Gorenflot katseli gascognelaista epäillen, ikäänkuin ei olisi

rohjennut toivoakaan niin suurta hyväntahtoisuutta.

-- Mutta sillä ehdolla, että te käyttäydytte hyvin siivosti. Sen

sijaan saatte olla miten jumalaton tahansa. Suostutteko tarjoukseeni?

-- Suostunko muka siihen, -- virkkoi munkki. -- Suostunko muka

siihen... Mutta onko meillä runsaasti matkarahaa?

-- Katsokaapa tätä! -- sanoi Chicot ja veti esiin täysinäisen

kukkaron.

Gorenflot hykähti ilosta.

-- Paljoko siinä on? kysyi hän.

-- Sataviisikymmentä pistoolia.

-- No, mihin me matkustamme?

-- Saattepahan nähdä.

-- Entä milloin syömme aamiaista?

-- Heti.

-- Mutta millä tavalla minä matkustan? -- kysyi Gorenflot levottomana.

-- Et ainakaan minun hevosellani. Sen sinä heti ratsastaisit

kuoliaaksi.

-- No, mitenkäs sitten?

-- Näes, vallan yksinkertaisesti. Sinulla on vatsaa kuin

Silenuksella, sinä olet juoppo niinkuin hänkin. Hyv'on. Jotta

yhdenmukaisuus tulisi vieläkin täydellisemmäksi, ostan minä sinulle

aasin.

-- Te olette minun kuninkaani, herra Chicot! Te olette minun

aurinkoni! Ostakaa vanha aasi. Te olette jumalani! Mutta sanokaahan,

missä me syömme aamiaista.

-- Tässä, hiikatti ollen, juuri tässä. Katso, mitä tuonne portin

päälle on kirjoitettu, ja lue, jos osaat!

Oli tosiaankin tultu jonkinlaisen ravintolan luo. Gorenflot tähysteli

silmillään Chicotin osottamaan suuntaan ja luki:

_Täällä saadaan kinkkua, munia, ankeriaspasteijoja ja valkosta

viiniä._

On mahdotonta kuvailla Gorenflotin kasvoissa tapahtunutta muutosta

hänen nähtyään tuon kirjoituksen. Hänen piirteensä kävivät

säteileviksi, hänen silmänsä kiiluivat, hänen suunsa levisi auki ja

sieltä näkyi kaksi riviä kiiltävän lujia hampaita.

29.

Gorenflot ratsastaa aasilla.

Syynä siihen, minkävuoksi Chicot nyt oli niin välinpitämätön oman

vatsansa vaatimuksista, joille hän tavallisesti, niin narri kuin

olikin tai ainakin kehasteli olevansa, antoi yhtä suuren arvon kuin

konsanaan mikään munkki, oli se, että hän ennen Runsaudensarvesta

lähtöään oli syönyt varsin hyvän aamiaisen. Väitetäänhän sitäpaitsi

kiihkeitten intohimojen huonontavan ruokahalua, ja Chicotia painoi

nyt todellakin voimakas intohimo.

Munkin istuessa suurustamassa ravintolassa hankki Chicot aasin, jolle

Gorenflot heti antoi nimen Panurge.

Chicot katsahti aamiaispöytään ja teki sen johtopäätöksen, että hän,

silti olematta tyranni, saattoi vaatia toveriltaan, että tämän olisi

tultava toimeen ilman päivällistä. Hän virkkoi sellaisella äänellä,

johon Gorenflot ei rohjennut mutista vastaan:

-- Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.

Chicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan

vaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti

toisti:

-- Meluniin! Meluniin!

Viivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään.

Ylpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä

oli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.

Ketterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa

selkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin

kulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki

heittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan.

Matkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen

matkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.

Chicot pudisteli päätään.

-- Se ei vetele, -- mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa

Gorenflotia. -- Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata

minua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä

päivässä.

Chicot nykäsi Gorenflotia.

-- Olemmeko jo Melunissa? -- huudahti munkki puolihorroksissa. --

Minulla on nälkä.

-- Emme, toveri, -- vastasi Chicot, -- emme vielä. Ja senpävuoksi

sinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me

matkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.

-- Ettekö sitten pidä hitaasta matkustamisesta, herra Chicot? Mikä

meillä on hätänä? Kuta kauvemmin viivymme matkalla, sitä kauvemmin

saamme olla yksissä. Minähän matkustan uskonnon levittäjänä ja

te huviksenne, eikö niin? Hyv'on, kuta hitaammin me matkustamme,

sitä pikemmin pääsee uskonto leviämään ja sitä paremmin voitte te

huvitella. Minua haluttaisi viipyä muutamia päiviä Melunissa. Siellä

saa syödäkseen, mikäli olen kuullut, mainioita ankeriaspasteijoja, ja

minä niin mielelläni tahtoisin vertailla Melunin pasteijoja muualla

saataviin pasteijoihin. Mitäpäs siitä sanotte, herra Chicot?

-- Minä sanon, -- vastasi gascognelainen, -- mielipiteeni olevan ihan

päinvastainen, nimittäin sen, että me matkustamme mahdollisimman

nopeasti emmekä jääkään Meluniin syömään, vaan illastamme vasta

Montereaussa voittaaksemme takaisin sen ajan, jonka olemme hukanneet.

Gorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä

oli kuullut.

-- No niin, nyt meidän on lähdettävä, -- kehotti Chicot.

Munkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi

verkalleen ylös ja huokasi.

-- Mutta, -- jatkoi Chicot, -- jos tahdotte jäädä jälkeen ja

matkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa

vallassanne.

-- En, enhän toki, -- virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä

hyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli

pelastunut. -- En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän

teistä liian paljo raskiakseni teistä erota.

-- No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, -- sanoi Chicot.

Gorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään

selkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin

samalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa

asennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin

sellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin

kuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.

Chicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen

perässä.

Ensi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa,

jonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin

jonkin muun pitää tasapainoa.

Chicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle,

mutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän

entistä enemmän vauhtia.

Gorenflot oli alussa vaiti, sillä hänellä oli täysi työ

pysytelläkseen aasinsa selässä. Mutta päästyään hiukkasen

hengähtämään ja huomattuaan Chicotin alituisen eteensä tähystelevän

kysäsi hän:

-- Mitä te tutkitte, paras herra Chicot?

-- En mitään, -- vastasi tämä, -- minä vain katson, mihin me olemme

menossa.

-- Ooh, Meluniin! Niinhän te itse äsken sanoitte.

-- Mutta emmehän me liikahda paikaltamme, toveri!

-- Kuinka! Emmekö liikahda paikaltamme? -- huudahti munkki. -- Mehän

lasketamme lakkaamatonta ravia.

-- Neliseen, neliseen! -- huusi gascognelainen ja kannusti hevostaan.

Esimerkkiä seuraten alkoi Panurgekin nelistää sellaista vauhtia,

ettei se ennustanut ratsastajalle mitään hyvää. Gorenflotin hätä

suureni.

-- Kuulkaahan, kuulkaahan, herra Chicot! -- huusi hän heti kun kykeni

jotain puhumaan. -- Sanotteko tätä huvikseen matkustamiseksi? Minusta

tämä ei ole lainkaan huvittavaa.

-- Eteenpäin, eteenpäin! -- vastasi Chicot.

-- Mutta tie on pahaa ja lisäksi vastamäkeä.

-- Hyvät ratsastajat laskevat aina neliä ylämäessä.

-- Kyllä, mutta minäpä en pyri olemaankaan hyvän ratsastajan

kirjoissa.

-- No, jääkää sitten jälkeen.

-- En, helkkarissa, -- huudahti Gorenflot. -- Sitä en suinkaan halua.

-- No eteenpäin siis!

Chicot kannusti hevosensa vieläkin tiukempaan neliseen.

-- Kas niin, nyt alkaa Panurge korahdella, -- kirkui Gorenflot. --

Nyt se pysähtyy!

-- Jää hyvästi sitten, toveri! -- huusi Chicot.

Gorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin

hän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli

ja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli

myöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa.

Hän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan

aasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.

-- Panurge parkani kaatuu! -- vaikeroi munkki saadakseen siten

Chicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa

vaikeasta asemasta välittänyt. -- Panurge kaatuu. Se on ihan varma.

-- No, anna sen kaatua, toveri, -- vastasi Chicot, hiljentämättä

tehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. -- Kaatukoon

vaan, niin ostamme muuliaasin.

Ikäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana

hetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin

jalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.

-- Auttakaa! -- kirkui munkki. -- Auttakaa! Minä putoan jokeen!

-- Vielä mitä! -- vastasi Chicot. -- Jos te putoatte jokeen, niin

vastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.

-- Ah! -- vaikeroi Gorenflot, -- minä hukun, se on varma! Ja kaikki

tämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!

Chicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti

ratsunsa.

Gorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina

suitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.

-- Pysähdy, helkkarissa, pysähdy! -- ärjyi Chicot. Mutta aasi oli nyt

saanut halun nelistää, ja aasin päähänpistot ovat hyvin itsepäisiä.

-- Pysähdytkö, -- kirkui Chicot, -- taikka, kautta aatelisen

kunniani, lähetän kuulan koipiisi!

Kun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo

oli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän

liikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui:

hän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.

-- Kas niin! -- virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen

molemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan

pari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri

katsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä

hänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta

Chicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili

ja uhkaili.

Tuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi

piillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan

askeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi

heti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön

takana oli vaaniskellut.

Chicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet

näkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.

-- Kuulkaapas, -- virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi

loppua, -- selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä

oikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt

meidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.

-- Hyvä ystävä, vastasi Chicot, -- minä tahdoin saada selville,

onko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin

maksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta

ja olen varsin tyytyväinen kauppaan.

Helposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä

uskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen

sävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei

hänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa

salaamatta vastasi hän siis vain:

-- Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.

-- No, mitä siihen tulee, -- jatkoi Chicot ja taputti iloisesti

munkkia olalle, -- niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja

ensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme

sisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.

-- Sepä hyvä, -- virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. --

Rientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.

Kaivattu ravintola ilmestyikin pian matkustavaistemme eteen, mutta

Gorenflotin suureksi hämmästykseksi käskikin Chicot hänen laskeutua

alas aasinsa selästä ja tehdä kierroksen ravintolan ympäri.

Gorenflot, jonka tajuntakyky oli nopeasti edistynyt, huomasi pian

syyn siihen: nuo kolme ratsastajaa, joiden jälkiä Chicot näytti

seuraavan, olivat näet pysähtyneet ravintolan portin edustalle.

-- Siis noiden kirottujen ihmisten oikun mukaan meidän täytyy

järjestää matkamme, aikamme ja ateriamme. Se on hävyttömän ikävää!

Hän huokasi syvään.

Panurge, joka puolestaan huomasi, että tahdottiin poiketa suoralta

tieltä, minkä koko maailma, yksinpä aasitkin, tietävät olevan

lyhimmän pysähtyi äkisti ja näytti olevan haluton kulkemaan eteenpäin.

-- Katsokaas, -- virkkoi Gorenflot valittaen, -- minun aasinikaan ei

tahdo enää lähteä.

-- Vai ei se tahdo lähteä? -- sanoi Chicot. -- Odotahan, odotahan!

