Herra eversti Brenóczy eleli jo neljättä vuotta erossa vaimostaan.
Kärsivällinen lukija erehtyy, jos hän odottaa minun paljastavan
jonkin traagillisen tai pikantin perhenäytelmän. Perhenäytelmästä
ei tässä voi tulla puhetta, sillä herra eversti oli esimerkiksi
kelpaava perheenisä, ja hänen puolisonsa oli hyvin älykäs nainen,
jopa liiankin älykäs, ollakseen samalla esiintymättä kaikin puolin
mallikelpoisena naisena. Senvuoksi ei lainkaan saata tulla kysymykseen
minkäänlainen perhenäytelmä, sillä heidän välillään ei ollut mitään
vihan tai vastenmielisyyden tunnetta, joilla on niin merkitsevä sijansa
avioerojutuissa. Vieraiden läsnäollessa he osoittivat toisilleen vielä
tänäkin päivänä suurta tunnustusta ja ystävyyttä ja joulun aikana
he yllättivät toisiaan kauniilla lahjoilla, ja joka kesä kävi hellä
vaimo tervehtimässä miestään — ellei mies kuukauden päiviksi saattanut
pistäytyä Wieniin.
Rouva oli syntyisin wienitär ja polveutui kuuluisasta sotilassuvusta.
Hänen isoisänsä oli suuri kreivi Vencel Dumba, jota Napoleon I ei
edes nopeimmissa rientomarsseissaan voinut saavuttaa, ja hänen isänsä
oli kenraali Prokóp Dumba, jota Preussin kruununperijä nimitti
_takaperoiseksi Moltkeksi_.
Kun Brenóczy rykmentteineen oli leiriytynyt Wieniin, rakastui hän
koko kaupungin tunteman _kauniin Poldin_ ihaniin vaaleihin hiuksiin,
ja niin tuli hänestä tuon taivaasta maahan asti ulottuvan kultaisen
ihmeen laillinen omistaja — kun hän oli vannonut Augustinus-kirkossa
rakastavansa sitä myötä- ja vastoinkäymisessä.
Heidän onnellista avioliittoaan häiritsi kuitenkin sotaministeri,
joka _armeijan sotakuntoisuuden edistämiseksi_ siirsi bács-kevéläisen
rykmentin Wieniin ja wieniläisen yhdessä Brenóczyn kanssa Bács-Kevéen.
Everstinrouva, muistaen sitä mikä kirjoitettu on (»nainen seuratkoon
miestään, rykmentin mukana»; Paavalin kirje korinttilaisille), muutti
kimpsuineen Bácskaan. Täällä hän kuitenkin teki sen masentavan huomion,
ettei Bács-Kevéssä ollut ainoatakaan Burg-teatteria, ei myöskään
yhtään Prateria, ei edes kunnollista fiakkeria. Ne oli eversti häneltä
viekkaasti salannut. Näissä oloissa oli luonnollista, että jalosukuista
rouvaa kalvoi ankara koti-ikävä keisarikaupunkiin ja että hän purskahti
itkuun joka kerta, kun hänen tyttärensä soitti _sinisen_ Donaun
valssia. (Bácskassa oli Tonava keltainen.)
Lopulta eversti ehdotti rouvalleen, että hän asettuisi Wieniin pikku
tyttärensä kanssa asumaan, ja silloin hän ilosta nyyhkyttäen lankesi
hellän miehensä kaulaan.
Joka vuosi hän tuli sitten kuukaudeksi Bács-Kevéen; eversti ihaili
silloin yhä uudelleen hullaantuneena puolisonsa ihania hiuksia, ja
bács-kevéläiset totesivat kateellisina, etteivät he koskaan olleet
nähneet tämän onnellisempaa avioliittoa. Kuukauden kuluttua rouva ajoi
taas asemalle, ääretön kukkavihko kädessään.
