Rouva Saint-Luc -- sillä hänpä se juuri olikin -- kumartui

miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon

oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä

syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.

-- Ah! -- huudahti Saint-Luc. -- Miten suloista onkaan tuntea

olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?

-- Minäkö? -- vastasi tuo nuori nainen reippaasti. -- En milloinkaan!

Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli

epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä

en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin

opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa,

niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä

kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain

metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin

eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin

Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?

-- Minäkö vapaa?

-- Niin, tietysti. Mieshän...

-- Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut

kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut

sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan,

kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:

-- Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun

kanssani. -- Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun

ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset

kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää,

enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka

nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne,

luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut!

Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on,

kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan

itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.

-- Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? -- huomautti

nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. -- Entä jos meidät

teljetään Bastiljiin?

-- Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, -- vastasi Saint-Luc.

-- Niin, -- myönnytti Jeanne, -- kai me säilymme turvassa. Jos sinä

tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat

polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten

lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä

tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain

haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä

rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.

-- Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua

rakastanut.

-- Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on

aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä

ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me

tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian

on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei

siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen

ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon

voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus

ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme

asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän

sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun

hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on

suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.

-- Se on oleva ihanaa, -- sanoi Saint-Luc, -- mutta minusta tuntuu

siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.

-- Mistä niin? Frans I:stäkö?

-- Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon

maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin...

-- Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä

sinun vaimosi!

-- Ah, todellakin, niinhän se onkin! -- myönnytti Saint-Luc.

-- Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! -- jatkoi Jeanne.

-- Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku

paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.

-- Rientäkäämme, Jeanne, -- kiirehti Saint-Luc.

-- Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.

He kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin

he pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein

täydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana

päivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui

Guecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana

iltana ehtisivät Méridorin linnaan.

Saint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi

kuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen,

väliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan,

jossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt

heidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä

ja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä,

tahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään

sängystään ojennellen mutissut:

-- Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?

Mutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia

eivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik

III mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Luc. -- Rajuilma onkin nyt sen sijaan

kohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin -- ja ehkäpä

juuri senvuoksi, että hän on hullu --, oli antanut minulle niin

mainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että

tulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.

Äkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen

käsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn

tapaista.

-- Katsoppas: -- huusi Jeanne.

Saint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka

matkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.

Tuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä,

joko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista

mielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli

teeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.

-- Meidän on paettava, -- virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.

-- Ei, -- vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta

huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. -- Ei ole tarpeen.

Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen,

eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa

sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa

matkaamme.

-- Mutta entä jos hän pysähtyy?

-- No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa

olemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.

-- Olet oikeassa, -- vastasi Jeanne, -- ja on väärin, että minä

pelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.

-- Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään

parasta, että pakenemme metsään, -- jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan

vielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli

päästänyt ratsunsa täyteen neliseen, -- sillä hänen hattunsa nauha ja

hänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.

-- Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?

-- Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken

leikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin

ettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne,

kyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta

korkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.

-- Niin, joutukaamme, -- myönnytti nuori rouva ja värisi kuin

haavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi

erota miehestään.

Mutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin

tiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja

hieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.

-- Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! --

huudahti nuori rouva.

-- Kautta kunniani, -- virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, --

jos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä

jos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa

tuokiossa.

-- Hän pysähtyy, -- huomautti Jeanne.

-- Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, -- lisäsi Saint-Luc, -- ja

tulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.

-- Odotappas! -- virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. -- Minusta

tuntuu siltä, että hän huusi.

Sidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo

tuntematon mies metsään ja huusi:

-- Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä!

Olen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän

toki, pikku herra palvelija! -- jatkoi tuntematon. -- Te olitte

unohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön!

Nainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän

olisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää

antako minun juosta tällä lailla!

-- Minäpä tunnen tuon äänen! -- huudahti Saint-Luc.

-- Ja hän mainitsi minun äitini nimen.

-- Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?

-- Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut

muistaa, mihin sen olin jättänyt.

-- Oo, sehän on Bussy, meidän ystävämme! -- huudahti Saint-Luc ja

riensi tulijaa vastaan.

-- Saint-Luc! En siis erehtynytkään, -- virkkoi Bussy iloisella

ja soinnukkaalla äänellään ja yhdellä harppauksella loikkasi

vastanaineiden luo. -- Hyvää päivää, hyvä kreivitär! -- jatkoi hän

nauraen ja ojensi Jeannelle esineen, jonka tämä tosiaankin oli

unohtanut Courvillen majataloon.

-- Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? --

kysäsi Jeanne hymyillen.

-- Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa

niin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin

teidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette

matkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini,

oivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut

ajaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.

-- Siis vain sattuma, -- virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan

epäili, -- on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän

kanssamme?

-- Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, -- vastasi Bussy.

Viimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään

tuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman

hymyilynsä.

-- Siis tekin olette matkalla? -- kysyi Jeanne.

-- Matkalla olen, -- vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.

-- Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon

joutumisen vuoksi.

-- Eipä paljo puutu!

-- Mihin sitten matka?

-- Angersiin päin. Entä teillä?

-- Sinne meilläkin.

-- Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä,

ja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa

esi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin

teidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.

-- Ah, herra Bussy, -- sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, --

menkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme.

Minä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan

rakastaa toisiaan.

Näin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin

vaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- minä epäilen sellaista

onnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla

etuoikeuksilla naimisiin.

-- Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.

-- Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, -- vastasi Bussy huoaten, --

niin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.

-- No niin, -- virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä,

-- sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi

turvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä

vielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt

kiellätte.

-- Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, --

vastasi Bussy, taaskin huoaten, -- minä vain väitän, ettei se autuus

tule minun osakseni.

-- Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? -- toisti rouva

Saint-Luc.

-- Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan

kieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin

silloin suostun.

-- Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt

jäädä poikamieheksi.

-- Ehkäpä.

-- Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa

ette saa mennä naimisiin?

-- Arvatkaa, herra kreivi, -- virkkoi Bussy, -- ja pyytäkää

vaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.

-- Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin

kuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.

-- Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen

tunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos

ovat minulle mustasukkaisia.

-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli

juuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. -- Mutta

samantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän

omanne.

-- Sen myönnän, -- vastasi Bussy.

-- Rakkaudestako vaiko jostain oikusta se johtuu? -- kysyi Jeanne.

-- Äärettömästä rakkaudesta, hyvä rouva.

-- Minä teen teidät terveeksi: minä toimitan teidät naimisiin,

niinkuin jo sanoin.

-- Sitä minä epäilen.

-- Ja minä teen teidät niin onnelliseksi kuin miksi te yleensä

ansaitsette tulla.

-- Äh, hyvä rouva. Ainoa onneni nykyisin on saada olla onneton.

-- Minä olen kovin itsepäinen, sen sanon teille jo edeltäpäin, --

vakuutteli Jeanne.

-- Olen sitä minäkin, -- vastasi Bussy.

-- Teidän täytyy taipua, kreivi.

-- Kuulkaapas, hyvä rouva, -- virkkoi nyt tuo nuori mies. --

Matkustakaammepa nyt yhdessä hyvinä ystävinä. Ensinnäkin me, jos

suvaitsette, ratsastaa karahutamme pois tältä hietamaalta ja sitten

valitsemme majapaikaksemme tuon soman pikku kylän, joka näkyy tuolta

kauvempaa.

-- Niin, sen tai jonkin muun.

-- Samapa se, minulle se on ihan yhdentekevää.

-- Tuletteko siis meidän mukanamme?

-- Tulen, siksi kun saavun sinne, jonne aion, ellei teillä

puolestanne ole mitään sitä vastaan.

-- Päinvastoin. Mutta vielä parempi olisi, että tulisitte sinne,

mihin me aiomme.

-- Ja mihin sitten?

-- Méridorin linnaan.

Veri kohosi Bussyn kasvoille ja virtasi sitten takaisin sydämeen. Hän

meni niin kalpeaksi, että olisi paljastanut itsensä, ellei Jeanne

siinä samassa olisi hymyillen katsahtanut mieheensä.

-- Vai Méridorin linnaan, hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, toinnuttuaan

sen verran, että kykeni hyvin lausumaan sen nimen. -- Mikä linna se

on, jos saan luvan kysyä?

-- Se on maatila, jonka muuan hyvä ystäväni omistaa, -- vastasi

Jeanne.

-- Teidän hyvä ystävänne... joka... joka nytkin oleksii maatilallaan?

-- jatkoi Bussy.

-- Tietenkin, -- vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön

niistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa

Méridorin linnassa oli sattunut. -- Ettekö sitten koskaan ole

kuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia

ylimyksiä, ja...

-- Ja...? -- toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi

lauseensa.

-- Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä,

mitä maa milloinkaan on päällään kantanut?

-- En, hyvä rouva, -- vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua

mielenliikutuksesta.

Ja sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti

mieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä

kumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin,

jotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat

vastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.

Olikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa.

Mahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus.

Saint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää,

että Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.

-- Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? -- kysyi Bussy.

-- Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että

vietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken

mainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?

-- Tulen, hyvä rouva.

-- No, -- virkkoi Jeanne, -- se on jo askeleen ottamista lähemmäs

sitä autuutta, jota teille ehdotin.

Bussy kumarsi. Hetkisen olivat he kaikki ääneti. Mutta Bussy, joka

vielä halusi saada yhtä ja toista tietää, rohkaistui vihdoin tekemään

muutamia kysymyksiä.

