Gyurkovicsin poikien historiaa en minä pidä minään romaanina ja
— puhuakseni akateemisesti — en toivo sitä toistenkaan pitävän;
kärsivällinen lukija saa kuitenkin suoda anteeksi, että nyt
poikkeuksellisesti käytän romaanimaista käännettä ja yht'äkkiä muutan
tapausten tapahtumapaikkaa.
Jättäkäämme siis syviin ajatuksiinsa vaipunut Géza Gyurkovics
tallinovelle ja lähtekäämme kasarmin pihalle, jossa nyt tapahtuu
merkillisiä asioita.
En aio kiinnittää huomiota neljännen rakuunaosaston miehistöön,
joka tällä hetkellä (kasvot seinään ja selkä katsojiin käännettynä)
oli asetettu riviin, jotta vääpeli helpommin löytäisi majurin
keittiöstä löydettyyn kannukseen kuuluvan miehen. (Minä huomautan,
että vääpelin tarkastellessa rivejä heitti noin viisi kuusi nuorta
miestä pelonalaisia silmäyksiä saappaankorkoihinsa.) Enkä myöskään aio
esitellä pihan ylimmässä nurkassa tirskuvia sotaravintoloitsijattaria,
jotka muuten — vaikka tosin siinä määrin ylpeitä, että heidän
mielestään sotilas alkoi korpraalista — ansaitsivat hyvinkin lukijani
huomion. Herra everstistä minä aion puhua, joka ratsumestarinrouvan,
Jutkan ja neiti Elizin seurassa käveli pihalla. Brenóczy oli juuri
tavannut naiset kadulla ja oli kohteliailla sanoillaan houkutellut
heidät valtakuntaansa.
Ratsutallin edustalla eversti pysähtyi yht’äkkiä. Hänen terävä silmänsä
iskeytyi rakennuksen harjaa koristavaan tuuliviiriin.
— Vino! huudahti hän hämmästyneenä ja äkeissään.
Kolme naisen nenää (minä en sano: kolme pikku nenännykeröä, koska
Eliz-neiti oli mukana) kohosi ilmaan.
— Totta maar, vino! sanoi ratsumestarinrouva.
— Roistot! painosti eversti syvästi katkeroituneena.
Hän kuvitteli, että jotkut salaliittolaiset jonakin myrskyisenä
yönä olivat nousseet kolmekymmentä jalkaa korkealle katolle hiukan
vääntääkseen viiriä everstin kiusoiksi...
Sillä hetkellä kuului laukaus tallista. Eversti kohotti päätään aivan
kuin vanha sotaratsu.
— Hä, mitä uusia tapoja täällä on otettu käytäntöön?
Pelästynyt husaari livahti samassa portin kautta ulos.
— Pysähdy! jyrähti eversti.
Vinosilmäinen pysähtyi hänen eteensä jäykkänä kuin pylväspyhimys.
— Kuka roisto on uskaltanut ampua itsensä.
— Teidän sankariutenne, herra eversti, ilmoitan nöyrimmästi, herra
yliluutnantti Aron ja vapaaehtoinen.
— Mi-mi-tä??
— He tähtäävät toisiaan pistoleilla...
— Kaksintaistelu! sanoi eversti.
— Kaksintaistelu?
Jutka Brenóczyn kasvot kalpenivat niinkuin oranssinkukka, hänen
silmäteränsä laajenivat peloittavasti. Niin hän siinä seisoi kuin Bero
Bárczyn ihana rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél... Kiusallinen
puolen minuutin hetki kului. Eversti oli ensimmäinen, joka liikahti.
— Kyllä minä heitä avustan, sanoi hän kolkosti uhaten, heittäen
miekkansa kainalon alle.
Hänen ystävällinen tarjouksensa tuli myöhään, sillä Géza Gyurkovics
astui pihalle. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli Jutka Brenóczy, ja
ensimmäinen, joka hänet näki, oli Jutka Brenóczy.
