— Surullista olisi kuolla ilman perillisiä! — Niin huokaili huoliansa
avioliittonsa toisena vuotena bács tamásilainen kartanonherra, joka
jo siihen aikaan oli lakannut toivomasta, että taivas siunaisi hänen
suremisensa lapsilla.
Tämä Sándor Gyurkovicsin huokaus osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi,
sillä jo syksyllä osoitti taivas kerrassaan kaksinkertaisesti hänen
huolensa aiheettomiksi lahjoittamalla hänen puolisolleen muistolahjaksi
kaksoset. (Huolten huojennus — kuten tiedämme — uusiintui myöhemmin
vielä useasti.)
Kartanonherran vanhempi veli, korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen
Nektáriusz Gyurkovics, kolumbácsilainen nimirovasti (in partibus
infidelium) — huomasi kaksinkertaisessa perheilossa taivaan valtakunnan
erityisen armonmerkin ja teki äidille ehdotuksen, että hän luovuttaisi
toisen poikansa taivaantalon palvelukseen.
— Hyvä on, sanoi rouva Gyurkovics, — Gézasta teemme papin, silloin ei
hän ainakaan tee sitä tyhmyyttä, että menee naimisiin.
Rouva Gyurkovics kannatti näet sitä omituista periaatetta, että tytöt
tekevät viisaasti rientäessään nauttimaan avioliiton sakramentin,
mutta väkevämmästä sukupuolesta hän ajatteli, »että hullu on se mies,
joka ottaa ikeen kantaakseen». Miten hänen armonsa tahtoi yhdistää
eri sukupuolien ristiriitaiset harrastukset, jää minullekin ikuiseksi
salaisuudeksi.
Muuan vähäpätöinen perhetapaus pani kuitenkin vanhemmat ajattelemaan,
tokko tosiaankaan Gézan sielussa oli niitä ominaisuuksia, joita pyhään
toimeen vaaditaan. Eräänä kevätpäivänä istuivat näet molemmat lapset
äitinsä silmäin varjossa aurinkoiseen eteiseen levitetyllä peitolla.
Gézalla oli kädessään kautsuaasi. Bandilla samoin. Bandika — joka oli
hyvin hiljainen ja kesy lapsi — tempaisi pikaisesti leikkikalun Gézan
kädestä. Yhdeksänkuinen Géza läimäytti silloin mitättömän pienellä
kädellään reilun korvatillikan pienen veljensä palleroiselle poskelle.
Se oli kaikuva ja kaikin puolin ritarillisesti sääntöjen mukainen
puusti, joka — koskapa Géza ei eläissään vielä ollut esikuvia nähnyt —
välittömästi pulpahti lapsen sisimmästä luonnosta.
— Katsohan sitä pukaria! huudahti rouva Gyurkovics äidillisen
itsetuntoisesti. — Hänestä ei kuuna päivänä tule pappia!
— Miksi ei? kysyi herra Gyurkovics. — Hänestä voi tulla vielä voimakas
jäsen ecclesia militans'iin.
Seuraavana vuonna herra Gyurkovics sai jälleen uuden huojennuksen
perintöprinssi-huoliinsa: Milánin, — kahden vuoden kuluttua vielä
pojan: Gyurkan.
(Pyydän anteeksi, mutta tässä täytyy minun antaa pieni väliselitys.
Saattaa pistää silmään, että kolmas lapsi, Milán, vaikkakin
bunyevác-katolilainen, on saanut rácsilaisen ristimänimen. [Bunyevác
ja Rác ovat etelä-unkarilaisia kansanheimoja, jälkimmäinen Serbian
rajoilla asuva.] Tämä nimi, — josta nuori herra sittemmin paljon
hyötyi antaessaan unkarilaisten herrojen juhlia itseään _sulautuneen
serbialaisen kansallisuuden_ edustajana — tämä nimi, sanon, on muisto
eräästä rouva Gyurkovicsin harhaanmenneestä laskelmasta. Hellä äiti
oli näet, antaessaan — väkivaltaisesti vaimentamalla ylimysmielisen
omantuntonsa syytökset — kastaa poikansa kuulun bácskalaisen
sikakuninkaan Milán Rádovanovicsin mukaan Milániksi, lähtenyt siitä
aivan harhaanvievästä johtopäätöksestä, että rácsilainen kummi
kerran testamenttaisi jonkin osan melkein häpeämättömän suuresta
omaisuudestaan kummipojalleen. Mutta miljoonamies-vanhapoika
käyttäytyikin aivan toisin. Tuontuostakin käydessään Gyurkovicsien
talossa hän mieltyi niin perhe-elämän iloihin, että vei puolisokseen
Gyurkovicsien kotiopettajattaren ja jo seuraavana vuonna rupesi itsekin
katselemaan kummia itselleen.)