Jutka jäi luonnollisesti Wieniin äitinsä luokse. Puoleksi vuodeksi
kerrallaan. Sitten — ehkäpä äidin ankarien kasvatusperiaatteiden
tähden — hän alkoi yhtäkkiä puhua paljon rakkaasta isästään, kirjoitti
hänelle oikeita rakkauskirjeitä, jopa vielä yöllä hiukan itkikin häntä
ikävöidessään.
Isän pyynnöstä lähetettiinkin Jutka vihdoin Bácskaan. Kun hän
täällä taas oli toipunut ensimmäisestä jälleennäkemisen riemusta
ja mielipiteiden eroavaisuuksia rupesi ilmenemään hänen ja isän
välillä muutamista etikettiä koskevista kysymyksistä, rupesi hän
taas ikävöimään äitiään, niin että tyttö puolen vuoden kuluttua oli
palautettava Wieniin.
Tämä uudistui sittemmin useat kerrat, ja pian tunsi Jutka itsensä yhtä
kotiutuneeksi Graben asfalttikäytävillä kuin Kevén ruohottuneella
isolla kadulla. Hänen wieniläiset tuttavansa huomasivat hänen
magyarisen sanontansa verrattomaksi ja nimittivät häntä _pieneksi
unkarittareksi_, ja Bácskan herrasmiehet nauroivat katketakseen pienen
wieniläistytön pöyristyttäville germanismeille.
Kevéssä esim. hän huomasi mielipahakseen, että kesänäyttämön esitykset
oli ruman ilman tähden lykätty tuonnemmaksi, ja Wienissä hän kerran
juotuaan salaa lasin samppanjaa tunsi, että hänen päätään huimasi,
minkä hän ilmaisi sanalla _eingezwikt_ [unkarilais-wieniläinen
sanaleikki, jota ei voi suomentaa siten, että siinä piilevä pila
tulisi esille]. Kaikista dualistisen valtioyhteyden muodostumista
— lähetystötkin niihin luettuna — oli Brenóczyn Jutka kaikkein
täydellisin.
Noin kuukausi Jutkan kolmipäiväisen kotiarestin jälkeen — jolloin
hän jälleen oli ruvennut kirjoittamaan ikävöiviä kirjeitä Wieniin —
tapahtui joulun tienoissa, että herra eversti teki seuraavan kysymyksen
neiti Elizille, joka palveli Jutkaa sekä kotiopettajattarena että
seuranaisena:
— En tiedä, kunnioitettava Eliz-neiti, sanoi eversti, — en tiedä kumpi
on helpompaa: pitää ohjissa kokonaista rakuunarykmenttiä vai nuorta
tyttöä; tiedän vain, että jos minä täyttäisin velvollisuuteni niinkuin
te, määrättäisiin minut heti eläkkeelle.
Neiti laski kirjan syliinsä, asetti rillit nenälleen ja huomattavan
mielenkiintoisen näköisenä kysyi:
— Miten minun tulee ymmärtää tämä, herra eversti?
Mutta eversti pyörähti kantapäällään ja lähti Jutkan luo. Tyttö, joka
myöskin oli lukuhommissa, antoi kirjansa turhan huomion välttämiseksi
livahtaa pöytäliinan alle ja katsoi isäänsä hellästi hymyillen. Ja
huomatessaan, että eversti oli _raporttituulella_ — ryhtyi hän itse
päättäväisenä hyökkäykseen.
— Isä, eikö äidiltä ole tullut kirjettä?
Kun Jutka kiihkeästi odotti wieniläiskirjettä, saattoi varmasti
edellyttää, että kaunishiuksinen äiti vähän ajan kuluttua luonnon pyhän
oikeuden nimessä vaatisi tyttärensä luokseen...
Wieniläiskirjeen mainitseminen hiukan hiljensi everstin mielenkuohua,
mutta vielä sittenkin oli hänen äänensä kylliksi kunnioitustaherättävä,
kun hän puhutteli tytärtään.
— Kuka oli se herra, tai paremminkin ensi vuoden vapaaehtoinen, joka
eilen iltapäivällä saattoi sinut jäältä kotiin?