-- Millainen mies on se parooni Méridor, josta te puhuitte?

-- Täydellinen ylimys, entisajan ritari.

-- Kenen kanssa hänen tyttärensä on naimisissa? -- kysyi nyt Bussy,

koettaen saada ääneensä mahdollisimman varmaksi.

-- Dianako naimisissa?

-- Mitä kummallista siinä olisi?

-- Ei mitään. Mutta Diana tietystikään ei ole naimisissa, sillä

silloin olisin minä siitä ensimmäisenä saanut tiedon.

Tuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.

-- Neiti Méridor on siis isänsä luona? -- kysyi hän.

-- Niin toivomme, -- vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten

vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän

hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.

-- Ah, katsokaapas tuonne! -- huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi

satulassaan. -- Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra

kreivi?

-- Näen, näen, -- vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen

valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. -- Kyllä minä näen.

Se on siis Méridorin linna.

Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle

mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella

sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.

Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään

tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet

jo melkein toivomaan.

24.

Lapseton ukko.

Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.

Bussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville

ystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut

pois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi,

olisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi

tietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän

ei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan,

sillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja

viittauksia.

Sitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona

henkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni

Méridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun

herttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä,

missä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei

hetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja,

vaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä

ja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut,

kaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.

Niinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka

pysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden

piirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa

ja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä

kunnioitusta.

Ja niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta

tarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn

tunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi

siitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä

mainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän

maalaistytön.

Senvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta

hämmästyksestä.

Kuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin,

että kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden

saapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän

ennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta

näkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi

tukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.

Kaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään

rintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:

-- Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?

-- Minä! Minä, paras parooni Augustin, -- kajahti nuoren rouvan

reipas ääni.

Mutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli

odottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.

-- Te, -- virkkoi hän, -- te? Minä en näe mitään. Ken te sitten

olette?...

-- Voi hyvä Jumala! -- huudahti Jeanne. -- Ettekö sitten enää minua

tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni...

-- Antakaa anteeksi, -- lausui ukko, -- mutta en enää näe juuri

lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät

liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.

-- Ah, rakas parooni, -- virkkoi nyt nuori rouva, -- huomaanpa

todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten

olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun,

siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.

-- Saint-Luc! -- toisti ukko. -- Minä en tunne teitä.

-- Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.

-- Ah, hyvä Jumala! -- huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada

rautaporttia auki.

Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta,

jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon

vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi,

huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi

vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko

itki.

-- Ukko itkee ilosta, -- ajatteli hän. -- Ah! Sydänhän on aina niin

nuori.

-- Tulkaa, -- virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.

Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni

hitain askelin linnaan, koirat perässään.

Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa

oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut

verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat,

joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi

katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut

linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin

halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän

paroonin käteen ja kysäsi:

-- Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan

täällä kotona?

Ukko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa

kauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:

-- Diana!

Tuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät

surkean ulvonnan.

Bussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä

tämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä

takaisin.

-- Diana! -- toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa

ymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. -- Ettekö siis tiedä...?

Hän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.

-- Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? -- huusi Jeanne

hämmästyksissään.

-- Diana on kuollut! -- vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi

kätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne

saakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli

sitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen

muiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.

-- Kuollut! -- huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.

-- Kuollut! -- toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.

-- Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi

kuollut! -- ajatteli Bussy.

-- Kuollut! Kuollut! -- toisteli parooni. -- He ovat hänet surmanneet!

-- Voi, vanhaa ystävääni! -- änkytti Jeanne ja puhkesi tuon

surusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen

menehtymästä.

-- Mutta vaikka niinkin on, -- virkkoi ukko vaivaloisesti ylös

kompuroiden, -- vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä

vierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.

Jeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat

perässä.

Salonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti,

muutamaan nojatuoliin.

Jeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi

kysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan,

aivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut

uskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei

käsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.

Parooni täytti itsestään hänen toivomuksensa kysymällä:

-- Sinähän, paras Jeanne, sanoit olevasi naimisissa. Onko tämä herra

sinun miehesi?

Tätä sanoessaan parooni osotti Bussya.

-- Ei, parooni Augustin, -- vastasi Jeanne. -- Tämä toinen on kreivi

Saint-Luc.

Saint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti

häntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän

loi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:

-- Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko

hän sinun omia sukulaisiasi?

-- Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on

Clermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun

herttuan seuralainen.

Nämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti

Bussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän

uhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän

huokauksen.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Jeanne.

-- Tunteeko parooni teidät? -- kysäsi Saint-Luc Bussylta.

-- Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, -- vastasi

Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen

Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.

-- Haa! -- Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! -- sanoi

parooni. -- Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen,

ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä

minun edessäni!

-- Onko hän hullu? -- kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan,

katsellen kummastuneena paroonia.

-- Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, -- vastasi Jeanne

väristen.

Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin

ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen,

kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä

vastannut sanaakaan.

-- Niin, tuo villipeto, -- jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän

menevän sekaisin, -- tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!

-- Isä parka! -- mutisi Bussy.

-- Mutta mitä hän sanookaan! -- huudahti Jeanne kysyvä ilme

katseessaan.

-- Ettekö sitten tiedä, -- jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja

Saint-Luc'in käsiin, -- ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on

surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun

lapseni, minun tyttäreni!

Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että

kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.

-- Hyvä parooni, -- virkkoi nyt rouva Saint-Luc, -- vaikkapa niinkin

olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei

teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä

mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs,

hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän

itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi

aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa!

meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on

tapahtunut.

-- Ettekö siis tiedä mitään? -- kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.

Tämä kumarsi vaieten,

-- Ah, hyvä Jumala! -- huokasi Jeanne. -- Eihän siitä ainoakaan

ihminen mitään tiedä.

-- Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä!

Mutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä

kenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun

minun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko

maailma häntä surra.

-- Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, -- kehotti Jeanne.

-- No niin, -- lausui parooni nyyhkyttäen. -- Tuo halpamainen

ruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja,

huomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet

Beaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin

halvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi

mieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan

hänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.

Jeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä

jonkinlaisella kauhulla.

-- Ah, kreivi Bussy! -- huudahti Saint-Luc. -- Sehän on kauheata!

Teidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän,

kuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!

Mutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen,

astui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.

-- Herra parooni, -- lausui hän, -- tahdotteko suoda minulle kunnian

saada keskustella kanssanne kahdenkesken?

-- Ah! Tehkää se! -- huudahti Jeanne.

-- Puhukaa, hyvä herra, -- lausui parooni vavisten.

Bussy kääntyi nyt Saint-Luc'in ja tämän vaimon puoleen, loi heihin

merkitsevän silmäyksen ja virkkoi:

-- Suostumuksellanne, hyvät ystävät, pyydän saada jäädä kahdenkesken

paroonin kanssa.

Saint-Luc puolisoineen poistui salongista. Kun ovi oli heidän

mentyään sulkeutunut, lähestyi Bussy paroonia ja kumarsi syvään.

-- Herra parooni, -- lausui hän, -- te olette äsken minun kuulteni

syyttänyt sitä ruhtinasta, jonka palveluksessa minä olen, ja tuon

syytöksen olette tehnyt niin ankarassa muodossa, että minä olen

pakotettu pyytämään selitystä.

Ukko teki halveksumista osottavan liikkeen.

-- Oi, älkää käsittäkö väärin minun kunnioittavia sanojani. Minä

pyydän syvimmästi osaaottaen ja toivoen voivani lieventää teidän

tuskaanne, herra parooni, että kertoisitte minulle yksityiskohdittain

sen surullisen tapahtuman, josta äsken mainitsitte kreivi ja

kreivitär Saint-Lucille. Selittäkää: onko asia tosiaankin niinkuin

luulette ja onko jo kaikki toivo mennyttä?

-- Hyvä herra, -- vastasi ukko, -- minä tosiaankin toivoin hetkisen.

Muuan ylevämielinen ja oikeuttarakastava ylimys, Monsoreaun kreivi,

rakasti tytär parkaani ja seurasi hänen vaiheitansa.

-- Monsoreaun kreivi! Voisitteko ehkä selittää minulle, millaista

hänen käyttäytymisensä tässä asiassa on ollut?

-- Ah, hän käyttäytyi jalosti ja arvokkaasti, sillä Diana oli

hylännyt hänen kosimistarjouksensa! Siitä huolimatta hän ensimäisenä

kertoi minulle herttuan halpamaisista suunnitelmista. Juuri hän

minulle neuvoi, miten voisin tehdä ne tyhjiksi. Pelastaakseen

tyttäreni teki hän vain yhden ainoan vaatimuksen, joka yhä enemmän

paljasti hänen luonteensa jalouden: hän pyysi näet, että jos hänen

onnistuu pelastaa Diana herttuan käsistä, saada Diana puolisokseen,

niin että hän, nuori, toimelias ja rohkea kun oli, paremmin voisi

suojella häntä tuon mahtavan ruhtinaan ahdisteluilta, joille hänen

isä raukkansa ei mitään mahtanut. Minä suostuin siihen ilomielin,

mutta -- sen pahempi -- se oli turhaa. Hän saapui liian myöhään

ja sai todetuksi vain sen, että Diana parka kuoleman kautta oli

pelastautunut häpeästä.

