-- Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme
myöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, -- sanoi Gorenflot
nenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.
Chicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo
useamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla
viettävän pyhää paastoaikaa.
-- Autuuttamme, -- toisti hän. -- Mitä helkuttia on vedellä ja
vihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?
-- Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä
myöskään keskiviikkona, -- vastasi Gorenflot.
-- Mutta miten te söitte aamiaisenne?
-- Aamiaista en ole lainkaan syönyt hyvä veli, -- vastasi munkki, yhä
enemmän nenäänsä puhuen.
-- Vai niin! Ellei kysymys sitten ole muusta kuin nenäänsä
puhumisesta, -- virkkoi Chicot, -- niin olen minä valmis kilpailemaan
siinä maailman kaikkien genovevalaismunkkien kanssa. Kun kerran ette
ole syönyt aamiaista, -- jatkoi hän, nenäänsä korottaen, -- niin
mitäpä olette sitten tehnyt, hyvä veli?
-- Olen kirjoittanut puhetta, -- vastasi Gorenflot ja kohotti ylpeänä
päätään.
-- Ahaa! Puhetta! Missä se tulee pidettäväksi?
-- Tänä iltana luostarissa.
-- Vai niin! -- ajatteli Chicot, -- puhe luostarissa tänä iltana.
Sepä kuuluu hauskalta.
-- Minä mietinkin nyt juuri lähteä sinne, sillä kuulijani tulevat
muuten ehkä kärsimättömiksi, -- sanoi Gorenflot ja pisti suuhunsa
ensimäisen lusikallisen juustopinaattiansa.
Chicot muisti nyt tuon suuren munkkijoukon, jonka hän oli nähnyt
hiipivän luostariin, ja ajatellessaan, että Mayennen herttuakin
kaiken todennäköisyyden mukaan oli siellä, ihmetteli hän kovin sitä,
miksi Gorenflot, jota tähän saakka ei oltu pidetty kaunopuhujana,
juuri tänä iltana oli valittu puheenjohtajaksi Lothringin prinssille
ja niin suurilukuisalle seurakunnalle.
-- No sanoppas muuta! virkkoi hän. -- Mihin aikaan teidän on tuo
puheenne pidettävä?
-- Kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, hyvä veli.
-- Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän
viipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut
enemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!
-- Se ei ole teidän eikä minun vikani, -- vastasi Gorenflot, --
eikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä
vakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen
olemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota
jumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja
ja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin
harvoin tapaamme toisiamme.
-- Niinpä niin, -- sanoi Chicot. -- Mutta juuri senvuoksi minusta
onkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.
-- Minäkin olen siitä hyvin iloissani, -- vastasi Gorenflot mitä
ystävällisimmin silmäyksin, -- mutta kuitenkin täytyy minun nyt
poistua teidän luotanne.
Munkki oli juuri nousemaisillaan ylös.
-- Syökäähän toki edes vihanneksenne, -- virkkoi Chicot, asettaen
kätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.
Gorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen
punertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.
Chicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.
-- Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä
tuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa
kun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme
paistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista
bourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?
-- Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, --
sanoi Gorenflot.
-- Niin, niin, nyt minäkin sen muistan. Se on sitä samaa maitoa, jota
te olette imenyt aina siitä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, te
Noakin kelpo jälkeläinen.
Alakuloisesti hymyillen nuoleksi Gorenflot suupieliään.
-- Mitä piditte siitä viinistä? -- kysyi Chicot.
-- Se oli hyvää, -- vastasi munkki. -- Mutta löytyypä kuitenkin
parempaakin.
-- Niinpä isäntämme Claude Bonhomet tässä eräänä iltana väittikin,
että hänellä on kellarissaan sellaista viiniä, joiden rinnalla hänen
Porte Montmartressa olevan virkaveljensä viinit ovat vaan viheliäistä
kuraa.
-- Niin, se on totta, -- myönsi Gorenflot.
-- Mitä, onko se mahdollista? -- huudahti Chicot. -- Ja kuitenkin
istutte te juomassa punaiseksi värjättyä vettä, vaikka teidän vain
tarvitsisi ojentaa kätensä saadaksenne tuollaista viiniä? Hyi
kuitenkin!
Näin sanoen Chicot tarttui Gorenflotin lasiin ja kaasi sen sisällön
lattialle.
-- Kaikella on oma aikansa, hyvä veli, -- huomautti Gorenflot. --
Viini on hyvää, kun sen juotua ei ole muuta tekemistä kuin ylistää
jumalaa, joka meille sen on lahjoittanut. Mutta kun on pidettävä
puhe, silloin on vesi suositeltavampaa, ei tietenkään maun vuoksi,
mutta kumminkin hyödyn vuoksi.
Äh, murahti Chicot. -- Minä, jonka myös on pidettävä puhe,
ja luulenpa siinä onnistuvanikin, aion pyytää pullon tuota
bourgogneviiniä. Ja sanokaapa, Gorenflot, minulle, mitä neuvoisitte
minun ottamaan palanpainoksi?
-- Ottakaa mitä muuta hyvänsä, -- vastasi munkki, -- mutta älkää
tällaista pinaattia. Tämä on kaikista huonointa.
-- Hyi! -- sanoi Chicot, otettuaan veli Gorenflotin lautasen ja
haistettuaan sitä. -- Hyi!
Sitten hän kääntyi ja huusi isäntää. Tämä nähtävästikin oli jo ollut
varuillaan ja ilmestyi heti kynnykselle.
-- Mestari Claude! Tuokaa tänne pari pulloa sitä viiniä, jota te
tässä eräänä iltana niin kovin kehuitte.
-- Pari pulloa! sanoi Gorenflot. -- Mitä te niin paljolla teette, kun
minä kerran en mitään maista?
-- Jos te olisitte tahtonut juoda mukana, niin olisin minä tilannut
neljä pulloa, ehkäpä kuusi, olisinpa voinut sanoa: tuokaa niin paljo
kuin sitä teillä on! -- virkkoi Chicot. -- Mutta kun saan juoda
yksinäni, ei juominen tunnu niin hyvältä, ja kaksi pulloa riittää
varsin hyvin.
-- Kaksi pulloa on tosiaankin kohtuullista, -- huomautti Gorenflot,
-- ja ellette lisäksi syö muuta kuin eräitä yksinkertaisia
ruokalajeja, niin ei rippi-isällänne ole teille mitään huomautettavaa.
-- En tietenkään, -- sanoi Chicot. -- Rasvaa paaston aikana! Hyi toki!
Sillaikaa kun mestari Bonhomet meni kellariin noutamaan sieltä noita
kahta pulloa, pujahti Chicot ruokasäiliöön ja otti sieltä esiin
lihotetun kanan.
-- Mitä te siellä teette, hyvä veli? -- uteli Gorenflot, joka
osanotolla seurasi Chicotin kaikkia liikkeitä, -- mitä teette siellä?
-- Niinkuin näette, isken minä kynteni toutaimeen, niin ettei kukaan
muu pääse tähän käsiksi.
Paaston aikana on näitä tällaisia ruokatavaroita hyvin vähän
saatavissa.
-- Toutaimeen! -- huudahti Gorenflot hämmästyneenä.
-- Tietystikin tämä on toutain, -- sanoi Chicot, ja pisti tuon
herkullisen linnun nenänsä alle.
-- Milloin toutain on saanut nokan? -- kysyi munkki.
-- Nokan? -- myhähti gascognelainen. -- Missä se on? En minä näe
tässä muuta kuin kitaset.
-- Entä nuo siivet? kysyi munkki.
-- Eviähän ne ovat.
-- Entäpä höyhenet?
-- Nehän ovat suomuja, rakas Gorenflot. Tehän taidatte olla
hiprakassa!
-- Hiprakassa! -- huudahti Gorenflot. -- Hiprakassa! Ah, sepä
sattuikin paikalleen: minä, joka olen syönyt vain pinaattia ja juonut
vettä!
No, niinpä onkin sitten pinaatti ja vesi noussut teille päähän.
-- Loruja, arveli Gorenflot. -- Tuossahan on isäntämme. Hän
ratkaiskoon asian.
-- Minkä niin?
-- Sen, onko tuo toutain vai kana.
-- Olkoon menneeksi. Mutta ensin hänen täytyy vetää korkit
viinipulloista, sillä minä tahdon tietää, onko viini oikeata. Vetäkää
korkit pois, mestari Claude!
Mestari Claude teki työtä käskettyä ja kaatoi puoli lasia Chicotille,
joka tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän maiskutti suutaan,
istahti alas ja virkkoi:
-- Ah, minä olen huono viinintuntija! Minun kieleni ei maista
lainkaan mitään. On mahdotonta sanoa, onko tämä parempaa tai
huonompaa kuin Porte Montmartren viini. Enpä ole varma edes siitä,
vaikka tämä olisi samaa viiniä.
Gorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle
jääneitä rubiininpunaisia pisaroita.
-- Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen
täyden viiniä munkin lasiin, -- tehän olette täällä maailmassa
palvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.
Gorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne
muutamat pisarat, joita siinä oli.
-- Se on kyllä samaa lajia, -- virkkoi hän. -- Se on varmaa, mutta...
-- Mutta? toisti Chicot.
-- Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa
vai parempaa.
-- Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, -- sanoi Chicot.
-- Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän
hyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä
teidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.
-- No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, -- vastasi munkki.
-- Sepä oli kunnon miehen sana, -- lausui Chicot. Näin sanottuaan hän
kaatoi munkin lasin puolilleen.
Gorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin
ja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.
-- Tämä on parempaa, -- sanoi hän, -- sen minä takaan.
-- Äh! Te pidätte isännän puolta.
-- Sen, joka on tottunut juomaan, -- huomautti Gorenflot, -- tulee
ensi siemauksesta tuntea laji, toisesta hyvyys ja kolmannesta ikä.
-- Ikä, te sanotte, -- tokaisi Chicot. -- Silloinpa olisin halukas
tietämään, miten vanhaa tämä viini on.
-- Se on varsin helppoa saada tietää, -- selitti Gorenflot ja ojensi
lasiaan. -- Kaatakaa minulle vain kaksi tippaa, niin minä sanon sen
heti.
Chicot kaatoi munkin lasin melkein täyteen. Munkki tyhjensi sen
hitaasti, mutta yhteen hengenvetoon.
-- Tämä on vuodelta 1561, -- sanoi hän, pannen lasin takaisin
pöydälle.
Niin, joulun seudusta vuodelta 1561, -- vakuutteli Claude Bonhomet.
-- Se sattui ihan oikein.
-- Veli Gorenflot, -- sanoi nyt gascognelainen ottaen hatun päästään
ja kumartaen munkille, -- Roomassa on julistettu pyhimykseksi monta
sellaista, jotka olisivat sen paljo vähemmin ansainneet kuin te.
-- Tämä johtuu vain pienestä tottumuksesta, hyvä veli, -- väitti
Gorenflot ujosti.
-- Ja taipuvainen myös, -- arveli Chicot. -- Eipä tottumus, hitto
vie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla
nyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte
tehdä?
-- Nousen ylös, kuten näette.
-- Mitä varten?
-- Lähteäkseni luostariin.
-- Maistamattako minun toutaintani?
-- Aah, sehän oli totta, -- huudahti Gorenflot. -- Näyttää siltä,
kunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin
juomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?
Gorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli
tuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.
-- Niin, -- puuttui Chicotkin puheeseen, -- teiltä kysytään, mikä tuo
otus on?
-- Tule ja puserra! -- huudahti isäntä. -- Kanahan se on!
-- Kana! -- kertasi Chicot kummastunein katsein.
-- Tietystikin! -- jatkoi mestari Claude.
-- No, onko teillä vieläkin jotain vastaanväittämistä? kysyi
Gorenflot riemuissaan.
-- Niin, niin, -- sanoi Chicot, -- näyttääpä siltä kuin olisin minä
väärässä. Mutta kun minun mieleni kerran tekee syödä tuo kana syntiä
tekemättä, niin tehkää minulle, hyvä veli, ainakin se palvelus...
pyydän teitä molemminpuolisen ystävyytemme nimessä... että kastatte
sen muutamilla vesipisaroilla toutaimeksi.
-- Ahaa! -- virkkoi Gorenflot nauraen.
-- Niin, minä pyydän teitä, -- jatkoi gascognelainen, -- sillä muuten
tulen ehkä tehneeksi syntiä, syömällä kiellettyä ruokaa.
-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Gorenflot, joka, ollen luonnostaan
kelpo pöytäkumppani, nyt oli alkanut tulla paremmalle tuulelle.
