-- Miksi hän niin äkisti on palannut takaisin?
-- Koska ei mielellään viihdytä siellä missä luullaan naisen kuoleman
olevan alituisena muistuttajana.
-- Oletteko tavannut häntä hänen Parisiin saavuttuaan?
-- Olen. Tulen juuri suoraan hänen luotaan.
-- Onko hän puhunut teille minusta?
-- Minä en antanut hänelle siihen aikaa. Pyysin hänen täyttämään
erään lupauksen, jonka hän oli minulle antanut. Hän on nimittäin
luvannut, että minut niiden palvelusten vuoksi, joita olen hänelle
tehnyt, nimitetään ylihovijahtimestariksi.
-- Vai niin! -- sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni
johtui Daphne-parkani kuolema. -- Te olette pelottava metsästäjä.
Minä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu
tuohon toimeen.
-- En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti,
saan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään
ei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei
rohkene olla minua kohtaan kiittämätön.
Noissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä
ne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui
järkähtämätön tahdonvoima.
Olin hetken ääneti.
-- Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? -- kysyin minä.
-- Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat
joutua toisiin käsiin.
-- Onko minun kielletty menemästä ulos?
-- Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain
huomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.
-- Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?
-- Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen
tekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa
yksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.
-- Missä se kirkko on?
-- Tämän talon vastapäätä kadun toisella puolen.
-- Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.
-- Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?
-- Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.
-- Miksi te sitä tarvitsisitte?
-- Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.
-- Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?
-- Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.
-- Hyvä herra, -- vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä
kovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi
lausuttu tiukemmassa äänilajissa, -- te tulette takaisin silloinkun
teitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle
jotain tärkeätä sanottavaa.
-- Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni
tätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin... ensimäisenä todisteena
siitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille
kunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.
Näin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.
-- Joko nyt lähdette? -- huudahdin minä yhä enemmän hämmentyneenä
hänen menettelytavastaan, jota en lainkaan olisi odottanut.
-- Hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- minä tiedän, että te ette
rakasta minua, enkä minä halua väärinkäyttää teidän asemaanne, mikä
pakoittaa teidän suvaitsemaan minun huolenpitoani. Kun minä en liian
usein käy teitä katsomassa, niin toivonpa, että te vähitellen totutte
minun läsnäolooni. Ja niin ollen tulee teidänkin uhrautumisenne
siedettävämmäksi, kun hetki saapuu, jolloin teistä tulee minun
vaimoni.
-- Hyvä herra, -- sanoin minä ja nousin ylös, minä tunnustan
täydellisesti teidän vilpittömän esiintymisenne, ja sanojenne
kalseudesta huolimatta osaan antaa niille niiden arvonsa. Olette
oikeassa, ja minä olen osottava teille samaa vilpittömyyttä,
jota te puolestanne olette osottanut minulle. Minulla oli eräitä
ennakkoluuloja teihin nähden, mutta toivon, että aika huuhtoo ne pois.
-- Sallikaa minun, hyvä neiti, -- virkkoi kreivi, -- yhtyä tähän
toivomukseen, tuota onnellista hetkeä odotellessani.
Sitten hän kumarsi niin kunnioittavasti kuin olisi ollut minun
halvin palvelijani, antoi Gertrudille, joka oli kuunnellut meidän
keskusteluamme, merkin valaista hänen ulospääsyään ja läksi huoneesta.
16.
Avioliitto.
-- Hän on kautta jumalan, kummallinen ihminen, -- huomautti Bussy.
-- Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan
minuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud
palattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin
milloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi,
että tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä
kunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot,
jotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat
minua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä
kyllä olisin voinut taistella.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin
kuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan
laiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan
minua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän
hunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen
kutsumukselle kuuliainen.
Kirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan
seinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun
väliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei
anoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.
Seuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet
oli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta
oli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu
eräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus,
jota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi
minulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi
arvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan
näyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän
luotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.
Minä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua
kuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin
kreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.
Kului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä
kylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.
Seuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan
paikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein
varomattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan...
jumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa... Rukoilin
parhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan
äkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki
saadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn,
katsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun
herttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.
Muuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin
palvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.
-- Se oli Aurilly, -- huomautti Bussy, -- herttuan luutunsoittaja.
-- Luulenpa todellakin, -- virkkoi Diana, -- että juuri tuon saman
nimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.
-- Jatkakaa, hyvä rouva, -- pyyteli Bussy, -- olkaa armelias ja
jatkakaa! Nyt alan ymmärtää jo kaikki tyynni.
-- Vedin heti harson kasvoilleni, mutta se oli liian myöhäistä.
Hän oli nähnyt minut. Ja vaikkei hän olisikaan minua suorastaan
tuntenut, niin oli häneen kuitenkin syvästi vaikuttanut minun,
yhdennäköisyyteni naisen kanssa, jota hän oli rakastanut ja jonka
hän luuli joutuneen surman suuhun. Nousin ylös ja kiiruhdin kirkon
ovelle, mutta sinne päästyäni näin hänet taaskin. Hän oli pistänyt
sormensa vihkivesiastiaan ja ojensi minulle vihkivettä.
En ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni
katsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut
Parisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan,
mutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin
sitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan
ihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi
vieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain
yksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.
-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Bussy. -- Miksei sallimus tai kohtalo
jo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?
-- Samana iltana, -- jatkoi Diana, -- kävi Monsoreaun kreivi luonani.
En tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta
hänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.
-- Te kysyitte minulta, -- sanoi hän --, oliko messussa käyminen
kiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa
toimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte
sinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut
kuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi
onnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.
-- Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä,
kertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi
minut todellakin.
-- Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän
samannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut
hänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne
ja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan
tuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.
-- Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? -- huudahdin minä.
-- Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, -- vastasi
Monsoreaun herra.
-- Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!
-- Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä
unohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en
ole voinut.
Nyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en
ollut sitä huomannut.
Tämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä
prinssin näkeminen kauhistuttanut.
Olin hetkisen ääneti.
-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi kreivi.
-- Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen
laitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?
-- Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, -- vastasi Monsoreaun kreivi
päätään pudistellen. -- Anjoun herttua on kauhea vainukoira:
menittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes
saa teidät viimein käsiinsä.
-- Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!
-- Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat
ovat, en mitään muuta.
-- No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen,
jonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?
-- Sen pahempi, -- vastasi kreivi katkerasti, -- olen minä mies,
jolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se
keino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun
tarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.
-- Mutta, hyvä jumala, ehkäpä vaara ei olekaan niin suuri kuin miksi
sitä luulette!
-- Sen on teille tulevaisuus osottava, hyvä neiti, -- sanoi kreivi ja
nousi ylös. -- Joka tapauksessa sanon vielä kerran, ettei kreivitär
Monsoreaun nykyisin tarvitsisi läheskään niin paljo pelätä prinssiä,
koska minä tämän uuden virkani vuoksi tulen ihan kokonaan olemaan
riippuvainen kuninkaasta, ja siis minä ja vaimoni voisimme tietenkin
luottaa hänen suojelukseensa.
Minä vastasin vain huokaamalla. Se mitä kreivi sanoi oli hyvin
todennäköistä.
Monsoreaun kreivi oli hetkisen vaiti, ikäänkuin antaakseen minulle
aikaa vastatakseni, mutta minulla ei ollut siihen voimia. Hän oli
noussut seisomaan ja oli nyt aikeissa lähteä. Katkera hymy leikki
hänen huulillaan. Hän kumarsi ja poistui huoneesta.
Luulin kuulleeni hänen kiroilevan rappuja alas mennessään.
Huusin Gertrudia, joka kreivin täällä oleskellessa tavallisesti oli
kabinetissa tai makuukamarissa. Hän kiiruhti luokseni.
Minä seisoin toisen akkunaverhon takana, niin että saatoin kenenkään
huomaamatta nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui. Seisoimme siinä
akkunan ääressä noin neljännestunnin, mutta mitään emme huomanneet.
Kun Gertrud seuraavana päivänä meni ulos, puhutteli häntä muuan nuori
mies: se oli sama henkilö, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt
prinssin seurassa. Miehen kysymyksiin ei Gertrud mitään vastannut,
niin että mies lopulta tuli kärsimättömäksi ja meni matkoihinsa.
Tämä tapaus minua äärettömästi kauhistutti. Se tuntui olevan alkuna
vainoon, mikä ei suinkaan päättyisi tähän ensimäiseen yritykseen.
Pelkäsin, ettei kreivi sinä iltana saapuisi luokseni ja että yön
aikana ehkä aiottaisiin tunkeutua asuntoomme. Lähetin siitä syystä
kreiville sanan, ja hän saapui heti.
Kerroin hänelle kaikki ja kuvailin hänelle tuon nuoren miehen
ulkomuotoa, sikäli kuin Gertrud oli sen minulle kuvaillut.
-- Hän on Aurilly, -- virkkoi kreivi. -- Mitä Gertrud on hänelle
vastannut?
-- Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.
Kreivi näytti hetkisen miettivän.
-- Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, -- sanoi kreivi.
-- Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun
herttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua,
ehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta
riippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle
kärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään
epätoivoisen päätöksen.
-- Oi, kirjoittakaa isälleni! -- huudahdin minä. -- Hän on
heittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon
kyyneleitä.
-- Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja
siitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun
herttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan
saattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää
tänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun
herttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.
-- Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut.
Minä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.
-- Hyvä herra, -- sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, --
antakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.
Tuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi
kertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.
Hän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän
kääntyi minun puoleeni ja virkkoi:
-- Hyvä neiti, minut huomattaisiin, jos nyt lähtisin täältä. Parin
tunnin kuluttua on pimeä. Sallitteko, että kulutan tämän ajan teidän
seurassanne?
Kreivillä oli melkein oikeus sitä vaatiakin, ja kuitenkin hän tyytyi
vain pyytämään. Minä viittasin hänelle merkin, että hän sai jäädä.