— Minutko? kysyi Jutka ihmeissään.
— Juuri sinut.
— Missä?
— Palatessasi kotia luistinradalta.
— Kunko minä tulin neiti Elizin kanssa?
— Juuri silloin.
— Muistan, isä, se oli kello puoli kuusi.
— Niin.
— Sen vapaaehtoisen nimi oli Géza Gyurkovics, selitti tyttö.
— Luuletko, etten sitä tietäisi?
— Mutta miksi sitten kysyt, isä?
(Oikeastaan hän kysyi sen vuoksi, että hän salaa toivoi saavansa Jutkan
kieltämään saattajansa, jolloin hän epuuttamattomasti olisi osoittanut
hänelle, että hän valehteli.)
— Ja milloin olet tutustunut herra Géza Gyurkovicsiin? kysyi eversti
viekkaasti.
Jutka oli tietysti siksi älykäs, ettei lukenut tuttavuuttaan
vapaaehtoisen kanssa tuosta muistettavasta yöstä alkaen.
— Eilisestä asti olen hänet tuntenut, sanoi hän viattomana. —
Yliluutnantti Aron esitteli minut hänelle jäällä. Minä pyysin Aronia
opettamaan minulle kaunoluistelua, mutta hän ei itsekään osannut...
Hän sanoi heti esittelevänsä minulle herran, joka taisi kaunoluistelun
temput niinkuin jumala, ja esitti herra Gyurkovicsin.
— Ja herra Gyurkovics osaa kaunoluistelua?
— Hän osaa mitä hyvänsä! sanoi Jutka syvästi vakuutettuna.
Minun täytyy huomauttaa, että Jutka vaatimattomasti salasi muutamia
seikkaperäisempiä piirteitä jääkohtauksesta — joita hän nähtävästi
piti sivuasioina, sellaisina, joilla suinkaan ei kannattanut vaivata
muutenkin niin vakaviin rykmentinasioihin kiintyneen päällikön
tarkkaavaisuutta. Mutta minä, joka en ole lukijoitani kohtaan
velvollinen mihinkään sellaiseen huomaavaisuuteen, en ollenkaan aio
salata näitä piirteitä.
Niin sitten kävi, että Jutka sinä muistorikkaana iltapäivänä yhtäkkiä
tapasi itsensä kasvoista kasvoihin Géza Gyurkovicsin kanssa, joka
luistimensa kärjellä juuri piirteli moitteettomia kahdeksikkoja
ruumiinsa kallistuessa 45 asteen kulmassa jäätä vastaan. (Aivan
kuin hän siten olisi tahtonut antaa armoniskun paljon pilkatulle
painolaille.) Vapaaehtoinen huomasi tytön, tervehti ja alkoi sitten
lähetä häntä yhä ahtaammissa kiekuroissa. Jos Jutka olisi vielä
hetkenkään pysynyt paikoillaan, olisi vapaaehtoinen puhutellut
häntä; mutta neitonen pani liiaksi arvoa muutamiin sovinnaisiin
seurustelusääntöihin salliakseen miehen, jota hänelle ei ollut
esitelty, saattaa itsensä sellaiseen asemaan. Neiti ei jäänyt
paikoilleen, vaan kompuroi radan toiselle puolelle, missä näki
yliluutnantti Aronin. (Hänen luisteluaan saattoi niihin aikoihin
parhaiten nimittää kompuroimiseksi.)
— Aron, kysyi tyttö, — oletteko huomannut miten verrattomasti herra
Birnbaum luistelee.
— Birnbaum? Mistä olette saanut sen nimen? Vapaaehtoisen nimi on
Gyurkovics.
— Minua ette niinkään petä. Minä tiedän varmasti, että hänen nimensä on
Géza Birnbaum.
— Mutta rakas neiti Jutka, vaikka minä sanon, että hän on Gyurkovics!
Tamásilainen Géza Gyurkovics.
— Lyömmekö vetoa? Sata savuketta Birnbaumista!
— Mutta miten ratkaisemme vedon?
