Wienissä asuvan everstinrouvan kasvatusohjelman pääpykäliä oli se, että
Jutka saisi kasvaa lastenkamarissa kahdeksantoistavuotiaaksi ja vasta
sitten tulla esitellyksi seuraelämässä.
— Kyllä häneltä illusionit muutenkin jo varhain karisevat, ajatteli
everstinrouva.
Äidille, joka vielä mielellään sallii ihailla lattiaan asti valuvaa
tukkaansa ja kernaasti tanssii valssia, on sellainen päätös varsin
luonnollinen. Everstilläkään ei periaatteessa ollut mitään siihen
vastaansanottavana. Mutta ei hänellä ollut sitäkään vastaan,
että bajalaiset sukulaiset tänä vuonna päättivät kutsua Jutkan
tanssiaisiin. Niin tapahtui, että magyarilainen Jutka kahden huvikauden
aikana luettiin täysikasvuisten naisten joukkoon, kun taas hänen
itävaltalainen puoliskonsa vasta kaksi vuotta myöhemmin sai ylleen
pitkät hameet ja astui ensimmäisiin tanssiaisiinsa arasti punastuen. On
ihanaa voida elää elämänsä toistamiseen, niinkuin supécsárdáan.
Géza Gyurkovics selitti jo tammikuun alussa yliluutnantti Aronille —
jonka erityisestä suojeluksesta hän saattoi ylpeillä —, että hän on
pyytänyt Jutkan _agraaritanssiaisiin_, joten hän tietenkin ampuisi
kuulan otsaansa, ellei ratsumestari päästäisi häntä Bajaan. Tällä
kertaa hänen ei tarvinnut ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, sillä
ratsumestari — joka uskoi sillä tekevänsä suoranaisen palveluksen —
antoi hänelle auliisti vapautta. — Myöskin kapteeni lähti rouvineen
tanssiaisiin, ja yliluutnantti Aron ratsasti vapaaehtoisen kanssa
ratsumestarin reen jäljessä.
Keskiyöhön mennen ei tanssiaisissa ollut tapahtunut mitään
erinomaisempaa. Kun eversti, joka siihen asti oli pelannut pikettiä
majurin kanssa, silloin tällöin muisti isänvelvollisuutensa ja vilkaisi
tanssisaliin, saattoi hän tehdä sen mielenkiintoisen huomion, että
hänen Jutkansa ja Géza säännöllisesti oleskelivat etäisimmässä nurkassa
mahdollisimman kaukana vartioivista naisista.
Bács-kevéläinen seurue illasti yhdessä asettuen pitkän pöydän
ympärille. Brenóczy otti tyttärensä viereensä istumaan, Géza taas löysi
paikkansa pöydän alimmassa päässä; mutta kun tarjoilija oli tehnyt
kierroksensa sampikaloineen, tunsi Jutka vetoa ja ratsumestarinrouva
huomasi paikkansa pöydänjalan luona epämukavaksi, josta kaikesta oli
seurauksena yleinen paikkojen vaihtaminen ja tuloksena se, että Jutka
ja vapaaehtoinen joutuivat pöydän päähän istumaan vierekkäin.
Eversti, joka sillä välin oli tehnyt sen huomion, että pienellä
ratsumestarinrouvalla oli ihmeellisen kauniit vaaleat hiukset, innostui
kaatamaan samppanjaa lähimpiin laseihin. Kun hän huomasi yhden laseista
Gézan omaksi, sanoi hän hyväntahtoisesti:
— Hyvä on, vapaaehtoinen, mutta olkaa kuitenkin varuillanne...
Supécsárdáan aikana tapahtui jotakin, josta minun täytyy kertoa, koska
se antoi aihetta moniin juoruihin bácskalaisen varusväen keskuudessa.
Géza Gyurkovics joutui nimittäin tanssiaisritarillisuuden sääntöjä
rikkoen törmäämään yhteen suojelijansa, yliluutnantti Aronin kanssa.
Omantunnonmukaisena ja puolueiden yläpuolella olevana kronikoitsijana
tyydyn yksinkertaisesti merkitsemään tämän valitettavan tapauksen,
jättäen ritarillisen lukijan asiaksi langettaa tuomion läsnäolleiden
käytöksestä.
Mustalaiset virittivät _Vékonydeszkakerités'in_ [Eräs csárdás.