Nyt vasta huomasin, miten hyvin kreivi kykeni hillitsemään
itsensä. Tuossa tuokiossa oli hän saanut poistetuksi tähän meidän
seurusteluumme liittyneen molemminpuolisen nolouden, ja hänen
puheensa tuli vähitellen vaihtelevaksi ja huvittavaksi. Kreivi oli
matkustellut paljo, nähnyt paljo, ajatellut paljo. Ja kahdessa
tunnissa tulin minä jotenkin hyvin tajunneeksi sen, mistä johtui,
että tuolla merkillisellä miehellä oli ollut niin suuri vaikutus
isääni. --
Bussy huokasi.
Pimeän tultua kreivi nousi ylös ja sanoi jäähyväiset. Senjälkeen
asettausin minä Gertrudin kanssa akkunaan nähdäksemme kadulle.
Tällä kertaa erotimme selvästi kaksi miestä, jotka pitivät taloamme
silmällä. Useamman kerran lähenivät he porttia. Olimme sammuttaneet
valot, niin etteivät he voineet nähdä meitä. Lähempänä yhtätoista
miehet menivät tiehensä.
Kun Gertrud seuraavana päivänä meni kaupungille, kohtasi hän
taas saman nuoren miehen, jonka ennenkin oli nähnyt. Tämä tuli
häntä vastaan ja teki hänelle kysymyksiä samoinkuin edellisenäkin
päivänä. Tällä kertaa Gertrud ei ollut niin vaitelias, vaan vaihtoi
muutamia sanoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä hän oli vieläkin
puheliaampi ja kertoi miehelle, että minä olin erään virkamiehen
leski, että minulla ei ollut omaisuutta ja että minä elin hyvin
yksinäistä elämää. Mies olisi halunnut tietää vieläkin enemmän, mutta
hänen oli sillä kertaa tyytyminen jo saamiinsa tiedonantoihin.
Seuraavana päivänä tuntui Aurillyssä heränneen epäilyksiä sen
kertomuksen suhteen, jonka Gertrud oli hänelle sepittänyt, sillä hän
puhui nyt Anjousta, Beaugésta ja mainitsipa Méridorinkin.
Gertrud vastasi, että kaikki nuo nimet olivat hänelle aivan
tuntemattomia.
Silloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja
että herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän
teki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin
luokseni.
Joka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin
hänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt
tavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta
selvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.
Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan
kalpeampana ja liikutetumpana.
-- Hyvä neiti, -- sanoi hän minulle, -- teidän täytyy luvata, että te
tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.
-- Mitä varten? -- kysyin minä.
-- Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska
hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä
kuninkaan apuun siis ole luottamista.
-- Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä
meidät pelastaa?
-- Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin
minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan
toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät
yksin ja matkustaa Monsoreauhon.
-- Täytyykö? -- sanoin minä levottomasti, mutta siihen
levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.
-- Täytyy, -- vastasi kreivi. -- Minun täytyy siellä tavata muuan
henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.
-- Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin
nytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!
-- Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla
ei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua
välttämättömään kohtaloonne.
-- Oi, isäni, isäni! -- huudahdin minä. Kreivi katseli minua
terävästi.
-- Te siis inhoatte minua kutakuinkin paljo? -- virkkoi hän.
-- Ooh, hyvä herra!
-- Mutta mistä te siis saatatte moittia minua?
-- Ah, en mistään, päinvastoin!
-- Enkö ole ollut uskollinen kuin ystävä, kunnioittava kuin veli?
-- Te olette kaikin puolin käyttäytynyt kuin kunnon mies.
-- Enkö ole saanut omaa lupaustannekin?
-- Olette.
-- Olenko kertaakaan teitä siitä muistuttanut?
-- Ette.
-- Ja kuitenkin, vaikka olosuhteet nyt kerran ovat sellaisia, että
teidän on valitseminen kunniallisen ja halveksittavan aseman välillä,
te mieluummin haluatte tulla Anjoun herttuan jalkavaimoksi kuin
kreivi Monsoreaun puolisoksi.
-- Sitä minä en sano, hyvä herra.
-- Mutta tehkää sitten päätöksenne.
-- Päätökseni on jo tehty.
-- Tullaksenneko Monsoreaun kreivittäreksi?
-- Niin, mieluummin kuin Anjoun herttuan jalkavaimoksi.
-- Mieluummin kuin herttuan jalkavaimoksi! Onpa tuo vaihtoehto
tosiaankin houkutteleva!
Minä en vastannut mitään.
-- Hyvä niinkin, -- sanoi nyt kreivi. -- Minä käsitän teidät.
Koettakoon Gertrud kaunein sanoin saada ne pysymään poissa tiistaihin
asti, niin sittenpähän saamme nähdä.