Siihen kai oli osaltaan vaikuttanut tuo kolme kertaa tapahtunut
viinin maisteleminenkin. -- Mutta eipä tässä enää olekkaan vettä.
-- Jossain on kirjoitettu, en muista varmaan missä: voit hätätilassa
käyttää hyväksesi sitä mitä sinulla on. Tarkoitus pyhittää
välikappaleet. Kasta viinillä, hyvä veli, kasta viinillä. Elukasta
voi tosin siten tulla vähemmän katolilainen, mutta ei silti huonompi.
Chicot täytti munkin lasin ääriään myöten. Nyt oli ensimäinen pullo
tyhjennetty.
-- Bacchuksen, Comuksen ja Momuksen nimeen kastan minä sinut
toutaimeksi, -- sanoi Gorenflot.
Sitten hän kastoi sormenpäänsä viiniin ja pudotti niistä muutamia
pisaroita kanan päälle.
-- Kas niin, -- virkkoi gascognelainen, munkin lasia kilistäen,
-- tyhjentäkäämme nyt lasi vastakastetun kunniaksi. Tulkoon hän
mahdollisimman pian paistetuksi, ja täydentäköön mestari Claude
Bonhometin taitavuus ne ominaisuudet, joita tällä kanalla jo
luonnostaan on!
-- Niin, vastakastetun malja! -- huusi Gorenflot nauraen ja iski
nahkaansa lasillisen bourgognea, jonka Chicot oli hänelle kaatanut.
-- Toutaimen malja! Tämä on totta, kautta kunniani, oivallista viiniä.
-- Mestari Claude, -- sanoi Chicot, -- pankaa heti tämä toutain
paistumaan. Voidelkaa se tuoreella voilla, johon on sirotettu
hienoksihakattua läskiä ja maustesipulia. Kun se alkaa muuttua
ruskeaksi, niin pankaa pari käristettyä leivänpalaa paistinpannulle
ja tarjoilkaa se sitten lämpöisenä.
Gorenflot ei sanonut sanaakaan, mutta hän näytti hyväksyvän nuo
annetut määräykset katseellaan ja nyökäyttämällä päätään tuskin
huomattavasti. Se näytti merkitsevän täydellistä suostumusta.
-- Vielä, -- jatkoi Chicot, huomattuaan tarkoituksensa onnistuneen,
-- vielä, mestari Bonhomet, me haluamme sardelleja ja makrilleja.
Olemme paastoavaisia niinkuin hurskas veli Gorenflot juuri huomautti,
ja minä tahdon täydellisen paastopäivällisen. Hei, odottakaapas...
kaksi pulloa tätä teidän mainiota viiniänne vuodelta 1561.
Keittiöstä alkoivat höyryt vähitellen tunkeutua munkin nenään. Vesi
kihosi hänen suuhunsa, hänen silmänsä säkenöivät, mutta vielä hän
jaksoi hillitä itsensä ja tekipä vielä liikkeen noustakseen ylöskin.
-- Mitä! -- huudahti Chicot. -- Aiotteko lähteä pois juuri nyt, kun
tässä pitäisi maistaa toutainta?
-- Minun täytyy se tehdä, hyvä veli, -- sanoi Gorenflot, ja loi
katseensa taivasta kohti, ikäänkuin antaakseen Meidän Herrammekin
ymmärtää, miten suuren uhrauksen hän nyt aikoi tehdä.
-- On kuitenkin hyvin varomatonta pitää puhe paastottuaan.
-- Minkävuoksi? -- kysyi munkki.
-- Sillä teidän hengityksenne tekee tenän, hyvä; veli. Galenus sanoo:
Ihmisen kieli on heikko ja herpaantuu helposti.
-- Se on, sen pahempi, totta, -- selitti Gorenflot, -- sitä olen
monesti itsekin saanut kokea. Jos minulla olisi ollut riittävän
vahvat keuhkot, olisi minusta tullut oikea kaunopuhuja.
-- Siinä sen nyt näette, -- virkkoi Chicot.
-- Onneksi, -- jatkoi Gorenflot ja istahti taas paikalleen, --
onneksi on minussa sitä enemmän hartautta.
-- Niin kyllä, mutta ei hartauskaan yksin riitä. Teidän sijassanne
maistaisin minä näitä sardelleja ja joisin muutaman tipan tätä
nektaria, jumaltenjuomaa.
-- No, ojentakaapa sitten tänne yksi sardelli ja yksi ainoa lasi
viiniä.
Chicot pani sardellin munkin lautaselle ja kaatoi viiniä hänen
lasiinsa.
No, miltäs tuntuu? kysäsi Chicot, joka, narratessaan munkkia syömään
ja juomaan, itse pysyi verrattain kohtuullisena. -- Miltäs tuntuu?
-- Tunnenpa todellakin olevani vähemmän heikko kuin äsken, -- vastasi
Gorenflot.
-- Mutta piru vieköön! virkkoi Chicot, -- kun on pidettävä puhe, niin
ei riitä että tuntee itsensä, kuten te sanotte, vähemmän heikoksi,
vaan täytyy tuntea olevansa voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Ja
teidän sijassanne, -- jatkoi gascognelainen, -- minä tuohon tilaan
päästäkseni söisin toutaimen kummankin evän. Sillä ellette syö tämän
enempää, saatatte te haiskahtaa viinille.
-- Kas pentele! -- sanoi Gorenflot. -- Olettepa oikeassa. Sitä minä
en tullut ajatelleeksi.
Ja kun kana juuri tällöin tuotiin pöytään, leikkasi Chicot siitä heti
yhden jalan, joita hän eviksi kutsui. Munkki maisteli sitä ja söi.
-- Kautta jumalan! -- huudahti Gorenflot. -- Kylläpä tämä onkin
mehukasta kalaa!
Chicot leikkasi nyt toisen "evän" ja pani senkin munkin lautaselle,
tyytyen itse siiventynkään.
-- Entä miten tämä viini on hyvää! -- jatkoi Chicot, vetäen korkin
kolmannesta pullosta.
Sittenkun Gorenflotin suuri vatsa kerran oli päässyt alkuun, ei
mies enää lainkaan voinut hillitä itseään, vaan hän pureksi toisen
siiventyngänkin niin paljaaksi, ettei siihen jäänyt mitään muuta kuin
pelkät luut. Senjälkeen hän huusi Bonhometia ja sanoi tälle:
-- Mestari Claude, minä olen hyvin nälissäni. Ettekö äsken tahtonut
tarjota minulle läskipannukakkua.
-- Tietysti, -- sanoi Chicot, -- sehän on jo tilattu. Vai kuinka,
Bonhomet?
-- Totta kai, -- vastasi isäntä, sillä hän ei koskaan vastustellut
vieraitaan tällaisissa asioissa.
-- No, tuokaa se sitten tänne, mestari Claude! -- huusi munkki.
-- Viiden minuutin kuluttua, -- vastasi isäntä, oivallettuaan
Chicotin salaisen silmäniskun, ja riensi heti valmistamaan tuota
tilattua annosta.
-- Ah! -- virkkoi Gorenflot ja antoi tavattoman suuren nyrkkinsä,
jossa oli kahveli, vaipua pöydälle -- Nyt tuntuu olo tosiaankin
paremmalta.
-- Eikö asia siis ole niinkuin minä sanon? -- huomautti Chicot.
-- Ja jos pannukakku nyt olisi tässä niin haukkaisin sen yhtenä
ainoana suupalana, aivan samoin kuin nyt tyhjennän tämän lasin
yhdellä siemauksella.
Säkenöivin silmin tyhjensi nyt munkki kolmannesta pullosta
neljänneksen.
-- Vai niin, -- sanoi Chicot, -- ette siis tuntenut voivanne varsin
hyvin?
-- Olin aivan uuvuksissa, hyvä ystävä, -- vastasi Gorenflot. -- Tuo
kirottu puhe oli minut lopen väsyttänyt. Kokonaiseen kolmeen päivään
en mitään muuta ajatellutkaan.
-- Mutta niinpä sen sitten täytyy ollakin mainion, -- tuumi Chicot.
-- Kerrassaan! vastasi munkki.
-- Lukekaapa sitä hiukan meidän tässä pannukakkua odotellessamme.
-- Ei, sitä en tee, -- sanoi Gorenflot. -- Kristillinen puhe pöydän
ääressä! Oletko milloinkaan kuullut sellaisesta puhuttavankaan, herra
narri? Ehkäpä kuninkaasi hovissa?
-- Siellä kyllä pidetään verrattain kauniita puheita kuningas
Henrikille, jota jumala varjelkoon! -- virkkoi Chicot ja nosti
hattuaan.
-- Mitä ainetta niissä kosketellaan? -- kysyi Gorenflot.
-- Siveyttä, -- vastasi Chicot.
-- Sitäpä mahdankin uskoa! -- huusi munkki,, heittäytyen selkäkenoon
tuolin selustinta vastaan. -- Mutta siitä huolimatta on sinun
kuninkaasi kutakuinkin siveetön otus.
-- Minä en tiedä, onko hän siveellinen vai ei, -- sanoi Chicot,
-- mutta sen kuitenkin tiedän, ettei minun ole tarvinnut olla
todistajana mihinkään sellaiseen, jota olisin tarvinnut punastua.
-- Sen kyllä, hitto vieköön, uskon, -- vastasi munkki. -- Siitä
lienee jo kauvan, jolloin sinä olet osannut punastua, senkin vetelys!
-- Mitä! -- huudahti Chicot. -- Minäkö vetelys! Minäkö, joka olen
itse säännöllisyys, itse pidättäväisyys ruumiiltani ja sielultani!
Minäkö, joka otan osaa kaikkiin juhlakulkueisiin ja kaikkiin
paastoihin!
-- Mutta entäpä sinun Sardanapaluksesi, sinun Herodeksesi, sinun
Nebukadnezarisi! Vai teeskenneltyjä kulkueita ja paastoja! Onneksi
aletaan jo kokonaan osata ulkoa tuo sinun kuninkaasi Henrik III,
jonka piru periköön!
Tällöin tuli mestari Bonhomet sisälle, pitäen toisessa kädessään
tuota kaivattua pannukakkuvatia ja toisessa kahta avaamatonta
viinipulloa.
-- Tuokaa tänne, tuokaa tänne! -- kirkui munkki silmät sädehtien ja
nauraen niin makeasti, että kaikki nuo hänen kaksikymmentäkaksi lujaa
hammastaan selvästi näkyivät.
-- Mutta, rakas ystäväni, -- huomautti Chicot, -- tehän sanoitte,
että teidän olisi pidettävä puhe?
Se on minulla täällä, -- vastasi munkki, lyöden otsaansa, johon alkoi
kohota sama punottava väri kuin poskiinkin.
-- Kello puoli kymmenen, -- muistutti Chicot.
-- Ah, minä vaan narrasin, -- sanoi munkki.
-- Milloinka siis puhe on pidettävä?
-- Kello kymmenen.
-- Kello kymmenenkö? Minä luulin, että luostari sulettaisiin kello
yhdeksältä.
-- Sulettakoon vaan, -- sanoi Corenflot ja katseli kynttilänvaloa
täysinäisen lasinsa läpi, -- se ei minua liikuta; minulla on avain.
-- Luostarin avain! -- huudahti Chicot. -- Teilläkö olisi luostarin
avain?
-- Se on täällä taskussani, -- vastasi Gorenlfot ja löi kämmenellään
kaapuunsa.
-- Mahdotonta! -- intti Chicot. -- Minä tunnen luostarinsäännöt. Olen
ollut katumusmatkalla ainakin kolmessa luostarissa. Avainta ei uskota
tavallisen veljen huostaan.
-- Mutta tässä se nyt kuitenkin on, -- sanoi Gorenflot, heittäytyen
tuolinsa selustinta vasten ja näyttäen Chicotille muuatta pientä
rahaa.
-- Mitä! Rahaako? -- tokaisi Chicot. -- Ahaa, minä ymmärrän! Te
lahjotte portinvartijan päästäksenne sisälle silloinkuin haluatte, te
paatunut syntinen!
Gorenflot nauraa hohotti, niin että suu leveni korviin asti, ja
änkytti, hymyillen herttaisesti kuin autuuttatunteva juopunut:
-- Muuta ei tarvita.
Sitten hän aikoi pistää rahan taskuunsa.
-- Odottakaapas, odottakaapas, -- keskeytti Chicot. -- Kas peijakas,
miten soma raha!
-- Varustettu kerettiläisen kuvalla, selitti Gorenflot. -- Siihen on
sydämen kohdalle kaivettu reikä.
