Noin kuukausi sen jälkeen tuli kapteeni keskustelemaan yliluutnantti
Aronin kanssa vapaaehtoisesta.
— Niin tosiaankin, miten menestyy »itsemurhaaja»?
— Ratsukoulussa varsin hyvin. Potra poika, jolla on taipumusta
ratsastukseen...
Siihen aikaan tapahtui, että Géza Gyurkovicsin sydän syttyi — se
tapahtui kyllä myöhemminkin, mutta ei tosin niin huomiota herättävällä
tavalla. Hänen ensimmäisen rakkautensa runollinen muisto yhtyy
läheisesti kaksipäiseen kotkaan.
Tämä suuripiirteinen, kunnioitusta herättävä vertauskuva koristi
upseerirakennuksen porraskäytävän valkeata seinää. Kerran oli koko
porraskäytävä maalattu ja tämä uljas vaakunalintu prameili silloin
keskellä kanuunoita ja pommipyramideja; kun sitten haalistuneet
seinät valkaistiin, armahtivat suvaitsevaiset upseerit keisarillista
siipilintua. Kotka poikkesi kaikista muista vaakunalinnuista siinä,
että se vatsallaan kantoi Unkarin vaakunaa. Kapeine kauloineen,
tuskallisesti ammottavine kitoineen ja muljottavine silmineen se näytti
siltä, kuin sen nielemät neljä virtaa ja kolme vuorta tuottaisivat
sille vatsanväänteitä. [Unkarin vaakunassa on vasemmalla puolella
punaisella pohjalla neljä valkeata viivaa, jotka kuvaavat Unkarin
neljää suurinta jokea: Tonavaa, Tiszaa, Drávaa ja Szávaa, ja oikealla
puolella kolme vihreää nyppylää, joiden päällä on apostolinen risti:
Fátra, Tátra ja Mátra. Unkarin kansallisvärit ovat valkoinen, punainen
ja vihreä.]
Kerrosta ylempänä asui eversti yksin tyttärensä Jutkan kanssa:
alakerrassa majaili muutamia alempia upseereita. Géza, joka viime
aikoina silloin tällöin oli käynyt tervehtimässä luutnantti Aronia,
pysähtyi usein mietteissään kotkankuvan eteen. Hänestä tuntui, kuin
taulu olisi jollakin tavoin ollut puutteellinen...
Eräänä iltana, kun hän kello kymmenen jälkeen taas tuli paviljonkiin,
heräsi hänessä yhtäkkiä taiteellinen luomishalu. Ja oli kuin olisi
sattumakin suosinut hänen innoitustaan: ei ainoatakaan elävää sielua
näkynyt käytävässä, mutta kotkan alla oli tuoli seinää vasten
asetettuna... Vielä löysi hän sinisen liidun taskustaan — tämä oli
ehdottomasti Muusan sormenosoitus.
Hän nousi tuolille ja ryhtyi pienen, seinällä riippuvan öljylampun
valossa piirustamaan, vetäen rohkeita, isoja viivoja. Hän piirsi
yömyssyn hiukan kenolleen kotkan toiseen päähän. Sitten hän pisti
pienen, sievän piipun sen suuhun. Kun hän katseli kättensä töitä,
ei hän voinut kieltää itseltään pientä tunnustusta: tuo muuten niin
synkkänä murjottava lintu oli nyt hilpeämmän näköinen. Vielä uudelleen
hän ryhtyi työhönsä. Hän oli juuri aikeissa hahmotella piipusta
nousevan savunkin, kun hän kuuli epäilyttävää kolinaa alhaalta
portaista... Hän kääntyi katsomaan ja huomasi saaneensa arvostelijan.
Eversti — joka todennäköisesti palasi ravintolasta — seisoi alimmalla
portaalla kädet puuskassa, katsellen hänen toimiaan...
Punaisia, vihreitä ja kauniita valkoisia aurinkoja kimalteli Gézan
silmissä, hän näki kaksipäisen kotkan levittävän siipensä, valkea
seinä liikkui, ja koko upseeripaviljonki pyöri ympäri niinkuin
markkinakaruselli.
Eversti antoi kuulua kauhistusta herättävän huudon, joka muistutti
hyökkäykseen valmiin bengalilaisen tiikerin kiljuntaa... Tämä huuto
palautti Gézalle ajatuskyvyn... Salamannopeasti hän ojensi kätensä ja
iski säpäleiksi seinällä riippuvan lampun. Porraskäytävä pimeni, ja
vapaaehtoinen hyppäsi tuolilta.
— Aliupseeri! mylvi eversti, — ilmaiskaa nimenne!