Mustalaissoittokunnat, joita Unkarissa on monta tuhatta, eivät koskaan
saa puuttua kunnollisista tanssiaisista. Csárdásta tanssittaessa
pyrkivät kaikki etevimmät tanssijat mahdollisimman lähelle soittajia.],
ja Géza ja Jutka olivat väkivoimin ja viekkaudella tunkeutuneet
läpi tanssivien piirin lähelle mustalaisprimásta. Samaan aikaan
oli eversti asettunut ratsumestarinrouvan viereen salin ylimpään
nurkkaan. Ratsumestarinrouva oli siksi varomaton, että teki leikillisen
viittauksen everstin vänrikkivuosiin, ja eversti — jonka samppanja oli
tehnyt hiukan hellämieliseksi — alkoi kertoa nuoruudestaan, vanhoista
hyvistä ajoista, jolloin sotamiehen aikoessaan ladata piilukkopyssynsä
ensin täytyi purra luodin kärki hampaillaan. Hän kertoi rouvalle koko
elämäntarinansa ja osoitti kertomuksessaan ihmeellistä yksipuolisuutta.
Italialaisia kaupunkeja, joissa hän oli majaillut, sanoi hän _niiksi_
ja _mitkä niiden nimet nyt olivatkaan_, mutta kauniiden italialaisten
naisten nimet, joiden luona hän oli asunut, hän muisti vielä tuoreesti
(yhdessä heidän ristimä- ja sukunimiensä ynnä aatelisten arvonimiensä
kera). Pitkään venyi, ennenkuin hän ehti ratsumestarinnimitykseensä...
— Häpeämättömän hitaasti meillä arvoasteikossa kohotaan! huokaili
itsekseen ratsumestarinrouva, jota pitkästytti everstin kertomus.
Vihdoin hän lopetti ja katsoi tanssivia.
— _Taasko_ ne tanssivat csárdásta? kysyi hän.
— _Yhä_ vielä, selitti Aron.
— Ja Jutka yhä vapaaehtoisen kanssa? Pyydän teitä, yliluutnantti,
erottakaa nuo molemmat... Jutka olkoon tanssimatta, tai tanssikoon
jonkun toisen kanssa, mutta ei alati yhden ja saman...
Yliluutnantti riensi tanssivien luo:
— Jutka-neiti, rohkenen pyytää teiltä seuraavan tanssin.
Jutka pani suunsa suppuun; hän ei uskaltanut kieltäytyä, mutta hän
koetti viekkaasti pujahtaa pälkähästä.
— Hyvin kernaasti, rakas Aron, mutta se ei riipu minusta, vaan herra
Gyurkovicsista. Minä olen luvannut hänelle koko csárdáan, enkä minä
tiedä, josko hän tahtoo antaa teidän tanssia minun kanssani...
(»Josko hän tahtoo antaa»: ensiluokkainen germanismi. Minä sen tiedän,
mutta Jutka Brenóczy ei tietänyt.)
Yliluutnantti kääntyi vapaaehtoisen puoleen:
— Toivon, että suot minulle kierroksen.
— Sellaista ei koskaan ole varastossa! huudahti Géza, ja sitten hän
lennätti onnellisena neitosensa ainakin yhdeksän kierrosta ympäri salia.
Naapurit nauroivat, nuoremmat kiihottivat Gézaa riemuiten, ja
yliluutnantti punastui kaulukseensa saakka. Hyvän aikaa hän katseli
veitikkaa, sitten hän tarttui häntä käsivarteen ja kuiskasi hänen
korvaansa:
— Nyt minä käsken sinua lopettamaan tämän tanssin.
— Käsket? Vapaaehtoinen sanoi tämän yliluutnantille niinkuin kurdit
huusivat Onodin kokouksessa: Eb ura fakó! [»Minua hänellä ei ole
valta käskeä!» Nämä sanat lausuttiin Onodin kokouksessa v. 1707,
jossa Unkarin riippumattomuus julistettiin. Myöhemmin ne muodostuivat
siivekkäiksi sanoiksi ja sotahuudoiksi, joissa ylpeästi ilmeni
aitounkarilainen kansallinen itsetunto heidän taistellessaan kurdeina
(curuc = crux = risti) kansallissankariensa Bethlen Gáborin, Tökölyn
Rákóczyn johdolla turkkilaisia vastaan.]