-- Kun tätä tarkoin katselen, -- sanoi Chicot, niin näenpä, että se
on Navarran kuninkaan rintakuvalla varustettu raha, ja sen läpi on
tosiaankin reikä porattu.
-- Tikarinpisto, niin, -- puhui Gorenflot. -- Kuolema
kerettiläiselle! Se, joka kerettiläisen tappaa, on jo etukäteen
tullut julistetuksi pyhimykseksi, ja minäkin puolestani lahjoitan
sille, jumala minua armahtakoon, paratiisiosuuteni.
-- Ahaa! -- mutisi Chicot itsekseen. -- Nyt alkaakin asia minulle
selvitä. Mutta tuo syntinen ei vielä ole tarpeeksi humalassa.
Hän täytti uudelleen munkin lasin ja huusi:
-- Kuolema kerettiläiselle ja eläköön messu!
-- Siis, -- virkkoi Chicot, joka muisti veli portinvartijan
tarkastelleen kaikkien luostarinkirkkoon pyrkivien käsiä,
-- siis teidän tarvitsee mentyänne näyttää vain tuota rahaa
portinvartijalle... ja...
-- Minä pääsen sisään, -- täydensi Gorenflot.
-- Ilmanko mitään vaikeuksia.
-- Hm! Yhtä helposti kuin tämä viini solahtaa kurkustani alas.
Näin sanoen nielaisi munkki uuden naukun tuota ihanaa juomaa.
-- Se merkitsee, -- jatkoi Gorenflot, joka nyt oli aivan juovuksissa,
-- se merkitsee, että veli Gorenflotille avataan ovet selkoselälleen.
-- Ja te pidätte sitte puheenne?
-- Minä pidän puheeni, -- toisti munkki. -- Näin se käy: Minä astun
sisälle, ymmärräthän, Chicot, minä astun sisälle.
-- Tietystikin ymmärrän. Olen pelkkänä korvana.
-- Tulen siis sisään, kuten sanottu. Seurakunta on suurilukuinen ja
hyvin valikoitua. Siellä on parooneja, kreivejä, herttuoita.
-- Ehkäpä prinssejäkin?
-- Niin, prinssejäkin, -- toisti munkki. -- Olet oikeassa, ei
pienempiä eikä suurempia kuin prinssejä. Minä käyn hyvin nöyränä
Liiton uskottujen joukkoon.
-- Liiton uskottujen? -- toisti nyt vuorostaan Chicot. -- Mitähän se
uskollisuus mahtaa merkitä?
-- Minä käyn Liiton uskottujen joukkoon. Veli Gorenflotia huudetaan,
ja minä astun esille.
Näin sanoen nousi munkki seisomaan.
-- Kyllä, niinhän se käy, -- virkkoi Chicot. -- Jatkakaa!
-- Minä esiinnyn, -- jatkoi Gorenflot ja koetti kasvonilmeillään
kuvata sanoja, mutta ehti hädintuskin ottaa yhden ainoan askeleen
lattialla, kun jo retkahti pöydännurkkaa vasten ja kaatui nurin.
-- Hyvä! -- virkkoi Chicot, nostaen hänet pystyyn ja asettaen
tuolille istumaan. -- Te astutte esiin,, tervehditte kuulijakuntaanne
ja sanotte?
-- Ei, en minä sano mitään. Ne ovat ystävät, jotka sanovat.
-- No, mitä sanovat sitten ystävät?
-- Ystävät sanovat: Veli Gorenflot! Hm! Kaunis nimi liigalaiselle,
veli Gorenflot!
Ja munkki mainitsi useamman kerran tyytyväisenä omaa nimeänsä.
-- Kaunis nimi liigalaiselle! -- toisti Chicot. -- Minkähänlaisia
salaisuuksia tuo juopporatti tulisi ilmaisemaan? -- lisäsi hän hiljaa
itsekseen.
-- Sitten alan minä, -- jatkoi munkki, samalla kun hän torkahteli,
nousi ylös ja nojautui seinää vasten, sillä hän oli aivan liemenä.
-- Te alatte? -- kysyi Chicot, pidellen häntä lujasti seinää vasten
kuin Pajazzo Arlekinia.
-- Minä alotan: Hyvät veljet, nyt on kaunis päivä valtaistuimelle.
Veljet, onpa nyt ihana päivä oikealle valtaistuimelle.
Chicot havaitsi nyt, että oli aivan mahdotonta saada munkista enää
mitään selkoa, minkävuoksi hän päästi tämän irti. Veli Gorenflot
romahti alas ja satutti jaloillaan pöytään, niin että eräitä tyhjiä
pulloja putoili lattialle.
-- Amen! -- virkkoi Chicot.
Miltei samana hetkenä alkoi kuulua ankara kuorsaaminen, niin että
tuon pikku huoneen ikkunaruudut helisivät.
-- Hyvä! -- sanoi Chicot. -- Ravinto tekee vaikutuksensa. Ystävämme
uinailee vähintäänkin kaksitoista tuntia, ja minä voin arkailematta
riisua vaatteet hänen yltään.
Chicot irroitti ensinnäkin munkin kaapun nyörit ja veti sen sitten
hänen päältään. Senjälkeen hän käänsi Gorenflotin ympäri kuin
ruissäkin, kietoi hänet pöytäliinaan, solmitsi servietin hänen
päähänsä, pisti hänen kaapunsa oman viittansa alle ja meni keittiöön.
-- Mestari Bonhomet, -- sanoi hän, pistäen tämän kouraan kultarahan,
-- tässä on illallisestamme ja siitä, että pidätte toistaiseksi
huolta hevosestani, sekä erittäinkin siitä, ettette herätä tuota
kunnon veli Gorenflotia, joka nukkuu vanhurskaan unta.
-- Hyvä, -- vastasi isäntä, joka huomasi olevan parasta tyytyä tähän
yksinkertaiseen selitykseen, -- hyvä, luottakaa vaan minuun herra
Chicot.
Chicot kiiruhti S:t Etiennen kadulle, missä hän kääri Gorenflotin
kaapun ympärilleen ja otti rahan toiseen käteensä. Kello oli nyt
neljännestä vaille kymmenen, ja hän riensi sykkivin sydämin Pyhän
Genovevan luostarikirkkoa kohti.
20.
Yö luostarikirkossa.
Kääriessään munkinkaapun ylleen oli Chicot varovaisena tehnyt itsensä
harteikkaammaksi oman viittansa ja muiden vaatteittensa avulla,
jotka kaapu kokonaan peitti. Hänen partansa väri oli sama kuin
Gorenflotillakin, ja vaikkakin tämä oli syntynyt Saônen, jota vastoin
tuo toinen oli nähnyt päivänvalon Garonnen varrella, oli Chicot
kuitenkin niin usein huvitellut matkimalla tuon ystävänsä ääntä,
että hän tällä matkimisellaan osasi johdattaa syrjäiset harhaan.
Ja tiedetäänhän, ettei munkinkaapuun kääriintynyttä henkilöä voida
tuntea muusta kuin äänestä ja parrasta.
Chicotin saapuessa oltiin kirkonovi juuri sulkemaisillaan.
Gascognelainen näytti reikäniekkaa rahaansa ja pääsi heti sisälle.
Kaksi munkkia kulki hänen edellään, hän meni niiden perässä ja
saapui heidän seurassaan kappeliin, jonka hän jo entuudestaan tunsi,
sillä hän oli usein ollut siellä kuninkaan keralla, joka piti Pyhän
Genovevan luostaria erityisessä suojeluksessaan.
Kuorin alla, joka oli kahdeksaa tai kymmentä jalkaa varsinaista
kirkkoa korkeammalla, oli maanalainen kirkko. Luostarikirkkoa
valaisivat tällä kertaa vain muutamat harvat lamput.
Chicot huvittelihe aluksi laskemalla munkkien lukumäärän.
Varsinaisessa kirkossa oli satakaksikymmentä ja kuorissa kaksitoista,
siis yhteensä satakolmekymmentäkaksi. Nuo kuorin kaksitoista
munkkia olivat asetetut riviin alttarin eteen. Chicot havaitsi
tyytyväisyydekseen, ettei hän ollut ihan viimeinen noiden pariin
liittyessään, joita Gorenflot oli Liiton uskotuiksi kutsunut. Hänen
jälestään saapui vielä kolme munkkia, ja nämä, väljiin, harmaisiin
kaapuihinsa kietoutuneina, asettuivat kuoriin.
Muuan pieni kuoripoika läksi nyt kävelemään ympäri kirkkoa ja
nähtävästi laski läsnäolijain lukua, minkä jälkeen hän kuiskasi
jotain noille kolmelle viimeksitulleelle munkille.
-- Meitä on satakolmekymmentäkuusi, -- lausui tämä munkki kaikuvalla
äänellä Se on Herran luku.
Heti nousivat nuo varsinaiseen kirkkoon polvistuneet
satakaksikymmentä munkkia seisaalleen ja kävivät sitten istumaan
tuoleille tai penkeille. Nyt sulettiin kirkonovet.
Niin rohkea kuin Chicot olikin, tunsi hän kuitenkin sydämensä
tavallista kovemmin värähtelevän, kuullessaan lukon rautojen
narahtavan. Hieman tointuakseen istahti hän saarnastuolin edustalle,
ja hänen katseensa kiinnittyi noihin kolmeen viimeksi saapuneeseen
munkkiin, jotka näyttivät olevan tämän seurakunnan mahtavimmat.
Heitä varten oli tuotu nojatuolit esiin, ja he istuivat niihin kuin
kolme tuomaria. Heidän takanaan istuivat nuo kaksitoista muuta
munkkia.
Nyt soitettiin kolmasti pienellä kellolla kuin äänettömyyden merkiksi.
-- Veli Monsoreau, -- lausui sama munkki, joka jo ennenkin oli
puhunut, -- mitä uutisia tuotte Anjoun maakunnasta Yhdistyksellemme?
Kaksi seikkaa sai Chicotin kuuntelemaan entistäänkin
tarkkaavaisemmin: ensinnäkin se, että tämä ääni kuulosti niin
voimakkaalta ja käskevältä kuin olisi se pikemmin ollut tarkoitettu
tulemaan taistelussa olevan soturin rautakypärän alta kuin
munkinkaapun sisästä. Toinen seikka oli Monsoreaun nimen kuuleminen.
Kookaskasvuinen munkki nousi nyt reippain askelin saarnastuoliin.
Chicot koetti saada nähdä hänen kasvonsa, mutta se oli mahdotonta.
-- Hyvä, -- ajatteli hän, -- ellen minä saa nähdä noiden kasvoja,
niin eivät hekään saa nähdä minun kasvojani.
-- Hyvät veljet, -- alkoi nyt puhua ääni, jonka Chicot heti tunsi
ylihovijahtimestarin ääneksi. -- Anjoun maakunnasta saapuneet
uutiset eivät ole läheskään rauhoittavia. Meiltä tosin ei puutu
siellä myötätuntoa, mutta edustajiakaan ei meillä siellä ole.
Liiton laajentaminen tässä maakunnassa oli uskottu parooni
Méridorin huostaan. Mutta jouduttuaan epätoivoon tyttärensä
äskettäin tapahtuneen kuoleman johdosta, on ukko surussaan tullut
laiminlyöneeksi pyhän Liigan asian, emmekä me nykyisin voi
ottaa häntä lukuun, niin kauvan kuin hän suree tuota sattunutta
onnettomuuttaan. Mitä minuun itseeni tulee, tuon minä Yhdistykseen
kolme uutta jäsentä. Neuvosto ratkaiskoon, otetaanko nämä kolme
veljeä, joista minä vastaan yhtä hyvin kuin itsestäni, pyhän
Yhdistyksen jäseniksi.
Kuului suostumuksensorinaa. Ja veli Monsoreau astui paikalleen.
-- Veli La Hurière! -- huusi sama munkki, joka näytti toimivan
jonkinlaisena airueena. -- Ilmoittakaa meille, mitä olette
toimittanut Parisissa.
Toinen munkki nousi nyt vuorostaan saarnastuoliin.