Pihalla oli ainakin pari sataa ihmistä — rakuunat niihin luettuina,
— mutta sittenkin Jutka riensi suoraan Gézan luo, kietoi tyttömäisen
hennot kätensä hänen kaulaansa, veti vapaaehtoisen hämmentyneet kasvot
turkinkaulustaan vasten ja sanoi itkevän naisen pehmeällä äänellä:
— _Minä ei salli, että teitä surmataan!_
Unkarin kieletär peitti tällä hetkellä itkevät kasvonsa, mutta
pihalla olevat rakuunat ja sotaravintoloitsijattaret eivät seuranneet
esimerkkiä, päinvastoin näytti siltä, kuin he olisivat vähäksyneet
kahta silmäänsä.
Eversti päästi äänen, joka parhaiten muistutti kuolettavasti
haavoitetun liettualaisen villihärän mylvintää.
— Ääretöntä! sanoi hän.
Tähän asti en ole tahtonut mitenkään olla epähieno, mutta nyt luulen
tuskin vahingoittavan! Jutka Brenóczy paran hyvää nimeä, jos kerron,
mikä jo kaksi viikkoa oli painanut tytön mieltä. Géza Gyurkovics oli
pari viikkoa aikaisemmin suudellut Jutkaa. Jäällä se oli tapahtunut,
muualla se olisi ollut mahdotonta. Hämärsi jo, radalla luisteli enää
vain pari koulupoikaa, eikä Jutka vielä tahtonut luistelustaan luopua.
Rohkeassa käänteessä — he kiersivät juuri sumun peittämää pillistöä
— tunsi tyttö yht’äkkiä vapaaehtoisen kuumien huulten koskettavan
jääkylmää pikku korvaansa... Hetken näytti siltä, kuin Jutka olisi
tahtonut vapauttaa sormensa Gézan käsistä. He kamppailivat keskenään,
sitten herpaantui tytön käsi, ja kolmannella kaarroksella hän tarttui
yhä kiinteämmin seuralaiseensa. Neljännellä kierroksella hän vastasi jo
niin innokkaasti hänen kädenpuristuksiinsa, että tuntui siltä, kuin hän
ei kuuna päivänä olisi tahtonut päästää valkosormikkaista kättä. Sitten
yhtäkkiä hänessä heräsi ikuinen Eeva.
— Nyt te varmaan minua _halveksitte_? kysyi hän tuskallisesti hymyillen.
Géza Gyurkovics, joka siihen aikaan ei vielä tietänyt, että
rakastuneiden neitosten mieliajanviete on tuntea itsensä
_halveksituiksi_, joutui miltei raivoon. Miten voikaan ihminen olla
niin mauton?
— Ääretöntä! sanoi siis eversti kasarmin pihalla.
Entä vapaaehtoinen? Kahden askelen päässä hän teki kunniaa vieden
kätensä lakille.
— Herra eversti, minulla on kunnia pyytää tyttärenne kättä!
Ratsumestarinrouva oli ensimmäinen, jonka mieleen juolahti, ettei
yhden rakuunaosaston ja neljän sotaravintoloitsijattaren läsnäolo
ollut ehdottomasti välttämätön tällaisen perhetapauksen selvittelyyn.
Hänen ehdotuksestaan lähti seurue upseeripaviljonkiin. Eversti astui
edellä uhmaten kohottaen päänsä, kiertäen äkeissään viiksiään; hän oli
niinkuin järkähtämätön sankari Kont, astuessaan kuningas Zsigmondin
puheille. Jutka oli äkkiä käynyt kovin pelonalaiseksi. Käydessään
kasarminportin läpi hän heitti kaipaavan katseen maantielle, aivan kuin
olisi tahtonut syöksyä sinne ja paeta suin päin Wieniin äidin luo.
Kului runsas neljännestunti, ennenkuin lainkaan saattoi puhutella
everstiä. Hän käveli vain tömisevin askelin edestakaisin huoneistossa
ja toisti toistamistaan:
— Minä olen aasi! Jumala nähköön minun sieluni pohjaan, minkälainen
vanha aasi minä olen!
Sitten hän katsoi raivokkaasti ympärilleen, nähdäkseen olisiko ketään,
joka rohkeni väittää häntä vastaan. Onneksi ei kukaan ollut niin
uskalikko.
Sitten — ja niin kävi hänelle kasarmissakin, kun hän ylenmäärin suuttui
— saavutti hän vihansa mittakaavan keskikorkeuden ja juonti kasvonsa
peloittavan lempeiksi. Hän istahti, nojasi rystynsä polviinsa ja kävi
leikkisäksi niinkuin huvinäytelmässä. Mutta hänen äänessään oli hiukan
alakuloinen kaiku.