Seuraavana päivänä meni Gertrud tavallisuuden mukaan kaupungille,
mutta Aurillya hän ei nähnyt. Hänen palattuaan olimme me levottomia
miehen poisjäämisestä kuin mitä ennen olimme olleet, kun hän oli
käynyt Gertrudia puhuttelemassa. Gertrud meni vielä kerran ulos vain
sitä varten, että olisi tuon miehen tavannut, mutta ei onnistunut
nytkään.
Lähetin hänet silloin kreivin luo, mutta tämäkin oli poissa, eikä
kukaan tiennyt, missä hän oli.
Tunsimme olevamme yksinäisiä ja hyljättyjä. Ensi kertaa huomasin nyt,
miten kerrassaan väärin olin kreiviä kohtaan menetellyt.
-- Oi, hyvä neiti, -- huudahti Bussy, -- älkää pitäkö niin kiirettä
antaessanne anteeksi tuolle miehelle. Hänen käyttäytymisessään on
jotain, mitä emme vielä jaksa käsittää, mutta jonka kyllä lopuksi
saamme selville. --
-- Tuli ilta ja uusi pelko sen mukana. Olin valmistautunut kaikkeen
muuhun kuin jättäytyäkseni elävänä Anjoun herttuan käsiin. Olin
varannut itselleni tämän tikarin ja päättänyt surmata itseni
prinssin silmien edessä samana hetkenä kun hän yrittäisi tehdä
minulle väkivaltaa. Laitoimme kaikenmoisia varustuksia ovien eteen.
Kadulle vievässä portissa ei -- sen pahempi -- ollut sisäpuolella
minkäänlaista hakaa. Sammutimme lampun ja asetuimme tavallisuuden
mukaan vartiopaikkaamme akkunan luo.
Kaikki oli hiljaista kello yhteentoista asti, mutta silloin
näimme viiden miehen tulevan Saint-Antoinen kadulta. He näyttivät
neuvottelevan ja asettautuivat sitten lymypaikkaan Tournellesin
hotellin luo.
Aloimme vavista pelosta, sillä noilla miehillä luultavasti oli
joitakin pahoja aikomuksia meihin nähden. Ne pysyivät kuitenkin
aloillaan, mutta neljännestunnin kuluttua niiden saapumisesta
huomasimme kaksi muuta miestä Saint-Paulin kadun kulmauksessa. Kuu
pilkisti pilvien välistä, ja Gertrud ehdi nähdä, että toinen näistä
viimeksimainituista oli Aurilly.
-- Siinä on, sen pahempi, prinssi uskottuineen, -- mutisi hän.
-- Niin on, -- vastasin minä väristen, -- ja nuo viisi muuta ovat
heidän apureitaan.
-- Mutta he eivät pääse sisään muuten kuin lyömällä portin rikki, ja
räiskeen ja melun kuullessa rientävät kyllä naapurit meille avuksi.
-- Miten voit luulla naapurien tekevän sitä? Eiväthän he meitä
tunnekaan, ja mitä syytä heillä olisikaan käydä käsikähmään meitä
puolustaakseen? Onnettomuudeksemme, Gertrud, ei meillä ole ketään
muuta todellista puolustajaa kuin kreivi.
-- No, miksi neiti sitten alinomaa kieltäytyy rupeamasta
kreivittäreksi?
Minä vain huokasin.
17.
Avioliitto (jatkoa).
Sillä välin olivat ne kaksi henkilöä, jotka olivat näyttäytyneet
Saint-Paulin kadun kulmauksessa, hiipineet talojen seinuksia myöten
ja pysähtyneet meidän portillemme.
Me avasimme hiljaa akkunan kuunnellaksemme.
-- Oletteko varma siitä että se on juuri tämä? -- kysyi muuan ääni.
-- Olen, armollinen herra, ihan varma. Tämä on viides talo
Saint-Paulin kadulta lukien.
-- Ja luuletko avaimen käyvän?
-- Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.
Minä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä
suonenvedontapaisesti.
-- Entä kun olemme päässeet sisälle? -- jatkoi sama ääni.
-- Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta.
Kamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on
taskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.
-- No, avaa sitten portti!
Senjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä
syöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa
Tournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää!
iskekää!
Tästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain,
että jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin
polvilleni ja kiitin taivasta.
Prinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä,
niin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas,
ja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.
-- Niin, niin, -- huomautti Bussy, -- eihän se ollutkaan prinssi,
jota he halusivat, se olin minä.
-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Diana, -- sai tämä päällehyökkäys
prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät
takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän
ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin
akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä
tapahtuvan.
Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi
pian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä
odottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä
vastaan.
Nähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän
takaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa
ja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun
kysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo
olen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme
eteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla
hetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.
Kumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo
sisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?
Pian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään
ojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille
portaille.
Oli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut
portin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä
tavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt
vaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut
rapuille.
Missään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin
tarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.
-- Mene hakemaan lamppu, -- sanoin minä Gertrudille.
Hän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.