— Hän ei ole tuntenut minua! riemuitsi Géza itsekseen.
Äänettömästi hän kohosi ylempään kerrokseen. Alaspäin oli mahdoton
mennä joutumatta suoraa päätä everstin avoimeen syliin. Eversti
hapuili portaita nousten, kädet levitettyinä, huutaen raivostuneena
palvelijaansa.
— Miska! Kynttilä!
Géza painaltui äänettömänä seinää vastaan käytävän päässä ja kuunteli
pamppailevin sydämin yhä lähestyvän everstin puhkuntaa. Minne hän
pakenisi? Ikkunoissa oli rautaristikot, ja kaikki ovet johtivat
everstin huoneistoon. Epätoivoissaan hän painoi muutaman oven
kädensijaa ja astui heikosti valaistuun sisäeteiseen. Ulkoa kuului
everstin reuhaava ääni, koputuksia ja hyppyjä...
— Täältä hän piankin löytää minut, mietti vapaaehtoinen.
Lähellä huoneiston pääsisäänkäytävää hän löysi kapean, pienen
tapettioven. Hän luuli joutuvansa johonkin pieneen komeroon tai
kylpyhuoneeseen ja väänsi avainta. Hän astui sisään. Aivan kreivin
aikaan, — sillä tuskin oli hän sulkenut oven, kun kuuli askelia ja
puhetta eteisestä.
Hän oli joutunut pilkkopimeään. Miellyttävä lämpö ja hieno, tuskin
tuntuva lavendelintuoksu täytti ilman. Pitkän hetken hän seisoi
paikoillaan hengitystään pidättäen, sitten hän astui varovasti pari
askelta, molemmin käsin tunnustellen tietä...
Hän tunsi jotakin käsissään. Jotakin silkkistä, pehmeätä ja hivelevän
hienoa niinkuin naisen hiukset. Sitten lämpimän pikku nenän.
— Isä? kysyi lempeä, uninen ääni.
— Minä olen, mörisi Géza karhunbassoäänellä.
— Olen niin uninen — niin kovin uninen! mumisi pikku nenän omistajatar
haukotellen.
Hän vaikeni. Ehkä hän nukahti jälleen. Silmäämän kuluttua alkoi hän
valittaen äännähdellä, sitten hän liikahteli.
— Isä? kuului jälleen.
Géza ei nyt uskaltanut puhua. Äskenmainitun pikku nenän omistajatar
heittelehti edestakaisin, kahmi jotakin läheltänsä ja samassa kuului
epäilyttävä raapaisu... Hän sytytti tulitikun! Hän sytytti vielä
kynttilänkin!
Everstin Jutka lepäsi vuoteessaan, ja Géza seisoi hänen vieressään
kahden askelen päässä. Pitkän hetken he tarkastelivat toisiaan. Tyttö
hieroi silmiään — nähtävästi hän luuli uneksivansa. Sitten hän kävi
rauhattomaksi.
— Kuka siinä?
Jos hän pelästyy, huutaa hän, ja jos hän huutaa, on loppuni lähellä,
ajatteli Géza itsekseen. Hän risti kätensä ja sanoi lempeästi hymyillen
ja nöyränä:
— Teidän hyvän sydämenne nimessä ja ihmisrakkautenne tähden pyydän
teitä olemaan rauhallinen.
— Kuka olette? Miksi olette täällä?
— Olen Géza Gyurkovics, vapaaehtoinen... Rauhoittukaa, pyydän, sillä
jos he kuulevat, on minun loppuni tullut...
— Minä pelkään, sanoi tyttö itkunsekaisella äänellä, ja samassa hän
vetäisi sinisen silkkipeitteen kaulaansa asti.
— Älkää pelätkö, minä olen rehellinen ihminen... Herra eversti pieksää
minut kuoliaaksi, vaikk'en ole ketään surmannut, ainoastaan pistänyt
piipun kaksipäisen kotkan suuhun...
— Pistänyt piipun kaksipäisen kotkan suuhun, tyttö uskoi nyt jo
varmasti olevansa tekemisissä hullun kanssa. Kohdata hullu ihminen,
raivo koira tai riehahtanut härkä, näitä kolmea everstin Jutka
pelkäsi kaikkein enimmän koko maailmassa. Tosin ei hän vielä koskaan
ollut kohdannut pahanhengen kolminaisuuden ainoatakaan edustajaa,
mutta kuitenkin ajatteli tytöntyllerö niitä, kun hän välistä makasi
vuoteessaan hampaat loukkua lyöden. Sellaisina hetkinä hän sytytti
kynttilän ja tutki visusti sänkynsä alukset ollakseen vakuutettu,
ettei sinne ollut pujahtanut joku hullu ihminen, mielipuoli koira
tai hullaantunut härkä... ja katso, nyt hän oli kohdannut kaikkein
kauheimpansa!