-- Eikö Monsoreaun kreivi ole antanut itsestään mitään tietoa tuon

onnettoman tapauksen jälkeen? -- kysyi Bussy.

-- Tuosta kauheasta tapahtumasta on kulunut ainoastaan yksi kuukausi,

ja tuo onneton ylimys ei kaiketikaan ole tahtonut näyttäytyä minulle,

kun hänen jalot suunnitelmansa kerran raukesivat tyhjiin.

Bussy painoi surullisena päänsä alas. Kaikki oli hänelle nyt

selvillä. Hän oivalsi nyt, millä tavoin Monsoreaun oli onnistunut

ryöstää tuo nuori tyttö ruhtinaalta ja miten Monsoreau pelkäsi

prinssin saavan selville, että tytöstä oli tullut hänen vaimonsa.

Tuon pelon vuoksi oli sitten Monsoreaun täytynytkin kuvitella tytön

isä raukalle, että tyttö olisi kuollut.

-- Mitä aiotte sanoa, herra kreivi? -- kysyi ukko, huomattuaan nuoren

miehen otsan synkistyvän.

-- Hyvä parooni, -- vastasi Bussy. -- Minä olen Anjoun herttualta

saanut toimekseni saattaa teidät Parisiin, sillä hänen korkeutensa

haluaa tavata teitä.

-- Tavata minua! -- huudahti parooni. -- Pitäisikö minun joutua

näkemään tuo mies kasvoista kasvoihin! Mitäpähän sillä murhamiehellä

olisi minulle sanomista?

-- Ken tietää? Ehkäpä hän tahtoo puhdistaa itsensä.

-- Ja vaikkapa hän voisikin itsensä puhdistaa, -- huudahti ukko, --

niin onhan tyttäreni kuitenkin kaikitenkin kuollut! Ei, kreivi Bussy,

ei! Minä en lähde Parisiin.

-- Herra parooni, -- sanoi Bussy vakaalla äänellä, -- sallikaa että

olen itsepäinen. Velvollisuuteni on saattaa teidät Parisiin, ja juuri

sitä varten olen tänne tullutkin.

-- No niin! Minä lähden sinne! -- huudahti ukko vihasta vavisten. --

Mutta voi niitä, jotka ovat tehneet minut onnettomaksi! Kuninkaan

on kuultava minun valituksiani, ja ellei hän sitä tee, niin vetoan

minä Ranskan kaikkiin ylimyksiin. Unohdinpa, -- mumisi hän, -- tässä

tuskassani, että minulla on käsissäni muuan ase, jota vielä en ole

lainkaan käyttänyt. Niin, herra kreivi, minä lähden mukaanne.

-- Ja minä, herra parooni, -- virkkoi Bussy tarttuen hänen

käteensä, -- toivotan teille sitä kärsivällisyyttä, sitä tyyneyttä

ja arvokkuutta, mitä jokaisen kristityn tulee osottaa. Jumalan

laupeus jaloja sydämiä kohtaan on loppumaton, ettekä te vielä

tiedä, mitä hän ehkä on teidän varallenne varannut. Pyydän vielä,

että te ette siihen päivään saakka, jona tuo laupeus ehkä ilmenee,

pidä minua vihollisenanne, sillä te ette aavista, mitä minä tulen

teidän hyväksenne tekemään. Huomenna me siis, herra parooni, jos

suvaitsette, päivän vaietessa lähdemme matkalle.

-- Minä suostun, -- vastasi ukko ja tuli vasten tahtoaankin

liikutetuksi siitä lämmöstä, millä Bussy lausui nuo viimeiset

sanansa. -- Siihen saakka, lienettepä sitten ystävä tai vihamies,

olette te minun vieraanani, ja minä saatan teidät huoneeseenne.

25.

Talo Saint-Antoinen kadun varrella.

Kreivi ja kreivitär Saint-Luc eivät olleet tointua hämmästyksestään.

Bussy oli saanut parooni Méridorin lähtemään Parisiin!

Aamun tultua otti parooni jäähyväiset vierailtaan ja pyysi heidät

jäämään linnaan. Mutta kun se Saint-Lucista ja hänen puolisostaan

tuntui epämiellyttävältä, päättivät he mahdollisimman pian lähteä

Méridorista ja siirtyä läheisyydessä olevaan Brissacin linnaan.

Bussy ei tarvinnut pitkää aikaa omituisen esiintymisensä

esittämiseen. Hän kuiskasi muutamia sanoja nuoren kreivittären

korvaan. Tämän katse heti hyvin omituisesti kirkastui.

Ukko ei ollut siitä mitään huomannut. Katsellen esi-isiensä linnaa

hyväili hän koneellisesti koiriansa ja antoi liikutetulla äänellä

eräitä määräyksiä palvelijoillensa jotka näyttivät alakuloisilta ja

surullisilta. Noustuaan sitten vanhan lempiratsunsa selkään viittasi

hän kädellään Méridorin linnalle jäähyväiset ja läksi ratsastamaan

sanaakaan sanomatta.

Iskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli

siinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän

erotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:

-- Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin

luvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin

juuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.

Matkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta

huomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää

ukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä

onnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat

Parisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat,

mitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:

-- Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani

kuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton

tänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.

-- Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- tulette

te arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.

Matkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.

-- Minne me nyt menemme? -- kysyi ukko. -- Louvreen kaiketikkin?

-- Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, -- virkkoi

Bussy, -- niin että voitte hetkisen levähtää.

Kreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä

herraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt

sisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten

hän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että

häntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen

katoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli

ollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen

luuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien

uhriksi.

Ainoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti

Bussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein

palatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.

Niinpä saapui hän kerrankin tuollaiselta salaperäiseltä retkeltään

ja sattui pääsemään palatsiin juuri siinä samassa kun palatsin piha

kajahteli kreivin saapumista ilmaisevista ilohuudoista.

-- Olette iloisia nähdessänne minut elossa, -- virkkoi Bussy. --

Kiitos siitä! Ette kaiketi usko, että minä itse olen nyt tässä, vaan

että se on minun varjoni. Mutta uskokaahan kuitenkin, että minä se

sittenkin olen. Auttakaa nyt heti tätä herraa alas hevosen selästä ja

pankaa tarkoin mieleenne, että minä pidän häntä suuremmassa arvossa

kuin jotain ruhtinasta.

Bussy itse saattoi vanhuksen rappuja ylös ja osotti hänelle paljon

enemmän huomaavaisuutta kuin mitä hän itse oli saanut osakseen

Méridorin linnassa. Vanha parooni tunsi suurta mielihyvää tämän

hyväntahtoisen kohteliaisuuden johdosta. Ystävällisesti hymyillen

tarttui hän siihen kullattuun pikariin, jossa kreivi itse ojensi

hänelle tervetuliaisjuoman.

-- Kiitos, kiitos, hyvä herra, -- sanoi ukko. -- Mutta emmekö jo pian

lähde sinne mihin aiomme?

-- Kyllä, hyvä parooni, aivan pian. Olkaa ihan levollinen, sillä tuo

tapahtuva kohtaus tuottaa minulle yhtä paljo iloa kuin teillekin.

-- Mitä te tarkoitatte, kreivi, ja mistä johtuu se, että te miltei

aina puhutte minulle arvoituksilla?

-- Minä sanon teille, herra parooni, että on olemassa laupias

kohtalo, ja että me nyt olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin minä

teidän nimessänne voin kääntyä tuon kohtalon puoleen.

Kummastellen katseli parooni Bussya. Mutta Bussy teki kädellään

kunnioittavan liikkeen ikäänkuin sanoakseen: minä palaan hetken

kuluttua. Sitten hän riensi ulos.

Niinkuin hän arvasi, oli Remy oven takana. Bussy tarttui heti tuon

nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet mukanaan muutamaan kamariin.

-- No, paras Hippokrates, miten pitkälle ovat asiamme kehittyneet?

-- Mitkä asiat?

-- Helkkari, tietenkin S:t Antoinen kadun asiat!

-- Luulen, että olemme päässeet ylen tärkeään kohtaan, ainakin teidän

mielestänne, armollinen herra: minulla näet ei ole mitään uutta

kerrottavana.

Bussy hengitti helpommin.

-- Eikö siis mies ole palannut takaisin? -- kysyi hän.

-- On kylläkin. Mutta onnistumatta. Tähän juttuun kuuluu isäkin,

joka kaikesta päättäen tulee tekemään asiassa päätöksen, ja tuota

poissaolevaa henkilöä näytään joka päivä odotettavan.

-- Hyvä on! -- virkkoi Bussy. -- Mutta kuinka olet saanut kaiken tuon

tietoosi?

-- Tehän ymmärrätte, armollinen herra, -- vastasi Remy avomielisesti,

-- ettei minulla teidän poissaolossanne ollut mitään tekemistä

lääkärinä, mutta olen koettanut toisella tavalla käyttää vapauttani

teidän hyväksenne.

-- No kerroppa sitten: mitä olet tehnyt? Kerro paras Remy. Olen

pelkkänä korvana koko mies.

-- Nähkääs, teidän matkustettuanne vuokrasin pikku huoneen S:t

Antoinen ja S:te Catherinen katujen kulmauksesta, ja siitä saatoin

pitää silmällä tarkoittamaamme taloa. Mutta pianpa sainkin selville,

että minun täytyi käyttää vieläkin tehokkaampia keinoja.