-- Veljet! -- puhui hän. -- Te tiedätte parhaiten, miten minä olen
ollut katoliselle opille uskollinen ja kuinka minä olen antanut tästä
uskollisuudestani näytteen sinä suurena päivänä, jolloin se sai
voiton. Niin, hyvät veljet, minä olen alati ollut, jumalan kiitos,
suuren Guisen Henrikkimme uskollinen puoltaja ja herra Bermeltä sain
minä täyttääkseni ne käskyt, jotka nyt olen täyttänyt aina niin
pitkälle, että surmasin omat vuokralaiseni. Tämä uskollisuuteni
pyhälle asialle sai aikaan sen, että minusta tehtiin yhden
kaupunginkorttelin tarkastusmies, ja minä rohkenen sanoa, että se oli
uskonnolle onnellinen seikka. Olen näin ollen saanut selville kaikki
kerettiläiset Saint-Germain-l'Aauxerroisin korttelista, jossa l'Arbe
Secin kadulla edelleenkin pidän Tähti-nimistä ravintolaa teidän
palvelukseksenne, veljet. Ja merkittyäni ylös kerettiläisten nimet
ilmaisen minä ne ystävillemme. En tosin nykyisin janoa yhtä paljo
kuin ennen hugenottien verta, mutta kuitenkin pidän suuressa arvossa
sen pyhän liiton tarkoitusperiä, jonka perustamista me puuhaamme.
-- Nyt on pidettävä korvat auki, -- ajatteli Chicot. -- Tuo La
Hurière oli, ellen väärin muista, hurja kerettiläisten murhaaja ja on
Liigan suuressa suosiossa.
-- Puhukaa, puhukaa, -- kehottivat useat äänet yht'aikaa.
La Hurière, joka nyt katsoi sopivan hetken tulleen, puhelahjojensa
käyttämiseen, johon hänellä harvoin oli tilaisuutta, vaikka hän luuli
kaunopuhujaksi syntyneensäkin, ajatteli hetkisen, rykäsi ja jatkoi:
-- Ellen erehdy, hyvät veljet, niin ei tehtävänämme ole ainoastaan
yksityisen kerettiläisyyden tukahduttaminen. Hyvien ranskalaisten
täytyy olla vakuutettuja siitä, ettei heidän milloinkaan tarvitse
lukea kerettiläisten joukkoon niitä ruhtinoita, jotka ovat kutsutut
heitä hallitsemaan. No niin, veljet. Millä kannalla ovat nyt siinä
suhteessa asiamme? Frans II, joka lupasi olla uskollinen asiallemme,
on kuollut lapsettomana, myöskin Kaarle IX, joka olikin innokas, on
lapsetonna kuollut. Kuningas Henrik III, jonka uskoa ja tekoja minun
ei käy tutkiminen eikä tuomitseminen, tulee nähtävästi kuolemaan
lapsettomana. On vielä jälellä Anjoun herttua, mutta hän on myöskin
lapseton ja näyttää lisäksi olevan pyhästä Liigasta välinpitämätön.
Tällöin keskeyttivät puhujan useat äänet, joista varsinkin erotti
ylihovijahtimestarin. Tämä lausui: Miksi välinpitämätön? Mistä saatte
aiheen sanoa niin?
-- Sanon välinpitämätön, koska hän ei vieläkään ole liittynyt
Liigaan, vaikkakin se korkea-arvoinen veli, joka äskettäin huusi
minua, on luvannut sen hänen puolestaan.
-- Kuka sen on sanonut, ettei hän ole meihin liittynyt? -- kysyi sama
ääni. -- Onhan juuri äsken uusia jäseniä ilmoitettu. Teillä ei ole
oikeutta epäillä ketään ennenkuin nimilaput on aukaistu.
-- Se on totta, -- sanoi La Hurière. -- Minä siis odotan vielä
vähän aikaa. Mutta Anjoun herttua, joka hänkin on kuolevainen ja
lapseton... sillä on huomattava, että heidän suvussaan kuollaan
nuorina... kenelle silloin kruunu joutuu? Niin, hurjimmalle
hugenotille, mitä ajatella voi, kaksinkertaiselle luopiolle,
Nebukadnezarille.
Myrskyisät suostumuksenhuudot keskeyttivät nyt La Hurièren.
-- Niin, minä tarkoitan Henrik bearnilaista jonka vastustamiseksi
tämä Yhdistys etupäässä on muodostunut, Bearnin Henrikkiä, jonka
useinkin luullaan olevan Paussa tai Tarbesissa lemmenseikkojaan
selvittelemässä, mutta jota kuitenkin saa tavata Parisissa.
-- Parisissako? -- huudahtivat monet yht'aikaa. -- Parisissa! sehän
on mahdotonta.
-- Hän on täällä! huudahti La Hurière. -- Hän oli täällä samana
yönä, jolloin rouva de Sauves murhattiin. Hän on täällä ehkäpä tällä
hetkelläkin.
-- Kuolema bearnilaiselle! -- kirkuivat useat.
-- Niin, kuolema hänelle! huusi La Hurière. -- Jos hän sattumalta
tulee Tähti-ravintolaan, niin lupaan minä... mutta sinne hän ei
tule. Kettua ei kahta kertaa vangita samaan loukkoon. Hän menee
kyllä asumaan muualle jonkin hyvän ystävänsä luo, sillä on sillä
kerettiläisellä ystäviä. No niin. Juuri näiden ystäväin lukua on
koetettava saada vähennetyksi. Yhdistyksemme on pyhä, Liigamme
on laillinen, sen on pyhittänyt ja siunannut pyhä isämme, paavi
Gregorius III. Minä vaadin, ettei tätä enää pidetä salassa, vaan
että kortteleiden tarkastusmiehille jaetaan listoja, niin että
he voivat kiertää talosta taloon ja kehottaa kaikkia kunnon
kansalaisia merkitsemään niihin nimensä. Ne, jotka sen tekevät,
olkoot ystäviämme, mutta niitä, jotka siitä kieltäytyvät,
pidämme vihollisinamme. Ja jos vielä tilaisuus tarjoutuu uuteen
Bartolomeuksen-yöhön, mikä oikeille uskovaisille näyttää tulevan yhä
välttämättömämmäksi, niin teemme me sen saman, jonka kerran ennenkin
olemme tehneet, ja säästämme siten Herraltamme vaivan erottaa
ohdakkeet nisuista.
Tätä puhetta palkittiin myrskyisin suosionosotuksin. Kun ne olivat
loppuneet, korotti sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, äänensä
ja lausui:
-- Pyhä yhdistys kiittää veli La Hurièreä hänen innokkuudestaan.
Hänen tekemänsä ehdotus otetaan harkittavaksi ja äänestys siitä
toimeenpannaan korkeimmassa neuvostossa.
Uusia hyvähuutoja. La Hurière kumarteli monta kertaa, laskeutui
sitte saarnastuolista alas ja meni istumaan paikalleen, ikäänkuin
voitonriemunsa painosta nääntyneenä.
-- Ahaa, -- mutisi Chicot. -- Alanpa jo tätä hieman käsittää. Poikani
Henrikin katolilaisuuteen luotetaan vähemmän kuin Guisein. Koska
Mayennellä on sormensa tässä pelissä, niin on luultavaa, että Guiset
aikovat keskelle valtiota muodostaa itselleen pikku yhteiskunnan,
jota he aikovat hallita niin että suuri Henrik, joka on kenraali,
ottaa osalleen armeijan, paksu Mayenne ottaa porvarit ja tuo kuulu
kardinaali kirkon. Ja seuraus siitä on oleva se, että Henrik
poikani jonakin kauniina päivänä saa havaita, ettei hänellä ole
hallittavanaan mitään muuta kuin rukousnauhansa, ja hänen pyydetään
hyvin kohteliaasti vetäytymään johonkin luostariin. Tämä on, kautta
sieluni autuuden, hyvin järjestettyä! Niin, mutta... onpa vielä
jälellä Anjoun herttua, onpa saakuri soikoon! Miten hänestä sitten
päästään?
-- Veli Gorenflot! -- huusi nyt sama ääni, joka jo oli huutanut
ylihovijahtimestarin ja La Hurièren nimet. Mutta oliko nyt niin, että
Chicot oli ajatuksiinsa vaipunut, tai ei hän sitten ollut tuohon
nimeen tottunut, vaikkapa hän oli anastanutkin veli Gorenflotin nimen
ja kaapun, pääasia oli, ettei hän vastannut.
-- Veli Gorenflot! -- toisti kuoripojan ääni, joka oli niin sointuva
ja kimeä, että Chicot sen kuullessaan säpsähti.
-- Ahaa! -- mutisi hän. -- Tuopa onkin luullakseni naisen ääni.
Niinkö että tässä kunnianarvoisessa kokouksessa ovat sekaisin ei
ainoastaan eri säädyt, vaan myöskin eri sukupuolet?
-- Veli Gorenflot! -- uudisti sama naisääni. -- Ettekö ole täällä?
-- Ohoo! -- mutisi Chicot. -- Veli Gorenflot, sehän olen minä.
Sitten hän lausui kuuluvasti, munkin nenä-ääntä matkien:
-- Kyllä, kyllä! Täällä minä olen. Olin niin syventynyt vakaviin
mietteisiin, joita veli La Hurièren puhe oli minussa herättänyt,
etten kuullut, kun nimeäni huudettiin.
Kumea suosionosotuksensorina kuului tällöin La Hurièren puheen
vuoksi, joka edelleenkin piti kaikkien mieliä jännityksessä. Tämän
sorinan kestäessä ehti Chicot tointua.
Voisi ajatella, ettei Chicotin ehkä olisi tarvinnut vastata mitään,
kun Gorenflotia huudettiin, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli
kaapupäähine vedetty pään yli. Mutta, kuten muistetaan, oli kaikkien
lukumäärä selvillä. He niin ollen tunsivat toisensa ja odottivat
toisiansa. Jos siis läsnäolevia olisi käyty tarkemmin tutkimaan, mikä
luonnollisestikin olisi tapahtunut, elleivät nimeltään mainitut olisi
vastanneet, niin olisi petos heti tullut ilmi ja Chicotin asema olisi
voinut käydä varsin arveluttavaksi.
Chicot siis ei hetkeäkään epäillyt. Hän nousi mahdollisimman
kumaraisena saarnastuoliin ja sinne kavutessaan veti hän kauhtanaansa
yhä enemmän kasvoilleen.
-- Hyvät veljet, -- alotti hän äänellä, joka vallan erehdyttävästi
muistutti munkin ääntä, -- minä olen tämän luostarin almujenkerääjä,
ja te tiedätte, että tämä toimeni oikeuttaa minun tunkeutumaan
kaikkiin asumuksiin. Minä siis tätä oikeuttani käytän Herran
kunniaksi. Veljet, -- jatkoi hän, muistellen Gorenflotin puheen
alkua, mikä niin häpeällisesti oli tullut keskeytyneeksi, -- hyvät
veljet, tämä on ihana päivä valtaistuimelle, tämä päivä, joka nyt
meidät täällä yhdistää. Puhukaamme kursailematta, veljet, koska nyt
olemme Herran huoneeseen kokoontuneet.
Mikähän Ranskan kuningaskunta on? Ruumis. Pyhä Augustinus on sanonut:
_Omnis civitas corpus est, s.o._ "jokainen valtio on ruumis." Mikä on
nyt ruumiin hyvinvoimisen ehto? Hyvä terveys. Miten ruumiin terveys
säilytetään? Siten, että isketään varovasti suonta, silloinkun voimia
näyttää olevan liiemmälti. Kun siis on otaksuttavaa, että katolisen
uskon vihamiehet ovat voimakkaita, koskapa me niitä pelkäämme, niin
täytyy tästä suuresta ruumiista, jota me yhteiskunnaksi kutsumme,
vielä kerta iskeä suonta. Tätä kuulen joka päivä hokevan niiden
uskovaisten, joilta kuletan luostariin munia, kinkkua ja rahaa.
Tämä Chicotin puheen alkuosa teki kuulijoihin eloisan vaikutuksen.
Tuo suostumuksensorina antoi Chicotille hiukan ajatuksenaikaa. Sitten
hän jatkoi:
-- Ehkä voidaan tehdä se huomautus, että kirkko inhoo verta. Mutta
huomatkaahan, rakkaat veljet: jumaluusoppineet eivät sano, mitä verta
kirkko inhoo, ja minä voisin panna härän vetoon yhtä munaa vastaan
siitä, etteivät he suinkaan tarkoita kerettiläisten verta. Ja vielä
toinenkin huomautus, hyvät veljet! Olen sanonut kirkko: mutta me emme
ole vain pelkkä kirkko, me. Veli Monsoreaulla, joka äsken tässä niin
kaunopuheliaasti esiintyi, on, siitä olen vakuutettu, metsästysveitsi
vyössään. Veli La Hurière käyttää mainiosti paistinvarrasta: _Veru
agreste, lethiferum tamen instrumentum_. Minä itsekin, joka nyt puhun
teille, hyvät veljet, minä Jakob Nepomuk Gorenflot, olen heilutellut
muskettia Champagnessa ja avustanut hugenottien polttamista heidän
pyhättöihinsä. Tämä olisi minulle ollut tarpeeksi kunniakasta ja
vakuuttanut minulle paratiisin autuuden. Niin ainakin luulin. Mutta
silloin syttyi äkisti omassatunnossani arvelu: hugenotteja oli ennen
niiden polttamista pidelty hieman pahoin. Se lienee hyvää asiata
vahingoittanut, niin ainakin rippi-isäni väitti. Niinpä riensinkin
ottamaan munkinkaapun ylleni. Ja saadakseni huuhdelluksi itsestäni
sen tartunnan, joka minuun kerettiläisistä ehkä oli jäänyt, olen
siitä hetkestä asti tehnyt lupauksen olla pidättyväinen kaikesta ja
seurustella vain hyvien katolilaisten kanssa.