Yliluutnantti katosi mustalaisten lähettyviltä: viiden minuutin
kuluttua hän palasi jälleen. Nyt oli hänellä miekka vyöllä. Hän oli
hyvin vakava ja kalpea. Näin hän sanoi Gézalle — niin hiljaa, että vain
hän ja Jutka sen kuulivat:
— Vapaaehtoinen Gyurkovics, minä käsken teitä heti lopettamaan tanssin
ja viipymättä poistumaan kotianne!
Jutka oli vähällä purskahtaa itkuun. Joku saattoi hänet hänen isänsä
luokse.
Vapaaehtoisesta tuntui tuokion ajan siltä, kuin seinät olisivat
pyörineet hänen silmissään ja koko maailma syttynyt tuleen... Ei hän
edes tietänyt, milloin ja miten joutui ulos tanssisalista, kun hän jo
tapasi itsensä pihalla pimeän ja kylmän taivaan alla. Sitten hän oli
jo samassa majatalon tallissa, minne oli jättänyt hevosensa. Lampun
kitsaassa valossa hän kumartui rauhallisesti rouskuttelevan hevosensa
kaulan ylitse ja ajatteli riemullista tanssia... Hänen rajaton
katkeruutensa ja voimaton viha, joka paisutti hänen sydämensä, suli
kyyneliin. Hän itki raivokkaasti niinkuin vitsottu lapsi.
Seuraavana aamupäivänä sai yliluutnantti, joka oli palannut Bajasta
everstin ja ratsumestarin seurueessa, kirjeen Géza Gyurkovicsilta. Tämä
kirje oli omituinen sekoitus pakotettua kunnioitusta ja vaateliasta
röyhkeyttä. Vapaaehtoinen vaati hyvitystä häneen kohdistuneen
loukkauksen johdosta, lausuen kirjeessään sen järkähtämättömän
vakaumuksensa, että yliluutnantti (jonka tunnettua ritarillisuutta
kohtaan hän tuntee ihailevaa kunnioitusta) ei arvoerotuksen tähden,
joka tällä kertaa vallitsi heidän välillään, vetäytyisi täyttämästä
seuramiehen velvollisuuttaan...
Aron sekä nauroi että harmitteli lukiessaan kirjettä. Illalla hän lähti
tapaamaan Gyurkovicsia hänen asuntoonsa.
— Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Tahdotko taistella, hinnalla
millä hyvänsä?
— Hinnalla millä hyvänsä!
— Ja sinä luulet, että minä tahdon mitellä miekkoja sotamiehen kanssa?
— Sen uskon yhtä hyvin kuin sen, että olet kanssani laseja kilistänyt.
— Oikeastaan sinä olet loukannut minua!
— Se on sinun asiasi, herra yliluutnantti, minä vaadin hyvitystä vain
siitä vääryydestä, jonka itse olen kärsinyt.
Aron istui hetken miettiväisenä poltellen paperossiaan.
— Minä en tahdo käsitellä asiaa virkateitse ja sentähden toivon, että
jotenkin voimme siitä sopia.
— Me voimme helposti sopia... Minua on kohdannut julkinen häväistys,
joka voidaan parantaa ainoastaan ase kädessä...
— Ja mitä aiot tehdä, ellen missään nimessä taistele kanssasi.
Mitä aion tehdä? Miten voi sellaista kysyäkään!
— Ammun kuulan otsaani.
Yliluutnantti kohautti olkapäitään ja meni. Mutta Géza Gyurkovics
alkoi senjälkeen ajatella keinoa, millä pakottaa yliluutnantti
kaksintaisteluun, joutumatta silti liiaksi arvojärjestelmän
jalkakampiin. Sillä taistella hänen täytyi hinnalla millä tahansa,
ellei hän tahtonut ikuisiksi ajoiksi joutua surullisen hahmon ritariksi
Jutka Brenóczyn silmissä...
Vihdoin hän keksi keinon. Hänen mieleensä juolahti se, mikä
vaikeuksissa juolahtaa jokaisen magyarin mieleen: hänen mieleensä
juolahti suositus. Suosituksella ehkä voitaisiin saada aikaan, että
Aronin täytyisi taistella hänen kanssaan.
Hän kirjoitti kirjeen Bács-Tamásiin. Kirjeen hän osoitti
kaksoisveljelleen Bandille. Hän vaati Bandia tai äitiään tai jotakuta
toista vaikuttamaan hiljaisen pakotuksen painon ylemmistä piireistä
Aronille, sillä ellei yliluutnanttia saataisi taistelemaan Gézan
kanssa, vakuuttaa hän kunniasanallaan, että hän — lopun tietää lukija
jo ennestään.