-- No?

-- Minä... minä rakastuin.

-- Hm! -- myhähti Bussy voimatta käsittää, mitä hyötyä hänellä

saattoi olla Remyn rakkaudesta.

-- Asia on niinkuin olen teille sanonut, -- toisti nuori tohtori

vakavana. -- Minä rakastuin kuin hullu.

-- Keneen?

-- Gertrudiin.

-- Gertrudiinko? Monsoreaun kreivittären kamaripalvelijaanko?

-- Juuri häneen, kamarineitoseen. Minä en ole mikään aatelismies,

niin että minun olisi lupa rakastua ylhäisiin naisiin.

-- Remy parka, -- sanoi Bussy, -- ole varma siitä, että pidän

uskollisuuttasi suuressa arvossa. Mutta jatka!

-- Niin, armollinen herra, vastasi Remy. -- Lähemmin ajatellen ei

siinä sittenkään ole niin paljon valittamista. Gertrud on ylen

siivo tyttö, kahta tuumaa minua pitempi, ja hän jaksaisi varsin

helposti tarttua minua kaulukseen ja pidellä minua suoralla kädellä

koholla, mikä osottaa, että tytöllä on verrattain hyvin kehittyneet

käsivarsilihakset. Se on aikaansaanut minussa häntä kohtaan

kunnioituksen, josta hän on mielissään. Ja kun minä aina myönnyn

hänen puheisiinsa, niin ei meille synny koskaan väittelyä. Hänellä on

lisäksi eräässä suhteessa ihailtavaa nerokkuutta: hän kertoo asiat

mainion hyvästi.

-- Vai niin hän tekee!

-- Niin. Minä saan häneltä tietää kaiken mitä talossa tapahtuu...

Hm, mitähän te, herra kreivi, siitä sanotte? Luullakseni ette ole

pahoillanne saadessanne eräitä tietoja siltä taholta.

-- Paras Remy. Sinä olet hyvä henki, jonka sattuma tai kohtalo on

minulle lähettänyt. Olet siis hyvissä väleissä Gertrudin kanssa?...

-- Olen, se on vallan varmaa, -- vastasi Remy ja oli olevinaan asian

johdosta kovin ylpeä. -- Eilen illalla käväsin hänen luonaan ja

puhelin hetkisen.

-- Miten pääsit niin pitkälle?

-- Päivää sen jälkeen, kun olin muuttanut mainitsemaani pieneen

kamariin, odottelin pikku-portilla, että sydämeni valittu menisi

ostoksilleen torille, missä hän tavallisesti käy joka aamu kahdeksan

ja yhdeksän välillä. Kymmentä yli kahdeksan näin hänen tulevan ulos

ja heti riensin häntä vastaan.

-- Tunsiko hän sinua enää?

-- Tunsi. Hän päästi huudon ja alkoi juosta tiehensä. Minä nelistin

perässä ja minun oli ylen vaikea saada häntä kiinni, sillä hän

luikerteli taitavasti kuin paholainen, mutta olivatpa helmukset

kuitenkin hieman tiellä.

-- Jesus! -- parkaisi tyttö.

-- Pyhä neitsyt! -- kirkaisin minä.

Tämän huutoni vuoksi sai hän kaiketikin minusta hyvän ajatuksen. Joku

toinen minua pakanallisempi olisi varmaankin huudahtanut "helkkaria"

tai "pirun vietävää."

-- Tohtori! -- virkkoi hän.

-- Ihanainen kamarineitoseni! -- sanoin minä. Silloin hän hymyili.

Mutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:

-- Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.

-- Mutta minäpä tunnen teidät, -- huudahdin minä. -- Sillä minä elän

vain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen

muuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani

S:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen

muuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät.

Ja jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan

jonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua

entisestä asunnostani, vaan uudesta.

-- Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.

-- No, näettehän nyt, että olen oikeassa! -- vastasin minä. -- Ja

sillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.

-- Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?...

-- Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla... Gertrudin

rakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa.

Ja minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska

olen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.

-- Mutta entäpä jos hän epäilee?...

-- Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki

soveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten

miesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt

häneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?

-- Mikä isäntämme? -- kysyi tyttö.

-- Se nuori herra, jonka haavat minä sidoin teidän luonanne.

-- Ei hän ollut minun isäntäni, -- vastasi siihen tyttö.

-- Oo, antakaa anteeksi! Minä otaksuin niin... vain ajattelin... --

jatkoin sitten juttuani.

Oi, hyvä Jumala, ei hän ollut isäntä, -- vastasi tyttö minulle

huoaten. -- Se nuori mies parka oli meille vallan outo. Olemme

nähneet hänet ainoastaan yhden kerran sen perästä.

-- Tiedättekö edes hänen nimeänsä? kysyin minä.

-- Tiedämmepä kyllä.

-- Kaiketi olette sen kuullut ja myös unohtanut?

-- Eipä niinkään. Ei sellaista nimeä unohdeta.

-- Kuka hän sitten oli?

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan kreivi Bussystä?

-- Helkkari, -- vastasin minä, -- Bussystäkö, urhoollisesta

Bussystäkö?

-- Niin juuri, sillä se oli hän.

-- Entäs naishenkilö?

-- Emäntäni on naimisissa, hyvä herra.

-- No, saahan silti olla naimisissa ja uskollinen ja kuitenkin joskus

ajatella jotain kaunista nuorta miestä, jonka on sattunut näkemään...

etenkin silloin kun tuo nuori mies on haavoittunut.

-- Ollakseni vilpitön, -- virkkoi Gertrud, -- en minäkään voi

väittää, että emäntäni ei häntä ajattelisi.

Bussy kovin punastui.

-- Me puhelemmekin hänestä kahdenkesken ollessamme, -- jatkoi sitten

Gertrud.

-- Kelpo tyttö! -- huudahti kreivi.

-- No, mitäpä te hänestä sanotte? -- kysyin minä vuorostani.

-- Minä kerron hänen urotöistään, mikä onkin helppoa, sillä eihän

Parisissa muusta puhutakkaan kuin niistä miekanpistoista, joita hän

antaa ja saa. Olenpa emännällekin opettanut muutaman muodissa olevan

pikkulaulun.

-- Ah, minä tiedän! -- vastasin. -- Eikö se kuulu tällä tavalla:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton

ja uljas ja rohkea on.

Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,

ei petä hän, vaikkapa horjuis maa."

-- Mainiosti! huudahti Gertrud. -- Emäntäni ei milloinkaan laula

mitään muuta laulua kuin tuota.

Bussy pudisti nuoren lääkärin kättä. Omituinen autuuden väristys

tuntui hänen suonissaan.

-- Ja onko tuossa nyt kaikki, mitä sinulla on kerrottavaa? -- kysyi

hän. Ihminenhän on haluissaan täyttymätön.

-- Kaikki on siinä, armollinen herra. Mutta ennen pitkää saan kyllä

enemmänkin tietää. Eihän, kissa vieköön, yhdellä kertaa voi saada

kaikkia asioita selville.

26.

Isä ja tytär.

Tämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai

siitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin

entiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä

rakastettiin.

Hänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen

hetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos.

Tytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi

lohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.

Bussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli

kovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet

vastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta

aiheutuisi?

Väliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima

sai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa

ruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö

hänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen

sijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan

Louvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä

prinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi

häntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman

sanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet,

sanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?

Sillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön

tavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja

järjestämään pääsyä linnoitukseen.

Remy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan

isännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun

kreivittären huoneisiin.

Helposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin

hyvin hiljaa keskenään.

Kerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.

-- Mitä! -- mutisi hän. -- Täälläkös Anjoun herttua asuu?

Hänessä alkoi herätä jotain epäilystä talon yksinkertaisen ulkomuodon

vuoksi.

-- Ei aivan hän, -- vastasi Bussy hymyillen, -- mutta vaikkapa se ei

olekaan hänen asuntonsa, niin on se ainakin sellaisen naisen, jota

hän on rakastanut.

Pilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän hevostaan pidättäen, -- me maalaiset emme

ole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät

meidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän

salaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni

Méridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan

eikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, -- lisäsi vanhus

huoaten, -- miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä

minut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään,

että Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa

mieluummin kuin häpeän?

-- Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- älkää

etukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani

kautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te

tarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja

ansaitsee kaikkien kunnioituksen.

-- Ken hän sitten on?

-- Hän on... erään tuntemanne ylimyksen puoliso.

-- Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että

prinssi on häntä rakastanut?

-- Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja

päättäkää itse!

-- Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle:

Toivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein

samaa kuin luvata minulle ihmeitä.

-- Käykää sisään, -- kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.

Parooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille

ja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta

aavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.

-- Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, -- virkkoi Bussy,

-- että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta,

sielusi tähden, -- lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani

olevista henkilöistä!

-- Monsoreaun kreivitär! -- huudahti ukko hämillään. -- Monsoreaun

kreivitärkö?

-- Astukaa vaan sisälle, herra parooni, -- puheli Bussy ja työnsi

vanhusta hiljaa eteiseen.

Vanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan

värähtelevä ääni lausuvan:

-- Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän

sisälle!

-- Mikä ääni! -- huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. --

Mikä ääni! Voi, hyvä Jumala!

Samassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa

hänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.

Nähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena

ilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja

hänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli

hän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli

syöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.