Emme olleet erehtyneet: te olitte pyörtynyt. Tunsimme teidät
samaksi sankariksi, joka vähäistä ennen oli niin miehuullisesti
puolustautunut, ja ilman mitään epäilyä päätimme me avustaa teitä
kaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.
Hetken perästä olimme saaneet kannetuksi teidät minun huoneeseeni ja
asetetuksi teidät sänkyyn.
Teidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti
olevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä
parantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla
asuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi
lääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.
-- Mutta, -- sanoin minä hänelle, -- lääkärihän ehkä saattaisi
ilmaista meidät.
-- Olkaa huoletta, -- vastasi Gertrud, -- minä kyllä osaan olla siinä
suhteessa varovainen.
Gertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen
täydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.
Hän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli
suostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin
salonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te
makasitte.
Siellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.
-- Niin, -- virkkoi Bussy, -- tuo tapahtui juuri samana hetkenä,
jolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni
teidän astuvan sisälle.
-- Minä tulin sisälle tosiaankin, -- sanoi Diana. -- Levottomuuteni
oli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia
kysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän
hengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.
-- Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena.
Ja kuitenkin, -- jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen --,
oli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut
uneksinut.
-- Kun välskäri oli teidät sitonut, -- jatkoi vuorostaan Diana, --
otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita
huulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi
teille unta ja lieventäisi kuumetta.
Aivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne
jälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä
äsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri
vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli
annettava nukkua.
Sitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet
takaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että
lääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis
hävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta.
Mutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.
Minä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut
olivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin
häntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten
palasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme,
me kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan
vuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan
ihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.
Päästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.
-- Ah! -- huudahti Bussy. -- Kuinka minä voin milloinkaan palkita
teille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?
Syntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän
kaksi.
-- Kello on kaksi, -- huudahti Diana hätkähtäen, -- ja te yhäkin
olette täällä!
-- Oi, -- rukoili Bussy, -- älkää ajako minua pois ennenkuin olette
kertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten
voisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen
olisi tehtävä sisarensa hyväksi.
-- Ei mitään nyt enää, sen pahempi, -- virkkoi nuori nainen. -- Nyt
on kaikki myöhäistä.
-- Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? -- kysyi Bussy.
-- Gertrud tapasi kadulla Aurillyn, joka nyt oli itsepäisempi kuin
milloinkaan ennen. Hän ei kuitenkaan sanallakaan maininnut edellisen
yön tapahtumista, mutta pyysi herransa puolesta kohtaushetkeä.
Gertrud oli suostuvinaan, mutta pyysi kohtauksen lykkäämistä
keskiviikoksi, siis tähän päivään asti, voidakseen saada minut
suostumaan asiaan. Aurilly lupasi, että hänen herransa odottaisi
siihen asti.
Illalla saapui Monsoreaun kreivi. Me kerroimme hänelle kaiken muun
paitsi teitä koskevaa puolta asiassa. Sanoimme hänelle, että herttua
edellisenä iltana oli avannut portin väärällä avaimella, mutta että
hänen kimppuunsa samana hetkenä, jolloin hänen piti astua portista
sisään, oli hyökännyt viisi miestä, joiden joukossa olivat herrat
d'Epernon ja Quélus. Kuulin nämä kaksi nimeä mainittavan ja ilmaisin
sen kreiville.
-- Minä jo olen kuullut siitä puhuttavan, -- sanoi kreivi. -- Hän on
siis hankkinut itselleen väärän avaimen. Sitäpä aavistinkin.
-- Eikö lukkoa voitaisi muuttaa? -- kysyin minä.
-- Hän teettää silloin uuden avaimen, -- vastasi kreivi.
-- Mutta jos portin sisäpuolelle laitetaan haka?
-- Siinä tapauksessa hän murtaa portin.
-- Miten on sen tapauksen laita, jonka, sikäli kuin sanoitte, piti
tehdä herttua teistä riippuvaksi.
-- Se on lykkäytynyt epämääräiseksi ajaksi. Jäin mykkänä seisomaan,
ja kylmä hiki kohosi otsalleni. Oivalsin, ettei minulla Anjoun
herttuan välttämiseksi ollut mitään muuta keinoa kuin suostua
tulemaan kreivin puolisoksi.
-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- herttua on uskottunsa kautta
ilmoittanut suostuvansa odottamaan keskiviikko-iltaan asti. Pyydän
teidän saapumaan tänne tiistaina.
-- Minä tulen, hyvä neiti.
Sanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä
katseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän
Tournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida
minun asuntoani koko yön.
Jok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi
tikarinpisto sydämeeni.
Nuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka
meidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena
päivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton
sanoin kuvailla.
Kun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön
ja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti
sykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.
Gertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä,
missä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.
Äkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut
minut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.
-- Neiti! -- virkkoi hän. -- Neljä miestä... minä näen neljä
miestä... ne tulevat tännepäin... nyt ne avaavat portin... ne tulevat
sisälle...
-- Tulkoot, -- vastasin minä paikaltani liikahtamatta.
-- Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly
ja kaksi heidän seuralaistaan.
Ainoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen
viereeni pöydälle.
-- Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! -- huusi Gertrud ja
riensi ovelle.
-- Mene vaan, -- vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud
takaisin.
-- Neiti, -- sanoi hän, -- se onkin kreivi.
Piilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin
sitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän
hämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.
-- Onko totta, mitä Gertrud sanoi, -- huudahti hän -- että luulitte
minua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut
itsenne?
Tämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta
oliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?
-- Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra,
-- vastasin minä. -- Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin
onhan kaikki taas hyvin.
Nyt oli hetken äänettömyyttä.
-- Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, -- sanoi kreivi.
-- Gertrud mainitsi, että teitä oli neljä henkilöä.
-- Aavistatteko, ketä nuo muut ovat?
-- Otaksun, että yksi niistä on pappi ja että muut kaksi ovat
todistajiamme.
-- Oletteko siis valmis tulemaan minun puolisokseni?
-- Olihan se jo päätetty. Tahdon vain muistaa sopimuksemme olleen
sellaisen, ettei minua -- ellen itse puolestani myönnä sitä
välttämättömäksi -- vihitä muuten kuin isäni läsnäollessa.
-- Muistan tuon ehdon täydellisesti, hyvä neiti, mutta luuletteko,
että välttämättömyys sitä nyt vaatii?
-- Kyllä niin luulen.
-- Entä mitä muuta?
-- Minä olen, hyvä herra, valmis vihittäväksi teidän kanssanne.
Mutta huomatkaa, mitä nyt teille sanon: minä en missään tapauksessa
todellisuudessa tule teidän puolisoksenne, ennenkuin olen saanut
nähdä isäni.
Kreivi rypisti silmäkulmiaan ja puri huuliaan.
-- Hyvä neiti, -- sanoi hän, -- tarkoitukseni ei ole teitä millään
muotoa pakoittaa. Jos vaaditte lupauksenne takaisin, niin minä sen
teille annan: te olette vapaa. Mutta...
Näin sanoen kreivi meni akkunan luo.
-- ... mutta, -- sanoi hän, -- katsokaahan tuonne!
Nousin ylös sen sisäisen voiman ajamana, mikä pakoittaa meitä saamaan
varman vakuutuksen onnettomuudestamme, ja akkunan alla havaitsin
kappaan kääriintyneen miehen: mies näytti koettavan pyrkiä taloon.
-- Oi, hyvä jumala! -- huudahti Bussy. -- Ja te sanotte, että tämä
tapahtui eilen?
-- Niin, hyvä kreivi, noin kello yhdeksän eilisiltana.
-- Jatkakaa! -- kehoitti Bussy.
-- Hetken perästä saapui muuan toinen mies, ja sillä oli lyhty
kädessään. Hän alkoi keskustella ensinmainitun kanssa.
-- Mitä noista kahdesta miehestä ajattelette? kysyi kreivi Monsoreau
minulta.
-- Ajattelen, että siinä on herttua uskottuineen, -- vastasin minä.
Bussy huokasi syvään.
-- Määrätkää nyt, -- jatkoi kreivi, -- jäänkö minä tänne vai onko
minun poistuttava?
Hetkisen minä epäilin -- niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta
antamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä
vieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla
ulkona...
-- Voi minua onnetonta! -- huudahti Bussy. -- Kappaan kääriintynyt
mies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori
lääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!
-- Tekö se olitte? -- huudahti Diana hämmentyneenä.
-- Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän
vakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin
saada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta,
johon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen
enkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus
huudahtaa: voi minua onnetonta!
Bussy näytti murtuneelta.
-- Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? -- kysyi hän hetken kuluttua.
-- Eilispäivästä alkaen, -- vastasi Diana.
Syntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän
kummankin huokaileva hengitys.
-- Mutta, -- kysäsi Diana äkisti, -- kuinka olette päässyt tähän
taloon?
Bussy näytti hänelle mitään virkkamatta avainta.
-- Avain! -- huudahti Diana. -- Kuinka olette saanut tämän avaimen?
Kuka on sen teille antanut?
-- Eikö Gertrud ole luvannut saattaa prinssiä tänä iltana teidän
luoksenne? Prinssi on havainnut herra Monsoreaun ja minun tässä
ulkopuolella: hän pelkäsi jotain ansaa ja lähetti minut puolestaan
tänne.
-- Ja te otitte tuon tehtävän suorittaaksenne? -- sanoi Diana
moittien.
-- Se oli ainoa keino päästäkseni teidän luoksenne. Voitteko olla
niin epäoikeuden mukainen, että viitsitte suuttua minuun siitä että
olen etsinyt elämäni korkeinta autuutta ja suurinta tuskaa!
-- Olen teille vihainen siitä syystä, -- virkkoi Diana, -- että olisi
ollut parempi, jos te ette olisi minua enää nähnyt. Silloin olisitte
minut unohtanut.