Hän meni muutaman pensaan luo ja leikkasi siitä viittä jalkaa pitkän

vitsan, paksun kuin sormen ja samalla kestävän ja taipuisan.

Panurge ei kuulunut niihin tyhmiin nelijalkaisiin, jotka eivät ota

selkoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Aasi oli silmillään

seurannut jokaista Chicotin tekemää liikettä ja alkoi epäilemättä

tuntea häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Ja kun Panurge luuli

Chicotin tarkoituksen ymmärtävänsä, riensi se heti nopein askelin

eteenpäin.

-- Panurge menee nyt! -- huusi munkki Chicotille.

-- Menköön vaan, -- tuumaili toinen. -- Sille, joka matkustaa aasin

ja munkin seurassa, ei ruoska ole milloinkaan tarpeeton kapine.

Ja gascognelainen otti kuin ottikin vitsan mukaansa.

30.

Vieläkin seikkailuja matkalla.

Kuitenkin näyttivät Gorenflotin vastoinkäymiset nyt olevan

vähenemässä, varsinkin siltä päivältä. Sillä mutkan tehtyään tulivat

he taas suurelle valtatielle ja pysähtyivät muutamaan toiseen noin

kolmeneljännes liöön päässä olevaan ravintolaan. Chicot vuokrasi

huoneen, jonka ikkunat olivat maantielle päin, ja tilasi huoneeseensa

illallista, mutta selvästi saattoi huomata, että syöminen oli

hänestä vain sivuseikka. Hän söi vähän, mutta sitä enemmän tähysteli

ja kuunteli kaikkea mitä taisi. Tuota tähystelemistä kesti kello

kymmeneen asti. Mutta kun Chicot siihen mennessä ei ollut mitään

nähnyt eikä kuullut, antoi hän määräyksen, että hänen hevosensa ja

munkin aasi olivat pidettävät matkavalmiina päivän valetessa.

Gorenflot, joka hyvän aterian nautittuaan oli vaipunut suloiseen

yltäkylläisyyden uinailuun, päästi sen kuullessaan syvän huokauksen.

-- Päivänvaletessako? -- virkahti hän.

-- Niin, saamari soikoon! -- jatkoi Chicot. -- Sinun on totuttava

nousemaan ylös siihen aikaan.

-- Mistä syystä? -- kysyi Gorenflot.

-- Entä sinun aamusaarnasi?

-- Luostarin priori on minut niistä vapauttanut, -- vastasi munkki.

Chicot kohautti olkapäitään, ja sana "laiskureita!" purkautui hänen

huuliltaan.

-- Niinpä niin, laiskureita, -- virkkoi Gorenflot. -- Ja miksikäs ei?

-- Ihminen on syntynyt työntekoon, -- huomautti gascognelainen

vakavasti.

-- Mutta munkki levätäkseen, -- selitti Gorenflot. -- Ovathan munkit

poikkeuksia tavallisista ihmisistä.

Ollen tyytyväinen tähän selitykseensä, mikä näytti saaneen itse

Chicotinkin vakuutetuksi asiasta, astui Gorenflot arvokkaana

huoneesta ulos ja ohjasi sitten askeleensa sänkyynsä, jonka Chicot,

peläten munkin mahdollisia varomattomuuksia, oli valmistuttanut omaan

makuuhuoneeseensa.

Seuraavan aamun sarastaessa olisi veli Gorenflot, ellei olisi

nukkunut mitä sikeimmässä unessa, saattanut nähdä, miten Chicot nousi

ylös ja meni ikkunan luo tähystelemään uudinten välistä. Vaikka

olikin ikkunaverhojen suojassa, peräytyi Chicot kuitenkin hetkisen

kuluttua askeleen takaperin, ja jos Gorenflot olisi ollut valveilla,

olisi hän kuullut ennenmainittujen muuliaasien kavioitten äänen

kivetyllä pihalla.

Chicot riensi heti Gorenflotin luo ja puisteli häntä siksi kunnes hän

viimein avasi silmänsä.

-- Enkö siis saa hetkenkään lepoa? -- änkytti Gorenflot, vaikka oli

nukkunut kymmenen tuntia yhtäpäätä.

-- Pian ylös! -- huusi Chicot. -- Me matkustamme heti paikalla.

-- Entä aamiainen? -- kysyi munkki.

-- Sen saamme Montereauhin mennessämme.

-- Mikä paikka on Montereau? -- kysyi nyt maantiedettä ylen vähän

taitava munkki.

-- Montereau, -- vastasi gascognelainen, -- on kaupunki, jossa

syödään aamiaista. Siinä on sinulle tarpeeksi tietoja. Vai eikö?

-- On, -- virkkoi Gorenflot yksikantaan.

-- Nyt, veikko, -- sanoi gascognelainen, -- menen minä maksamaan

laskumme. Ja ellette viiden minuutin kuluttua ole valmis, matkustan

minä yksin.

Munkin pukeutumiseen ei yleensä tarvita pitkää aikaa. Gorenflot

tarvitsi siihen kuitenkin kuusi minuuttia. Portille ehdittyään

huomasi hän Chicotin sotilaallisen täsmällisenä päässeen jo vähän

matkaa edelle.

Tällä kertaa piti Chicot sanansa, ja aamiainen syötiin Montereaussa.

Siten jatkettiin matkaa monta päivää. Eräänä iltana tuli Chicot ylen

pahalle tuulelle, sillä hän ei päivällisten jälkeen ollut nähnyt

takaa-ajettaviansa.

Tuskin oli päivä ehtinyt sarastaa, kun hän jo oli jalkeilla ja

kiskomassa toveriaan hereille. Jo matkan alusta pyyhkäsivät he täyttä

ravia, mikä ennen pitkää kiihtyi mitä nurjimmaksi neliseksi. Mutta

niin nopeasti kuin matkustivatkin eivät he kuitenkaan saaneet mitään

muuliaaseja näkyviinsä. Keskipäivän aikaan olivat aasi ja hevonen

menehtyä uupumuksesta. Chicot meni nyt muutamaan Villeneuve-le-Roin

sillan luona sijaitsevaan tullitaloon.

-- Oletteko nähnyt kolmen matkustajan ratsastavan tästä tänä aamuna

ohi muuliaaseilla? -- kysyi hän.

-- Emme, mutta kyllä eilen illalla seitsemän seudussa, -- vastasi

tullivartija.

-- Panitteko merkille, miltä ne näyttivät?

-- Paninpa niinkin ja näin ne niinkuin muutkin matkustajat.

-- Millaista väkeä ne näyttivät olevan?

-- Yksi näytti isännältä ja toiset kaksi palvelijoilta.

-- Juuri niitä tarkoitankin, -- sanoi Chicot.

Hän pisti ecun tullimiehen kouraan.

Sitten hän mutisi itsekseen:

-- Vai eilen illalla seitsemän seudussa! Ne ovat kaksitoista tuntia

edellä. Mutta reippautta!

-- Kuulkaapas, herra Chicot, -- virkkoi munkki, -- te sanotte, että

reippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan

Panurgea.

Tuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut,

todellakin horjui.

-- Ja katsokaapa hevostannekin, -- jatkoi Gorenflot, -- katsokaahan,

missä tilassa se on!

Jalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua

hevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti

olevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman

keveämmin.

-- Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.

-- Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!

-- On välttämätöntä, että me erkanemme, -- sanoi Chicot, käyden

suorastaan asiaan.

-- Äh! -- murahti Gorenflot, -- aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä

varten?

-- Te matkustatte liian hitaasti, toveri.

-- Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna

laskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.

-- Eikä se sittenkään riitä.

-- Lähtekäämme siis heti matkaan. Kuta nopeammin me matkustamme, sitä

pikemmin pääsemme perille. Sillä kait me kuitenkin kerran johonkin

määräpaikkaan saavumme.

-- Hevosenipa ei pääse eteenpäin eikä teidän aasinnekaan.

-- No, mitä meidän sitten on tehtävä?

-- Me jätämme ne tähän ja otamme ne taas palatessamme.

-- Entäpä te? Meinaatteko jatkaa matkaa jalkaisin?

-- En, me ostamme itsellemme muuliaasit.

Chicot tuli pian takaisin, tuoden tullessaan kaksi muuliaasia,

joilla he sinä päivänä ratsastivat kaksikymmentä liöötä. Illalla

sai Chicot erään hevosenkengityspaikan edustalla ilokseen nähdä

kolme muuliaasia, mutta gascognelaisen tottunut silmä havaitsi

pian, että silavyöt ja muulien omistajat olivat poissa. Satulat

oli otettu niiden selästä, ja niin hyvin isäntä kuin palvelijatkin

olivat tipotiessään. Ja elukoiden ympärillä hääriskeli joukko

Chicotille tuikituntemattomia henkilöitä, jotka näyttivät arvioivan

niiden hintaa: muuan hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja pari

fransiskaanimunkkia.

-- Meneppä tuonne, -- virkkoi Chicot Gorenflotille, -- ja lähentele

noita munkkeja. Vie ne johonkin syrjään ja puhele heidän kanssaan --

munkeilla ei kait liene mitään salattavaa toisiltaan. Ota selville,

mistä nuo muuliaasit ovat tulleet, mitä ne maksavat ja mihinkä niiden

omistajat ovat menneet.

Gorenflot totteli. Hän palasi takaisin hetken perästä.

-- Ensinnäkin olen saanut kuulla, -- kertoi hän, -- että olemme

matkalla Lyoniin.

-- Sen tiedän minäkin, -- vastasi Chicot.

-- Se muuliaasien omistajista, joka on näyttänyt isännältä, on toisen

palvelijan seurassa lähtenyt Avignoniin päin.

-- Entä toinen palvelija?

-- Hän on jatkanut matkaa Lyoniin.

-- Hyvä! Mutta miksi on isäntä lähtenyt Avignoniin? Luulin hänen

aikoneen Roomaan. Mutta, -- jatkoi Chicot kuin itsekseen -- minähän

kyselen sinulta asioita, joita et tunne.

-- Tunnenpa niinkin, -- vastasi Gorenflot.

-- Kuinka! Tunnetko?

-- Tunnen. Hän on lähtenyt Avignoniin syystä että hänen pyhyytensä

paavi on lähettänyt sinne erään lähettilään, jolla on valtuutus

toimia hänen nimessään.

-- Hyv'on! -- virkkoi Chicot, -- minä ymmärrän!... Entä muuliaasit?

-- Muuliaasit olivat perin uupuneet ja he olivat myyneet ne eräälle

hevoskauppiaalle, joka taas puolestaan tarjosi niitä fransiskaaneille.

-- Kuinka paljosta?

-- Viidestätoista pistoolista kappaleelta.

-- Mutta kuinka he senjälkeen ovat matkaa jatkaneet?

-- Hevosilla, jotka he olivat ostaneet eräältä ratsumestarilta, joka

taas oleksii täällä hankkimassa hevosia rykmentin tarpeeksi.

-- Helkkari vieköön, toveri! -- huudahti Chicot. -- Sinä olet kelpo

mies, ja vasta tänään osaan antaa sinulle oikean arvon. Mutta

saata nyt päätökseen asti tämä asia, kun sen niin onnellisesti

olet alottanut. Ota meidän muuliaasimme ja tarjoa niitä kymmenestä

pistoolista fransiskaaneille. He kai pitävät sinun kauppaasi

edullisempana.