-- Diana siis elää! -- mutisi parooni. -- Diana, Dianani, jonka jo

sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!

Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät

enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn

kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon

nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Diana esiin rientäen. -- Mikä on

tullut isälleni, kreivi Bussy?

Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus,

mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut,

katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.

-- Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin

isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, -- vastasi Bussy.

-- Kuinka! -- huudahti nyt Diana. -- Eikä kukaan ole päästänyt häntä

harhaluulostaan?

-- Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua

mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.

-- Kiittämätön! -- virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.

-- Kyllä, -- vastasi vanhus, -- olette oikeassa, sillä tämä

hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani!

-- jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle.

Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon

tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon

vastapainoksi, hän virkkoi:

-- Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä

Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?

-- Oi, isäni! -- mutisi Diana.

Bussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi:

-- Te näette hänet silmäinne edessä. Monsoreaun kreivi on teidän

vävynne.

-- Mitä? -- änkytti ukko. -- Monsoreaun kreivikö minun vävyni? Ja

kaikki nämä ihmiset, sinäkin, Diana, olette pitäneet sen minulta

salassa!

-- En uskaltanut kirjoittaa sinulle peläten, että kirje ehkä joutuisi

herttuan käsiin. Sitäpaitsi luulin sinun tietävän kaikki.

-- Mutta mistä syystä, -- kysyi vanhus, -- on tämä kaikki pidetty

minulta salassa?

-- Voi, isäni, selitä se itse, jos voit, -- huudahti Diana. -- Miksi

on Monsoreaun kreivi pitänyt sinua siinä uskossa, että minä olisin

kuollut? Miksi ei hän ole ilmoittanut sinulle sitäkään, että hän on

minun mieheni?

Parooni vapisi kuin olisi häntä pelottanut tutkia tuota

hämäräperäisyyttä. Hän loi arastelevia ja kysyviä katseita

tyttäreensä ja Bussyyn.

Sillävälin oli tultu saliin.

-- Monsoreaun kreivi vävyni! -- sammalsi parooni Méridor yhäkin

hämmennyksissään.

Eihän sen pitäisi sinua kummastuttaa, -- huomautti Diana

surullisesti. -- Olethan itse käskenyt antamaan käteni hänelle.

-- Olen, jos hän pelastaisi sinut.

-- No niin, hän on pelastanut minut, -- sanoi Diana kumealla äänellä

ja vaipui rukoustuolinsa ääreen. -- Hän on pelastanut minut,

vaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.

-- Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä

olit kuollut? -- huudahti ukko. -- Miksi antoi hän minun kuihtua

epätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa

minut elämään?

-- Oi, siinä piilee jotakin! -- huudahti Diana. -- Isä, ethän jätä

minua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?

-- Ikävä kyllä, hyvä rouva, -- vastasi nuori mies syvään

kumartaen, -- mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän

perhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta

menettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle

huoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut

Méridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.

-- Hän on oikeassa, -- virkkoi vanhus surullisesti. -- Monsoreaun

kreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää

sitä myöskin.

Diana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:

-- Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun

tavoin pelätä herttuan vihaa?

Bussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.

-- Herra parooni, -- virkkoi hän, -- suokaa minulle anteeksi se

omituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva,

joka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi

tekin.

Isä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.

-- Herra parooni, -- jatkoi Bussy, -- olkaa hyvä ja kysykää

Monsoreaun kreivittäreltä...

Hän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen

huomasi ja jatkoi:

-- Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa,

jonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.

Diana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa

vastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi

voinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat,

sillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt

ystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä

hänen oman tyttärensä onnettomuuteen.

-- Onko siis tosiaankin totta, -- kysyi Bussy, että te, herra

parooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu,

olette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?

-- Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.

-- Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä,

herra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.

-- Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille,

niinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra.

Monsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni

kuuluu Monsoreaun kreiville.

-- Ah! huokasi nuori nainen. -- Miksi en olekin kuollut?

-- Hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- kuten nyt näette, olin oikeassa

sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne

jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua

hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.

-- Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! -- huudahti Diana ja tuli

nuorta miestä lähemmäksi. -- Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä

pelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään

pitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti

häntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.

-- Diana, Diana! huudahti vanhus. -- Onhan hän pelastanut sinut!

-- Kyllä, -- huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä

varovaisuuden ja harkinnan rajoissa, -- kyllä. Mutta jos teille on

kuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos

koko vaara oli vain tekaistua, jos... mistä minä tiedän?... kuulkaa

minua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä

tulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla

olisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin

minäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut,

mutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä

korvausta tuosta palveluksestani.

-- Hän rakasti tytärtäni, -- virkkoi paroni Méridor, joka kyllä

itsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen

inhottavuuden, -- ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.

-- Entäs minä sitten! -- huudahti Bussy. -- Ettekö luule minun...

Mutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan,

joka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen

salaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain

tulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta.

Diana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan

vieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.

-- Hyvä on, -- puhui nyt Diana punastuen. -- Olettehan ymmärtänyt

minua? Ystäväni, veljeni... olettehan itse tahtonut, että minä teitä

noilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin... ystäväni,

veljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?

-- Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! -- mutisi ukko, joka alati

ajatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.

-- Minä en, herra parooni kuulu niihin, jotka ruhtinasten vihaa

pelkäävät, -- vastasi nuori mies, -- ja erehtyisinpä kovin, jos

luulisin siltä taholta olevan mitään pelättävissä. Jos niin haluatte,

parooni Méridor, teen minä teidät prinssin kanssa niin hyväksi

ystäväksi, että juuri hän on puolustava teitä Monsoreaun kreiviä

vastaan, jonka puolelta luullakseni varsinainen vaara uhkaakin, varma

vaara, vaikkakin tuntematon, vielä näkymätön, mutta ehkä kuitenkin

sellainen, joka ei ole vältettävissä.

-- Mutta jos herttua saa tietää Dianan elävän, on kaikki hukassa, --

lausui vanhus.

-- Ah, -- huokasi Bussy. -- Aina huomaan, että te kaikesta puheestani

huolimatta kuitenkin luotatte paremmin Monsoreaun kreiviin kuin

minuun. Älkäämme siitä siis enää puhuko. Hyljätkää siis tarjoukseni,

herra parooni, kieltäytykää vastaanottamasta sitä tehokasta apua,

jota minä olisin tahtonut teille tarjota. Heittäytykää sen miehen

syliin, joka niin arvokkaalla tavalla on teidän luottamuksenne

palkinnut. Niinkuin olen sanonut, on tehtäväni nyt päättynyt. Minulla

ei ole täällä enään mitään tekemistä. Jääkää hyvästi, herra parooni!

Hyvästi, hyvä rouva! Te ette näe minua enää. Hyvästi!

-- Oi! -- huudahti Diana, tarttuen nuoren miehen käteen, -- oletteko

nähnyt minun hetkeäkään epäilevän? Oletteko kuullut minun ajatelleen

hänestä muutoin kuin yhdellä tavalla? Ette. Polvillani minä teitä

rukoilen: älkää hyljätkö minua, kreivi Bussy, oi, älkää hyljätkö

minua!

Bussy pusersi kauniin rukoilijan käsiä, ja hänen vihansa hälveni

kokonaan, niinkuin hälvenee lumi toukokuun auringon säteissä.

-- Koska niin on, -- lausui Bussy, -- niin teidän tahtonne

tapahtukoon! Minä otan, hyvä rouva, suorittaakseni sen pyhän

tehtävän, jonka nyt toimekseni annatte, ja kolmen päivän sisällä...

sillä minun täytyy tavata prinssiä, jonka kerrotaan kuninkaan kanssa

menneen pyhiinvaellusmatkalle Chartresiin... kolmen päivän sisällä te

näette minut jälleen, niin totta kuin nimeni on Bussy.

Lähestyessään nyt Dianaa paloi hänen katseessaan kuin juopumuksen

huumaava tuli, ja hän kuiskasi:

-- Me olemme liittoutuneet Monsoreauta vastaan. Muistakaa, ettei hän

ole tuonut isäänne teidän luoksenne, älkääkä olko minulle uskoton.

Sitten hän syöksyi ulos ovesta.

27.

Gorenflotin herääminen.

Erotessamme viimeksi Chicotista oli hän ihastuneena jäänyt

katselemaan veli Gorenflotin häiriintymätöntä unta. Hän pyysi

hotellin isännän olemaan sanallakaan mainitsematta siitä, että hän

oli lähtenyt ulos kello kymmenen illalla ja tullut takaisin vasta

kello kolme aamulla.

Koska mestari Bonhomet oli pannut merkille, että milloin narri ja

munkki söivät yhdessä, maksoi narri aina, niin hän piti narria

suuressa arvossa, jota vastoin hän munkista verrattain vähän välitti.

Hän lupasi senvuoksi Chicotille olla yön tapahtumista sanaakaan

hiiskumatta. Sitten hän poistui vieden Chicotin neuvon mukaan

kynttilän mennessään.

Kuitenkin tuntui Chicotista ylen vaikealta saada kaikki pimeässä

uudelleen järjestetyksi, niin ettei Gorenflot herätessään mitään

huomaisi. Senvuoksi hän puhalsi takassa olevat hiilet hehkumaan.

