_Bryant de Monsoreau_.'
-- No, mitäpä sanot siitä? -- kysyi prinssi, kun Bussy kahdesti oli
lukenut kirjeen läpi.
-- Minä sanon, että teitä palvellaan hyvin, armollinen herra.
-- Päinvastoin, minut on petetty.
-- Olette oikeassa: minä unohdin lopputuloksen.
-- Se konna! Hän on kuvitellut minulle, että tyttö olisi kuollut.
-- Tyttö, jonka hän teiltä varasti. Se oli alentava teko. Mutta,
-- lisäsi Bussy purevan ivallisesti, -- Monsoreaun kreiville antaa
anteeksi hänen rakkautensa.
-- Haa! Luuletko niin!
-- Hm, -- myhähti Bussy, -- minulla ei ole siihen nähden mitään
määrättyä mielipidettä. Minä luulen niin, jos tekin niin luulette.
-- Kerro nyt minulle, millä tavalla hän on menetellyt.
-- Hän on kuvitellut nuoren tytön isälle, että tyttö oli viety
pois teidän määräyksestänne. Hän saapui Beaugén linnaan tuoden
tytölle kirjeen Méridorin paroonilta. Suostutettuaan tytön lähtemään
mukaansa sulki hän hänet Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan
taloon, jossa hän, alituiseen pelotellen tyttöä teidän muka pahoilla
aikomuksillanne, sai viimein tytön pakotetuksi menemään avioliittoon
kanssaan.
-- Ja eikö tuo ole mitä inhottavinta halpamaisuutta? -- huudahti
herttua.
-- Se on vain räikeämpää kuin teidän oma menettelynne, -- vastasi
Bussy ujostelematta.
-- Haa, Bussy? Saatpa nähdä, enkö minä ole kostava.
-- Kostava! Teidän korkeutenne, sitä te ette tee.
-- Kuinka?
-- Ruhtinaat eivät kosta, armollinen herra. He rankaisevat. Teidän
tulee nuhdella Monsoreauta hänen halpamaisuudestaan ja rangaista
häntä siten, että annatte neiti Méridorille takaisin hänen entisen
vapautensa.
-- Kuinka se kävisi päinsä?
-- Ei mikään ole sen helpompaa: avioliitto on solmittu pakotuksesta,
sillä ei siis ole mitään lain voimaa. Purattakaa se. Silloin te,
armollinen herra, menettelisitte arvokkaan ylimyksen ja ylevämielisen
ruhtinaan tavoin.
-- Ahaa! -- virkkoi prinssi epäluuloisena. -- Mikä lämpö sanoissa!
Sinä siis olet erittäin huvitettu tästä asiasta?
Minäkö? En hituistakaan. Mutta mikä minua huvittaa, armollinen
herra, on se, ettei kenenkään tarvitsisi sanoa, että Bussy palvelee
uskotonta ruhtinasta ja kunniatonta miestä.
-- Hyvä on! Sinä saat nähdä. Mutta kuinka tämä avioliitto saataisiin
puretuksi?
-- Vallan helposti: käyttämällä tytön isän välitystä.
-- Mutta hänhän on Anjoussa?
-- Eipä olekkaan, armollinen herra. Hän on tyttärensä luona
Parisissa. Puhukaa hänen kanssaan, armollinen herra. Saakoon hän
teissä vihamiehen asemesta ystävän.
-- Milloin saan häntä tavata?
-- Heti kun pääsemme Parisiin.
-- Hyvä! Asia on ratkaistu, minä annan ruhtinaallisen sanani sen
vakuudeksi.
35.
Chicot ja kuningas.
Hiljaista oli Louvressa, sillä kello oli vasta yksitoista
aamupäivällä. Kaikki tahtoivat olla häiritsemättä kuningasta, joka
lepäili rasittavan pyhiinvaellusmatkan jälkeen.
Kaksi ratsastajaa saapui samaan aikaan, mutta eri tahoilta, Louvren
pääportille.
-- Ah! Herra Chicot! -- huudahti toinen.
-- Kas vaan, kreivi Bussy! -- vastasi jälkimäinen.
-- Te kai tulette tervehtimään kuningasta? -- kysyi Bussy.
-- Luullakseni tekin?
-- En. Minä tulen tapaamaan Anjoun herttuata. Tiedättehän, herra
Chicot, -- lisäsi Bussy hymyillen, -- ettei minulla ole onnea kuulua
kuninkaan suosikkeihin.
-- Se on kuninkaan vika eikä teidän. Bussy kumarsi.
-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko ystävällisesti tehdä
minulle pienen palveluksen?
-- Varsin mielelläni.
-- Hyvä on! Te saatte liikkua Louvressa missä haluatte, jota vastoin
minun täytyy jäädä eteissaliin. Olkaa senvuoksi hyvä ja ilmoittakaa
Anjoun herttualle, että minä olen täällä.