-- Ei, hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- te erehdytte. Jumala itse on
päinvastoin minut tänne lähettänyt ottamaan selvän siitä ovelasta
suunnitelmasta, jonka uhriksi te olette joutunut. Kuulkaa: samana
hetkenä, jona teidät näin, omistin elämän teille. Se tehtävä, jonka
otin suorittaakseni, alkaa juuri nyt. Te kai haluatte saada jotain
tietoa isästänne?
-- Ah, kyllä!
-- Hyv'on! -- sanoi Bussy. -- Otan hankkiakseni teille tietoja
hänestä. Pitäkää vaan ystävällisessä muistossanne se mies, joka tästä
hetkestä alkaen elää ainoastaan teitä varten.
-- Mutta entä avain? -- huomautti Diana levottomasti.
-- Avaimen, -- vastasi Bussy, -- annan tässä nyt teille, sillä en
tahdo ottaa sitä vastaan keneltäkään muulta kuin teiltä. Aatelisen
kunniani kautta voin kuitenkin vakuuttaa, ettei mikään sisar ole
milloinkaan uskonut avainta uskollisemman ja kunnioittavamman veljen
haltuun kuin mitä minä olen.
-- Luotan urhoollisen Bussyn sanoihin, -- lausui Diana ja ojensi
hänelle avaimen takaisin.
-- Hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, -- neljäntoista päivän kuluttua
saamme tietää, mikä mies herra Monsoreau oikeastaan on.
Hän kumarsi arvokkaasti ja poistui huoneesta.
Diana kuuli hänen menevän. Hänen askeltensa kaiku oli jo kauvan
sitten lakannut kuulumasta, mutta sykkivin sydämin ja silmät
kyynelissä Diana yhäkin vaan kuunteli.
18.
Henrik III:nen matkustamistapa.
Noin kello kahdeksan seudussa seuraavana aamuna vaelsi joukko
väljiin kappoihin kääriintyneitä aatelismiehiä ratsain Louvren
isosta portista ulos. Niiden jälestä tulivat hovipojat, sitten iso
liuta lakeijoita ja viimeisenä ihan kuninkaan hevospaarein edellä,
komppania sveitsiläiskaartia.
Nämä paarit, joita kahdeksan upeasti koristeltua muuliaasia veti,
ansaitsevat puolestaan erityisen kuvauksen.
Se muistutti jotain tavattoman suurta, neljän pyörän päälle asetettua
laatikkoa. Se oli noin viisitoista jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa
leveä ja oli sisäpuoleltaan hyvin topattu. Siellä missä tie oli huono
käytettiin kahdeksan muuliaasin sijasta suurta härkälaumaa.
Tähän laatikkoon mahtui kuningas Henrik III hoveineen,
lukuunottamatta kuningatarta, joka hyvin harvoin matkusti puolisonsa
mukana.
Paitsi itseään kuningasta matkusti näissä merkillisissä ajopeleissä
hänen henkilääkärinsä Marc Miron, hänen kappalaisensa, jonka nimeä
emme tiedä, hänen hovinarrinsa Chicot sekä viisi tai kuusi suosikkia,
joista tällä kertaa olivat mukana Quélus, Schomberg, d'Epernon,
d'O ja Maugiron. Lisäksi oli niissä pari suurta vinttikoiraa,
jotka silloin tällöin haukotellen kurkottivat käärmemäisiä päitään
noitten istuvain, loikovain, seisovain tai polvillaan olevien
henkilöiden keskeen. Lopuksi oli siellä vielä kori, jossa oli pieniä
englantilaisia koiranpentuja, ja sitä koria kuningas piteli joko
polvillaan tai sitten kaulassaan riippuvassa nauhassa.
Katokkeesta riippui kullatuista teräslangoista tehty lintuhäkki, ja
sen sisällä oli mitä kauneimpia turtturikyyhkysiä. Tällä kertaa oli
noissa kuninkaallisissa paareissa vielä pari kolme apinaa, koska nuo
eläimet siihen aikaan olivat muodissa viimeisen valoisilaisen hovissa.
Marmorinen madonnankuva oli asetettu paarien perällä olevaan
kullattuun komeroon. Madonnan, katse näytti näkemästään hyvin
hämmästyneeltä.
Kaikissa sen aikuisissa suorasanaisissa ja runomuotoisissa
pilakirjoituksissa -- ja niitä oli paljo -- oli varsin usein
kosketeltu noita kuninkaallisia paareja, ja niitä nimitettiinkin
Noakin arkiksi.