Géza riensi kuiskaten selittämään tytölle tapahtumien kulun. Ja vihdoin
Jutka ymmärsi...
— Siellä porraskäytävässäkö? Se kaksipäinen kotkako? Piirsitte piipun
suuhun?
Hän purskahti nauruun.
— Pelastakaa minut, neiti, sillä jos eversti saa minut kynsiinsä...
Jutkan kuusitoistavuotias sydän heltyi hänen huomatessaan vapaaehtoisen
kauhun. Nyt oli hänkin jo rohkaistu.
— Kun vain voisin päästä vuoteestani... Antakaa vaatteeni, tuolla ne
ovat keinutuolilla. Sitten kääntäkää selkänne!
Géza lennätti hänelle innoissaan pienen punaisen aamuviitan, sitten hän
kääntyi rehellisesti oveen päin ja tuijotti totisena kehyksessä olevaa
raamatunlausetta, kuullessaan hiljaista vaatteiden kahinaa sängyn luota.
— Nyt tehkää hyvin!
Hän oli kaunis, vaalea tyttölapsi, varreltaan solakka ja notkea;
kasvojen juonteetkin olivat tarmokkaat samoin kuin isälläkin. Nyt
kun hän ymmärsi tapausten kehityksen, ei hän enää ollut vähääkään
peloissaan. Hän ei ollenkaan pelännyt pientä vapaaehtoista, jota
kohtaan hän rykmentin upseerin lapsena tunsi jonkinlaista päämiehen
ylemmyyttä.
— Minä pelastan teidät, sanoi hän.
Vapaaehtoinen kuulosteli ovella.
— Luulenpa, että he tulevat tänne... Ehkä olisi parasta teljetä ovi?
— Sitä en voi tehdä, sillä se ei ole ennenkään ollut tapani... Mutta
tulkaa!
Kauniin neitsytkammion yhtä nurkkaa peitti sinikukkainen, katosta
lattiaan ulottuva verho. Tyttö piilotti Gézan sen taakse.
— Jääkää tänne ja olkaa aivan levollisena, kunnes rauha on palautettu.
Silloin päästän teidät pujahtamaan ulos.
Kaksi minuuttia myöhemmin kuului jo koputus ovella.
— Oletko vielä hereillä, Jutka?
— Olen, isä...
Eversti astui sisään ja silmäili epäröivän näköisenä huonetta. Niinkuin
ainakin taitava taktikko aloitti Jutka hyökkäyksensä.
— Mitä nyt, isä?
— Etkö kuullut mitään, Jutka?
— Kuinka en olisi mitään kuullut, johan täällä on kuulunut neljänneksen
ajan kiirettä juoksua ja ovien pauketta, sanoi viekasteleva Jutka.
(— Umpeen painuu silmä mulla, — aina valvoo, Isä, sulla, — rukoili
Géza, jonka mieleen ei muistunut muita rukouksia kuin tämä
lapsuudenaikainen.)
— Entä mikä tämä on? — kysyi eversti nostaen lattialta valkean
kauriinnahkaisen hansikkaan. — Jutka, mikä tämä on?!
— Hansikas, kuiskasi tyttö kuolevan äänellä. Sitten hän lisäsi
rohkeasti: — Isälläkin on sellainen...
— Sinun isälläsi on kahdeksannumeroiset, mutta tämä on seitsemän ja
puoli!
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Everstin säkenöivät silmäykset
kiersivät huonetta. Géza rupesi jo sekoittamaan rukoukseensa
kertomataulua. — Aina valvoo, Isä, sulla, kahdeksan kertaa kahdeksan on
kuusikymmentäneljä...
— Ahaa!
Loppu tuli! Everstin silmä keksi verhon alta terävän saappaan
kärjen. Hän vetäisi verhon sivulle. Vapaaehtoinen seisoi siinä
sääntöjenmukaisessa asennossa, kohottaen kätensä lakkiin.
— Vai tekö se olette! Vai niin, tämä tässä?
Sitten hän katsoi Jutkaa, joka myöskin seisoi jäykkänä niinkuin
raporttia tekemään komennettu sotamies.
— Mitä tämä merkitsee? Miten tulitte tänne? Oletko sinä piilottanut
hänet, Jutka?
— Minä tahdoin pelastaa hänet, kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.
— Ihanaa! Satumaista! Suurenmoista! — Näillä kolmella lempisanallaan
eversti ilmaisi hämmästyksensä. Sitten, aivan kuin olisi näitä
väheksynyt, hän lisäsi: — Äärettömän suurenmoista! Kauhean satumaista!
