Näihin aikoihin leskeksi jäänyt rouva Gyurkovics oli onnellisesti
saanut Bandi-poikansa julistetuksi ruununraakiksi. Tutkijalautakunta
ei voinut vastustaa yhä vieläkin kauniin rouvan hulmuavaa suruhuntua,
ja niin päätettiin, että András Gyurkovicsilla oli heikko rinta. Mutta
kun harteikas nuori karhu riisuutui ja hänen korkeana kaartuva rintansa
lääkärin koputuksiin kumahti niinkuin kuparikattila, katselivat
myrskyjen karkaisemat miehet punastuneina toisiinsa.
— Hänellä on sydänvika, sanoi vihdoin rohkein.
Bandi laski kätensä vatsalleen ja totesi, että hän todellakin tunsi
jotakin epäilyttävää.
Kahden vuoden lakitieteellisten opintojen jälkeen Géza keskeytti
peliharjoituksensa palvellakseen vuoden vapaaehtoisena kuningasta
ja isänmaata. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapui Bács-Kevén
rykmentinpäällystön päämajaan astuakseen rakuunapalvelukseen.
Jo ensiluokan rautatievaunussa, jossa hän matkusti Kevéen, tapahtui
hänessä huomattava muutos. Hän puhui äänekkäästi ja antoi kantajalle
määräyksensä ponnella, joka ei kuunnellut vastaväitteitä. Mutta
nyt, kun hän vapaaehtoisena kunniakkaissa nyörikoristuksissa,
miekka kupeella isänmaan puolustukseksi, kulki kadulla, tunsi hän
kirkkaasti, että hän oli tavattomasti muuttunut. Toukasta oli tullut
perhonen. Tuntien väristystä, säälinsekaista ylenkatsetta hän
ajatteli siviiliaikaansa, joka — se hänen täytyi punastuen tunnustaa
— oikeastaan oli alkanut hänen syntymisellään. Ja sama säälinsekainen
ylenkatse kuvastui hänen juonteissaan silloinkin, kun hän tarkasteli
kadulla tulevia ja meneviä kanssaihmisiään, jotka kaikesta päättäen
eivät olleet säälittävästä tilastaan selvillä.
Kasarminportin pielukseen laiskasti nojaavalta vahtisoltulta hän
sai tietää, että hänen rakuunapäällikkönsä tarkasteli talleja herra
everstin kanssa. Géza meni tallinportille, mutta vetäytyi samassa
kauhuissaan takaisin. Tallin pimennosta kuului etäinen melu, niinkuin
olisi Niagara-putous pitänyt hevostarkastusta yhdessä Samum-tuulen
kera. Hirmumyrskyn nopeudella uhkaava vaara läheni. Ovesta lensi
pihalle pelästyneitä rakuunoita — niinkuin myrskyn ajamat linnut —
lapioita ja sankoja käsissään. Muuan kalpeakasvoinen kadetti syöksyi
niinkuin päätön kana upseeriston rakennusta kohden...
Vihdoin näyttäytyi itse eversti kamalan vihansa säkenöivässä hahmossa
muutamien upseerien seuraamana. Hän oli kuin sotilastakkiin puettu
Uriel.
Hänen silmänsä pysähtyivät Géza Gyurkovicsiin. Hänen hehkuva
katseensa tarkasti vapaaehtoisen takkia, joka loisti, ei säädetyissä
keisarinkeltaisissa, vaan kirotuissa kanariankeltaisissa nyöreissään.
Hänen säihkyvä silmänsä tarkasti Gézan nikkelikannikkeista
upseerinsapelia ja pysähtyi vihdoin pitkän siunaaman hetkeksi hänen
suippokärkisiin, kiiltonahkaisiin saappaisiinsa. Kuolonhiljaisuus
seurasi.
— Mikä te olette? kysyi hän vihdoin syvällä äänellä.
— Minä olen Géza Gyurkovics, sammalsi vapaaehtoinen kauhuissaan.
— Nimestänne minä viis. Minä kysyn, mikä te olette?
— Toisen vuoden lakitieteen ylioppilas...
Eversti räjähti kauheaan nauruun.
— Mi-kä te o-let-te? kertasi hän vielä, korostaen turhan äänekkäästi
joka tavua.
— Roomalais-katolilainen, änkytti Géza, jonka otsalle jo kihoili kylmä
hiki.
Tyranni kohotti kätensä taivasta kohden, ikäänkuin olisi tahtonut
pyytää sen asujaimia omassa nimessään ottamaan selkoa siitä, mitä
tapahtui kasarmin pihalla.
— Mikä piru on minun niskaani lähettänyt mokoman ihmisen, joka ei
tiedä, mikä hän on?
— Rakuuna! kuiskasi upseeri everstin selän takana.
— Minä olen rakuuna, toisti Géza kuolevan äänellä.
Eversti oli juuri sitä odottanut.
— Kuka on teille sellaista uskotellut? Luuletteko kantavanne univormua?
Te ette ole rakuuna. Pulcinella, espanjalainen grandi, balettitanssija,
papukaija, tai mikä tahansa, mutta ei rakuuna. Hyvästi, herra!
Hän kääntyi kannallaan ja poistui upseerirakennukseen. Luutnantti
selitti sitten Gézalle syyn everstin raivoon, lisäämällä ilkeitä ja
seikkaperäisiä selityksiä univormusäännöksiin.