Tämä Chicotin puheen toinen osa teki ainakin yhtä hyvän vaikutuksen
kuin ensimäinenkin, ja itsekukin näytti ihailevan niitä keinoja,
joita Herra oli käyttänyt veli Gorenflotin käännyttämiseksi.
-- Nyt on minun vielä, -- jatkoi Chicot, -- puhuminen johtajista,
joitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi
erinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin
varovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä
hiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta
tuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän.
Niin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen
hugenottien taholta, jotka -- se täytyy myöntää -- ovat huimapäisiä,
kun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan
käsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille
kuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me
haluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä... No
niin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti
julistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen
pyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten
tavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä
yövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin?
kysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot,
minä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin
vähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska
rinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos
niin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä,
jotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme
häpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi
vain jonninjoutava asia!
Chicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka
pitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista
Bartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu,
ja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä
puhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja
lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti,
alkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty
olkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!
Innostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva
veli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän
asti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä
innokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita
itsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen
sijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän
ennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt
esiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle
loistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun
tämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli
Gorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari
Erakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.
Onnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän
innostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut
johtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät
olleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi
muutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen
kolmasti huutavan:
-- Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.
Puoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa
kokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista,
jota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat
he verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia
onnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän
niin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili,
että hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman
gascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin,
ja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli
Gorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen
ja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran
kanssa.
Kuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen
herttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta.
Ja Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin
jo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen
kostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö
uskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin
kimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa
tilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin
suhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka
ennen oli ollut sotilaana.
Chicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja
tunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas
Davidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi,
että kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa
kuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli
näyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki.
Ensin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi
hänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se
sai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan
hänen otsalleen.
Veli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän
pääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän
pääsisi sieltä ulos.
21.
Lisää seikkailuja.
Chicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä
tuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin
kävisi päinsä.
Päästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen,
paremmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli
pieni tähdenmuotoinen raha.
Gascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa,
mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan
muotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut
käyttökelpoinen.
Chicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää
tähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän
joutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin.
-- Jos minä nyt, -- ajatteli hän, -- hukkaan oman asiani, niin
hukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin,
josta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle
epäkohtelias.
Nyt huusi kuoripoika:
-- Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.
Ei kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan
tyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat
kuorissa.
-- Hyvä, -- tuumaili Chicot, -- kunhan vaan ikkunoita ei suljeta,
niin olen tyytyväinen.
-- Tehkäämme nyt tarkastuskierros, -- sanoi kuoripoika
portinvartijalle.
-- Saamari vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Tuon kuoripojan soisin
minä hiiden kattilaan!
Portinvartija sytytti vahakynttilän.
Ei silmänräpäystäkään saanut nyt hukata. Portinvartija tulisi
kulkemaan neljän askeleen päässä Chicotista, ja tämä tulisi
huomatuksi. Chicot siirtyi nyt taidokkaasti ympäri pilaria ja
pysyttelihe aina varjon kohdalla sen siirtyessä, avasi vihdoin
rippituolin, joka oli vain ha'alla suljettu, pujahti sinne sisälle ja
veti oven kiinni.
Portinvartija ja kuoripoika kulkivat ihan siitä ohitse.
-- Saakuri! -- mutisi Chicot. -- Tämä portinvartija, tuo kuoripoika
ja nuo kolme munkkia eivät ikipäiviksi jää tänne kirkkoon. Kun
he ovat menneet tiehensä, nostan minä tuoleja penkkien päälle ja
toivoakseni pääsen ikkunasta ulos... mutta ulos tultuani joudunkin
minä pihalle, eikä piha ole lainkaan samaa kuin katu. Voisi olla
yhtä hyvä viettää yönsä tässäkin rippituolissa. Gorenflotin kaapu
on lämmin. Tästä tulisikin vähemmän pakanallinen yö kuin jos sen
ehkä jossain muualla viettäisin, ja senhän minä lukisin autuuteni
tulopuolelle.
Portinvartija sammutti nyt lamput, niin että koko kirkossa vallitsi
synkkä pimeys. Samassa löi kello kaksitoista.
-- Piru periköön! -- ajatteli Chicot. -- Ollappa puolenyön aikaan
yksinään kirkossa! Jos poikani Henrik olisi minun asemassani, niin
pelkäisi hän luullakseni aika lailla. Ja nyt, Chicot, ystäväni, hyvää
yötä!
Chicot koetti saada mahdollisimman mukavan asennon siinä
rippituolissaan, sulki ovessa olevan pikku ha'an ja ummisti silmänsä.
Hänen silmänsä olivat tuskin kymmentä minuuttia olleet ummessa ja
hänen aistimustensa harhaileva liitely tiesi unen lähestymistä, kun
yht'äkkiä kimeä lyönti, niinkuin olisi isketty johonkin kuparilevyyn,
kajahti kautta kirkon.
-- Mi... mitä! -- sanoi Chicot itsekseen, aukaisi silmänsä ja
kuunteli. -- Mitäpä tämä merkitsee?
Samassa sytytettiin kuoriin muuan lamppu, ja sen sinertävä valo
valaisi noita kolmea munkkia, jotka yhäkin liikkumattomina istuivat
paikoillaan. Chicotissa oli eräänlaista taikauskoista pelkuruutta.
Niin rohkea kuin tämä gascognelainen olikin, ei hän kuitenkaan ollut
aivan vapaa aikansa ennakkoluuloista. Hän teki ristinmerkin ja mutisi
hiljaa:
-- _Vade retro, Satanas!_ [Mene pois minun tyköäni, saatana. Suom.]
Mutta kun valo ei näiden sanojen painostuksesta sammunut, minkä
se varmasti olisi tehnyt, jos se olisi ollut helvetin liekkiä, ja
kun nuo kolme munkkia, tästä hänen "Vade retro'sta" huolimatta,
edelleenkin istuivat paikoillaan, alkoi gascognelainen arvella, että
hän olikin tekemisissä luonnollisen valon kanssa ja, ellei ihan
oikeitten munkkien, niin kuitenkin lihaa ja verta olevien ihmisten
kanssa. Kuitenkin häntä värisytti.
Silloin nousi verkalleen muuan kuorin lattian kivistä. Harmaa
kapusonki ilmestyi synkän aukon suulle, ja vähitellen kohosi sieltä
kokonainen munkki, jääden seisomaan marmorilattialle, samalla kun
kivi hiljaa liukui paikoilleen. Tämän nähdessään katosi Chicotilta
viimeinenkin luottamus niihin loitsusanoihin, joita hän ennen oli
niin varmoina pitänyt. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän jo
alkoi uskoa, että kaikki Pyhän Genovevan luostarin apotit ja munkit
nousisivat sillan alta haudoistaan.
-- Veli Monsoreau, -- sanoi yksi kuorin kolmesta munkista sille, joka
niin kummallisella tavalla oli siihen ilmestynyt, -- onko hän, jota
me odotamme, jo saapunut.
-- On, armolliset herrat, -- vastasi puhuteltu..
-- Avatkaa hänelle ovi.
-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Tässä huvinäytelmässä tuntuu olevan
kaksi näytöstä, ja minä olen nähnyt niistä vasta ensimäisen.
Tästä pikku pilastaan huolimatta oli Chicot edelleenkin hyvin
peloissaan. Veli Monsoreau meni sillävälin avaamaan holvin ovea.
Keskimäkien munkki siirsi nyt päänsä yli vedetyn kapusongin sivulle.
Kun täten hänen kasvonsa paljastuivat, huomasi Chicot niissä suuren
arven, josta parisilaiset niin innostuneina tunsivat sen miehen, jota
jo pidettiin katolilaisten sankarina ja josta odotettiin koituvan
heidän marttyyrinsa.
-- Suuri Guisen Henrik omassa korkeassa persoonassaan, -- mutisi
Chicot kummastuneena. -- Ja hänen kaikkein typerin majesteettinsa
Henrik III luulee hänen parhaallaan olevan piirittämässä La Caritétä!
Aa, nyt minä alan käsittää! Tuo, joka istuu hänen oikealla puolellaan
ja joka siunasi läsnäolijoita, on Lothringin kardinaali, ja
vasemmanpuolinen, hän, joka puhui kuoripojalle, on ystäväni Mayennen
herttua.
Ikäänkuin hetipaikalla vahvistaakseen Chicotin arvailut oikeiksi,
siirsivät nuo toisetkin munkit päähineensä syrjään silmiltään.
Oikeanpuoleisella tuli näkyviin kuulun kardinaalin ilmeikkäät
piirteet, leveä otsa ja läpitunkeva katse. Vasemmalla paljastuivat
Mayennen herttuan arkipäiväiset kasvot.
-- Ahaa! Nytpä sinut tunnenkin, -- virkkoi Chicot, -- sinä ylen vähän
pyhä, mutta sangen syntinen kolmiyhteys. Saammepa nyt nähdä, mitä
sinä aiot sanoa ja tehdä. Olen pelkkänä silmänä ja korvana.
-- Luulitko hänen tulevan? -- kysäsi arpiniekka veljeltään
kardinaalilta.
-- Minä en sitä ainoastaan luullut, -- vastasi tämä, -- vaan olin
siitä ihan yhtä varma kuin siitäkin, että minulla on kaapuni sisällä
kaikki, mitä pyhään voitelemiseen tarvitaan.
-- Vai niin, -- tuumaili Chicot, -- tuntuupa siltä kuin aiottaisiin
täällä jokin voidella. Ja minullakin on aina ollut ääretön halu saada
olla läsnä jossain voitelutilaisuudessa. Sattuipa se mainiosti!
Tällävälin nähtiin noin parinkymmenen munkin, kapusongit päitten
ympärillä, tulevan holvin ovesta ja asettautuvan kirkkoon. Yksi
heistä nousi, herra Monsoreaun ohjaamana, kuoriin ja asettui Guisen
oikealle puolelle.
Guisen herttua katsahti tuota joukkoa, joka oli äskeistä paljo
vähälukuisempi syystä että se kaikesta päättäen oli erikoisesti
valikoitua, ja, tultuaan vakuutetuksi siitä, että kaikki häntä
tarkasti kuuntelisivat, alkoi puhua:
-- Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan.
Te olette juuri äsken kuulleet... sillä minä otaksun, että te
olette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen... Te olette äsken
kuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että
muutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka
on valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän
asiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut,
jolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta
ja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla
hänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän
Liigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä
määrin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja
välinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan
veli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme
ilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.
Tämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi
vastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan.
Ja se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.
-- Veljet, -- jatkoi herttua, -- se ruhtinas, jonka myötävaikutusta
meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta,
tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes
toivoa, tämä ruhtinas on tässä.
Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla
puolella seisovaan munkkiin.
-- Armollinen herra, -- lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon
munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä,
-- Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette
suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on
oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa
kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin
tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka
me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on
ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.
Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli,
siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli
odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei
vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun
herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat
marmoripatsasta.
-- Ahaa, -- virkkoi Chicot, -- veljemme Anjou. Hän ei siis väsy
tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.
-- Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.
Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.
-- Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, -- sanoi Guisen Henrik. --
Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.
-- Onnistunut varovaisuus! -- mutisi Chicot.
-- Hyvät veljet, -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Hänen korkeutensa
pyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.
-- Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. -- Me
kuuntelemme.
Nuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun
herttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.
-- Hyvät herrat, -- alotti hän niin kumealla ja väräjävällä
äänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi
kuulla, -- hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein
näyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden
suhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin
kiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja
mykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin,
jonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten
hurja kunnianhimo synnyttää.
Herttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin,
verrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran
varmemmalla äänellä:
-- Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko
katseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt
katseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa
nähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan
myöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina
ja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo
kaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna,
kerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään
varmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin
profeetankin, tuskan läpitunkema.
Kuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa
osaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin
sodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.