Tämän puhaltelemisen kestäessä lakkasi Gorenflot kuorsaamasta ja

mumisi:

-- Hyvät veljet, on raju ja myrskyinen ilma. Se on Herran hengitys,

joka panee minun puhumaan.

Sen jälkeen hän alkoi uudelleen kuorsata.

Chicot odotti hetken, siksi kunnes uni taas oli voittanut

Gorenflotin, ja alkoi sitten kiskoa munkkia irti pöytäliinan sisästä.

-- Huu! -- puheli Gorenflot. -- Millainen kylmyys! Se estää

viinirypäleet kypsymästä.

Chicot oli nyt hetkisen hiljaa.

-- Te tunnette harrastukseni, veljet, niin kirkon kuin Guisen

herttuankin hyväksi.

-- Lurjus! -- sanoi Chicot.

-- Olen lausunut ajatukseni, -- jatkoi Gorenflot. -- Mutta se on

vallan varmaa, että...

-- Mikä on varmaa? -- kysyi Chicot ja kohotti munkkia ylös

kääriäkseen viitan hänen ylleen.

-- Se on varmaa, että ihminen on viiniä voimakkaampi. Veli Gorenflot

on painiskellut viinin kanssa, niinkuin Jaakoppi enkelin kanssa, ja

Gorenflot on voittanut.

Munkki avasi nyt toisen silmänsä ja huomasi Chicotin...

-- Mitä? -- Onko täällä aaveita? -- mutisi hän.

-- Hän on vielä ihan sekaisin, -- virkkoi Chicot, kietoi kaapun

munkin ympärille ja veti kapusongin hänen päähänsä.

-- No, sepä oli hyvä, -- mutisi munkki. -- Sakastinvartija on

sulkenut kuorin oven, niin että nyt ei enää tunnu vetoa.

-- Nyt saat herätä silloinkun haluat, -- puhui Chicot.

-- Herra on minun rukoukseni kuullut, -- mutisi munkki, -- ja

pohjatuuli, jonka hän lähetti viinirypäleitä vahingoittamaan, on

vaihtunut leppoiseksi länsituuleksi.

Chicot teki nyt pöytä- ja ruokaliinoista itselleen lattialle

jonkinlaisen vuoteen ja laskeusi maata.

Hänen kasvoillensa kohdistuvat päivän ensi säteet ja isännän

keittiössä rähisevä ääni saivat Gorenflotin vihdoinkin puolittain

hereille. Vaivaloisesti hän kömpi istualleen ja alkoi tarkastella

pöydällä vallitsevaa epäjärjestystä. Sitten siirtyi hänen katseensa

Chicotiin, jonka toinen käsivarsi oli huolimattomasti heitetty otsan

yli, niin että hän munkin huomaamatta saattoi nähdä kaikki tämän

liikkeet. Chicot oli kuorsaavinaan ja tekikin sen niin luontevasti,

että se entistä enemmän todisti hänen mainiota matkimiskykyään.

-- On jo selvä päivä, -- huudahti munkki, -- saamari soikoon! Vallan

selvä päivä. Näyttääpä siltä kuin olisin täällä viettänyt yöni...

Entä luostari! Tuhannen sarvipäätä!

Hän alkoi nyt sitoa viittaansa kiinni, sillä Chicot ei puolestaan

ollut pitänyt sen sitomista välttämättömänä.

-- No, olkoon miten tahansa, -- jatkoi munkki, -- olen joka

tapauksessa nähnyt merkillistä unta. Olin olevinani kuollut ja

ympärilleni oli kääritty veren tahraama vaate.

Gorenflot ei ollutkaan ihan kokonaan erehtynyt. Hän oli kerran

hetkiseksi herännyt ja pitänyt silloin pöytäliinaa, johon Chicot

oli hänet kietonut, käärinliinoina ja viinin jättämiä merkkejä

veripilkkuina.

-- Onneksi se olikin vain unta, -- virkkoi Gorenflot ja katsahti

jälleen ympärilleen.

Hänen silmänsä sattuivat Chicotiin, joka huomatessaan munkin häntä

katselevan, yhä enemmän kuorsasi.

-- Onpa hauskaa katsella juopunutta ihmistä, virkkoi Gorenflot. --

Ah, miten hän on onnellinen voidessaan noin nukkua! Helppoapa se

onkin, sillä hän ei ole minun vaatteissani.

Hän huokasi nyt niin äänekkäästi, että se huokaus luultavasti olisi

herättänyt gascognelaisen, jos tämä todellakin olisi nukkunut.

-- Herättäisinköhän hänet kysyäkseni häneltä neuvoa? -- puheli

munkki. -- Hän on hyvä neuvonantaja.

Chicot kuorsasi kaikin voimin.

-- En, -- jatkoi Gorenflot, -- hän voisi pitää itseään minua

etevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen... Mutta

olipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun

on kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin

pelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää,

ja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin

lahjoa veli vanginvartijan!

Kuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan

runsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei

ollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi

ryömiä lähemmäksi ja mutista:

-- Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta.

Mutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa... ja senvuoksi otan tuon

lantin häntä itseään herättämättä.

Veli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.

-- Onpa kummallista, -- puheli munkki, -- ettei taskuissa ole mitään.

Ehkäpä hänellä on jotain hatussaan?

Chicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti

tyhjän kukkaron housuntaskuunsa.

-- Hm! Hatussakaan ei ole mitään, -- haasteli munkki. -- Sepä

merkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku

koskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! -- lisäsi hän irvistäen

niin makeasti, että suu venyi korviin asti, -- minähän unohdin sinun

housuntaskusi.

Hän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin

tyhjän kukkaron.

-- Voipas vietävää! -- mutisi hän. -- Kuka nyt lystin maksaa?

Munkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta

kuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos,

sanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.

Pussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä

mietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella

hartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä

veli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan

hätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan

juopotteluretkillään viivähtämään.

Luostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin

synkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi

portille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka

levottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään

parahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien

kesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai

hänet vallan kauhistumaan.

-- He puhuvat minusta, -- mutisi hän, -- he osottelevat minua. Minua

on yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen

hukassa!

Hänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita

munkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin

takaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei

häntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni

ja köytettynä laahattaisiin luostariin.

Häpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan

puhutella häntä.

-- Ah! -- mutisi Gorenflot. -- Ne eivät ole minua tuntevinaankaan.

Minä olen heille häpeäksi!

Viimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:

-- Rakas veli parka!

Gorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.

-- Tiedättekö, että priori, luostarin esimies, teitä odottaa?

-- Ah, hyvä Jumala!

-- Niin, -- lisäsi kolmas, -- hän on sanonut, että heti kun te

palaatte luostariin, on teidät saatettava hänen eteensä.

-- Sitäpä juuri pelkäänkin, -- ajatteli Gorenflot.

Ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän astui luostariin, jonka portti

paiskahti kiinni hänen sisälle päästyään.

-- Aa... tekö se olette? -- huudahti portinvartija. -- Tulkaa pian,

pian! Arvoisa priori teitä odottaa.

Portinvartija tarttui Gorenflotin käteen ja vei tai oikeammin sanoen

laahasi hänet priorin huoneeseen.

Priorin vihastunutta katsetta peläten katseli Gorenflot vain alas.

Hän tunsi seisovansa esimiehensä edessä, jonka syystä pitäisi olla

kiukustunut.

-- Ah! Vihdoinkin olette siis täällä! -- sanoi priori.

-- Kunnianarvoisa isä..., änkytti munkki.

-- Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! -- jatkoi

priori.

-- Te olette aivan liian hyvä, isä, -- jatkoi Gorenflot, joka ei

voinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.

-- Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen

jälkeen, eikö niin?

-- Myönnän, etten ole uskaltanut, -- vastasi munkki, ja kylmät

hikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.

-- Ah, rakas veli, -- puhui priori, -- te olette menetellyt hyvin

ajattelemattomasti!

-- Sallikaa, että selitän teille, isä...

-- Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän

mielenpurkauksenne...

-- Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi,

sillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.

-- Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut.

Sellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne.

Mutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja

kunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.

-- Antakaa anteeksi, isä, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta jos te nyt

tästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te

puhuitte mielenpurkauksesta?

-- Siitä teidän viime öisestä.

-- Luostarin ulkopuolellako? -- kysyi munkki pelokkaasti.

-- Ei, vaan luostarissa.

-- Olenko esiintynyt mieltäosottavasti luostarissa?

-- Juuri te.

Gorenflot kynsäsi nenäänsä. Hän alkoi ymmärtää, että nyt oli jokin

erehdys kysymyksessä.

-- Minä olen yhtä hyvä katolilainen kuin tekin, mutta kuitenkin minä

kauhistuin teidän uskaliaisuuttanne.

-- Uskaliaisuuttaniko? -- virkkoi Gorenflot. -- Olenko siis ollut

uskalias?

-- Enemmän kuin uskalias, hyvä ystävä. Te olette ollut vallan rohkea.

-- Ah, liian kiivas mielenlaatu on annettava anteeksi. Minä teen

parannuksen, isä.

-- Kyllä niinkin, mutta kuitenkin täytyy minun sekä omasta että

teidän puolestanne pelätä mielenpurkauksenne seurauksia. Jos asia

olisi tapahtunut vain meidän keskuudessamme, niin ei se olisi mitään

haitannut.

-- Kuinka? -- kysyi Gorenflot. -- Tuntevatko sen siis muutkin?