— Sinä siis rakastat häntä, minun jumaloitu tyttäreni? Ja hän,
mallikelpoinen, rakastaa sinua... Hän pyytää sinun kättäsi ja ottaa
sinut puolisokseen... Hänestä tulee armollinen herra vapaaehtoinen ja
sinusta yksivuotisen vapaaehtoisen armollinen rouva, ja minusta taas
— minusta tulee teidän lapsenpiikanne... Sillä jos hänestä voi tulla
aviomies ja sinusta hänen rouvansa, voi minusta tulla lapsenpiika...
Koreaksi käy kaikki, jos koko maailma teidän hääpäivänänne on
ylösalaisin...
Jutka purskahti itkuun, ratsumestarinrouva ehätti väliin yrittäen
rauhoittaa Brenóczya, mutta eversti hymyili lempeästi.
— En totisesti minä ole vihainen! Minä olen hyvin onnellinen; suvaitkaa
huomata, miten tämän suuren onnen tähden tuskin voin pysyä nahassani...
Nyt palasi jo Gézankin rohkeus, ja hän alkoi puhua. Hän sanoi
ainoastaan tahtoneensa antaa everstille hyvitystä ja oli sentähden
pyytänyt Jutkan kättä... Mutta hän rakasti todella Jutkaa, ja niin
kauan kuin tyttö pysyi hänessä, piti hän häntä kihlattunaan... Hän
pyysi ainoastaan kaksi vuotta tehdäkseen itsestään miehen, sitten hän
tulee uudestaan pyytämään Jutkan kättä... Hän pysyy sanassaan tai ampuu
kuulan otsaansa...
Perhenäytelmän viimeinen kohtaus päättyi seuraavana päivänä siten,
että eversti saattoi Jutkan asemalle, sääli hänet ensimmäisen luokan
vaununosastoon ja lähetti hänet Eliz-neidin saattamana Wieniin. Hän
antoi tyttärelleen kirjeenkin vietäväksi äidille, ja kertoi siinä
tunnollisesti kaiken, mikä oli tapahtunut.
Kun kaunistukkainen everstinrouva Kant-kadun varrella olevassa
huoneistossaan luki miehensä kirjeen vilkaisten aina lomassa vapisevan
Jutkan kasvoja, purskahti hän nauramaan, niin että kyynelet valuivat.
Hän nauroi usein ja sydämellisesti, ja jos hän ikkunastaan näki, miten
tuuli vei joltakin lakin, täytyi hänen purra nenäliinaansa, etteivät
palvelijat kuulisi hänen rattoisuuttaan. Muuten raikui hänen naurunsa
niin herttaisena kuin alttoäänisen satakielen liritys. Mutta nyt hän
ei voinut hillitä itseään. Hän heittäytyi sohvalleen ja huusi ääneen
riemuaan, ja kamarineitsyen täytyi myöhemmin ommella hänen pukunsa
kolmesta kohdasta...
Seuraavana päivänä hän tarkasti Jutkan puvuston ja leikkasi hänen
hameenhelmansa neljä tuumaa lyhyemmiksi.
— Voi äiti, sanoi Jutka, — nythän minä olen aivan kuin mikäkin
balettitanssijatar!
— Sinä olet sen näköinen, kuin neljätoistavuotiaan tytön täytyykin
olla...
— Mutta minä olen täyttänyt kuusitoista!
— Neljätoista! sanoi everstinrouva ankarasti ja järkähtämättömästi.
Kun hän sitten vei tyttärensä kävelemään, pani hän ison, pitsireunaisen
lastenhatun hänen päähänsä; tädit taputtivat _kleine Magyar'in_
ruusunpunaisia poskia, ja sedät antoivat hänelle makeisia.
Noin kaksi viikkoa myöhemmin vietiin Jutka taas tanssiaisiin:
vapaaherratar Pardubiczin lastentansseihin. Nuori paroni Pardubicz,
joka jo oli Teresianumin viidennellä luokalla, koetti aluksi hakkailla
häntä, mutta huomasi pian, että Jutka oli hyvin lapsellinen pieni
hanhenpoikanen...