-- Tässä syvässä murheessani, -- jatkoi prinssi, -- hiipi korviini
huhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien
tavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen
tarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt
olisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa
kadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla
vetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen
nyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä
olen.
Voimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat
antaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti
kardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja
lausui:
-- Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?
-- Aivan vapaaehtoisesti.
-- Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?
-- Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.
-- No niin, -- sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, -- kun nyt teidän
korkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä
aiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?
Aion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, -- vastasi
tulokas.
-- Hitto vieköön: -- puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta
kunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa
piileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan
esitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo
olisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset,
kerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot
niinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta
minunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä
esittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe
minua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta,
jatka!
Ikäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua
tosiaankin:
-- Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden
jalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen
ottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.
-- Miksipä niin? -- ajatteli Chicot. -- Olen minäkin aatelismies. Ja
asia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!
-- Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, --
huomautti kardinaali.
-- Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen
herttua puheeseen.
-- Tahdon siis kantaani selittää, -- jatkoi Anjoun herttua ja koetti
tunkea levottoman katseensa kirkon pimeyteen, kuin tullakseen
vakuutetuksi siitä, ettei hänen sanojaan kuulisi kukaan muu kuin ne,
jotka ansaitsivat saada hänen luottamuksensa.
Monsoreaun kreivi oivalsi prinssin levottomuuden ja rauhoitti häntä
hymyilemällä hieman ja heittämällä häneen silmäyksen.
-- Niin, -- jatkoi prinssi, alentaen tuntuvasti ääntään, -- kun
aatelismies on ajatellut, mitä hän on velkapää jumalalleen, niin
ajattelee hän senjälkeen, mitä hän on velkaa...
-- Kuninkaalleen! -- kuiskasi Chicot.
-- Maalleen, -- jatkoi herttua. -- Ja hän tekee itselleen kysymyksen,
nauttiiko hänen isänmaansa tosiaankin sitä kunniaa ja hyvinvointia,
mitä se voisi nauttia. Sillä oikean jalosyntyisen on nauttimistaan
eduista kiittäminen ensinnäkin jumalaa ja sitten isänmaataan.
Kuului vilkasta hyväksymistä.
-- No, mihin kuningasraukka sitten jää? kysäsi Chicot itsekseen.
-- Kysyin siis itseltäni, -- jatkoi herttua, jonka ulkoneviin
poskipäihin vähitellen alkoi kohota kuumeinen puna, -- nauttiiko
maani sitä rauhaa ja onnekkuutta, jota tämä kaunis ja ihana Ranska
ansaitsee nauttia, ja seuraukseni minä näin, ettei niin ollut
asianlaita. Hyvät veljet, todellisuudessa on tämä valtakunta
taistelevien tahtojen, melkein yhtä mahtavien, haluttuna saaliina.
Hallituksen tahdon heikkoudessa, tuon tahdon, joka unohtaa, että sen
alamaistensa parhaaksi tulisi hallita kaikkea, joka vain silloin
tällöin hetkellisesti muistaa tätä kuninkuuden periaatetta ja
silloinkin melkein aina soveltaa sitä niin sopimattomalla tavalla,
että mahtisanat ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, tuossa
heikkoudessa, sanon, on Ranskan paha henki taikka sen johtomiesten
sokeudessa, joiden tiliin kaikki paha on luettava. Mutta vaikka emme
tunnekaan oikeata syytä tahi vaikka sitä ehkä enintään epäilemme,
niin on onnettomuus silti yhtä tuhoava. Enkä minä puolestani aseta
sitä kaikkea pahaa, mitä tapahtuu, niin paljo kuninkaan itsensä
niskoille, kuin niiden rikosten seuraamukseksi, joita Ranska on
uskontoa vastaan tehnyt, ja niiden jumalattomuuksien syyksi, joita
kuninkaan erinäiset väärät ystävät harjoittavat. Tämä, hyvät herrat,
on saanut minut vakuutetuksi siitä, että minun, voidakseni palvella
sekä kirkkoa että valtaistuinta, on liittyminen niihin, jotka kaikin
keinoin pyrkivät hävittämään kerettiläisyyden ja syöksemään vallasta
uskottomat neuvonantajat. Tämän, hyvät herrat, tahdon minä tehdä
Liigan hyväksi, liittyessäni nyt siihen.
-- Ahaa! -- mutisi Chicot, -- nyt pistää pukinsorkka esiin!
Tämä Anjoun herttuan puhe, joka lukijoistamme ehkä on tuntunut
pitkältä, sillä onhan sen aikuisesta politikasta jo kulunut kolme
ja puoli sataa vuotta, innostutti kuulijoita siihen määrin, että
useimmat heistä olivat tulleet ihan prinssin luo kuullakseen hänen
jok' ainoan sanansa.
Näytelmä oli tosiaankin harvinainen. Kaikkien kapusongit olivat
siirretyt pois kasvoilta. Ja niinpä tulivat näkyviin nuo jalot,
rohkeat, vilkkaat kasvojenpiirteet ja uteliaisuudesta loistavat
silmät. Kaikkea tätä valaisi vain yksi ainoa kuorissa hienosti
tuikkava lamppu, jota vastoin muu osa kirkkoa oli pimeätä.
Joukon keskeltä saattoi erottaa Anjoun herttuan kalpeat kasvot.
Hänen korkea otsansa varjosti kuoppaisia silmiä ja hänen suunsa
avautuessaan muistutti pääkallon kamalaa irvistystä.
-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt Guisen herttua, -- kiittäen
teitä niistä sanoista, joita juuri äsken olette lausunut, luulen
pitävän ilmoittaa teille, että teidän ympärillänne on vain ystäviä,
jotka kunnioittavat ei ainoastaan äsken ilmaisemianne periaatteita,
vaan myöskin teidän personallisia ominaisuuksianne. Ja jos teidän
korkeutenne sitä epäilisi, niin saa tämän kokouksen loppu teidät
vakuutetuksi siitä paljo tuntuvammalla tavalla kuin mitä olette
otaksunutkaan.
Anjoun herttua kumarsi ja loi levottoman katseen ympärilläseisojiin.
-- Ahaa! -- mutisi Chicot. -- Ellen kovin erehdy, onkin tämä vasta
alkunäytöstä. Ja tästä kaikesta päättäen tulee tapahtumaan jotain
sellaista, mikä on paljo tärkeämpää kuin kaikki nuo tähän asti
lausutut hölynpölyt yhteensä.
-- Jos teidän korkeutenne, -- virkkoi kardinaali, huomattuaan
prinssin levottoman katseen, -- ehkä tuntisi jonkinlaista pelkoa,
niin toivon, että pelkkä niiden henkilöiden nimien mainitseminen,
jotka nyt tällä hetkellä ovat teidän ympärillänne, teitä rauhoittaa.
Tässä ovat herrat d'Entrageus, Ribeirac ja Livarot, nuoria
ylimyksiä, jotka teidän korkeutenne ehkä tuntee ja jotka ovat yhtä
urhoollisia kuin lojaalisiakin. Tässä ovat vielä hiippakunnan
päämies Castillonista, parooni Lusignan, herrat Cruse ja Leclere,
kaikki vakuutettuja teidän kuninkaallisen korkeutenne viisaudesta ja
onnellisia saadessaan teidän suojeluksessanne työskennellä uskonnon
ja valtaistuimen vapauttamiseksi niitä rasittavasta ikeestä. Me siis
kiitollisina otamme vastaan ne käskyt, joita teidän korkeutenne
suvaitsee meille antaa.
Anjoun herttua ei voinut olla tekemättä ylevämmyyden tunteen
aiheuttamaa liikettä. Nuo Guiset, jotka muulloin olivat niin ylpeitä,
ettei heitä koskaan oltu onnistuttu kukistamaan, puhuivat nyt
tottelemisesta:
Mayennen herttua jatkoi:
-- Syntyperänne ja ymmärtämyksenne vuoksi olette te, armollinen
herra, liiton luonnollinen päämies, ja me odotamme teiltä ohjeita
siihen, miten meidän on meneteltävä noiden kuninkaan väärien ystävien
suhteen, joista täällä äsken puhuimme.
-- Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa, -- vastasi prinssi kuumeisen
innostuneesti, mikä innostus heikoissa sieluissa useinkin korvaa
rohkeuden puutetta. -- Kun myrkylliset loiskasvit kukoistavat
vainiolla, jonka rehevää viljaa ne turmelevat, niin on sellainen
vahingollinen rikkaruoho juurineen irti kiskottava. Kuninkaan
ympärillä ei ole ystäviä, vaan hovimiehiä, jotka ovat hänelle
turmioksi ja tuottavat Ranskanmaalle ja kristikunnalle alituista
häpeätä.
-- Se on totta, -- virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.
-- Sitäpaitsi, -- jatkoi kardinaali, -- estävät nuo hovimiehet
meidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä
lähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua
virka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.
-- Jättäkäämme siis, -- puuttui Mayennen herttua kiihkeästi
puheeseen, -- jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon
asioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On
henkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka
alinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan,
jota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän
päämiehemme.
Anjoun herttuan otsalle nousi puna.
-- Tuhotkaamme, -- jatkoi Mayenne, -- viimeiseen mieheen nuo kirotut
sikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja
sitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä
kolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.
-- Se on viisasta puhetta, -- sanoi Anjoun herttua, -- ja te,
Mayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.
-- Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, -- vastasi tämä.
-- Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra,
virkkoi Entragues. -- Minä otan osalleni Quelus'en.
-- Ja minä Maugironin, -- sanoi Livarot.
-- Ja minä Schombergin, -- lisäsi Ribeirac.
-- Hyvä, hyvä! -- jatkoi herttua. -- Ja sitten on meillä vielä Bussy,
minun urhoollinen Bussyni, joka kyllä ottaa parin heistä osalleen.?
-- Entä me sitten, entäpä me? -- huusivat kaikki muut liigalaiset.
Kreivi Monsoreau astui nyt esiin.
-- Ahaa, -- ajatteli Chicot, jota ei enää naurattanut. -- Tahtoo kai
ylihovijahtimestarikin olla mukana metsästyksessä.
Eikä Chicot erehtynytkään.
-- Hyvät herrat! -- lausui Monsoreaun kreivi. -- Pyydän saada
kiinnittää hetkeksi huomiotanne. Me olemme päättäväisiä miehiä,
mutta kuitenkin me pelkäämme puhua avoimesti keskenämme. Me olemme
ymmärtäväisiä ja kuitenkin takerrumme pikkumaisuuksiin. Hyv'on,
hyvät herrat, enemmän uskallusta, enemmän rohkeutta, enemmän
avosydämisyyttä! Ei tässä nyt ole kysymys kuningas Henrikin
suosikeista eikä siitä vaikeudesta, mitä saamme kokea lähestyessämme
hänen majesteettinsa persoonaa. Meitä kaikkia, hyvät herrat,
huolestuttaa seuraava seikka: Nykyinen hallituksemme on sellainen,
ettei Ranskan aateli voi sitä sietää: litanioita, mielivaltaa,
voimattomuutta, hurjasteluja, ääretöntä tuhlausta pidoissa,
jotka saavat koko Europan hymyilemään, kitsastelemista kaikessa,
mikä koskee sotalaitosta ja taiteita. Sellainen menettely ei ole
taitamattomuutta eikä heikkoutta, se on mielettömyyttä, hyvät herrat.
Synkkä hiljaisuus seurasi ylihovijahtimestarin sanoja. Niiden
vaikutus oli sitäkin syvempi, kun kukin itsessään ajatteli juuri
sitä samaa, mitä tämä nyt ääneen oli lausunut, niin että kaikki
hätkähtelivät, ikäänkuin olisivat kuulleet oman äänensä kaiun. Heitä
värisytti se että he kaikki olivat yhtä mieltä puhujan kanssa.
Kreivi Monsoreau, kovin ymmärtäen, että tämä äänettömyys oli vain
hyväksymisen merkkiä, jatkoi:
Pitääkö meidän elää toimettoman ja velton kuninkaan alaisina sinä
hetkenä, jolloin Espanja sytyttää polttoroviot, jolloin Saksa näkee
uusien kerettiläislahkojen versoavan luostarien hämäristä, jolloin
Englanti taipumattomalla politiikallaan silpoo sekä aatteita että
päitä? Kaikki kansat puuhaavat jotain kunniakasta. Me sitävastoin
nukumme. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen sanonut tämän näin
suuren ruhtinaan läsnäollessa, ruhtinaan, joka ehkä perheellisten
ennakkoluulojen vuoksi on minun rohkeuttani moittiva. Meitä, hyvät
herrat, on kokonaisen neljän vuoden ajan hallinnut... ei kuningas,
vaan munkki.