-- Tietysti. Tiedättehän itsekin, että enemmän kuin sata maallikkoa

oli saapuvilla, ja ne kuulivat joka sanan puheestanne.

-- Puheestani? -- toisti Gorenflot, joutuen yhä enemmän ja enemmän

ymmälle.

-- Myönnän, että se oli kaunis, myönnän, että suuri menestyksenne

saattoi teidät liiaksi innostumaan, että yksimieliset

suosionosotukset menivät teidän päähänne. Mutta mennä niin pitkälle

kuin ehdottaa juhlasaattuetta kautta Parisin katujen, aikoa pukea

ylleen haarniskat ja kypärät ja kääntyä kaikkien hyvien katolilaisten

puoleen, se teidän täytyy myöntää olleen jo liikaa.

Gorenflot seisoi siinä hämmästyksestä mykkänä.

-- On kuitenkin yksi keino saada kaikki korjatuksi, -- jatkoi priori.

-- Se hengellinen kiihkeys, joka teidän jaloa sydäntänne polttaa,

voisi vahingoittaa teitä Parisissa ollessanne, missä niin monta

urkkijaa on kintereillänne. Toivon senvuoksi teidän lähtevän...

-- Mihin, isä? -- kysyi Gorenflot, vakuutettuna siitä, että hänen

olisi meneminen arestiin.

-- Maaseudulle.

-- Karkoitus! -- huudahti Gorenflot.

-- Jos jäätte tänne, saattaa käydä paljo pahemmin, rakastettu veli.

-- Mitä minulle sitten voisi tapahtua?

-- Voisitte joutua rikosoikeudellisen syytteen alaiseksi, mistä

kaiken todennäköisyyden mukaan aiheutuisi elinkautinen vankeus,

ehkäpä mestauslavakin.

Gorenflot oli kulmankalpea. Hän ei voinut käsittää, millä tavalla

hän olisi tehnyt itsensä syypääksi elinkautisen vankeuden tai

kuolemanrangaistuksen ansaitsemiseen juopuessaan ravintolassa ja

vietettyään yönsä poissa luostarista.

-- Parhain veli, jos te alistutte tähän tilapäiseen karkoitukseen,

niin te ette ainoastaan vältä vaaraa, vaan saatte myös tilaisuuden

istuttaa uskon siemeniä maaseudullekin. Yöllä tekemänne ehdotus

on täällä vaarallinen ja mahdotonkin toimeenpanna, mutta Parisin

ulkopuolella se ehkä kävisi päinsä. Matkustakaa siis mahdollisimman

pian, veli Corenflot. Se saattaa jo olla myöhäistäkin, jos vaan

poliisi on saanut käskyn vangita teidät.

-- Kunnianarvoisa isä, mitä te sanotte? -- änkytti munkki, ollen

yhä enemmän hämillään siitä, että tuohon hänen heikkoudensyntiinsä

pantiin nyt niin suuri paino, -- poliisi, te sanotte? Mitä minulla on

sen kanssa tekemistä?

-- Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, se ehkä voisi saada

tekemistä teidän kanssanne.

-- Onko minut sitten ehkä ilmiannettu?

-- Voisinpa lyödä siitä vetoa. Matkustakaa siis, matkustakaa:

-- Matkustakaa, sanotte te, arvoisa isä, -- puhui Gorenflot

avuttomana. -- Se on helppo sanoa. Mutta millä minä matkustaessani

elän?

-- Ah, mikään ei ole sen helpompaa! Tehän olette luostarin

almujenkerääjä. Siinä on teidän tulolähteenne. Keräyksenne kautta

olette te tähän asti elättänyt muita, nyt te keräyksellänne elätätte

itseänne, ja sitäpaitsi ei teillä siinä suhteessa ole mitään

pelättävää. Sillä edustamanne mielipiteet hankkivat teille kyllä

riittävästi puolustajia, niin ettei teiltä ole puuttuva mitään. Mutta

matkustakaa jumalan tähden! Matkustakaa, älkääkä palatko, ennenkuin

teitä kutsutaan!

Gorenflotin tullessa ulos riensivät kaikki munkit häntä vastaan

saadakseen koetella hänen käsiään ja vaatteitaan. Menivätpä muutamat

kunnianosotuksissaan niinkin pitkälle, että suutelivat hänen kaapunsa

liepeitä.

-- Hyvästi! -- virkkoi heistä muuan häntä syleillen. -- Hyvästi! Te

olette pyhä mies. Muistakaa minua rukouksissanne.

-- Ätsh! -- ajatteli Gorenflot, -- minä olen pyhä mies! Enpä vielä

ennen ole moista kuullut.

-- Jääkää hyvästi, -- sanoi muuan toinen ja pusersi hänen kättään, --

jääkää hyvästi, te uskon urhokas soturi!

-- Hyvästi, marttyyri! -- puheli kolmas ja suuteli hänen kaapuaan. --

Sokeutta on meissä vielä, mutta valon hetki on pian koittava.

Gorenflotia heiteltiin siten sylistä syliin ja kohteliaisuuksia

sateli hänelle satelemistaan hänen saapuessaan luostarin portille. Se

sulettiin heti hänen siitä mentyään. Hän loi tuohon porttiin katseen,

jota on mahdoton kuvailla, ja hän poistui Parisista miltei takaperin,

ikäänkuin olisi kuolon enkeli uhkaillut häntä välkkyvällä miekallaan.

Ainoat sanat, mitkä hänen suustaan pääsivät hänen saapuessaan

kaupungin portille, kuuluivat näin:

-- Piru vieköön! Ell'eivät nuo jok'ikinen ole hassuja, niin olen minä

itse sitten pähkähullu!

28.

Gorenflotin mietelmät.

Aina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia

kohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään

jumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut

itselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven

ravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat

vanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen

muuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka

oli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli

mitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin

hänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää

ja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä

elämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä

perättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi,

kuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan

kohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta

priorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja

vailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama

Luukas-evankelistan lause:

-- Etsikää, niin te löydätte!

Kuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara,

tuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista

saanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat

käyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin

ollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin

askelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman

hintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän

pelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan

luostarin priori oli varotellut.

Mutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen

ja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä

miettimään nykyistä tilaansa.

Gorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis

se aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka

eivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä

vuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan

aamulla.

Koko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa.

Pää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että

hän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille

tyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän,

jos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun

hänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt

tahtoi vähentää viideksi päivää kohti.

Tätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli

munkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin

että hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä

noutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi

narrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen

johdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot,

heikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä

ystävältään pientä raha-apua.

Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä

suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan

ollut hullumpi.

Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean

kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta,

palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä

kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat

paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi

asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa

ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa

almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja,

joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä

Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että

nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen

isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai

tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia,

joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.

Tämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli

että itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta

toteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota

suloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina

vaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle,

jotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle

munkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka:

Pyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi

luostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata

toisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa

harjoittamiseen.

Tämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen

tosiaankin syytäkin.

Näin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa

huomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi

hevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan

askeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle

avattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle.

Aivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan,

kuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan

kiviröykkiön taa.

-- Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, -- mutisi Gorenflot.

-- Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen

tyhjäksi.

Piilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen

entisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt

huolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.

-- Tuo ryhti, -- puheli Gorenflot, -- tuo vartalo... minusta tuntuu

siltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.

Tuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt

äkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.

Kolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli

muuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen

häntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan,

jota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.

-- Minäpä sainkin estetyksi rikoksen tapahtumasta, -- tuumiskeli

Gorenflot, -- ja minun läsnäoloni täällä, juuri tänä hetkenä, kuuluu

sekin jumalallisen tahdon ilmauksiin. Sellainen tarvittaisiin

vieläkin, jotta minä saisin aamiaisen itselleni.

Ratsastajain ohimentyä riensi mies takaisin taloon.

-- Hyv'on, -- puheli Gorenflot, -- tämä seikka, ellen kovin suuresti

erehdy, hankkii minulle sen mitä nyt haluan. Väijyksissä oleva

ihminen ei pidä siitä, että hänet on huomattu. Minulla on nyt

salaisuus tiedossani, ja olipa se vaikka vain kuuden äyrin arvoinen,

käytän minä sitä kuitenkin hyväkseni.

Vitkastelematta ohjasi Gorenflot askeleensa taloa kohti. Mutta kuta

lähemmäksi rakennusta hän tuli, sitä selvemmin muisti hän ratsastajan

sankarilliset kasvot, hänen pitkän miekkansa ja ne sapekkaat

silmäykset, joita hän oli noihin toisiin ratsastajiin luonut. Kaikkea

tuota ajatellessaan Gorenflot mutisi:

-- Luulen varmasti erehtyneeni. Sellainen mies ei missään tapauksessa

anna säikäyttää itseään.

Ovelle ehdittyään tuli Gorenflot siitä täydellisesti vakuutetuksi

ja kynsi epäillen korvallistaan. Äkkiä hänen kasvonsa kuitenkin

kirkastuivat. Jotakin välähti nyt päähäni, ajatteli hän.

-- Sepä oli mainio ajatus, -- toisti hän itsekseen. -- Minä sanon

hänelle näin: jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa, toivomuksensa

ja mielihalunsa. Jos te annatte minulle vähän rahaa, niin minä

rukoilen teidän suunnitelmainne toteutumisen puolesta. Jos hänen

aikomuksensa ovat huonoja, niin tarvitsee hän sitäkin suuremmalla

syyllä esirukousta puolestaan ja ihan varmaan antaa minulle almun.