-- Niin ne tekevätkin, -- sanoi Gorenflot. -- Muuten minä ilmiannan

heidät heidän priorilleen.

-- Hyvin ajateltu, toveri! Sinä esiinnyt yhä enemmän eduksesi.

-- Mutta kuinkas me, -- kysyi Gorenflot, -- jatkamme matkaamme?

-- Hevosilla, hyvä ystävä.

-- Ai ai! -- mölähti munkki ja kynsäsi korvallistaan.

-- Mitä nyt? -- virkkoi Chicot. -- Sinähän olet kelpo ratsastaja!

-- Äh, -- murahti Gorenflot, -- hätätilassa kylläkin.

Chicot meni kauppalan majataloon. Sieltä hän löysi ratsumestarin

ja osti tältä heti kaksi hevosta. Ratsumestari merkitsi

ne matkalla kuolleiksi ja saattoi se siitä syystä myydä

kolmestakymmenestäviidestä pistoolista.

Gorenflot sai myös pian asiansa toimitetuksi. Hän oli myynyt

muuliaasit fransiskaanimunkeille. Varsin tyytyväisenä salli Chicot

hänen mennä juomaan pullon viiniä. Munkki joi kaksi. Sitten he

kumpikin nousivat ratsujensa selkään.

Kun Gorenflot huomasi illallisensa ikäänkuin lentävän edellään,

kannusti hän reippaasti hevostaan. Sitäpaitsi oli hän nyt jo

edistynyt ratsastamistaidossa: sen sijaan että olisi pitänyt toisella

kädellään kiinni harjasta ja toisella hännästä, niinkuin ennen oli

tehnyt, tarttui hän nyt molemmin käsin satulannuppiin ja laski

menemään sellaista kyytiä kuin Chicot vaan toivoi. Lopuksi innostui

hän vieläpä enemmänkin kuin suojelijansa. Sillä joka kerta kun Chicot

hiljensi nelisensä raviksi, antoi munkki mennä neliä ja huutaa

hoilasi hevoselleen.

Ja niinpä hyvistä harrastuksista seuraa ansaittu palkinto: seuraavan

päivän iltana oli Chicot saavuttanut mestari Nicolas Davidin, joka

edelleenkin esiintyi palvelijan puvussa, eikä enää päästänytkään

mestaria näkyvistään. Kahdeksantena päivänä Parisista lähdettyään

saapuivat he kaikki kolme illan suussa Lyoniin.

Tämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan, jolloin Bussy ja kreivi ja

kreivitär Saint-Luc saapuivat Méridorin linnaan.

31.

"Kultaisen joutsenen" ravintola.

Mestari Nicolas David, palvelijaksi pukeutuneena valitsi asunnokseen

kaupunkiin päästyään sen parhaan majatalon, nimittäin "Kultaisen

joutsenen".

-- Onko sinullakaan mitään sitä vastaan, jos me menemme asumaan

"Kultaiseen joutseneen?" -- kysyi gascognelainen matkatoveriltaan.

-- Eipä vähintäkään.

-- Mene vuokraamaan sieltä meille huone. Sano, että odotat jotain

sukulaistasi. Asettaudu senvuoksi odottelemaan minua portille.

Minä kävelen sillävälin muualla enkä tule sinne, ennenkuin tulee

pimeä, jolloin toivon löytäväni sinut sovitulta paikalta. Kun tulet

tuntemaan huoneiston, niin vie minut meidän huoneeseemme niin etten

tapaa ketään sellaista, jonka en haluaisi minua näkevän. Ymmärrätkö?

-- Täydellisesti, -- vastasi Gorenflot.

-- Valitse suuri ja valoisa huone mahdollisimman lähellä sitä

huonetta, jonka tuo kaupunkiin äsken saapunut matkustaja on

vuokrannut. Huoneen tulee olla kadunpuoleisen, niin että minä voin

nähdä majataloon tulevat ja sieltä poistuvat henkilöt. Elä millään

ehdolla mainitse minun nimeäni ja lupaa runsaat juomarahat.

Gorenflot suoritti tehtävänsä mitä parhaiten. Huone vuokrattiin, ja

iltapuoleen saapui Chicot. Munkki, viekkaana kuin kaikki muutkin

kirkonpalvelijat, vaikka yleensä ovatkin luonnostaan tyhmänpuoleisia,

ilmoitti Chicotille, että heidän huoneensa, huolimatta siitä että

sillä oli toinen sisäänkäytävä kuin Nicolas Davidin huoneella,

kuitenkin oli ihan viimeksimainitun huoneen vieressä ja että sen

erotti siitä vain lautaseinä, jonka tarvittaessa saattoi helposti

porata läpi.

-- Se mitä nyt olet minulle sanonut, -- virkkoi Chicot, -- ansaitsee

palkinnon, ja sinä saat tänä iltana illallispöydässäsi Xeres-viiniä.

Totisesti sinä sitä saat, niin totta kuin nimeni on Chicot.

Chicot kutsutti nyt isännän sisälle. Tämä saapui, mutta ilmoitti,

että hänen ensin täytyi puhua muutama sana erään toisen

matkustavaisen kanssa.

Chicot arvasi että tämä matkustavainen oli hänen ystävänsä asianajaja.

-- Mitäpähän heillä olisi toisilleen puhumista? -- virkkoi Chicot.

-- Luuletteko ehkä, että isäntä ja tuo teidän matkustavaisenne ovat

salaisessa liitossa keskenään?

-- Saamari! Näettehän sen selvästi, koskapa tuo lurjus, joka juuri

oli täällä sisällä ja joka luullakseni oli isäntä...

-- Kyllä hän oli isäntä itse, -- huomautti munkki.

-- Koska hän alentuu puhuttelemaan palvelijaksi puettua miestä.

-- Ooh, -- sanoi Gorenflot, -- hän on nyttemmin muuttanut pukua. Minä

olen hänet nähnyt. Hän on kokonaan mustiin puettu.

-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Isäntä siis varmasti tietää

salaisuuden.

-- Ettekö tahdo, että minä koettaisin ripittää hänen eukkoaan? --

kysäsi Gorenflot.

-- En, -- vastasi Chicot. -- Minusta olisi parempi, että sinä

kävelisit hieman kaupungilla.

-- Entäpä illallinen? -- huomautti Gorenflot.

-- Sen annan minä kattaa valmiiksi sinun poissaollessasi. Tuossa on

ecu, jolla voit odotellessasi pitää lystiä.

Parahiksi oli Gorenflot ehtinyt päästä ulos, kun Chicot jo otti

esille poran ja kaivoi sillä reiän seinään. Seinän paksuuden vuoksi

hän tosin ei voinut nähdä sen takana olevan huoneen kaikkia osia,

mutta kun hän pani korvansa reiän kohdalle, saattoi hän jotenkin

selvästi kuulla kaikki mitä huoneessa puhuttiin.

Huoneessaolijat olivat kuitenkin asettuneet sellaiseen paikkaan, että

Chicot selvästi näki isännän ja Nicolas Davidin, jotka keskustelivat

keskenään.

Chicot tosin ei saanut ihan joka sanasta selkoa, mutta sen verran

hän kuitenkin sai keskustelusta selville, että Davis kerskui

uskollisuudellaan kuninkaaseen ja puhui eräästä tehtävästä, jonka

herra de Morvilliers oli hänen suoritettavakseen uskonut.

Davidin puhuessa kuunteli isäntä kylläkin hyvin arvokkaasti, mutta

samalla jonkun verran välinpitämättömästi, sillä hän vastaili vain

lyhyesti. Chicosta tuntui hänen katseessaan ja äänessään olevan

eräänlaista ivaa joka kerta kun David puhui kuninkaasta.

-- Ha haa -- ajatteli Chicot, -- eiköhän isäntämme vain lienekin

liigalainen? Siitä minun otettava selko.

Ja kun Nicolas Davidin kamarista ei enää kuulunut mitään tärkeämpää

keskustelua, odotti Chicot vuorostaan, että isäntä nyt tulisi häntä

tapaamaan.

Viimein ovi avattiinkin.

Isäntä piteli lakkia kädessään, mutta hänen kasvoillaan oli sama

ivallinen ilme kuin asianajajan kanssa keskustellessaankin.

-- Istukaa alas, paras herra, -- sanoi Chicot. -- Ennenkuin ryhdymme

tekemään erityistä sopimusta, pyydän teidän aluksi kuulemaan, mitä

minulla on teille sanomista.

Isäntä ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ja teki kädellään merkin,

että hän halusi jäädä seisomaan.

-- Te olette nähnyt minun saapuneen erään munkin seurassa, -- jatkoi

Chicot.

-- Olen.

-- Vaietkaa! Elkää puhuko siitä kenellekään! Tämä munkki on

karkoitettu.

-- Vai niin, -- virkkoi isäntä. -- Olisiko hän ehkä joku valepukuinen

hugenotti?

Chicotin kasvoilta kuvastui loukattu arvokkuus.

-- Hugenotti! -- sanoi hän inhoten, -- kuka sanoo hänen olevan

hugenotin? Tietäkää, että tämä munkki on minun sukulaiseni ja ettei

minun sukulaisissani ole ainoatakaan hugenottia.

-- Ooh, hyvä herra, sellaista on ennenkin nähty.

-- Ei milloinkaan minun perheeni keskuudessa. Tämä munkki päinvastoin

on hugenottien vannoutunut vihollinen ja on joutunut hänen

majesteettinsa epäsuosioon, majesteetin, joka, kuten tiedätte,

hugenotteja suojelee.

Isäntä näytti innostautuvan Gorenflotin kohtalosta.

-- Vaiti! -- virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.

-- Kuinka! Mistä syystä? -- kysyi Chicot. -- Olisiko tällä ehkä

sattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?

-- Minä pelkään, että on, -- virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. --

Tässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi Chicot, -- lienee parasta, että

minä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena,

vihattuna...

-- Mihinpä te sitten menisitte?

-- Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme,

ravintolanisäntä La Hurièreltä.

-- La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?

-- Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen

Bartholomeuksen yönä.

-- Vai niin, -- myhähti isäntä. -- Huomaan, että te ja sukulaisenne

olette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te

siis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne...

-- Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että

hänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa,

mielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa

vallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.

-- Entä sitten? -- kysyi isäntä teeskentelemättömästi osaaottaen.

-- Silloin minä vein hänet pois.

-- Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.

-- Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.

-- Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?

-- Ei, Henrik pyhä.

-- Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.

-- Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.

-- Hyvä, -- sanoi isäntä, -- jos kerran olette Cuisen herttuan

ystäviä, niin tunnette kai tämän.

Nyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella

liigalaiset tunsivat toisensa.

Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan

luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin

parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan

myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.

-- Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?

-- Paras herra, -- puhui nyt isäntä, -- pitäkää minun taloani

omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni,

ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin...

Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä

olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.

-- Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, -- lisäsi

Chicot, -- tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon

levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa

pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen

majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.

-- Saamari! -- virkkoi isäntä, -- te ette voi missään olla paremmassa

turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.

-- Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu

viereisessä huoneessa?

-- Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan

kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos

portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana,

ja minä ajan hänet ulos ovesta.

-- Ei, ei! Miksikä niin? -- jatkoi Chicot. -- Antakaa hänen

päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin

niitä ainakin voi pitää silmällä.

-- Oletteko oikeassa? -- vastasi Bernovillet ihastuen.

-- Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän

vihollisemme? Sanon _meidän_ vihollisemme, -- lisäsi gascognelainen

mitä herttaisimmin hymyillen, -- sillä huomaanhan jo, että me olemme

veljiä.

-- Epäilemättä, -- vastasi isäntä. -- Kas, hyvä ystävä, minä epäilen

tuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin

puki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin

väitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen

viittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan

kären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle

kuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra

de Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin

ministeri.

-- Herodes, niinkuin minä häntä nimitän.

-- Sardanopolus, -- lisäsi isäntä.

-- Hyvin sanottu! -- huusi Chicot.

-- Ah! Huomaan, että me ymmärrämme toisiamme.

-- Kyllä me ymmärrämme, -- vastasi Chicot. -- Minä siis jään tänne.

-- Niin toivon.

-- Mutta ei sanaakaan minun sukulaisestani!

-- Ei ainoatakaan sanaa, sen lupaan.

-- Eikä minusta itsestänikään.

-- Miksi te sitten minua luulette? Mutta hiljaa, tuolta tulee joku.

Gorenflot ilmestyi kynnykselle.

-- Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen

munkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä

hämmästyi että kauhistui.

-- Vastaa, vastaahan veljeni, -- sanoi Chicot. -- Isäntämme tietää

kaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.

-- Minkä salaisuuden? -- kysyi Gorenflot.

-- Pyhän liiton, -- virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki

vaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.

-- Mutta, -- sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa

keskusteluainetta, -- minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.

-- Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat

teidän käytettävissänne, hyvä veli.

Gorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena

päivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä

Xerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.

Näinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan

oli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli

Chicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle

senkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään -- siltä ainakin näytti

-- saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen

ravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä

mitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden

lähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa

näyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun

mestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni,

oli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin

keinoin koetti purkaa vihaansa.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan,

oli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut:

-- Odotappa vain viisi tai kuusi päivää, senkin lurjus, niin kyllä

sen vielä saat minulle maksaa! Chicot siis tiesi tarpeeksi. Hän oli

vakuutettu siitä, ettei Nicolas David lähtisi ravintolasta, ennenkuin

olisi saanut lähettilään vastauksen.

Mutta viikon kuluttua Nicolas David sairastui, sen jälkeen kun

isäntä, Chicotin vastaväitteistä huolimatta, oli antanut asianajajan

ymmärtää, että hän, isäntä, mahdollisimman pian tarvitsi tämän

asuttavana olevan huoneen. Isäntä kehoitti hänen lähtemään talosta,

koskapa hän vielä saattoi kävellä. Mutta asianajaja pyysi saada jäädä

seuraavaan päivään, jolloin hän toivoi voivansa paremmin. Seuraavana

päivänä hän kuitenkin oli paljo sairaampi.

Isäntä tuli itse kertomaan tämän uutisen ystävälleen liigalaiselle.

-- Tiedättekös mitä? -- virkkoi hän käsiään hieroen, --

tuo rojalistimme, tuo Herodeksen ystävä, taitaa joutua

kenraalitarkastuksen alaiseksi.

Liittolaisten kesken tarkoitettiin _kenraalitarkastuksella_

muuttamista tästä maailmasta toiseen.

-- Äh, -- murahti Chicot. -- Luuletteko hänen sitten kuolevan?

-- Hänessä on kovin ankara kuume ja hän heittelehtii sängyssään kuin

mielipuoli. Lääkärit eivät ymmärrä sen taudin laatua.

Chicot näytti miettiväiseltä.

-- Miltä hän näyttää? -- kysyi hän.

-- Hän on kalmankalpea ja huutaa vimmatusti.

-- Mitä hän sitten puhuu?

-- Hän huutaa: varjelkaa kuningasta! Kuninkaalle on pahaa tekeillä.

Ja sitten hän väliin sanoo odottavansa jotain henkilöä Avignonista ja

haluavansa tavata sitä ennen kuolemistaan. Eikö olisi hassua jos hän

kuolisi täällä?

-- Olisippa kyllä, varsin somaa, -- arveli Chicot. -- Mutta minä

en kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan, ennenkuin tuo Avignonista

odotettu henkilö on saapunut.

-- Miksi niin? Kuta pikemmin hän kuolee, sitä pikemmin hänestä

pääsemme.

-- Niinpä tietenkin, mutta minä en ulottaisi vihaani niin pitkälle,

että toivoisin ruumiin ja sielun tuhoutumista, ja kun kerran tuo

Avignonista saapuva henkilö tulee häntä ripittämään, niin...

-- Mutta käsittänette kai, ettei koko tuo Avignonjuttu ole mitään

muuta kuin kuumehouretta, jonka hän on päähänsä saanut, ja ettei hän

suinkaan odota ketään.

-- Kukapa tietää! -- tuumaili Chicot.

-- Ah, te olette tosi kristitty, te!

-- Paha on hyvällä palkittava, niin neuvoo jumalallinen laki.

Isäntä poistui mitä syvimmin Chicotia ihaillen.

Gorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi

silminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu

hänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että

hän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten

kavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei

liigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana

huolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin

ruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki

hänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:

-- Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio

kaunopuhuja!

32.

Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.

Päivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan,

näytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin

kamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi

hetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.

-- Se kuolee! -- huusi tuo laupias ravintolanisäntä. -- Se heittää

henkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!

-- Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? -- kysyi Chicot.

-- Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.

-- Mikä on kujetta?

-- Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette

saaneet aikaan sen kepposen.

-- Minäkö järjestänyt kepposia? Mitä te tarkoitatte? Mitä on hänelle

tapahtunut?

-- Mitäkö hänelle on tapahtunut? Tehän tiedätte hänen alituiseen

huutaneen sitä henkilöä, jonka piti saapua Avignonista.

-- Onko tuo henkilö siis vihdoinkin saapunut?

-- On.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen, piru vieköön!

-- Minkä näköinen hän on?

-- Avignonista tullut mieskö? Hän on pieni, laiha ja punakka.

-- Se on hän? -- huudahti Chicot.

-- No, kas niin, oikeassapas olin! Tehän se juuri hänet noudatitte

tänne, koskapa tiedätte, minkä näköinen hän on.

-- Lähettiläs on siis tullut! Kertokaapas minulle kaikki hyvin

tarkoin, veli Bernovillet.

-- Sen olen tekevä. Noin tunti takaperin näin erään pienen miehen

ratsastavan ison hevosen selässä ja pysähtyvän portille.

-- "Onko mestari Nicolas täällä?" kysyi ratsastaja. Tiedättehän, että

tuo rojalisti lurjus on sillä nimellä ottanut täällä asunnon.

-- "Kyllä hän on täällä", vastasin minä.

-- Ilmoittakaa hänelle, että se henkilö, jota hän on odottanut

Avignonista, nyt on saapunut.

-- Aivan heti, hyvä herra. Mutta minun täytyy jo edeltäpäin

huomauttaa teitä eräästä asiasta -- mestari Nicolas, joksi te häntä

kutsutte, on kuolemaisillaan.

-- Sitä suuremmalla syyllä on teidän toimitettava mitä pikemmin minun

terveiseni perille.

-- Mutta hän on hyvin sairas. Hän on saanut tarttuvan kuumetaudin.

-- No, kiiruhtakaa sitten, taivaan tähden! -- puhui mies.

-- Tahdotteko siis välttämättä, vaarasta huolimatta, tavata häntä?

-- Minun _täytyy_ häntä tavata, sanon minä.

Se pieni mies puhui niin rajulla ja käskevällä äänellä, ettei mikään

vastustus voinut tulla kysymykseen. Minä siis saatoin hänet kuolevan

huoneeseen.

-- Onko hän nyt siellä? -- kysyi Chicot.

-- On. Ja eikö olekin hassua? Mikä onnettomuus, ettei voi kuulla,

mitä ne puhuvat!

-- Mutta mikä estää teitä menemästä sinne sisälle?

-- Hän lähetti minut pois teeskennellen ripityttää itsensä.

-- Mutta voittehan kuunnella oven takana.

-- Siinä olette oikeassa, -- virkkoi isäntä ja riensi huoneesta ulos.

Chicot puolestaan kiiruhti heti omalle tähystyspaikalleen ja

näki Pierre de Gondyn istuvan sairaan pääalusen vieressä. Mutta

he kumpikin puhelivat niin hiljaa, ettei Chicot erottanut heidän

keskustelustaan ainoatakaan sanaa. Viiden minuutin kuluttua nousi de

Gondy ylös, sanoi jäähyväiset ja meni tiehensä.

Chicot riensi ikkunan luo.

Ratsupalvelija piteli suitsista sitä suurta hevosta, josta isäntä oli

puhunut. Pian ilmestyi siihen myöskin Guisen herttuain lähettiläs,

nousi nopeasti satulaan ja läksi ratsastamaan suoraa päätä Parisia

kohti.

-- Saamari! -- murahti Chicot. -- Kunpahan tuo mies vaan ei veisi

mukanaan sukutaulua. Mutta minä hänet kyllä ehdin saada kiinni,

vaikkapa minun pitäisi ajaa kymmenen hevosta kuoliaiksi. Mutta ehkäpä

ei sentään, -- jatkoi hän, -- sillä nuo asianajajat ovat viekkaita

kettuja, varsinkin tämä, ja minä epäilen... Mutta haluaisinpa tietää,

-- lisäsi hän ja käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla,

ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa kohdistuneet kokonaan toiselle

taholle, -- tahtoisinpa tietää missä Gorenflot lurjus majailee!

Siinä samassa tuli isäntä takaisin.

-- Mies on matkustanut pois, -- sanoi hän.

-- Rippi-isäkö?

-- Juuri hän, vaikkei hän olekaan mikään rippi-isä yhtään enempää

kuin minäkään.

-- Miten sairas voi?

-- Hän on keskustelun jälkeen mennyt tainnoksiin.

-- Oletteko varma siitä, että hän edelleenkin on huoneessaan?

-- Piru vieköön! Hän kait ei lähde huoneestaan, ennenkuin hänet

viedään hautaan.

-- Hm! Menkää nyt hakemaan tänne minun matkatoverini mahdollisimman

pian.

-- Vaikkako hän olisi juovuksissakin?

-- Vaikka juovuksissa, olkoon missä tilassa tahansa. Se tapahtuu

hyvän asian tähden.

Bernovillet riensi heti ulos. Hän oli asiaansa innostunut mies.

Nyt oli Chicotin vuoro saada kuume. Hän näet ei tiennyt, pitikö hänen

rientää de Gondyn jälkeen vaiko mennä Nicolas Davidia tapaamaan.

Jos asianajaja olisi niin sairas kuin mitä ravintolanisäntä väitti,

oli luultavaa, että hän oli jättänyt paperinsa de Gondylle. Siitäpä

syystä Chicot kävelikin levottomana huoneessaan, sivellen kädellään

otsaansa ja hapuillen aivoissaan harhailevista ajatuksista sitä

johtotähteä, mikä ehkä päästäisi hänet tästä epäselvyyden pälkähästä.