Nyt puhkesi myrsky valloilleen. Nuo äsken niin rauhallisesti ja
kylmästiharkitsevat miehet hoilasivat kuin hullut.
-- Alas valoisilainen! huudettiin. -- Alas Henrik-munkki! Me tahdomme
hallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka
tyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!
-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen,
-- antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse
itseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään!
Sallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän
ehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.
-- Sähise, käärme, sähise! -- puhui Chicot itsekseen.
-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, --
teidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton
vilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa
kuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien
hullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon
ylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä.
Hyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä
alennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se
kunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus,
jota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt
meitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki
ilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen
kokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on
ollut vain alkuvalmistusta.
-- Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen
sekä levottomuutta että kunnianhimoa.
-- Armollinen herra, -- jatkoi Guisen herttua, -- me emme ole,
niinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet
kiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan
tarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee
kunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo
vanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan
antaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä
valitsemallemme johtajalle...
Anjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen
kalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.
-- Hyvät herrat, -- jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta
penkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin
käsin ylös, -- hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien
meidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.
-- Kruunu! -- huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen
valtaamana, -- kruunuko minulle, hyvät herrat!
-- Eläköön Frans III! -- huusivat kaikki, niin että kirkon holvi
tärähteli.
-- Minäkö? Minäkö? -- änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta
että kauhistuksesta. -- Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän
veljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.
-- Me erotamme hänet, -- sanoi Guisen herttua, -- ja jäämme
odottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin,
jonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen
alamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai
tikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!...
-- Hyvät herrat, -- virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla
äänellä, -- hyvät herrat!
-- Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, -- tässä on
nyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon
arveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet
erottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra,
tulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin
temppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän
Genovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan
ensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä
pyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja
joka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin
toivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on
voiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt.
Nimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa,
nimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut
voideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin,
ellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään
vallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!
Siinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä
määräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään,
ja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty
viisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä
säteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat
arkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota
kuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: _Veni
creator!_
Tämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä
olivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut,
teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin
rohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.
Anjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi
odottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja
miekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin
luo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan
kunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan
vyölle.
Yksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli
sitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin
tunnettu.
-- Hyvät herrat, -- lausui prinssi läsnäolijoille, -- sallikaa, että
Mayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne,
sillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät
kaikki ritareiksi.
Suosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.
-- Hitto vieköön! virkkoi Chicot itsekseen, -- olisipa tässä nyt
mainio tilaisuus saada sininen nauha! Sitä tilaisuutta ei minulle
enää milloinkaan satu, ja kuitenkin täytyy minun nyt jättää se
käyttämättä.
-- Nyt alttarille, sire! -- sanoi kardinaali:
-- Herra Monsoreau, översti, herrat Ribeirac ja d'Entragues,
kapteenit, herra Livarot, luutnantti henkivartiostossani, -- puhui
Anjoun herttua, -- asettautukaa niihin paikkoihin kuorissa, joihin
nyt saamanne arvo teidät oikeuttaa.
Mainitut henkilöt menivät, oikean kruunauksen juhlamenojen
mukaisesti, niihin paikkoihin, jotka he hovisääntöjen mukaan olivat
oikeutetut saamaan.
-- Hyvät herrat, -- jatkoi Anjoun herttua, kääntyen toisten puoleen,
-- pyytäkää te kaikki minulta jotakin, ja minä toivon, ettei
kenenkään tarvitse poistua täältä tyytymättömänä.
Sillävälin oli kardinaali siirtynyt alttarin taa ja pukeutunut siellä
papilliseen asuun, minkä jälkeen hän astui sieltä esiin, kädessään
pyhä voide, jonka hän pani alttarille. Sitten hän antoi kuoripojalle
merkin, ja tämä toi raamatun ja ristin. Kardinaali otti vastaan ne
kummankin, asetti ristin raamatun päälle ja ojensi ne sitten Anjoun
herttualle, joka pani niiden päälle sormensa.
-- Jumalan nimessä, -- lausui Anjoun herttua, -- lupaan minä
kansalleni voimassapitää ja kunnioittaa pyhää uskontoamme, niinkuin
hänen kaikkeinkristillisimmän majesteettinsa ja kirkon vanhimman
pojan tulee. Tämän minä vannon Jumalan nimessä ja hänen pyhän
evankeliuminsa kautta!
-- Amen! vastasivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.
Guisen herttua, joka juuri oli nimitetty konnetaabeliksi, meni nyt
alttarin luo ja laski sille miekkansa. Kardinaali sen siunasi. Sitten
hän veti miekan tupesta, tarttui kiinni sen terään ja ojensi sen
uudelle kuninkaalle, joka tarttui sen kahvaan.
-- Sire, -- puhui hän, -- ottakaa tämä miekka, joka Herran
siunauksen kera on teille annettu, niin että te sillä ja pyhän
hengen avulla kykenette taistelemaan kaikkia vihollisianne vastaan
ja suojelemaan ja puolustamaan pyhää kirkkoa ja sitä kuningaskuntaa,
joka on teidän huostaanne uskottu. Ottakaa tämä miekka jakaaksenne
oikeutta, suojellaksenne leskiä ja turvattomia ja hillitäksenne
sattuvia epäjärjestyksiä. Niin että te kunnian ja kaikkien hyveiden
ympäröimänä ansaitsette olla hallitsemassa hänen sivullaan, jonka
esikuva te täällä maan päällä olette, ja joka ikuisesti hallitsee
isän ja pyhän hengen kanssa.
Anjoun herttua laski miekan alas, niin että sen kärki kosketti
lattiaan, ja kohotettuaan sitä sitten taivasta kohti antoi hän sen
Guisen herttualle.
Kardinaali otti nyt pyhän voiteen ja teki peukalollaan ristinmerkin
polvistuneen herttuan otsalle sanoen:
-- Minä voitelen sinut pyhällä öljyllä kuninkaaksi isän, pojan ja
pyhän hengen nimeen.
Senjälkeen hän tarttui molemmin käsin kruunuun ja piteli sitä
prinssin pään yllä, laskematta sitä kuitenkaan siihen. Guisen ja
Mayennen herttuat astuivat nyt esiin ja pitelivät kruunua yksi
kummaltakin puolelta, ja kardinaali, joka piteli sitä vain vasemmalla
kädellään, lausui, kohottaen siunaavaisesti oikean kätensä prinssin
yli:
-- Kruunatkoon sinut Jumala kunnian ja oikeuden kruunulla!
Sitten hän painoi kruunun prinssin päähän ja lisäsi:
-- Ota vastaan tämä kruunu isän, pojan ja pyhän hengen nimessä!
Kaikki vetivät miekkansa huotristaan, kohottivat ne ylös ja huusivat:
Eläköön kuningas Frans III!
-- Sire, -- sanoi nyt kardinaali Anjoun herttualle, -- tästä päivästä
lähtien hallitsette te Ranskanmaata, sillä teidät on voidellut paavi
Gregorius XIII, jonka edustaja minä olen.
-- Tihulainen! -- tuumaili Chicot. -- Kylläpä tämä kaikki käy
juhlallisesti!
-- Hyvät herrat, -- lausui Anjoun herttua, nousten ylpeänä ja
majesteetillisena pystyyn, -- en koskaan ole unohtava niiden
kolmenkymmenen jalosukuisen nimeä, jotka ensimäisinä havaitsivat
minut arvokkaaksi heitä hallitsemaan. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat!
Sulkekoon teidät Jumala pyhään suojelukseensa!
Niin hyvin kardinaali kuin Guisen herttuakin kumarsivat, mutta Chicot
huomasi, että nuo kaksi Lothringin prinssiä, sill'aikaa kun Mayennen
herttua saattoi uutta kuningasta alttarilta, hymähtivät pilkallisesti
toisilleen.
-- Kies'avita! -- tuumi gascognelainen. -- Mitähän tämäkin merkitsee?
Ja mitä tämä näytelmä tarkoittaa, jos kerran kaikki pettävät?
Anjoun herttua meni alas holviin, jonne läsnäolijatkin yksi
toisensa perästä häntä seurasivat, lukuunottamatta noita kolmea
veljestä, jotka poistuivat sakaristoon, portinvartijan sammutellessa
kynttilöitä.
Kirkkoa valaisi nyt vain yksi ainoa lamppu.
22.
Muuan sukutietolöytö.
Chicot nousi nyt siinä rippituolissaan suoraksi, oikoakseen
herpaantuneita jäseniään. Hän otaksui, että tämä kokous olisi ollut
viimeinen, koskapa kello oli jo kaksi yöllä. Mutta äkkiä näki hän
suureksi kummastuksekseen noiden kolmen Lothringin prinssin tulevan
sakaristosta takaisin. He olivat riisuneet yltään munkinkaaput ja
esiintyivät nyt tavallisissa pukimissaan.
Heti heidän ilmestyttyään päästi kuoripoika niin kimakan ja makean
naurun, että se tarttui Chicotiinkin. Hänkin alkoi nauraa, tietämättä
miksi.
Mayennen herttua lausui kiiruusti:
-- Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos
ja saattavat kuulla.
-- Hänen siskonsa! -- mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. -- Olisiko
siis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?
Tämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin
todellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.
Hän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen
seireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat
olkansa ja vähäisen ontumisensa.
Tuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui
helvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein
nähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.
-- Ah, veli kardinaali, -- virkkoi herttuatar reippaasti, -- kylläpä
sinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä
puhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin
sinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja
kruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!
-- Yhdentekevää, -- vastasi herttua. -- Me olemme nyt saaneet aikaan
sen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa
sanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä
hyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että
me voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän
teki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.
-- Ooh, -- virkkoi Mayenne, -- sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita
niinkään helposti saada astumaan.
Chicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska
hän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut
syleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.
-- Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? -- kysyi kardinaali.
-- Ovat, siitä minä vastaan, -- sanoi herttuatar. -- Voinhan muuten
mennä katsomaan.
-- Älä, älä, saatat olla väsyksissä, pikku kuoripoikaparkani.
-- En lainkaan. Täällä on ollut liian hauskaa voidakseen väsyä.
-- Mayenne! Sinähän sanoit hänen olevan täällä? -- kysyi herttua.
-- Sanoin.
-- Mutta enpäs minä ole häntä nähnyt.
-- Sen kyllä uskon. Hän on piilossa.
-- Missä sitten?
-- Eräässä rippituolissa.
Nämä sanat kajahtivat Chicotin korvissa kuin ilmestyskirjan
satatuhatta pasuunaa.
-- Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään.
-- Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi
itsekseni!
-- Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? -- jatkoi herttua kyselyään.
-- No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?
-- Tuo hänet tänne, Mayenne, -- sanoi herttua.
Mayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja
astui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli
piilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen
hampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.
-- Ha haa, -- ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta
esiin, -- enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa,
piru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla
nyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi
ennenkuin itse tulen tuhotuksi.
Pannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut
miekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun
herttuatar huusi:
-- Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla
puolen, kaikkein viimeisessä!
-- Ah! -- huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi
voinut häntä siitä kadehtia, -- sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta
kuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?
-- Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, -- sanoi Mayenne, -- täällä
nyt ei ole muita.
-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- virkkoi rippituolista
ryömivä mies.
-- Hyvä on, -- tuumi gascognelainen, -- minä kaipasinkin sinua tästä
juhlasta, mestari Nicolas. Mutta nytpä saankin sinut käsiini ihan
etsimättäni.
-- Olettehan nähnyt ja kuullut kaiken? -- kysyi Guisen herttua.
-- Olen kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä on sanottu ja tulen
muistamaan pienimmätkin yksityiskohdat kaikesta. Siitä saatte olla
vakuutettu, armollinen herra.
-- Te siis voisitte jättää tästä kaikesta täydellisen selostuksen
hänen pyhyytensä Gregorius XIII:nen lähettiläälle? -- kysyi herttua.
-- Voisin.
-- Veljeni Mayennen herttua on sanonut minulle, että te olette
tehnyt kerrassaan ihmeitä meidän hyväksemme, -- jatkoi herttua. --
Kertokaapa, mitä kaikkea olette tehnyt.
Kardinaali ja herttuatar tulivat nyt uteliaina! heitä lähemmäksi.
-- Olen tehnyt sen, mitä olen luvannut, armollinen herra, -- vastasi
Nicolas David. -- Se tahtoo sanoa, että olen keksinyt keinon, jonka
avulla te voitte saada Ranskan kruunun.
-- Vai senkin! -- mutisi Chicot. Koko maailmahan haluaa päästä
Ranskan kuninkaaksi! Paras näkyy olevan pohjalla.