Minä puolestani ryhdyn sitten punnitsemaan asiaa ensimäisen

asiantuntijan kanssa, jonka saan käsiini. Sillä täytyyhän toki

saada tietää, onko rukoiltava sellaisten suunnitelmien puolesta,

joita ei tunne ja joita ehkä on syytä epäillä. Minä teen sitten

tuon asiantuntevan henkilön neuvon mukaisesti, ja edesvastuu

asiassa lankeaa siis hänen niskoilleen eikä minun. Ellen minä ehkä

tapaisikaan ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, niin saattaisinpahan

omalla vastuullanikin rukoilla hänen toiveittensa toteutumisen

puolesta. Tulenhan kuitenkin hankkineeksi itselleni aamiaisen tuon

paha-aikeisen miehen almuilla.

Tämän päätöksen tehtyään hiipi Gorenflot rakennuksen luo ja

odotti siellä. Viiden minutin kuluttua avautui portti. Hevonen

ratsastajineen ilmestyi taas näkyviin.

Gorenflot tuli nöyränä lähemmäksi.

-- Hyvä herra, -- virkkoi hän, -- jos viisi _pater nosteria_ ja viisi

_ave Mariaa_ teitä miellyttäisi, niin...

Mies käännähti ympäri.

-- Gorenflot! huudahti hän.

-- Herra Chicot! -- lausui munkki vallan hämmennyksissään.

-- Mihin helkkunaan sinä, veli, olet menossa? -- kysyi Chicot.

-- Sitäpä en tiedä. Entäs te?

-- Minä kyllä tiedän, mihin minä menen, -- vastasi Chicot. -- Minun

tieni kulkee suoraan eteenpäin.

-- Onko matkan määrä kauaksikin?

-- Aina sinne asti, mihin pysähdyn. Mutta koskapa sinä, veli, et voi

selittää syytä täällä oloosi, epäilen minä muuatta asiaa.

-- Mitä niin?

-- Sitä että sinä olet nuuskimassa minua.

-- Hyvä Jumala! Minäkö nuuskimassa teitä? Taivas minua varjelkoon!

Minä vain teidät huomasin, siinä kaikki.

-- Mitä sitten näit?

-- Näin teidän vaaniskelevan niitä ratsastajia, jotka tästä menivät

ohi.

-- Sinä olet hullu.

-- Mutta tehän piilouduitte noitten kivien taa ja tähystelitte sieltä

hyvin tarkasti.

-- Kuulkaapas, Gorenflot! Minä aion rakennuttaa itselleni talon tähän

kaupungin edustalle. Nuo kivet ovat minun, ja minä tahdoin vain

tutkia, onko niiden laatu hyvää.

-- Se muuttaa asian, -- vastasi munkki, uskomatta Chicotin puheista

sanaakaan.

-- Mutta mitä sinulla itselläsi on täällä kaupungin ulkopuolella

tekemistä?

-- Ah, herra Chicot! Minut on karkoitettu, -- vastasi Gorenflot ja

huokasi syvään.

-- Mitä?

-- Karkoitettu, sanon minä.

Näin sanoen kietoi Gorenflot kaapun ympärilleen ja näytti

sellaiselta, jolle suuri onnettomuus myöntää oikeuden turvautua

kanssaihmistensä apuun. -- Veljeni ajavat minut luotaan, -- jatkoi

hän. -- Minä olen hyljätty, minut on pantu pannaan.

-- Äh! Mistä syystä?

-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- virkkoi munkki, pannen kätensä

sydämelleen. -- Uskokaapa minua tahi älkää, mutta, kautta kunniani,

minä en tiedä siihen syytä.

-- Ellei se vaan johdu teidän viimeisestä renttuilemisestanne, veli?

-- Laskette julmaa pilaa, -- vastasi Gorenflot. -- Tiedättehän vallan

hyvin mitä minä olen tehnyt eilis-illan jälkeen.

-- Tiedän, -- jatkoi Chicot, -- mitä teitte kello kahdeksan ja

kymmenen välillä, mutta missä olitte kymmenestä kolmeen, sitä en

tiedä.

-- Kuinka? kymmenestä kolmeenko?

-- Niinpä tietenkin, sillä kello kymmenen te menitte tiehenne.

-- Minäkö? -- virkkoi Gorenflot ja tuijotti gascognelaiseen.

-- Te, ja minä teiltä vielä kysyin, mihin te aiotte mennä.

-- No, mihin minä sanoin meneväni?

-- Te vastasitte menevänne luostariin pitämään puhetta..

-- Tuossa kaikessa on siis kuitenkin hieman perää, -- mutisi

Gorenflot ällistyneenä.

-- Saamari vieköön! Tietysti se on totta. Te luittekin osan

puheestanne, joka oli verrattain pitkä ja joka sisälsi raskaita

syytöksiä kuningas Henrik III:ta vastaan.

-- Ah! -- ähki Gorenflot.

-- Niin raskaita, -- jatkoi Chicot, -- ettei minua lainkaan

ihmetyttäisi, vaikkapa teitä ajettaisiinkin takaa kapinoitsijana.

-- Te saatte minulta silmät auki, herra Chicot. Näytinkö minä ihan

valveillaolevalta puhuessani teidän kanssanne?

-- Minun täytyy myöntää, veli, että tosiaankin näytitte minusta hyvin

omituiselta. Varsinkin oli teidän katseissanne kovin tuijottava ilme.

Olisi voinut luulla teidän puhelevan unissanne.

-- Kuitenkin, -- virkkoi Gorenflot, -- olen minä varma siitä, että

ellei itse piru ole ollut mukana pelissä, heräsin minä tänä aamuna

Runsaudensarvessa.

-- No, onko siinä mitään kummastuttavaa?

-- Mitä? Eikö se sitten ole kummallista, koska te kerran väitätte

minun poistuneen sieltä kello kymmenen eilen illalla?

-- Niin kyllä, mutta tehän tulitte takaisin kello kolme aamulla, ja

todistuksena siitä voin mainita, että te jätitte oven auki, ja minua

paleli niin vietävästi.

-- Jos tuo, mitä puhutte, on totta...

-- Se on sula totuus. Kysykää mestari Bonhometilta, niin saatte

kuulla. Hän juuri avasi teille portinkin. Sanonpa teille senkin, että

te takaisin tullessanne olitte kovin pöyhkeä, ja minä sanoin teille:

Hyi sentään, veli! Pöyhkeys ei sovi miehelle, kaikista vähimmän

munkille.

-- Mistä syystä minä sitten olin pöyhkeä?

-- Siksi että teidän puheenne oli saanut menestystä ja että Guisen

herttua, kardinaali ja Mayennen herttua, jota Jumala varjelkoon,

olivat lausuneet teille kohteliaisuuksia, -- vastasi gascognelainen

hattuansa kohottaen.

-- Niinpä onkin minulla nyt kaikki selvillä, -- sanoi Gorenflot.

-- Sehän on hyvä se. Te siis myönnätte olleenne mukana tuossa

kokouksessa... miksi hiivatiksi te sitä kutsuittekaan? Ahaa, nyt minä

muistankin, pyhäksi Liitoksi. Niin se oli.

Gorenflot painoi päänsä alas ja huokasi.

-- Minä olen unissakävijä, -- virkkoi hän. -- Sitä en ollut voinut

aavistaakaan.

-- Unissakävijä! -- toisti Chicot. -- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, herra Chicot, -- vastasi munkki, -- että

minussa henki voittaa aineen siinä määrässä, että aineen maatessa on

henki valveilla ja antaa tehtäviä aineelle, jonka täytyy totella.

-- Vai niin, veli, -- jatkoi Chicot, -- tuohan kovin muistuttaa

noituutta. Jos teissä asustaa paha henki, niin ilmaiskaa se

avomielisesti minulle. Mies, joka puhuu unissaan, joka käy unissaan,

joka pitää alentavia puheita unissaan kuningasta vastaan, hänen

laitansa ei, hitto vie, ole oikein. Pakene pois, Belzebub! _Vade

retro, Satanas!_

Ja Chicot käänsi ratsunsa ympäri.

-- Siis tekin minut hylkäätte, herra Chicot? Ah, sitäpä en olisi

teistä uskonut!

Ja tuo epätoivoon joutunut munkki alkoi nyyhkyttää.

Chicot heltyi tuon selvän epätoivon edessä.

-- Kuuleppas, mitä sinä sanoitkaan?

-- Ah, en tiedä. Tulen ihan hulluksi. Pääni on sekaisin ja vatsani on

tyhjä. Auttakaa minua, herra Chicot!

-- Te puhuitte matkustavanne.

-- Puhuin. Se oli totta. Minäkin teille sanoin, että kunnianarvoisa

priori on käskenyt minun matkustamaan.

-- No, mihin sitten aiot matkustaa?

-- Sitä en tiedä, -- vastasi Gorenflot ja kohotti molemmat kätensä

taivasta kohti. -- Armeliaisuuden nimessä, herra Chicot, lainatkaa

minulle kaksi ecua matkarahoiksi.

-- Minä teen enemmänkin kuin sen, -- vastasi Chicot. -- Minä otan

teidät mukaani.