-- Anjoun herttua aikoo epäilemättä käydä tervehtimässä hänen
majesteettiaan. Miksi ette tule minun kanssani?
-- Minä pelkään saavani happamia silmäyksiä kuninkaalta.
-- Se kyllä ennen pitkää muuttuu, olkaa siitä varma.
-- Ahaa! Te olette siis ennustajakin, herra Chicot?
-- Välistä. Tulkaa siis, herra Bussy.
He menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun
herttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.
Henrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko
palvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo
oli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun
Chicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi
hyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.
-- No, kautta Jumalan! -- huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka
olikin olevinaan suuttunut, -- luulenpa, että siinä on Chicotin
lurjus, se karkuri!
-- Mitä sanot, poikani? -- virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta
tomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin,
jossa Henrikin oli tapana istua. -- Me kai unohdamme sen pienen
Puolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun
Puolan herrat esittivät koiria...
-- No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, -- sanoi Henrik.
-- Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.
-- Äh! -- murahti Chicot. -- Aina sinä valitat. Voisippa sinua,
saamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt,
mitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai
hallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai
miten?
-- Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?
-- Näyttääkö kansa kieltään, häh?
-- Hullu!
-- Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi!
Minä en huomannut teitä, herra Quélus.
-- Chicot, meistä tulee vihamiehiä.
-- Sanoppa myös, onko meidän taikka juutalaisten raha-arkuissa yhtään
rahaa? Se ei olisi lainkaan hullumpaa, sillä me tarvitsemme hiukan
huvittelua. Elämä tuntuu, kautta kunniani, kovin ikävältä!
Näin sanottuaan hän mielihalulla alkoi pistellä suuhunsa keltaisiksi
paistetuita pasteijoja.
Kuningas alkoi nauraa. Niin hän tavallisesti aina lopuksi teki.
-- No, -- sanoi hän, -- missäpä sinä olet ollut niin kauvan? Olen
etsityttänyt sinua Parisin kaikista pahamaineisista paikoista.
-- Oletko siis etsityttänyt myöskin Louvren?
-- Ehkäpä sinä kaiken lopuksi olet ollutkin katumusmatkoilla.
Ihan oikein. Olen hiukan tutkistellut uskontoa, nähdäkseni, missä
kunnossa se oli. Mutta se ei ollutkaan niin pian tehty. Olen saanut
kyllikseni munkeista. Hyi, moisia kurjia olentoja!
Tällöin astui sisään Monsoreaun kreivi ja tervehti kuningasta hyvin
kunnioittavasti.
-- Vai te se olette, herra ylihovijahtimestari, -- sanoi Henrik. --
Milloinka järjestätte meille komean metsästyksen?
-- Silloin kun teidän majesteettinne haluaa. Olen juuri saanut
tietää, että S:t Germainen-Layessa on runsaasti villisikoja.
-- Villisiat ovat kovin vaarallisia, -- puuttui Chicot puheeseen. --
Ellen väärin muista, oli Kaarle IX vähällä menettää henkensä eräällä
villisikametsästysretkellä, ja sitäpaitsi ovat metsästyskeihäät
raskaita ja tekevät rakkoja meidän hienoihin käsiimme. Eikö niin,
poikani?
Herra Monsoreau katsahti karsaasti Chicotiin.
-- Kuulehan, -- sanoi gascognelainen Henrikille, -- siitä ei ole
pitkää aikaa, kun sinun ylihovijahtimestarisi kohtasi suden.
-- Kuinka niin?
-- Koska hän minusta niin paljo muistuttaa sellaista eläintä.
Varsinkin on silmä hämmästyttävän yhdennäköinen.
Monsoreaun kreivi kalpeni vihasta ja virkkoi? -- Herra Chicot, minä
en ymmärrä narreja, kun en ole elänyt hovissa, ja tahdon saada teille
sanotuksi, että en pidä loukkauksista kuninkaani läsnäollessa,
kaikkein vähimmin ollessani täällä virka-asioilla.
No niin, hyvä herra, -- sanoi Chicot, -- te olette meidän hovimiesten
suora vastakohta. Meistä on viimeinenkin narritemppu ollut hyvin
hupainen.
-- Mikä narritemppu? -- kysyi Monsoreau.
-- Se että teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi. Te huomaatte
siitä, että vaikkei minun pikku Henrikkini olekkaan ihan niin suuri
narri kuin minä, on hän kuitenkin paljo suurempi hullu.
Monsoreau loi kamalan silmäyksen gascognelaiseen.
-- No, no, -- virkkoi Henrik, riitaa peläten, -- puhukaamme nyt
jostain muusta, hyvät herrat.