— Hän saa itse ratkaista...
Yliluutnantti kutsui luokseen vapaaehtoisen.
— On kysymys vedonlyönnistä... Sano neiti Jutka Brenóczylle nimesi.
Vapaaehtoinen sanoi nimensä, ja Jutka ojensi hänelle kätensä.
— Erehdyin, ja vasta muistan miettiä, ennenkuin väitän mitään.
Sitten hän kääntyi Aronin puoleen.
— Voitteko opettaa minulle kaunoluistelua? Tahtoisin niin kernaasti
oppia...
— Valitan, etten ole edistynyt niin pitkälle, mutta minä suosittelen
Géza Gyurkovicsia oppimestariksi, hän on erinomainen luistelija.
Jutka käänsi kylmästä punastuvat kasvonsa vapaaehtoiseen päin ja kysyi
hymyillen:
— Tahdotteko ottaa minut oppilaaksenne?
Kahden minuutin kuluttua lensi everstin tytär Géza Gyurkovicsin
käsivarteen nojaten radan poikki moitteettomin kaarroksin.
Myöhemmin hän meni tapaamaan neiti Eliziä, joka istui penkillä juuri
selittäen naapurittarelleen pitävänsä hassahtavina kaikkia miehiä,
jotka ovat olleet innostuneita pohjoisnaparetkiin, Franklin ja Bering
niihin luettuina.
— Kuka oli tuo sotilas, jonka kanssa luistelitte? kysyi neiti.
— Onko sittenkin olemassa telepatiaa? huudahti Jutka hämmästyneenä. —
Sillä vapaaehtoinenkin juuri kyseli teitä. Näin hän sanoi: kuka on tuo
mielenkiintoisen näköinen aatelisnainen, joka istuu tuolla penkillä?
Minä vastasin ylpeänä, että se on minun neiti Elizini.
Kun naiset sitten hämärissä aikoivat palata kotiin, polvistui
huomaavainen vapaaehtoinen Jutkan eteen irroittaakseen hänen sievästä
jalastaan luistimen. Silloin juuri Jutka nojautui neiti Eliziin ja
kuiskasi hänen korvaansa:
— Oletteko huomannut, miten ihaillen vapaaehtoinen teitä silmäilee?
Eliz-neiti hymyili ylimielisesti.
— Hyvä Jumala, luulenpa että hän on niin nuori, että voisin olla hänen
— sisarensa. (Hän aikoi sanoa äiti, mutta sanoi kuitenkin mieluummin
sisar.)
Géza Gyurkovicsin luulotellulla ihailulla oli monta seurausta
matkassaan. Ensimmäinen oli se, että hän joka päivä saattoi seurata
naisia kotiin luistinradalta, toinen, että neiti Elizin puvussa saattoi
ruveta huomaamaan eräitä aristokraattisia pyrkimyksiä, ja kolmas oli,
että Jutka hämmästyttävän lyhyessä ajassa ei ainoastaan osannut piirtää
kauniita kaarroksia, vaan muutenkin edistyi rientoaskelin luistelun
moninaisissa taidoissa.
Sen saattoi itse everstikin huomata, kun hän kerran käyskenteli
luistinradalla ja jäykän alentuvaisesti katseli Jutkaansa, joka
kiinteästi vapaaehtoiseen painaltuneena huomattavan varmasti kaarteli
pitkin ja poikin peilikirkasta rataa.
— Hyvä on, vapaaehtoinen, sanoi ylväs leijona, — hyvä on, mutta varokaa
kuitenkin...
Minkätähden? Sitä hän ei sanonut.
Eversti oli salaa — niinkuin sanotaan — tarjonnut tyttärestään
viisikymmentä sadalta. Hän ei sen enempää kiinnittänyt huomiota
vapaaehtoiseen, vaikka tämä huomiota herättävällä tavalla kalistelikin
miekkaansa hänen ikkunansa aha, ja Jutka ei toistaiseksi halunnut
lähteä _kotiinsa_ Wieniin.