Viereisessä huoneessa oli ihan hiljaista, eikä Chicotikaan voinut

tähystyspaikaltaan erottaa mitään muuta kuin sängynnurkan.

Yht'äkkiä kuului ääniä rapuilta. Chicot hätkähti: munkki sieltä tulla

jyrysi.

Mukanaan isäntä, joka turhaan pyysi häntä vaikenemaan, kapusi

Gorenflot ylös rappuja, kovaa melua pitäen.

Chicot ehätti ovelle.

-- Vaiti! ole hiljaa, juoppolalli! -- huusi hän.

-- Juoppolalli, vaikka on vain hiukkasen maistellut! -- hihkui

Gorenflot.

-- Kuulehan, tulehan tänne! Ja te, Bernovillet, tehän tiedätte...

-- Kyllä minä tiedän, -- vastasi isäntä merkitsevästi ja poistui

huoneesta.

-- Tule tänne, sanon minä! -- jatkoi Chicot ja veti munkin

huoneeseen. -- Meidän on puheltava vakavasti, jos sinä vaan siihen

kykenet.

-- Oh! -- ähkyi Gorenflot, -- te laskette leikkiä, toveri. Minä olen

yhtä vakava kuin aasi juodessaan.

-- Eli juotuaan, -- huomautti Chicot ja kohautti olkapäitään.

Hän antoi munkin istuutua. Hänen katseensa oli niin vakava, että

Gorenflotkin nyt ymmärsi täytyvänsä kuunnella.

-- No niin, mistä nyt _taaskin_ on kysymys? -- kysäsi Gorenflot,

otaksuen Chicotin jälleen valmistavan hänelle ikävyyksiä.

-- Katsohan -- vastasi Chicot ankarasti, -- kysymys on siitä, ettet

sinä lainkaan näy ajattelevan kutsumuksesi täyttämistä. Sinä kulutat

päiväsi juopotteluun, eikä uskonnon asia sillä välin suinkaan edisty.

Gorenflot tuijotti hämmästyneenä nuhtelijaan.

-- Minäkö? -- virkkoi hän viimein.

-- Juuri sinä. Katsoppa vaan, minkä näköiseltä nytkin näytät. Kaapusi

on repaleinen, ja sinä itse olet jossain tapellut, koska silmäsi on

sinertävä.

Ettäkö minä? -- jatkoi Gorenflot, hämmentyen yhä enemmän noista

nuhteista, joihin Chicot ei ollut häntä totuttanut.

-- Niinpä kyllä. Olet liassa polvien yläpuolelta. Ja minkälaista

likaa sitten! Savea! Se todistaa, että sinä olet ottanut humalan

jossain esikaupungissa.

-- Se on kyllä ihan totta, -- myönsi Gorenflot.

-- Voi sinua, syntinen! Ja genovevalaismunkki! Jos olisit edes

fransiskaani, niin kävisi se jotenkuten päinsä. Varo itseäsi tuolla

tavoin vastaisuudessa käyttäytymästä, sillä muuten minä erkanen

sinusta. Ja onpa Lyonissa sitäpaitsi poliisejakin.

-- Armahtakaa minua, hyvä suojelijani! -- änkytti munkki ja alkoi,

ellei juuri itkeä, niin kuitenkin ulvoa kuin petoeläin.

-- Hyi! -- nuhteli Chicot. -- Ja sinun tuolla tavoin hummaillessasi

on tässä vieressä muuan naapuri ihan kuolemaisillaan.

-- Se on totta, -- myönsi Gorenflot katuvaisin katsein.

-- Sanoppa nyt: oletko kristitty? Jaa tahi ei?

-- Olen minä kristitty? -- huudahti Gorenflot, syöksähtäen ylös.

-- Olenko minä muka kristitty! Sen vannon paavin hatun kautta,

että olen, ja sen voisin todistaa vaikka pyhän Laurentiuksen

tulikoetuksella.

Ja kädet ojennettuina, ikäänkuin vannoakseen valan, hän alkoi laulaa,

niin että ikkunaruudut vähällä olivat särkyä:

"Mua kristityksi kutsutaan,

ma siitä rikkauteni saan".

-- Jo riittää, -- virkkoi Chicot, -- kun kerran olet kristitty, niin

elä salli veljesi kuolla ripittämättä.

-- Oikeassa olet. Missä sitten on tuo veljeni? Minä hänet kyllä

ripitän, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta ensin tahdon saada jotain

juodakseni, sillä minä kuolen janoon.

Chicot ojensi munkille ison pikarillisen vettä, ja munkki kulautti

sen melkein pohjaan.

-- Ah, poikani, -- sanoi hän, -- nyt alan nähdä paljo selvemmin.

-- Sepä on toki hyvä, -- vastasi Chicot, aikoen käyttää hyväkseen

tuota valoisampaa silmänräpäystä.

-- No, mutta ketä minun on ripitettävä?

-- Naapuri parkaamme, joka on kuolemaisillaan.

-- Lähetä sille tuopillinen hunajalla sekoitettua viiniä, -- neuvoi

Gorenflot.

-- Sitä en häneltä kylläkään kadehti, mutta hän tarvitsee pikemmin

sielun kuin ruumiin ruokaa. Sinun on mentävä hänen luokseen.

-- Luuletteko minun olevan siihen tarpeeksi valmistuneen, herra

Chicot? kysyi munkki hämillään.

-- Sinäkö? En ole nähnyt sinulla siihen tehtävään olevan milloinkaan

enemmän kutsumusta kuin juuri nyt. Sinun tulee johdattaa hänet

oikealle tielle, jos hän on eksynyt harhaan. Sinun on näytettävä

hänelle suorin tie paratiisiin, jos hän sitä vaan haluaa.

-- Minä riennän hänen luokseen.

-- Elähän! Odotahan vähän! Minun täytyy selittää sinulle miten sinun

on meneteltävä.

-- Mitä varten? Ikäänkuin minä en kahteenkymmeneen vuoteen olisi

oppinut kutsumustani täyttämään!

-- Kyllä hyvinkin, mutta sinun tulee täyttää ei ainoastaan oma

kutsumuksesi, vaan myöskin minun tahtoni, jolta sinun on kysyttävä

neuvoa.

-- Teidänkö tahtonne?

-- Niin. Ja jos sinä sen täsmällisesti täytät, niin, huomaappa, mitä

nyt sinulle sanon, niin sijoitan minä tuhat écuta Runsaudensarven

ravintolaan sinun kontollesi, juodaksesi tai syödäksesi, kumminpuolin

vaan haluat.

-- Syödä ja juoda samalla kertaa, siitä minä enimmin pidän.

-- Olkoon menneeksi. Tuhat écuta sinä saat, jos vaan ripität kuolevan.

-- Tietysti minä hänet ripitän, vaikka siihen paikkaan menehtyisin.

Mutta sanokaapa minulle nyt, millä tavoin minun tulee häntä ripittää.

-- Kuule sitten: tuo munkinkauhtanasi herättää suurta kunnioitusta.

Sinä puhut Jumalan ja kuninkaan nimessä. Sinun täytyy

kaunopuheliaisuutesi avulla pakottaa tuo mies antamaan sinulle ne

paperit, jotka hän juur'ikään sai Avignonista.

-- Mutta mitä varten minä häntä siihen pakottaisin?

Chicot katsahti sääliväisesti munkkiin.

-- Ansaitaksesi nuo tuhat écuta, senkin pöllö! -- sanoi hän.

-- Aivan oikein, -- vastasi Gorenflot. -- Nyt minä menen.

-- Odotahan vähän. Hän tulee sanomaan sinulle, että hän juuri äsken

antoi ripittää itsensä.

-- No, jos hän kerran jo on ripityttänyt itseään, niin mitäpä minulla

siellä silloin enää on tekemistä?

-- Sinun on vastattava hänelle, että hän valehtelee ja että se

henkilö, joka äsken kävi hänen luonansa, ei ollut mikään rippi-isä,

vaan pelkkä vehkeilijä samoin kuin hän itsekin.

-- Mutta silloin hän suuttuu.

-- Mitä sinä siitä välität? Hänhän on kuolemaisillaan.

-- Se on totta.

-- Sitten sinun tulee puhua Jumalasta, perkeleestä ja mistä vaan

tahdot, mutta tavalla tahi toisella on sinun järjestettävä asiat

siten, että saat käsiisi Avignonista tulleet paperit.

-- Mutta entä jos hän kieltäytyy luovuttamasta niitä minulle?

-- Siinä tapauksessa on sinun evättävä häneltä synninpäästö, sinun on

julistettava hänet kirkonkiroukseen, pantava pannaan.

-- Taikka minä riistän häneltä paperit väkisin.

-- Tee kuten haluat. Mutta näytäppä nyt, oletko riittävän selvä

voidaksesi täsmälleen täyttää minun määräykseni?

-- Aivan säntilleen, sen saatte nähdä.

Näin sanoen nosti Gorenflot kätensä leveille kasvoilleen,

ikäänkuin sivelläkseen niiltä pois kaikki juopumuksen jälet. Hänen

katseensa muuttui tyyneksi, vaikkakin, jos sitä olisi lähemmin

tarkastellut, siinä olisi voinut huomata jotain tuijottavaa. Hänen

suustaan pääsi vain arvokkaita sanoja, ja kaikki hänen liikkeensä

ilmaisivat selvyyttä, vaikkapa hän vielä vapisikin hieman. Hän astui

juhlallisena ovea kohti.

-- Varro vähäsen! -- sanoi Chicot. -- Kun hän on luovuttanut sinulle

paperit, niin pitele niitä lujasti toisessa kädessäsi ja koputa

toisella kädelläsi seinään.

-- Mutta entä jos hän ei annakkaan niitä minulle?

-- Niin koputa kuitenkin.

-- Hyvä on.

Gorenflot läksi nyt huoneesta. Sillä aikaa Chicot, ollen mitä

ankarimman mielenliikutuksen vallassa, asetti korvansa seinää vasten

voidakseen kuulla vähäisimmänkin melun. Muutaman minuutin kuluttua

astui munkki naapurin huoneeseen. Asianajaja kohosi ylemmä sängyssään

ja tuijotti sisälletulijaa.

-- Päivää veljeni! -- virkkoi Gorenflot, astui keskelle huonetta ja

ojensi suoraksi paksun vartalonsa.

-- Mitä haette täältä, isä? -- mutisi sairas heikolla äänellä.

-- Poikani, minä olen vain munkki parka ja olen saanut tietää teidän

olevan vaarallisesti sairaana. Senvuoksi olen tullut puhumaan teille

sielunne autuudesta.

-- Minä kiitän, -- sanoi kuoleva, -- mutta luulen teidän

huolenpitoanne tarpeettomaksi. Nyt minä tunnen voivani vähän paremmin.

Gorenflot pudisti päätään.

-- Niinkö luulette? -- kysyi hän.

-- Olen siitä varma.

-- Se on vain saatanan juoni, saatanan, joka tahtoo, että te

kuolisitte ilman rippiä.

-- Siinä tapauksessa saatana pettyy, -- virkkoi sairas, -- sillä minä

olen juuri äskettäin ripityttänyt itseni.

