitä. (Tähti — kukka — ikuisesti y.m.)
Bandilla oli, kuten jo mainitsin, niin miellyttävät ja luottamusta
herättävät kasvot, että ne suorastaan herättivät sellaisia tunnustuksia.
— Minä olen hyvin onneton, sanoi Jutka, — sillä koko maailma on minua
vastaan...
Bandi riensi ihmiskunnan nimessä panemaan vastalauseensa sellaista,
hänenkin kohdalleen osuvaa syytöstä vastaan.
— Kuinka voitte niin sanoa, Jutka-neiti?
— Ettekö te sitten olekaan minun viholliseni?
— Teidän — minä? Minä teidän!
Tämä Bandin lausunto ilahdutti paljon Jutkaa.
— Kuinka jalo te olette, Bandi! Katsokaa, minun sydämeni kuiskasi jo
minulle, että te olette sellainen... Tänään näen teidät vasta kolmannen
kerran, mutta lukuunottamatta isääni en kehenkään niin luota kuin
teihin...
(Hän sanoi: lukuunottamatta isääni — mutta itse asiassa oli hänen
isänsä ainoa, jolle hän ei virkkanut mitään.)
Kun rouva Gyurkovics sitten huolellisesti tarkasteli Bandin mukanaan
tuomaa valokuvaa, sanoi hän näin:
— No katsohan — ja oikein soma!
Bandi sai pari päivää myöhemmin kirjeen Jutkalta. Tämä kirje oli
grafologisestikin erikoisen mielenkiintoinen todistuskappale, sillä
tyttö alkoi näihin aikoihin muodostaa helmenpyöreitä pieniä kirjaimiaan
ylimyksellisen korkeiksi heinäsirkkakirjaimiksi. Hän kirjoitti, että
kevéläiset upseerit panevat toimeen pienen juhlan, johon hän rykmentin
puolesta innokkaasti pyysi Bandia tulemaan.
— Lähde, poikani, sanoi rouva Gyurkovics.
Hellän äidin sydämen täytti jokin suloinen aavistus. Annahan olla,
everstin tytär alkaa kiintyä Bandiin. Jos hän rakastuu häneen — ja
kaikilla Gyurkovicsin pojilla oli kyky saada kaikki tytöt rakastumaan
itseensä, — jos Jutka rakastuu häneen, ajatteli hän, silloin hän joka
tapauksessa rikkoo välinsä Gézan kanssa, eikä Bandi ota vaimokseen
sellaista tyttöä, joka on osoittautunut niin muuttelevaiseksi...
Kohottakaamme lakkiamme äidin sydämelle, joka lastensa vapauden nimessä
taistelee kekseliään viekkauden vasamilla.
Kun Bandi palasi bács-kevéläisistä huveista, alkoi rouva Gyurkovics
kysellä:
— Tanssitko hänen kanssaan?
— Tanssin. Csárdáan ja katrillin.
— Mistä puhuit hänelle?
— Sanoin, että Géza on kortinpeluri...
— Se kuuluu joltakin, sinä uljas urho! sanoi rouva Gyurkovics itsekseen
jättäessään poikansa yksikseen vaihtamaan vaatteita.
Bandikin sanoi jotakin itsekseen, ryhtyessään peseytymään. Näin hän
sanoi:
— Äiti parka, jospa hän tietäisi, ei hän koskaan olisi synnyttänyt
minua!
(Ellen erehdy, on tämä lause kotoisin tappelupukari Elefántovicsilta,
joka tavallisesti käytti sitä, kun hänen vastapelaajansa tarokissa
kaatoi hänen pagátinsa.) [Tarok on hyvin yleinen, mutta samalla sangen
vaikea unkarilainen korttipeli. Siinä käytetään erityisiä kortteja,
joista tärkeimmät ovat: skiz, xxi ja pagát. Pelaajia on seurueessa
kolme.]