Vanhemmat Gyurkovics-pojat muuten vastaanottivat ilmeisellä
vastenmielisyydellä tiheästi toinen toistaan seuraavat pikkusisarukset.
Vieläpä Géza-poikanen kerran loukkasi äitiään kutakuinkin kyynelisellä
kysymyksellä.
— Mitä noilla noin monilla kakaroilla tekee? tiedusteli hän elähtänein
kasvonjuontein.
Ja kun toinen, Bandika, kerran tepasteli hoitajattarensa saattamana
tamásilaisella ratapenkereellä ja näki haikaran, joka käyskenteli
niityn vihreässä ruohikossa, niin hän raivostui. Hän kohotti pienen,
nyrkkiinpuristetun kätensä ja sojotti sitä haikaralle.
— Ota ne takaisin! huusi hän. — Kuuletko sinä? Kaikki vie takaisin, —
etteivät ne ehtimiseen paru!
Lapsenhoitajan väitteen mukaan Bandi Gyurkovics tahtoi haikaran avulla
toimittaa tieltään sisarensa...
Monipäisellä perheellä on epäilemättä myöskin etunsa, joista suinkaan
ei ole vähäpätöisin se, että sisaruksista voi muodostaa täydellisen
nelivaljakon. Niin väittävät vanhat, luotettavat miehet, että varttuvat
Gyurkovicsin pojat niihin aikoihin olivat ikäisiään etevämmät siinä,
että he parkuivat pahasti ja kamalalla äänellä. Kuvaillakseen
tätä heidän verratonta etevyyttään esitti muuan heidän aikaisempi
kasvattajansa seuraavan uskalletun historiallisen hypoteesin:
Kimbrit ja teutonit peloittivat pakoon roomalaiset legioonat kauheilla
sotahuudoillaan ja valtasivat ylisen Italian; jos kimbrit ja teutonit
olisivat tehneet liiton Gyurkovicsin poikien kanssa, olisivat he
varmasti valloittaneet Roomankin.
Varsinkin päästivät pojat huutonsa täyteen valtaan silloin, kun
voimakkaat mielenliikutukset heihin vaikuttivat. Niin he esim.
ulvoivat, kun leikki sujui rattoisasti, he ulvoivat silloinkin, kun
heillä oli ikävä eivätkä he tietäneet mihin puuttuisivat, ja lopuksi ja
varsinkin silloin he ulvoivat, kun saivat selkäänsä.
Heidän isänsä kuritti heitä keskimäärin kerran viikossa. Tavallisesti
lauantai-iltana, maksettuaan päiväläiset. Kerta kaikkiaan antoi
hän heille viikon varrella tehdyistä, mutta selville saamattomista
koiruuksista. Ainoastaan aniharvoin olisi voinut todistaa kaikki
ilmitulleet kujeet, ja herra Gyurkovics menettelikin senvuoksi siten,
että hän piti jokaista poikaansa vastuunalaisena kaikista talossa
tapahtuneista epäsäännöllisyyksistä. Pojat tiesivät isänsä tavat ja
pötkivät suin päin käpälämäkeen, jos esim. särkyvän ikkunalasin kilinä
sattui heidän korviinsa. Kaukonäköisinä olivat he tehneet useita
aukkoja puutarhan aitaukseen; nämä aukot, joita he romanttisesti
suurennellen nimittivät linnan porteiksi, he jakoivat keskenään, ja
vaaran hetkellä livahti jokainen sisiliskona aukkonsa läpi avoimelle
niitylle. (Poikkeuksena oli ainoastaan Milán, joka jo nelivuotiaana
halveksi _linnan porttia_: hän lensi kuin ahdistettu kauris yli
aitauksen.)
Usein saattoi nähdä herra Gyurkovicsin — piipunvarsi varovasti selän
taakse piilotettuna — seisovan aitauksen luona neuvotellen lastensa
kanssa, jotka mellastivat kedolla.
— Tule tänne, Géza poikani!
— Mitä siellä, isä kulta?
— Antaisin sinulle korvapuustin, poikaseni.
— En tule kahdestakaan, isä kulta! Alkeisopetuksensa saivat pojat
kotonaan, ja he kuluttivat vuosittain keskimäärin yhden opettajan.