-- Kenen edessä?

-- Erään avignonilaisen papin. Gorenflot pudisti vielä kerran päätään.

-- Se ei ollut mikään pappi, -- virkkoi hän.

-- Kuinka! Eikö se ollut pappi?

-- Ei.

-- Kuinka sen tiedätte?

-- Minä tunnen hänet, -- vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä,

että asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada

asianajajia hämmästymään.

-- Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, --

jatkoi munkki, -- ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän

annettava ripittää itsenne.

-- Minä en pyydä mitään muuta, -- vastasi asianajaja hieman

kovemmalla äänellä, -- kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.

-- Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani.

Sitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä...

-- Mitä! Eikö minulla ole aikaa? -- huudahti sairas äänellä, joka

alkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. -- Mutta kun minä sanon teille,

että voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän

kuoleman...

Gorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.

-- Mutta minä, -- sanoi hän yhtä varmasti, -- minä, poikani,

vakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne.

Teidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen

Sallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta

sitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On

olemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa

kuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni,

ripityttäkää itsenne.

-- Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo

voimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä

läsnäolostanne.

-- Erehdystä, poikani, erehdystä, -- selitti Gorenflot. -- Viimeisenä

hetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se

on kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa.

Selittäkääpä nyt, -- jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, --

tunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.

-- Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! -- toisti Nicolas David,

jota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon

munkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.

-- Ne juuri, -- jatkoi Gorenflot ja näytti ihan rauhassa

valmistautuvan kuuntelemaan. -- Sittenkun olette puhunut minulle

kaiken, annatte te minulle paperit. Kentiespä Jumala suo minun

silloin antaa teille synninpäästö.

-- Mitkä paperit? -- huudahti sairas äänellä niin voimakkaalla, että

olisi voinut luulla hänen olevan täysin terveen.

-- Ne paperit, jotka tuo luuloteltu pappi on tuonut teille

Avignonista.

-- Mutta kuka on sanonut teille, että tuo luuloteltu pappi on

tuonut minulle mitään papereita? -- kysyi asianajaja, pistäen

toisen jalkansa ulos sängystä. Hänen äänensä oli niin raju, että

Gorenflot hätkähti ja oli hämmentyä tehtävässään. Hän siitä kuitenkin

pian tointui ja ajatteli sopivan hetken tulleen osottaakseen

päättäväisyyttään.

-- Hän, joka sen on sanonut, tietää mitä sanoo, -- virkkoi munkki.

-- Siis paperit tänne, paperit, taikka minä en anna minkäänlaista

synninpäästöä.

-- Haa! Vai tarvitsen minä sinun synninpäästöäsi, roisto! -- huudahti

David, syöksähtäen ylös sängystä ja tarttuen Gorenflotin kurkkuun.

-- Hyvänen aika! huudahti tämä. -- Tehän hourailette! Ettekö siis

halua ripityttää itseänne?

Asianajajan peukalo, joka taidokkaasti oli osunut munkin kurkun

kohdalle, keskeytti hänen puheensa, ja siitä seurasi korinan tapainen

sähinä.

-- Kyllä minä ripitän sinut, minä, sinä kirottu munkki! -- huusi

asianajaja David. -- Ja mitä hourimiseen tulee, niin saatpa nähdä,

tokko se estää minua kuristamasta sinua kuoliaaksi.

Veli Gorenflot oli väkevä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli hän nyt

siinä herpoutumisen tilassa, jolloin juopumus vaikuttaa hermostoon

ja veltostuttaa sen, mikä tavallisesti tapahtuu samalla kertaa kuin

siveelliset ominaisuudet toiselta puolen alkavat jälleen voimistua.

Hän siis kykeni ainoastaan nousemaan tuoliltaan, tarttumaan molemmin

käsin kiinni asianajajaan ja heittämään hänet luotaan. Totuus vaatii

sanomaan, että veli Gorenflot, niin väsähtänyt kuin olikin, kuitenkin

antoi Nicolas Davidille niin voimakkaan sysäyksen, että tämä lensi

selälleen kauvas lattialle. Mutta vihasta mielettömänä hän nousi

ylös, tarttui siihen pitkään, vaatteittensa alla olevaan miekkaan,

jonka mestari Bernovilletkin oli nähnyt, vetäisi sen huotrasta ja

syöksyi munkkia kohti.

-- Nyt onkin sinun vuorosi ripityttää itsesi, -- sanoi hän karkealla

äänellä, -- taikka muuten täytyy sinun kuolla.

Gorenflot selvisi humalastaan täydellisesti, tuntiessaan kylmän

miekankären kaulallaan.

-- Ahaa! -- virkkoi hän. -- Te ette siis ollutkaan sairas. Se olikin

siis vain teeskentelyä.

-- Sinä unohdat, ettei nyt enää olekkaan sinun vuorosi kysellä, vaan

ainoastaan vastata. Kuka sinä olet?

-- Senhän vallan hyvin näette, -- vastasi munkki.

-- Se ei ole mikään vastaus, -- virkkoi asianajaja, puristaen

lujemmin miekkansa kahvaa.

-- Mutta varokaahan, helkkarissa! Jos te tapatte minut ennenkuin

ehdin vastata, niin ettehän saa mitään tietää.

-- Se on totta. Mikä nimesi?

-- Veli Gorenflot.

-- Oletko siis tosiaankin munkki?

-- Olenpa tietenkin.

-- Mistä johtuu se, että sinä olet Lyonissa?

-- Siitä että minut on karkoitettu.

-- Kuka on neuvonut sinua tähän majataloon?

-- Sattumus.

-- Kuinka kauan olet täällä ollut?

-- Kuusitoista vuorokautta.

-- Mistä syystä olet urkkinut minun puuhiani?

-- Sitä en ole tehnyt.

-- Mistä sitten tiesit minun saaneen joitakin papereita?

-- Koska minulle oli niin sanottu.

-- Kuka sen sinulle sanoi?

-- Hän, joka lähetti minut tänne teidän luoksenne.

-- Kuka sinut sitten tänne lähetti?

-- Sitä en voi teille sanoa.

-- Mutta se sinun kuitenkin täytyy sanoa.

-- Odottakaa, odottakaa! -- kirkui munkki. -- Malttakaa! Minä huudan

apua, minä huudan...

-- Ja minä sinut tapan.

Munkilta pääsi huuto. Veripisara kimalteli jo asianajajan

miekankäressä.

-- Mikä on hänen nimensä? -- kysyi hän.

-- Ah, nyt en voi enää pidättäytyä, -- huokaili munkki. -- Olen ollut

ilmaisematta sitä niin kauvan kuin olen voinut.

-- Se on kyllä totta. Sinä olet pelastanut kunniasi. Mutta sanoppa

nyt, kuka sinut on tänne lähettänyt.

-- Hän on...

Gorenflot yhäkin epäili. Hän ei mielellään olisi ilmaissut ystäväänsä.

-- Sano heti paikalla! -- ärjäsi asianajaja ja polki jalkaansa

lattiaan.

-- Enhän minä siitä mihin pääse. Hän on Chicot.

-- Kuninkaan narriko?

-- Hän juuri.

-- Ja missä hän on nyt?

-- Tässä, -- kuului siinä samassa kolmas ääni. Chicot oli ilmestynyt

kynnykselle kalpeana, vakavana ja paljastettu miekka kädessä.

33.

Taistelu.

Kun mestari Nicolas sai nähdä tuon miehen,, jonka hän tunsi

pahimmaksi vihollisekseen, teki hän kauhua ilmaisevan liikkeen.

Gorenflot käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytyäkseen syrjään ja

siten pelastaakseen kaulansa asianajajan miekan tieltä.

-- Auttakaa minua! -- huusi hän. -- Auttakaa!

Hän tahtoo minut tappaa!

-- Ahaa, paras herra David! -- virkkoi Chicot. -- Vai te se

olettekin! Onpa hauskaa tavata teitä.

Sitten gascognelainen kääntyi munkin puoleen ja sanoi tälle:

-- Paras Gorenflot, sinun läsnäolosi munkkina oli täällä äsken

tarpeellinen, kun luultiin tämän herran olevan kuolemaisillaan, mutta

nyt, voidessaan paremmin, hän ei enää tarvitse mitään rippi-isää,

vaan saa hän sen sijaan tekemistä aatelismiehen kanssa.

David koetti saada huulilleen halveksivaa hymyilyä.

-- Juuri niin, sellaisen aatelismiehen kanssa, joka näyttää teille

olevansa oikeata lajia, -- jatkoi Chicot. -- Gorenflot, menkääpä

huviksenne vartioimaan porstuaan, ettei kukaan saa häiritä minua

keskustellessani tämän herran kanssa.

Gorenflotista ei ollut mikään mieluisempaa kuin päästä Nicolas

Davidista mahdollisimman kauvas. Hän riensi ulos paljo keveämmin

askelin kuin oli tullut sisälle. Chicot sulki sitten oven ja pani

reikelin hakaan.

David tunsi alussa helposti selitettävää mielenliikutusta, mutta pian

hän siitä tointui, sillä hän luotti taitavuuteensa miekkailijana,

huomattuaan olevansa tekemisissä vain yhden ainoan henkilön kanssa.

Kun gascognelainen oli saanut suletuksi oven ja kääntynyt ympäri,

näki hän Davidin nojaavan sänkyään vastaan, ja miekka kädessään

hilpeästi hymyilevän.

-- Pukekaa vaatteet yllenne, herra, -- sanoi Chicot. -- Annan teille

siihen aikaa, sillä en halua olla edullisemmassa asemassa kuin

tekään. Tiedän, että olette taitava miekkailija, mutta se on minulle

ihan samantekevää.

David alkoi nauraa.

-- Pila on mainio, -- virkkoi hän.

-- Onpa kyllä, varsinkin minun mielestäni, koska olen sen itse

sanonut. Ja se tulee teistä pian tuntumaan vieläkin paremmalta,

sillä olettehan älykäs mies ja ymmärrätte sellaisia asioita. Mitäpä

luulette minun täältä hakevan, mestari Nicolas?

-- Kaiketikin niitä iskuja, jotka minä jäin teille Mayennen herttuan

nimessä velkaa sinä päivänä, jolloin te niin ketterästi hyppäsitte

ulos ikkunasta.

-- En, hyvä herra, ne minulla ovat kylläkin mielessäni ja minä kyllä

maksan ne takaisin sille henkilölle, joka minulle ne antoi, olkaa

varma siitä. Mutta nyt minä olen tullut hakemaan muuatta sukutaulua,

jonka herra Pierre de Gondy juuri äsken on teille jättänyt.

David kalpeni.

-- Mitä sukutaulua?

-- Sitä, joka osottaa, niinkuin tiedätte, että Guisein herttuat

suorassa linjassa polveutuvat Kaarle Suuresta.

-- Ahaa, -- sähähti David, -- te olette siis urkkija, hyvä herra.

Minä pidin teitä vain narrina.

-- Minä olen, jos teitä niin haluttaa, kumpaakin: urkkija, saadakseni

teidät hirtetyksi, ja narri, voidakseni sitten hirttämisellenne

nauraa.

-- Minäkö tulisin hirtetyksi?