-- Puhutaan vaan, -- myönnytti Chicot, -- puhutaanpa vaikka Charterin
madonnasta ja hänen ansioistaan.
-- Ei mitään jumalattomuuksia, Chicot! -- huusi kuningas ankarasti.
-- Minäkö puhuisin jumalattomuuksia? -- puolustihe Chicot. Luulenpa,
että pidät minua kirkonpalvelijana etkä soturina!
Hyvä herra, -- sanoi Monsoreau hyvin hiljaa Chicotille, -- ettekö
haluaisi hiukan keskustella kanssani tuossa ikkunankomerossa?
Kuinka sellaista kysyttekään? Sen teen mitä suurimmalla mielihyvällä.
-- Mennään sitten syrjään.
-- Mielelläni, vaikka kauvas metsään, jos teitä vaan haluttaa.
-- Jättäkää nuo huomautuksenne: täällä ei niille voi kukaan nauraa,
-- virkkoi Monsoreau, mennen narrin seurassa ikkunankomeroon. -- Nyt
on meidän puhuttava totuutta, herra Chicot, herra hullu, herra narri.
Aatelismies, pankaa mieleenne, aatelismies kieltää teitä nauramasta
hänelle ja pyytää teitä ajattelemaan, ennenkuin määräätte kohtauksen
johonkin metsään, sillä siellä kasvaa koko joukko keppejä ja vitsoja,
ja ne kyllä kelpaavat toimittamaan saman tehtävän kuin nekin, joilla
Mayenne niin vakavasti teitä kuritutti.
Haa! -- sanoi Chicot ilman huomattavaa mielenliikutusta, vaikka hänen
tummat silmänsä salamoivatkin. -- Haa, hyvä herra! Te muistutatte
minulle siitä, mitä minä olen Mayennelle velkaa. Tahdotteko ehkä
saada minusta velkamiehen itsellenne, niinkuin minä olen hänen
velallisensa?
-- Käsittääkseni te, hyvä herra, unohdatte suurimman velkojanne.
-- Se väitteenne minua kummastuttaa, herra kreivi, sillä voinpa
kehua, että minulla on hyvä muisti. Kuka siis on tuo velkoja, jos
saan luvan kysyä?
-- Mestari Nicolas David.
-- Aa, mitä häneen tulee, niin te erehdytte, -- vastasi Chicot
kolkosti hymyillen. -- Hänelle en enää ole mitään velkaa. Hänen
saamisensa on maksettu.
Samassa saapui siihen kolmaskin ja puuttui keskusteluun. Se oli Bussy.
-- Kas, siinähän on herra Bussy, -- sanoi Chicot. -- Tulkaapas
minua hiukan auttamaan. Herra Monsoreau on, kuten näette, vetänyt
minut tänne syrjään ja tahtoo ahdistaa minua kuin hirveä. Sanokaa,
herra Bussy, hänelle, että hän erehtyy, että hän onkin tekemisissä
villisian kanssa ja että villisika hyökkää metsästäjän päälle.
-- Herra Chicot, -- puheli Bussy, -- luulenpa teidän menettelevän
väärin herra ylihovijahtimestaria kohtaan, jos otaksutte, ettei hän
pidä teitä sinä, mikä olette, nimittäin hyvänä aatelismiehenä. Hyvä
herra, -- jatkoi Bussy kreivin puoleen kääntyen, -- minulla on kunnia
ilmoittaa teille, että Anjoun herttua haluaa teitä puhutella.
-- Minuako? -- kysyi Monsoreau levottomasti.
-- Juuri teitä, hyvä herra, -- vastasi Bussy.
Monsoreau loi Bussyyn katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen
sielunsa pohjaan. Kreivi vain rauhallisesti hymyili.
Anjoun herttua odotteli vastaanottohuoneessaan, lueksien sitä
kirjettä, minkä lukijamme jo tuntevat. Kuultuaan oviverhojen
siirtyvän, luuli hän Monsoreaun tulevan ja kätki nopeasti kirjeen.
Bussy astui sisälle.
-- Armollinen herra, hän tulee heti.
-- Eikö hän epäile mitään?
-- No, mitäpä siitä, jos epäilisikin? kun te kerran olette hänet
vähäpätöisestä henkilöstä ylentänyt, niin voittehan tehdä hänet
jälleen vähäpätöiseksi.
-- Tietysti, -- vastasi herttua, katseessaan hajamielisyyden ilme,
niinkuin tavallisesti aina, milloin pontevuus tuli kysymykseen.
-- Näyttääkö hän teistä tänään vähemmän rikolliselta kuin eilen?
-- Sata kertaa enemmän. Hänen rikoksensa ovat sitä laatua, että ne
tuntuvat sitä suuremmilta, kuta enemmän niitä ajattelee.