Hän iski silmänsä milloin toiseen, milloin toiseen.
Vihdoin hän sanoi jälleen:
— Menkää ulos, vapaaehtoinen, odottakaa eteisessä.
Noin kaksikymmentä minuuttia kesti kuulustelu Jutkan huoneessa,
silloin eversti tiesi jo kylliksi. Kun hän astui eteiseen, oli hänellä
kädessään käyrä bosnialainen veitsi.
— Luojani, ajatteli Géza itsekseen, — kunpa hän vain ei teurastaisi
minua niinkuin paistikukkoa!
Eversti kutsui palvelijansa, sitten hän murahti Gézalle synkän
näköisenä:
— Seuratkaa.
He laskeutuivat portaita, palvelija valaisi lampulla, ja kun he
tulivat kaksipäisen kotkan kohdalle, pysähtyi eversti ja katseli kauan
piippua polttavaa kotkaa. Synkkänä ja salaperäisenä hän katseli,
niinkuin Baalin ylimmäinen pappi, joka häväistyn jumalankuvan edessä
valmistautuu toimeenpanemaan häväisijälle määrättyä tuomiota.
— Mitä te tekisitte, kysyi hän sitten, — jos vetäisin teidät
sotaoikeuteen?
Hyvä Jumala! Mitenkä sellaista voikaan kysyä?
— Ampuisin kuulan otsaani.
Eversti nyökäytti hyväksyvästi päätään.
— Te näytte olevan erittäin miellyttävä nuori mies...
Hän ojensi Gézalle bosnialaisen veitsen.
— Nouskaa tuolille ja raapikaa taideteoksenne seinältä.
— Täytyykö minun raapia se?
— Yks kaks!
Palvelija kohotti lamppua, eversti seisoi kynnyksellä kädet ristissä
rinnalla, vapaaehtoinen raaputteli ja raaputteli varovaisen
innokkaasti. Työtä tehdessään hän rypisti juhlallisena kulmansa,
säilyttääkseen edes palvelijan silmissä kerrallisen arvonsa, joka
vain osittain onnistui, sillä vaikk'ei Miska tosin uskaltanut nauraa,
loistivat hänen silmänsä yliluonnollista iloa.
— Nyt voitte mennä, sanoi eversti sitten. — Siitä, mikä on tapahtunut,
ei teidän tarvitse hiiskua kellekään halaistua sanaa. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra eversti.
Sinä yönä oli Gézalla painajainen. Hän uneksi, että taivaankansi oli
täynnä kaksipäisiä kotkia tähtien sijasta. Lukemattomia kotkia siellä
oli, pieniä ja suuria, toiset ukkospilven kokoisia, toiset pienen
pieniä niinkuin lumihiutaleet. Ja jokaisella oli päässään yömyssy, ja
savu pöllähteli niiden piipuista. Mutta Géza seisoi huimaavan korkeiden
tikapuiden nenässä raapien raapimasta päästyäänkin kotkia taivaan
kannelta laskien epätoivoisena, kuinka monta tuhatta kotkaa hänellä
vielä oli jäljellä. Ja rouva Hungária, joka oli aivan everstin Jutkan
näköinen, kirjoitti itkusilmin Géza Gyurkovicsin nimen neljäntenätoista
veritodistajana kultaiseen kirjaan. [Világosin antautumisen
jälkeen vuoden 1848—49 vapaussodassa surmautti itävaltalainen
Haynay »verihurtta» kolmetoista unkarilaista kenraalia Aradin
kaupungin linnanmuurien ulkopuolella. Heitä kunnioitetaan Unkarissa
kansallismarttyyreina.]
Seuraavana päivänä vapaaehtoinen kohtasi kadulla everstin Miskan. Hän
mietti hetken ja kutsui palvelijan luokseen.
— Kuulehan, Miska, jos antaisin sinulle viisi floriinia, niin voitko
everstin tietämättä antaa Jutka-neidille kukkavihon?
— Antakaa tänne vain kukkasenne, sanoi palvelushaluinen Miska.
Jutka, joka muuten vietti suuren osan elämästään Jumalan paljaan
taivaan alla — käyskennellen kadulla tai puistoissa, — hävisi
Bács-Kevén katuilijoiden suureksi suruksi kolmeksi päiväksi
yksityiselämään.
— Hän on varmaan sairas, ajatteli Géza Gyurkovics.
Hän ei ollut sairas, mutta hän oli isältään, herra komendantilta,
saanut kolmipäiväisen kotiarestin.