-- Siekailematta, hyvä herra. Toivoakseni ette voi vaatia

kaulanne katkaisemista, sillä sellainen oikeus kuuluu ainoastaan

aatelismiehille.

-- Mutta kuinka se voi käydä päinsä, jos saan luvan kysyä?

-- Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa

totuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä

viime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin

Guisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan

luostarissa.

-- Tekö?

-- Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella

puolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka?

Minulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu

odottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki

puheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan

huvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin

-- tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut,

korjannut ja parantanut mestari Nicolas David.

-- Vai tunnette te siis sukutaulun, -- virkkoi David, vaivoin

vihaansa hilliten.

-- Tunnen, -- vastasi Chicot, -- minusta se oli harvinaisen

hyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla

onnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti,

ajattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla

hirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja

ja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en

ainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata

hänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan

matkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen

tehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne

Parisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen

reiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman

paljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran

päivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä

tiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta "Kultaisessa

joutsenessa" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta

käsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen

kokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista.

Ja kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian

tulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin,

ystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan

teidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te

tahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan:

sopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?

-- Millä tavalla?

-- Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas,

ajatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te

olisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin

minä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille

kuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan

sen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa

teille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte

miekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla

sanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen

mies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin

monessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa

pois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa!

Antakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan

sovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.

-- Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? -- kysyi Nicolas.

-- Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko

tämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?

-- Tietysti.

-- Mutta jos annatte minulle paperit, -- jatkoi Chicot, -- jää

kaikki unhotuksiin. Te ette minua ehkä usko, herra David, sillä

teillä on huono luonne ja te kuvittelette, että minun vihani teitä

kohtaan on sammumaton. Niin ei kuitenkaan ole. Tietysti minä teitä

vihaan, se on totta, mutta vielä enemmän vihaan minä Mayennen

herttuaa. Antakaa minulle aseet käsiini häntä vastaan, niin minä

pelastan teidät. Ja jos vielä haluatte minun tähän puheeseeni

lisäävän jotain sellaista jota ette koskaan usko, kun kerran ette

itse rakasta ketään muuta kuin omaa itseänne, niin tietäkää sitten,

että minä pidän kuninkaasta, niin typerä, turmeltunut ja oikullinen

kuin hän onkin, sillä juuri hän on suojellut minua tuota Mayennen

teurastajaa vastaan. Minä tahdon, että minun Henrik kuningas parkani

saa hallita kaikessa rauhassa, mikä kävisi mahdottomaksi, jos Guiset

ja Nicolas Davidin sukutaulu häntä vastustavat. Antakaa siis minulle

tuo sukutaulu, niin minä kunniani kautta lupaan olla ilmaisematta

nimeänne ja toimia teidän onneksenne.

Näin puhuessaan Chicot katseli hyvin tarkkaavaisesti Davidia. Hän ei

kuitenkaan kertaakaan huomannut mitään muutosta asianajajan kolkossa

katseessa, ei pieninkään parempi tunne näyttänyt lieventävän noita

kamalia piirteitä.

-- Huomaan, -- jatkoi Chicot, -- hyvät puheeni hukkaan menneiksi.

Te siis ette minua usko. Minulle jää siis vain yksi ainoa keino

rangaista teitä minua kohtaan tekemistänne vääryyksistä ja saada

maailma vapautetuksi miehestä, joka ei luota rehellisyyteen eikä

ihmisyyteen. Minä teidät hirtätän. Hyvästi, herra David!

Tämän sanottuaan astui Chicot takaperin askeleen ovea kohti,

päästämättä kuitenkaan asianajajaa näkyvistään.

Tämä sitävastoin astui askeleen eteenpäin.

-- Ja luuletteko, että minä teidät päästäisin täältä ulos! -- huusi

asianajaja. -- Enpä suinkaan, rakas urkkijani, enhän toki, Chicot

ystäväni. Sen, joka on perillä moisista salaisuuksista, täytyy

kuolla! Ken uhkaa Nicolas Davidia, hänen täytyy kuolla! Kun tullaan

sisälle sillä tavoin kuin te, niin on kuoltava!

-- Te puhutte ihan minun toivomuksieni mukaan, -- vastasi Chicot

yhtä kylmäverisesti. -- Minua vain hieman epäilytti, koska varmasti

olen teidät surmaava. Antakaa siis paperit minulle, -- lisäsi hän

jyrisevällä äänellä, -- taikka minä teidät tapan ja ilmaisen vielä

paikankin, miltä kohdalta ruumista: minä lävistän teidän kurkkunne

samasta paikasta, josta te äsken aioitte iskeä ystäväni Gorenflotin

suonta.

Chicot oli parahiksi saanut nuo sanat lausutuiksi, kun jo David

raivoisasti naurahtaen syöksähti hänen päällensä.

Taistelijat olivat suunnilleen yhtä pitkät. Mutta Chicotin laihuus

peittyi hänen vaatteisiinsa, jota vastoin asianajajan pitkä ja laiha

varsi oli suojaton. Hän muistutti pitkää ja notkeata käärmettä,

mutta, niinkuin Chicot jo oli hänelle sanonut, hänellä oli

vertaisensa vastustaja vastassaan. Chicotista, joka miltei joka päivä

harjoitti miekkailua kuninkaan kanssa, oli noiden harjoitusten kautta

kehittynyt yksi taitavimmista miekkailijoista koko valtakunnassa,

minkä myöskin Nicolas David pian huomasi. Hän peräytyi askeleen

taaksepäin.

-- Ahaa! -- huudahti Chicot, -- luulenpa, että te jo alatte minua

ymmärtää! Sepä hyvä! Sanon siis vielä kerran: antakaa paperit tänne!

David vastasi vain hyökkäämällä uudelleen gascognelaisen kimppuun,

ja uusi miekkailu alkoi, tuimempi kuin ensimäinen, vaikkapa Chicot

edelleenkin tyytyi vain väistämään toisen iskuja. Tämä toinen yritys

päättyi samalla tavalla kuin ensimäinenkin: asianajaja näet peräytyi

muutamia askeleita.

-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Chicot ja astui askeleen eteenpäin.

Chicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot

häntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin:

miekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.

-- Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, -- virkkoi Chicot.

David ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti

hiukan verta.

Chicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa

käärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan

liikahtaa ja pistää.

David koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain

salaisuuttaan säilyttääkseen.

-- Ahaa! -- huusi Chicot. -- Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu,

mutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt,

mihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.

Ja Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn

luo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David,

uhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.

Samana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri

se asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös,

mutta kaatui samalla ja heitti henkensä.

Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten

povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein

ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri

juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi

oven ja huusi Gorenflotia.

-- Kylläpä te olette kalpea! -- virkkoi munkki sisälle tultuaan.

-- Olen, -- vastasi Chicot. -- Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat

mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.

-- Onko hän sitten kuollut? -- kysyi Gorenflot.

-- Niin on ainakin syy otaksua, -- vastasi Chicot.

-- Vaikka hän äsken oli niin terve!

-- Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle

liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä

on mennyt väärään kurkkuun.

-- Ah! -- virkkoi Gorenflot. -- Se roisto aikoi kuristaa minut,

kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.

-- Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.

-- Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko

lailla.

-- Mutta se ei riitä, -- huomautti Chicot. -- Teidän täytyy sytyttää

eräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa

ääressä.

-- Mitä varten?

-- Kysyt mitä varten? Siksi, ettei sinua vangita murhaajana.

-- Minäkö murhaaja! Tuon miehen murhaaja! Eikö vielä muuta? Hänhän

päinvastoin tahtoi murhata minut.

-- Niinpä vainenkin! Ja kun hän ei siinä onnistunut, niin hänen

verensä joutui kuohuksiin, verisuoni ratkesi rinnassa, ja niin tuli

hänestä loppu. Siis te jo huomaatte, Gorenflot, olleenne syynä

hänen kuolemaansa. Tosin kylläkin viaton syy. Mutta ennenkuin

syyttömyytenne tulisi selvitetyksi, saattaisitte te joutua moniin

ikävyyksiin.

-- Luulen teidän olevan oikeassa, herra Chicot.

-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tässä Lyonin hyvässä kaupungissa

on verrattain valpas poliisi.

-- Jeesus! -- mutisi munkki.

-- Tehkää siis niinkuin olen sanonut, veli: jääkää tähän. Kerratkaa

kaikki rukoukset, joita muistatte tai ette muista, ja lähtekää sitten

matkalle illalla, älkää liian kiiruusti, mutta ei myöskään liian

hitaasti. Tunnettehan tuossa kulmauksessa asuvan hevosenkengittäjän?

-- Tunnen. Juuri häneltä minä sain eilen illalla tämän iskun, --

sanoi Gorenflot, sinistynyttä silmäänsä osottaen.

-- Liikuttava muisto tosiaankin! No niin! Minä järjestän asiat siten,

että te saatte sieltä hevosen, ymmärrättehän? Nouskaa satulaan ja,

jos hiukankin olette omasta itsestänne selvillä, osaatte kyllä

Parisiin. Villeneuve-le-Roi'ssa myytte hevosenne ja otatte Panurgen

takaisin.

-- Aa, tuon kelpo Panurgen! Mutta, -- lisäsi munkki kovin

surullisella äänellä, -- millä minä elän matkustaessani?

-- Kun minä kerran annan, niin annan minä riittävästi enkä jätä

ystäviäni kerjuulle, niinkuin tehdään Pyhän Genovevan luostarissa, --

sanoi Chicot. -- Tässä saat!

Ja Chicot veti taskustaan kourallisen kultarahoja ja kaatoi ne munkin

leveälle kämmenelle.

-- Jalo mies! -- huudahti Gorenflot. -- Sallikaa minun jäädä

luoksenne tänne Lyoniin! Minä pidän tästä Lyonista.

-- Mutta oivalla toki yksi asia, sinä kolminkertainen pöllö! Minä en

jää tänne, minä, vaan lähden matkalle niin joutuun, etten neuvoisi

sinua lähtemään mukaani.

-- Kuten haluatte, herra Chicot, vastasi Gorenflot säyseästi.

-- Se on hyvin, toveri, -- jatkoi Chicot. -- Nyt minä sinusta pidän.

Chicot siirtyi nyt isännän luo, vei tämän syrjään ja virkkoi:

-- Mestari Bernoville, aavistamattanne on talossanne sattunut tärkeä

tapahtuma.

-- Noh? -- kysäsi isäntä tuijottaen. -- Mitä on tapahtunut?

-- Tuo mieletön rojalisti, uskonnon vastustaja, tuo inhottava

hugenottien suosija...

-- On tänä aamuna tavannut erään Roomasta saapuneen lähettilään.

-- Sen kyllä tiedän, koskapa itse sen teille kerroinkin.

-- No niin. Pyhä isämme paavi, jolle on uskottu kaiken oikeuden

jakaminen, niin maallisen kuin hengellisen, on vartavasten lähettänyt

tuon lähettilään tämän kapinoitsijan luo, vaikkei tämä aavistanut,

missä tarkoituksessa.

-- Mitä varten hän sitten tuli?

-- Menkää sairaan kamariin, mestari Bernovillet, kohottakaa peitettä

ja katsokaa hänen kaulaansa, niin saatte syyn tietää.