Chicot oli taas saanut entisen iloisuutensa, sillä olihan hän
ennen muuta niin odottamattomalla tavalla välttänyt uhkaavan
vaaran. Toiseksi hän oli saanut selville täydellisen salaliiton.
Kolmanneksi hän siten oli löytänyt keinon kukistaakseen kaksi pahinta
vihamiestään, Mayennen ja Nicolas Davidin.
-- Mutta jos laittomuus siinä on ylen silmiinpistävä, -- virkkoi
Guisen herttua, -- niin voimme luopua koko keinosta. En tahdo saada
niskaani kaikkia kristikunnan n.s. laillisia kuninkaita.
-- Tämän väitteen olen jo ottanut huomioon, armollinen herra, --
selitti asianajaja, kumartaen herttualle. Kokeneena juristina
olen ottanut selvää erilaisista asiakirjoista, jotka antavat
vahvistuksen väitteelleni kruunun perimysoikeuteen nähden. Saada
todistus laillisuudesta on samaa kuin voittaa kaikki. Ja siihen
nähden olen minä, armolliset herrat, saanut selville, että te olette
kruunun laillisia perillisiä ja että Valoisin suku on ainoastaan
valtaanpäässyt sivuhaara.
-- Varmuus, jolla Nicolas David lausui nämä sanat, herätti hänen
korkeissa kuulijoissaan uteliaisuutta ja iloa.
-- On kuitenkin vaikeata todistaa, -- puuttui Guisen herttua
puheeseen, -- että Lothringin suku, niin ylhäistä kuin se onkin,
voisi kilpailla etevämmyydessä Valoisin suvun kanssa.
-- Sepä on sittenkin todistettavissa, armollinen herra, -- sanoi
mestari Nicolas ja veti taskustaan esille erään pergamentin.
Herttua otti pergamentin asianajajan kädestä.
-- Mikä tämä on? -- kysyi hän.
-- Lothringin suvun sukutaulu.
-- Ja kuka on suvun kantaisä.
-- Kaarle suuri, armollinen herra.
-- Kaarle suuri! -- huudahtivat kolme veljestä yht'aikaa, tosin
ilmaisten hieman epäilystään, mutta samalla myös jonkin verran
tyytyväisyyttä. -- Sehän on mahdotonta! Olihan ensimäinen Lothringin
herttua, -- jatkoi Guise, -- vain Kaarle suuren aikalainen, mutta
hänen nimensä oli Ranier eikä hän lainkaan ollut tuon suuren keisarin
sukulainen.
-- Odottakaahan, armollinen herra, -- virkkoi Nicolas. -- Ymmärrätte
kai, etten minä aio esittää todistusta siten, että se hetipaikalla
voidaan kumota. Ennen muuta tarvitaan pitkää oikeudenkäyntiä,
joka antaa parlamentille ja kansalle tekemistä, ja sillä aikaa te
voitte voittaa puolellenne, ette kansaa, sillä se jo nyt on teidän
puolellanne, vaan parlamentin. Kuulkaa nyt seuraavaa, armolliset
herrat: Ranier, ensimäinen Lothringin herttua, oli Kaarle suuren
aikalainen. Gilbert, hänen poikansa oli Ludvig hurskaan aikalainen.
Henrik, Gilbertin poika, eli taas yksin ajoin Kaarle kaljupään kanssa.
-- Mutta... -- väitti Guisen herttua.
-- Hieman kärsivällisyyttä, armollinen herra. Tässä siis juuri
saavumme pääasiaan. Kuulkaahan nyt tarkoin. Bona...
-- Niin, -- huomautti herttua, -- hän oli Ricinin, Ranierin toisen
pojan tytär.
-- Oikein! -- jatkoi asianajaja. -- Kenen kanssa hän joutui naimisiin?
-- Lothringin Kaarlen, Ludvig IV:nen, Ranskan kuninkaan pojan kanssa.
-- Niin se oli, -- sanoi David. -- Lisätkää tähän: Lotharin veljen
kanssa, Lotharin, jolta, silloin kun hän oli nimeltään Ludvig V,
vallananastaja Hugo Capet riisti Ranskan kruunun.
-- Ah, ah! -- huudahtivat yht'aikaa Mayennen herttua ja kardinaali.
-- Jatkakaa, -- lausui Guisen herttua, -- tuossa kaikessa on jotain
totta.
-- Lothringin Kaarle siis peri veljensä Lotharin tämän suvun
sammuessa. Nyt on Lotharin suku sammunut, siis olette te, hyvät
herrat, Ranskan kruunun ainoat ja oikeat perijät.
-- Saakuri! -- ajatteli Chicot, -- tuo skorpiooni on myrkyllisempi
kuin luulinkaan!
-- Mitäpä on tästä sanottava, veli? -- kysyivät kardinaali ja
Mayennen herttua.
-- Minä sanon, -- vastasi herttua, -- että täällä Ranskassa
kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa muuan laki, jota kutsutaan
"saalilaiseksi" ja joka, sen pahempi, tekee tyhjäksi kaikki meidän
vaatimuksemme.
-- Sitä väitettä olen odottanutkin, armollinen herra! -- huudahti
David ylpeästi ja itserakkaasti.
-- Mutta mainitkaapa ensimäinen esimerkki saalilaisen lain
sovelluttamisesta.
-- Valoisin Filipin nouseminen valtaistuimelle vastoin Englannin
Edvardin oikeutettua vaatimusta.
-- Milloinka se tapahtui? Guisen herttua koetti muistella.
-- Vuonna 1328, -- sanoi kardinaali arvelematta.
-- Siis 341 vuotta Hugo Capetin vallananastuksen jälkeen ja 240
vuoden kuluttua Lotharin suvun sammumisesta. Siis oli teidän
esi-isillänne ollut oikeus kruunuun jo 240 vuotta ennen kuin
saalilaista lakia alettiin sovelluttaa. Ja tietäähän jokainen, ettei
millään lailla ole sellaista taannehtivaa vaikutusta.
-- Te olette taitava mies, mestari Nicolas David, -- sanoi Guisen
herttua ja katseli ihaillen asianajajaa, vaikka siihen ihailuun oli
liittynyt jonkun verran halveksumistakin.
-- Se on mainiosti harkittua, -- virkkoi kardinaali.
-- Kerrassaan erinomaista! -- myönsi herttuatar. -- Minä siis nyt
olen kruununprinsessa enkä mene naimisiin kenenkään sen halvemman
kanssa kuin ehkä Saksan keisarin.
-- Ja tuollaista sekamelskaako tarvitsisi minunlaiseni mies! --
mutisi Guisen herttua. -- Pitäisikö nyt alistua siihen, että kansan
totellakseen tulisi tarkastella moisia pergamentinlehtiä, kun se sen
sijaan saisi nähdä miehen aateluuden tämän silmäin säihkystä ja tämän
miekanpitelystä?
-- Oikeassa olet Henrik, ihan oikeassa. Jos vain kasvot otettaisiin
huomioon, niin tulisi sinusta heti kuningas, sillä nuo toiset
ruhtinaathan sinun rinnallasi näyttävät, mikäli väitetään, kerrassaan
roskaväeltä. Mutta, niinkuin mestari Nicolas David juuri äsken
sanoi, oikeusjuttu kruunun saamiseksi on välttämätön, ja kun se
kerran on voitettu, niin onpa, kuten sinä itse olet sanonut, meidän
kilpemme yhtä hyvä kuin niidenkin, jotka istuvat Europan muilla
valtaistuimilla.
-- No, niinpä onkin tämä sukutieto oikea, -- sanoi Guisen Henrik
huoaten. Ja kas tässä, mestari Nicolas David, on teille ne kaksisataa
kulta-écuta, jotka veljeni Mayennen herttua on pyytänyt minun teille
jättämään.
-- Ja tässä on vielä toiset kaksisataa korvaukseksi siitä uudesta
tehtävästä, jonka annamme teidän toimitettavaksenne, lausui
kardinaali asianajajalle. Tämän silmät tyytyväisyydestä säkenöivät,
kun hän solahutti kultarahat syviin taskuihinsa.
-- Puhukaa, armollinen herra. Olen valmis kuulemaan teidän
korkeutenne käskyjä.
-- Emme voi jättää teidän toimeksenne tämän sukutaulun viemistä
Roomaan pyhälle isälle Gregorius XIII:lle, sukutaulun, johon hänen on
annettava hyväksymisensä, ennenkuin se mihinkään kelpaa. Te olette
liian halpa henkilö voidaksenne päästä Vatikaanin ovista sisälle.
Meidän täytyy siis se tehtävä jättää Pierre de Gondylle.
-- Kyllähän nämä Gondyt, -- puuttui puheeseen herttuatar, --
ovat älykästä väkeä, mutta meidän ei ole niihin luottamista.
Heitä kannustaa vain oma kunniahimonsa, ja senhän ne voivat saada
tyydytetyksi yhtä hyvin palvelemalla kuningas Henrikkiä.
-- Sisaremme on oikeassa, -- virkkoi Mayennen herttua tavalliseen
suoraan tapaansa. -- Emme voi uskoa asiatamme Pierre de Gondylle yhtä
varmasti kuin Nicolas Davidille, joka on meidän puoluelaisiamme ja
jonka me voimme hirtättää silloinkuin mielemme tekee.
Tällä herttuan leikinlaskulla, jonka hän ihan kursailematta lausui
asianajajan kuullen, oli tuohon liigalaisparkaan mitä omituisin
vaikutus. Hän räjähti räikeään nauruun, josta samalla kuvastui mitä
suurin kauhu.
-- Veljeni Kaarle vain laskee leikkiä, -- sanoi Guisen Henrik tuolle
kalpenevalle asianajajalle, -- ja mehän tiedämme, että te olette
asiallemme uskollinen. Sen olette jo monta eri kertaa osottanut.
Kuitenkin olen jo etukäteen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin.
Pierre de Gondyn on vietävä tuo sukutaulu Roomaan, tietämättä
itsekään siitä mitään. Paavi saa sen sitten joko hyväksyä taikka
hylätä, ilman että Gondyllä on siitä aavistustakaan. Te, Nicolas
David, saatte matkustaa jotenkin samoihin aikoihin hänen kanssaan
ja odotella häntä Chalons'issa, Lyonissa tai Avignonissa, meiltä
saamainne määräysten mukaisesti. Niin ollen tulette te olemaan ainoa,
joka tuntee tehtävän salaisuuden. Näettehän siis, että yhä olette ja
tulette jäämäänkin meidän uskotuksemme.
David kumarsi.
-- Ehtosi tiedät, ystävä parka! -- mutisi Chicot. -- Tulet
hirtetyksi, jos vähääkään luikertelet. Mutta ole huoletta! Sillä
pyhän Genovevan kautta vannon minä, että sinä nyt tällä hetkellä
heilut kahden hirsipuun välillä, mutta että se niistä, joka nyt on
sinua lähinnä, on juuri se, jonka minä aion sinulle valmistaa.
Nuo kolme veljestä pukeutuivat taas kaapuihinsa ja poistuivat,
samoinkuin heidän sisarensa, kirkosta. David meni heidän perästään.
Portinvartija sulki oven, sammutti kuorissa tuikkavan lampun ja meni
sitten tiehensä.
Kului viisi, Chicotin mielestä hyvin pitkää minuuttia, ilman että
mikään häiritsi hiljaisuutta ja pimeyttä.
-- Hyv'on! -- tuumi gascognelainen. -- Nyt tuntuu näytelmä viimeinkin
olevan lopussa. Onpa jo aika koettaa päästä täältä pois.
Chicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan
asukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun
sarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli
jo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi
käytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään.
Hapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen
onnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän
sitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut
laskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella,
ja sen takana taas oli Bordellen katu.
Hän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai
pelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen
ulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän
tikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan
muurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia
irtonaisia kiviä kadulle.
Näin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain
muutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen
henkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi
nyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt
Runsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.
Mestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies
hyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu.
Hän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.
Heti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli
lähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.
-- Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! -- virkkoi hän. -- Tervetuloa!
Chicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.
-- Miten veli Gorenflot jaksaa? -- kysäsi hän.
Leveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan
kasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:
-- Katsokaa itse!
Veli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet
jättänytkin.
-- Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! -- virkkoi
gascognelainen. -- Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.
23.
Matkatoveri.
Näiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi
kulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin
välillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.
Edellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa,
saapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin
tuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen
aikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin
porvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta
hevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta
vähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin
jonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että
pitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta
tämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman
ravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin
ratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.
Päästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja,
sylinsä levittäen, virkkoi:
-- Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa.
Sillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.