Kirjeestä oli seurauksena, että Bandi Gyurkovics tuli Bács-Kevéen.
Hän ajoi samoissa somissa kieseissä ja kuskina oli sama papukaijan
vihreä husaari, josta jokainen vanhempi Gyurkovics lausui: Minun
kiesini, minun husaarini. (Oikeastaan eivät kiesit enemmän kuin
husaarikaan olleet yhdenkään heistä, vaan kuuluivat perheen
hallussa olevaan sukukartanoon.) Itse Bandi oli hyvin ylhäinen
rohkeakuosisessa metsästyspuvussaan. Takin nappien ja taskujen asettelu
ilmaisi uskallettua erikoisuuden tavoittelua. Hän toi mukanaan
suosittelukirjeen — Kalocsán arkkipiispalta, missä hänen ylevyytensä
— joka luonnollisesti ei tietänyt, mistä oli kysymys — lämpimästi
suositteli ratsumestarin suosioon vapaaehtoista Géza Gyurkovicsia,
johon hän on kiinnittänyt suuria toiveita. Suosituksen oli nimirovasti
(nyt myöskin paavin kamariherra) Nektáriusz Gyurkovics — joka tietysti
oli yhtä vähän selvillä asian oikeasta laadusta — hankkinut Kalocsán
arkkipiispanistuimelta.
Ratsumestari, jota Bandi riensi tervehtimään, tuli erittäin
sydämellisesti vastaanottamaan bács-tamásilaista _suurtilallista_,
kuitenkaan salaamatta tyytymättömyyttään Gézaa kohtaan.
— Se poika käyttäytyy niinkuin hän ei olisi mikään vapaaehtoinen,
vaan vähintäänkin kenraali. Hän juo itsensä humalaan, panee toimeen
häväistysjutun kahvilassa, asettuu vastustamaan patrullia ja kapinoi
nyt päällystöään vastaan...
(Ratsumestarilla oli nähtävästi hiukan omituinen käsitys kenraalin
oikeuksista.)
Kuitenkin, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt sanoa sanaakaan tähän
asiaan, oli yliluutnantti Aron jo keksinyt pääsyn ikävästä pälkähästä.
Aamuaskarten jälkeen hän sanoi lyhyesti Géza Gyurkovicsille:
— Odota minua ratsutallissa.
Itse hän tuli vääpelin seuraamana; vääpelillä oli pieni puulipas
kainalossaan. Yliluutnantti astui vapaaehtoisen luo.
— Sinä pysyt yhä vaatimuksessasi?
— Kyllä minä pidän kiinni vaatimuksestani.
— Vääpeli, mitatkaa kaksikymmentä askelta.
Vääpeli mittasi, ja vaikk'ei Géza Gyurkovics ymmärtänyt vähääkään koko
toimituksesta, päätti hän pysyä rauhallisena, tuli mikä tulikin. He
asettuivat toisistaan kahdenkymmenen askelen päähän; vääpeli antoi
Aronin käskystä kummallekin pistolin käteen.
— Pidä varasi! sanoi yliluutnantti komentoäänellä.
Vapaaehtoinen seisoi jäykkänä, puristaen pistolla kädessään.
— Tähtää minuun. Ymmärrätkö? Kun minä komennan, ammut...
Géza kohotti aseensa. Hän sai noin parikymmentä sekuntia tähtäysaikaa.
— Laukaise!
Pamaus kuului, luoti vinkui yliluutnantin korvan ohi.
— Vääpeli, antakaa vapaaehtoiselle toinen pistoli!
— Etkö sinä ammukaan? kysyi Géza punastuen.
— Pidä varasi!
— Mutta minä en tahdo ampua maaliin, minä tahdon kaksintaistella.
Yliluutnantti kohautti olkapäitään.
— Pidä varasi!
— Silloin minä en ammu. (Hän heitti pistolin maahan.)
— Miten tahdot, sanoi Aron välinpitämättömästi. — Minä en taistele,
mutta milloin vain suvaitset, saat sinä ampua pilkkaan minua
kahdenkymmenen askelen päästä. Mutta nyt minulla on tärkeämpiä tehtäviä.
Hän otti lakkinsa ja hävisi talliin vievän oven kautta.
— Hän on pilkannut minua! sähähti Géza loukkaantuneena.