-- Mitä te puhutte? Te minut pelästytätte.

-- En sano enää mitään. Tämän oikeuden on sallittu tapahtua teidän

talossanne, mestari Bernovillet. Paavi on senkautta osottanut teille

suuren kunnian.

Sitten pisti Chicot kymmenen écuta isännän käteen ja riensi talliin

noutamaan hevosiaan. Isäntä kiiruhti rappuja ylös Davidin kamariin ja

löysi siellä Gorenflotin, joka oli lukemassa rukouksiaan. Bernovillet

meni sängyn luo ja kohotti täkkiä. Hän näki haavan Chicotin

ilmoittamassa paikassa.

-- Noin kaikki uskonnon viholliset hukkukoot! -- sanoi hän ja teki

salaisen merkin Gorenflotille.

-- Amen! -- vastasi munkki.

34.

Anjoun herttua.

Oli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili

juhlakoristeissaan.

Paljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä

kirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen

hovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät,

joiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät

jalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain

tien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani

harvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet

kirkon kostealle lattialle.

Se uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle

kruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa,

joiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu

epäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt

esille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän

juhlatilaisuuteen.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä,

joka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan

etsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei

kukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se

ei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat

nähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa,

ja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt,

niinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen

jälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka

ihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava

ratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.

Huomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana

seisomaan.

Henrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut

niin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla,

loi häneen vihaisen katseen.

Vastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan

astui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua

istui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin

hartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen

ympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan

heräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti:

Bussy!

-- Hyvää päivää, armollinen herra! -- sanoi ylimys, kuin olisi

tavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään

merkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.

-- Mutta oletko ihan pois suunniltasi? -- virkkoi prinssi.

-- Kuinka niin, armollinen herra?

-- Koska olet lähtenyt oleskelupaikastasi, missä sitten lienet

ollutkin, ja tullut tänne Chartresiin näkemään madonnan paitoja.

-- Armollinen herra, minun täytyy saada puhutella teitä hetimiten.

-- Miksi et ole tullut ennemmin?

-- Koska se on ollut mahdotonta.

-- Mutta mitä kaikkea onkaan tapahtunut niinä lähes kolmena viikkona,

jotka sinä olet ollut häveissä?

-- Juuri siitä tahdon teitä puhutella.

-- Kai sinä odotat siksi kunnes pääsemme ulos kirkosta.

-- Täytyyhän se tehdä, jaa juuri se minua kiusottaakin.

-- Vaiti! Tämä pian päättyy. Sitten menemme minun asuntooni.

Kuningas veti nyt tosiaankin oman paitansa ylle pyhän neitsyen

karkean paidan, ja hovinaistensa avulla kommaili kuningatar samaa.

Sitten polvistuivat kuningas ja kuningatar valtaistuinkehyksen alle

ja olivat kotvasen vaipuneina hartaisiin rukouksiin. Sillävälin

painoivat muut, hallitsijaa miellyttääkseen, otsansa lattiaan.

Vihdoin nousi kuningas ylös, riisui yltään pyhän paidan, tervehti

arkkipiispaa ja kuningatarta ja suuntasi askeleensa kirkon ovelle.

Mutta äkkiä hän, huomatessaan Bussyn, pysähtyi.

-- Haa, hyvä herra, -- sanoi hän, -- meidän hartaudenharjoituksemme

ei näytä teitä miellyttävän, koskapa ette voineet riisua yltänne

kultianne ja silkkejänne, vaikka kuninkaanne on pukeutunut tomuun ja

tuhkaan.

-- Sire, -- vastasi Bussy arvokkaasti, vaikka harmista hiukan

punastuikin, -- ei kukaan minua hurskaammin haluaisi ottaa osaa

teidän majesteettinne hartauteen, mutta minä palaan nyt juuri

pitkältä ja vaivaloiselta matkalta ja sain vasta tänä aamuna

tietää teidän majesteettinne matkustaneen Chartresiin. Olen niin

ollen matkustanut kaksikymmentäkaksi liöötä viidessä tunnissa,

sire, ehtiäkseni ajoissa tänne. Siinä syy, miksi en ole ehtinyt

vaihtaa vaatteita, eikä sitä teidän majesteettinne muuten olisi

huomannutkaan, jos olisin jäänyt Parisiin sen sijaan, että nyt

saavuin nöyränä liittämään rukoukseni teidän majesteettinne

toivomuksiin.

Kuningasta näytti tämä vastaus tyydyttävän, mutta kun hän samalla

tuli katsahtaneeksi ystäviinsä, joista eräät kohauttelivat Bussyn

selityksen johdosta olkapäitään, pelkäsi hän pahoittavansa heidän

mielensä, jos käyttäytyisi ystävällisesti veljensä puoltajaa kohtaan,

ja meni mitään sanomatta edelleen.

-- No, -- virkahti herttua, -- huomasitko miten Schomberg, Quélus ja

Maugiron kohauttelivat olkapäitään sinun anteeksipyynnöllesi?

-- Sen näin hyvinkin selvästi, -- vastasi Bussy välinpitämättömästi.

-- No?

-- Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata

aatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.

Herttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin

pyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella

mielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin,

milloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti

ensinmainitun asuntoon.

-- Hyvä ystävä, -- sanoi prinssi, -- kerroppa nyt minulle

seikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.

-- Sen kyllä arvaan, armollinen herra.

-- Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun

katoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit

minun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta

naisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen

suhteensa?

-- Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin

suuren häpeän.

-- Kuinka sanoitte, hyvä herra? -- kysyi herttua, ollen enemmän

kummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn

halventavasta äänilajista.

-- Kuulin sen jo teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy kylmästi. On

siis turhaa sanoa sitä uudelleen.

-- Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja

pistosanat Chicotin huoleksi.

-- Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan

teidän muistianne.

-- Mutta ken sitten on tuo nainen?

-- Minä luulen, että teidän korkeutenne oli hänet tuntenut.

-- Oliko se siis hän? -- huudahti herttua.

-- Oli, armollinen herra.

-- Ja oletko sinä hänet nähnyt.

-- Olen.

-- Onko hän puhutellut sinua?

-- Tietysti. Vain kummitukset eivät puhu. Muuten oli ehkä teidän

korkeudellanne syytä pitää häntä kuolleena, ja ehkäpä te sitä myöskin

toivoitte.

Herttua kalpeni ja seisoi kuin murtuneena kuullessaan nuo sanat

mieheltä, jolta hänen pikemminkin olisi pitänyt odottaa imartelua.

-- Niin, armollinen herra, -- jatkoi Bussy, -- vaikka te miltei

olitte pakottanut nuoren naisen etsimään marttyyrikuolemaa, on hän

kuitenkin siitä pelastunut. Mutta älkää rauhottuko liian pian älkääkä

vielä uskoko asian tulleen ratkaistuksi. Sillä samalla kun hän on

pelastanut henkensä, on hän joutunut vielä pahemman onnettomuuden

uhriksi kuin mitä kuolema olisi ollut.

-- Mitä sitten on hänelle tapahtunut? - kysyi herttua liikutettuna.

-- Hänelle on tapahtunut, armollinen herra, sellaista, että muuan

mies on pelastanut hänen kunniansa ja elämänsä, mutta että se sama

mies on vaatinut häneltä tuosta työstään niin kalliin palkan, että

hänellä oli täysi syy katua ottaneensa lainkaan pelastustarjousta

vastaan.

-- Jatka!

-- No niin, armollinen herra, välttääkseen joutumasta Anjoun herttuan

jalkavaimoksi, on neiti de Méridor heittäytynyt miehen sellaisen

syliin, jota hän inhoo.

-- Mitä sinä puhut?

-- Minä sanon, että Diana de Méridor nykyisin on Monsoreaun

kreivittärenä.

Tavallisesti niin kalpea ruhtinas sävähti nuo sanat kuultuaan

tulipunaiseksi.

-- Kristuksen veren kautta! -- huusi hän raivostuneena. -- Onko tuo

tosiaankin totta.

-- On, kautta Jumalan, koska minä olen sen sanonut, -- vastasi Bussy,

katse ylpeänä.

En minä sitä tarkoittanut, -- sanoi prinssi, -- enkä minä lainkaan

epäile teidän uskottavuuttanne, Bussy. Minä tahdoin vain itseltäni

kysyä, oliko mahdollista, että joku minun ylimyksistäni olisi

uskaltanut ryöstää minulta sen naisen, jota minä rakastin.

-- Miksikäs ei? -- vastasi Bussy.

-- Ehkä siis sinäkin olisit tehnyt samoin?

-- Minä olisin menetellyt vieläkin paremmin, armollinen herra. Olisin

sanonut teille, että te olitte tahrannut kunnianne.

-- Malttakaahan hetkinen, Bussy, -- virkkoi herttua, joka nyt jo

hieman tointui. -- Olkaa hyvä ja kuulkaa minua. Ymmärrätte, hyvä

ystävä, etten minä koetakaan puhdistautua.

-- Siinä teette väärin, hyvä prinssi, sillä te ette ole tavallista

ylimystä parempi, kun on kysymys kunnianasioista.

-- Hyv'on! Juuri siitä syystäpä minä pyydän teitä Monsoreaun

tuomariksi.

-- Minuako?

-- Teitä juuri. Ja teidän tulee sanoa minulle, eikö hän ole

käyttäytynyt minua kohtaan kuin petturi.

-- Teitäkö kohtaan?

-- Niin, minua kohtaan, jonka tarkoitukset hän tunsi.

-- Ja teidän korkeutenne tarkoituksena oli...

-- Saada Diana rakastamaan itseäni.

-- Saadako hänet rakastamaan?

-- Niin, mutta etten missään tapauksessa käyttäisi väkivaltaa.

-- Ja sekö oli tarkoituksenne, armollinen herra? -- kysyi Bussy

ivallisesti hymyillen.

-- Epäilemättä, ja se tarkoitus minulla oli viimeiseen hetkeen asti,

vaikka Monsoreau koetti sitä kaikin mahdollisin verukkein vastustaa.

-- Armollinen herra, mitä te sanotte? Onko tuo mies siis tahtonut

pakottaa teitä häväisemään Dianan?

-- On.

-- Neuvoillaanko?

-- Kirjeillään. Haluatteko nähdä yhden niistä?

-- Ah! -- huudahti Bussy, -- voiko tätä kaikkea uskoa!

-- Odota hetkinen, niin saat nähdä. Herttua otti nyt pienestä

laatikosta esille kirjeen ja ojensi sen Bussylle.

-- Lue, -- sanoi hän, -- koskapa epäilet ruhtinaasi sanojen

todenperäisyyttä.

Bussy otti vapisevin käsin kirjeen ja luki:

'Armollinen herra. Teidän korkeutenne voi olla levollinen. Asia

järjestyy hyvin helposti, sillä nuori henkilömme matkustaa tänä

iltana kahdeksaksi päiväksi erään tätinsä luo, joka asuu Luden

linnassa. Mitä tuon nuoren tytön ennakkoluuloihin tulee, niin

vakuutan minä, että ne haihtuvat heti kun hän saa nähdä teidän

korkeutenne. Sillävälin olen minä toimessa... ja vielä tänä

iltana on hän oleva Beaugén linnassa.