Poikkeusilmiö oli nytkin Milán; hänen kukoistusaikanaan vaihdettiin
vuodessa kolme opettajaa bács-tamásilaisessa linnassa.
Kaksoset, Géza ja Bandi, lähetettiin sittemmin kymnaasiin, Géza
Bajaan ja Bandi Szabadkaan. Géza antoi itsestään ympäristölleen
paljon puheenaihetta erään omituisen päähänpiston tähden. Muutamien
kotoatuotujen dominokivien avulla hän keksi leikin, joka —
opettajakollegion tutkimuspöytäkirjan mukaan — perusajatukseltaan
paljon muistutti ferbliksi nimitettyä uhkapeliä. Tämän pelin
salaisuuksiin hän ohjasi toverinsa ja voitti heiltä — julkisen
selonteon mukaan — »heidän välipala-rahansa, heidän kynänsä ja
kirjoitusvihkonsa».
Vuoden lopussa rehtori lähetti herra Gyurkovicsille kirjeen, jossa hän
pyysi häntä panemaan poikansa johonkin toiseen kouluun, sillä muussa
tapauksessa opettajakollegion olisi pakko erottaa Géza bajalaisesta
oppilaitoksesta. Isä ei tuosta pahoin ällistynyt. Mutta hyvin hän
kummasteli saadessaan samansuuntaisen kirjeen Szabadkan oppilaitoksen
rehtorilta András-pojastaan. Seurauksena kummastakin kirjeestä
oli, että Géza lähetettiin Szabadkaan ja András Bajaan. Molemmat
opettajakollegiot totesivat sitten uutena lukuvuotena, että vuoden
Gyurkovics oli edellistä paljon pahempi.
Että kaksoset näissä olosuhteissa kaikesta huolimatta
kuitenkin lopettivat kymnaasin, vieläpä hankkivat itselleen
ylioppilastodistuksen, selittää pääkaupungissa siihen aikaan rehoittava
järjestelmä: yliopistoon johtavat yksityiset kymnaasit. Kannattaa
mainita, että Gézan ja hänen isänsä välillä syntyi valitettava
väärinkäsitys juuri ennen ylioppilastutkintoa. Géza oli näet,
tyydyttääkseen jo kauan tuntemansa tarpeen, ostanut itselleen parin
valkeita sääryksiä herra Gyurkovicsin laskuun. Tämän johdosta isä
lyhensi niiden hinnan Gézan taskurahoista. Mokomasta kohtelusta Géza
katkeroitui hyvin vakavasti.
— Minä en ole oma poikani maksaakseni itse vaatteeni. Jos minua siten
kohdellaan, en kuuna päivänä suorita tutkintoani...
Herra Vecsera, mainitun laitoksen rehtori, hymyili siihen pilkallisesti.
— Ettekö suorita tutkintoanne? Se ei riipu teistä, vaan minusta,
rehtorista.
Kun tuli tutkintopäivä, etsittiin Gézaa turhaan luokkahuoneesta. Hänen
opettajansa ilmoitti, että nuori herra loikoo vuoteellaan vakavana
päätöksessään, että — _ipsissima verba!_ — ei edes Isä Jumalallekaan
suorittaisi tutkintoaan... Herra rehtori syöksyi vihasta loimottaen
makuuhuoneeseen.
— Gyurkovics! Tulkaa paikalla suorittamaan tutkintoanne!
— En, vaikka Jumala käskisi!
— Ettekö? — No silloin minä teille näytän, että minä se tässä olen
rehtori ettekä te!
Hän antoi kahden professorin vetää Gézan sängystä ja väkivoimin pukea
vaatteet hänen yöpaitansa päälle, jonka jälkeen hänet kannettiin
luokkaan. Poika ponnisteli vastaan epätoivoisen voimalla, vastasi
hävyttömyyksillä ja typeryyksillä hänelle tehtyihin kysymyksiin — mutta
väkivalta voitti ja Géza Gyurkovicsista tehtiin ylioppilas yhdessä
veljensä Bandin kanssa, joka nöyrästi alistui kohtaloonsa.
Bandi, joka aina oli osoittanut erityistä kiintymystä maalaisherrojen
keltaisiin sääryksiin ja mahdottomankuosisiin metsästystakkeihin,
lähti magyaróvárilaiseen maanviljelysakatemiaan, mutta Géza, jonka
päältä kolumbácsilainen rovasti jo aikoja sitten oli ottanut suojelevan
kätensä, jatkoi opintojaan Budapestin juristikahviloiden pelipöytien
ääressä.