-- Onhan asia, -- huomautti Bussy, -- sitäpaitsi ihan yksinkertainen.
Hän on petollisesti ryöstänyt nuoren, jalosukuisen tytön, hän
on kaikenmoisin petoksin ja keinoin, jotka ovat aatelismiehelle
arvottomia, pakottanut hänet kanssaan avioliittoon. Hänen täytyy
itsensä pyytää tuon avioliiton purkamista, tai on sitä pyydettävä
teidän hänen sijaansa.
-- Kyllä se on päätetty.
-- Ja isän ja tyttären nimessä on minulla teidän kunniasananne
takeena siitä?
-- On.
-- Pankaa mieleenne, että he tuskallisina odottavat teidän ja tuon
miehen välisen keskustelun tulosta.
-- Nuori tyttö tulee pääsemään vapaaksi, Bussy, minä sen sinulle
lupaan.
-- Ah! -- huokasi Bussy. -- Jos sen saatte aikaan, niin toimitte
todellakin ylevämielisen ruhtinaan tavoin.
Näin sanoen hän tarttui herttuan käteen, siihen käteen, jolla oli
päätetty niin monta väärää lupausta, ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Samassa kuului etuhuoneesta askelia.
-- Hän on nyt siinä, -- sanoi Bussy.
-- Tulkaa herra Monsoreau sisälle! -- huusi Frans niin ankaralla
äänellä, että Bussy luuli voivansa pitää sitä hyvänä merkkinä.
Tämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei
voinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun
kreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn
tervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi
sielunsa tunteet.
Bussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä.
Hän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään
huomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi,
odotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun
tulosta.
Riittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä
mielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain
lausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi
hän miehen kokonaankin lannistaa.
Äkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.
-- Ah! -- ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, -- herttua
pitää sanansa!
Mutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut.
Yht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta
kuului iloisia ääniä.
Bussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa
kahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut
hänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin
iloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.
Pian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau
oli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi
häntä ovelle asti ja lausui:
-- Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.
-- Hyvä ystävä! -- mutisi Bussy. -- Oi, mitä se merkitsee?
-- Siis, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- on asian julkiseksi
tekeminen nyt teidän korkeutenne mielestä parasta?
-- Niin on, -- vastasi herttua, kaikki tuo salakähmäisyys on vain
lapsellista.
-- Minä siis, -- virkkoi ylijahtimestari, -- esittelen hänet tänä
iltana hänen majesteetilleen.
-- Tehkää se pelkäämättä. Minä valmistan asiata jo edeltäkäsin.
Herttua kumartui sitten ihan lähelle ylihovijahtimestaria ja kuiskasi
jotakin tämän korvaan.
-- Se kaikki on toimitettu, armollinen herra, -- vastasi tämä.
Monsoreau kumarsi vielä kerran herttualle, joka nyt katsahti
ympärilleen, mutta ei huomannut Bussya, sillä tämä seisoi oviverhon
laskosten takana.
-- Hyvät herrat, -- sanoi Monsoreau, kääntyen aatelismiesten
puoleen, jotka kumartelivat! tälle uudelle, Bussyakin etevämmälle
suosikille, -- hyvät herrat, suvaitkaa minun ilmoittaa teille muuan
uutinen: hänen korkeutensa on antanut minulle luvan tehdä tunnetuksi
avioliittoni neiti Diana de Méridorin kanssa, ja saan minä kunnian
esitellä hänet tänä iltana hovissa.
Bussy horjui: vaikkakaan isku ei ollut odottamaton, oli se kuitenkin
niin valtava, että hän sen johdosta tunsi aivan kuin luhistuvansa
kokoon. Vaistomaisesti siirsi hän oviverhon syrjään. Hän seisoi nyt
herttuan kanssa kasvot vastatusten. He olivat kumpikin kalmankalpeat,
vaikkakin erilaisista syistä, ja he loivat toisiinsa katseen, joka
Bussyn puolelta ilmaisi halveksumista ja Anjoun herttuan puolelta
kauhua.
Monsoreau tunkeutui aatelismiesjoukon läpi, joukon, josta sateli
hänelle kohteliaisuuksia ja onnitteluja.
Bussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä
hänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea
oven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.
Bussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi
vaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin
koneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa
hillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän
huomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi
tehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle,
hyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen
kadulle päin.
Parooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta.
He näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä.
Diana oivalsi kaiken ja parkasi. -- Rouva, -- huusi Bussy, --
halveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa,
ja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada
jotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani.
Hyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen
laillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja
teidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen
houkkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra
parooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.
Ja niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä
kuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta
mielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti
sitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi
pois kuin kauhuaherättävä henkinäky.
_Ensimäisen osan loppu._