Uusimman bács-kevéläisen sydämen raivo etsi ja löysikin purkautumisen
tilaisuuden vielä samana iltana. Iltasoiton jälkeen syöksyi näet
muuan tarjoilija kasarmin pihalle ilmoittaen, että hutikkainen
vapaaehtoinen hurjasteli paljastetuin miekoin Kultaisen tähden
kahvilassa. Vapaaehtoinen on ensiksi — tarjoilijan kertomuksen mukaan
— ärsyttävällä äänellä pyytänyt erikoishuonetta, koska ei ollut hänen
arvonsa mukaista iloitella porvarien seurassa, ja kun erikoishuoneen
puutteessa ei hänen toivomustaan voitu täyttää, veti hän miekkansa
ja alkoi tehdä tyhjää huonetta, mikä hänelle hämmästyttävän lyhyessä
ajassa onnistuikin. Päivystävä upseeri lähetti heti vartiojoukon
kahvilaan, antaen korpraalille määräyksen, että Gyurkovics on
vangittava ja tuotava kasarmiin. Mutta Kultaisesta tähdestä ei löytynyt
muuta kuin vapaaehtoisen tyhjä paikka. Vahtijoukko tutki kaikki
julkiset huvittelupaikat ja meni lopuksi majataloon, missä Géza asui.
Majatalon eteiskäytävästä hänet vihdoin löydettiin.
— Seuratkaa meitä kasarmiin, sanoi korpraali hänelle.
— Hyvä, minä tulen.
— Antakaa tänne miekkanne!
— Miekkaniko? Sitä en anna.
— Täytyy. Ellette mielihyvin anna, niin otamme väkisin.
— En anna!
Hän vetäytyi kaksi askelta taaksepäin ja käsi miekankahvassa tuijotti
kalmankalpeana aliupseeria.
— Älkää hullutelko, herra vapaaehtoinen, sanoi korpraali. — Tiedättekö,
mikä on seurauksena vartioston vastustamisesta? Linna!
— Miekkaani minä en luovuta!
Kun korpraali yritti käydä häneen käsiksi, veti Géza aseensa:
— Vähät minä, vaikka iskisitte minut palasiksi...
Ennenkuin he vielä olivat ehtineet mitellä miekkojaan, sai
vapaaehtoinen uuden ajatuksen: hän livahti avoimesta ovesta
huoneeseensa ja kiersi avaimen lukkoon. Sillä välin oli ihmisiä
kokoontunut eteiskäytävään ja portaisiin, ja hälinä houkutteli myöskin
luutnantti Aronin ruokasalista. Hän oli Gézan luutnantti, sama, joka
oli huomauttanut hänen kanariankeltaisista nyöreistään.
Korpraali teki raporttinsa, ja luutnantti tahtoi haettaa sepän
antaakseen avata huoneen oven. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä
hovimestari avasi sen.
Géza Gyurkovics seisoi kasvot kalpeina pöydän ääressä, kädessään
miekka; pöydällä oli pieni buldog-revolveri.
— Antakaa miekkanne, sillä muuten varrastan teidät niinkuin nauriin,
huusi hänelle yliluutnantti ärtyisenä.
Vapaaehtoinen pudisti uhmaavana päätään. Yliluutnantti väistyi
sivummalle.
— Iskekää kiinni, korpraali!
Silloin Géza Gyurkovics tarttui pöydällä olevaan revolveriin, tähtäsi
sen rintaansa vastaan ja painoi liipaisinta. Husaarit laskivat
ojennetut miekkansa. Géza tuki itseään nyrkkiin puristetuilla käsillään
pöytää vasten.
— Herra yliluutnantti, minä olen ampunut itseni kuolettavasti, sanoi
hän matalalla äänellä.
— Aasi! oli yliluutnantin ensimmäinen sana.
Sitten hän riensi hänen luokseen, laski hänet tuolille ja tempaisi auki
hänen attilansa. Paita oli verinen.
— Nopeasti lääkäri tänne!
Ei tarvinnut mennä edemmäksi kuin ruokasaliin, siellä niitä joutelehti
kolmekin. Lääkärit totesivat, että haava ei ollut vaarallinen, ei edes
huolestuttava. Revolveri oli niin pienireikäinen, että se oli pikemmin
leikkikalu kuin ase. Luoti oli ponnahtanut kylkiluuhun, ja toinen
tohtoreista puristi sen sormellaan ulos.
Kolmen päivän päästä saattoi Géza — tällä kertaa sapeli kupeellaan
— mennä kasarmiin. Rakuunaosaston päällikkö piti hänelle siellä
suunnilleen seuraavanlaatuisen mieltäylentävän puheen:
— Te olette pähkähullu, rakas ystäväni, ja minä olen kovin pahoillani,
että juuri minun rakuunaosastoni on saanut onnen vastaanottaa teidät
kasvatettavakseen. Me olemme viidelläkymmenellä floriinilla tukkineet
Kultaisen tähden suun — ja jos teillä on varaa, voitte antaa ne meille
takaisin, — ja mitä siihen tulee, että teitte vastarintaa patrullille,
emme tahdo sitä ottaa niin kovin vakavasti... Te saatte kolmenkymmenen
vuorokauden arestin kasarmissa, ja niin on asia selvä. Mutta jos te
vielä kerran tahdotte ampua itsenne, annan suurimmalla mielihyvällä
käytettäväksenne oikean upseerirevolverin, joka paljon paremmin
soveltuu tarkoituksiinne kuin tuollainen kirjoituspöydän koristus...
Mars matkaan!