Kuninkaan istuinpaikka oli ihan madonnankuvan alla. Hänen jalkainsa
juuressa istuivat Quélus ja Schomberg, ja kutoivat nauhaa. Se olikin
sen ajan nuorten miesten vakavimpia toimia, ja muutamat olivatkin
siinä taidossa kehittyneet sangen pitkälle. Muutamassa nurkassa istui
Maugiron ja ompeli harso-ompelusvaakunaansa uutta lauselmaa, jonka
hän luuli omaksi keksinnökseen, vaikka olikin sen vain palauttanut
entuudesta muistiinsa. Toisessa nurkassa keskustelivat kappalainen
ja lääkäri keskenään. D'O ja d'Epernon, silmät yhäkin unisia,
tähystelivät silloin tällöin uudinten välistä ja haukottelivat
kilpaa vinttikoirien kanssa. Lopuksi nähtiin Chicotin istuvan
portaalla, sääret paarien ulkopuolella, niin että hän mielensä
mukaan voi laskeutua ajopelistä alas ja nousta niihin takaisin, ja
hänen kuultiin lakkaamatta laulavan virsiä, lukevan pilakirjoituksia
sekä ajan vallitsevan vimman mukaisesti sepittävän tilapäisiä
pilkkarunoja, ja hovimiehiin nähden hän osasi käyttää niissä
sellaisia vertauksia, että ne olivat hyvin epämieluisia niille,
joihin hän tällä tavoin sattui hyökkäyksensä kohdistamaan.
Kun oli päästy Place du Châteletin kohdalle, alkoi Chicot veisata
virttä.
Kappalainen käännähti silloin ympäri ja rypisti silmäkulmiaan.
-- Chicot, ystäväni, -- virkkoi kuningas, -- varoppas vähän. Iske
suosikkeihini niin paljo kuin haluat, ole häijy minua itseänikin
kohtaan, sano mitä haluat meidän Herrastamme, sillä jumala on hyvä,
mutta älä iske ivaasi kirkkoa vastaan.
-- Kiitos neuvosta, poikani, -- sanoi Chicot. -- Minä en huomannut
arvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa,
varsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä.
Sinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan
tahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.
-- Millä säveleellä? -- kysyi kuningas.
-- Aina samalla säveleellä, -- vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua
laulaa:
Miljoona velkaa on Henrikillä...
-- Enemmän minulla on velkaa, -- sanoi Henrik. -- Sinun runosepollesi
on väärin ilmoitettu, Chicot.
Chicot jatkoi mistään välittämättä:
Miljooneja velkaa on Henrikillä,
sitä suosikit kylläkin suurentaat.
Mut Henrikki velkansa maksais millä?
Hänpä rahvaalta riistää mannut maat.
On onneton se, joka joutuu vaan
nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan,
tahi myypi hän itsensä nahkoineen
noiden petojen nieltäväks tuimikseen.
-- Hyvä! -- huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. -- Sinulla
on kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.
-- Kuulehan valoisilainen, -- virkkoi Chicot, vastaamatta mitään
Quélus'elle, -- kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen,
sillä se loukkaa minua.
-- Puhu runomittaan, Chicot, -- sanoi kuningas, -- sinun proosastasi
ei ole juuri mihinkään.
-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Chicot ja alotti taas:
On puku niillä niin hirmuinen,
sitä kunnon neito ei kehtais kantaa.
Kun päätään he kääntävät sivullen,
eipä kaulus tahtoisi perää antaa.
Ah, katsos tärkkäystä tuota vaan!
Ei kelpaa nyt vehnäliistarikaan,
riisryynit kun tärkiksi jauhetaan.
-- Mainiota! -- huudahti kuningas. -- Etkö se olekin sinä, d'O, joka
olet keksinyt riissitärkkäyksen?
-- Ei, sire, -- huomautti Chicot. -- Se on herra Saint Mégrin, joka
viime vuonna kaatui Mayennen miekan lävistämänä. Hänellä ei ole
mitään muuta kuin tuo tärkkinsä ja se tapa, jolla hän Guisen herttuan
kanssa taisteli, toiseen maailmaan päästäkseen. Jos häneltä otetaan
tärkkinsä pois, niin jää hän puolitiehen.
Välittämättä mitään kuninkaasta, jonka kasvonpiirteet tuon viimeisen
huomautuksen kuullessaan synkkenivät, jatkoi Chicot:
Ja tukka on kammattu keskolaiseen...
-- Huomatkoon, että kysymys edelleenkin on hänen majesteettinsa
suosikeista, -- keskeytti Chicot itse.
-- Kyllä, kyllä, antaa tulla vaan, -- virkkoi Schomberg.
Chicot jatkoi:
Ja tukka on kammattu keskolaiseen:
se on edestä pitkä ja takaa lyhyt.
Jos tahdot sa puhkaista muotipaiseen,
toki suosikkeihin sa ensinnä yhyt.
-- Laulusi on jo liian vanha, -- sanoi d'Epernon.
-- Vanhako? -- ihmetteli Chicot. -- Sehän on vasta eilispäivältä.
-- Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!
Nyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen
tukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.
-- Hyi, miten ruma pää! -- sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:
Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit,
siksi kaikuvat naurusta narrien salit,
-- hiusrasvan lie laatinut itse piru.
Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!
-- Minä hyppään neljännen värssyn yli, -- sanoi Chicot, -- se on
kovin epämoraalinen. -- Senjälkeen hän taas jatkoi:
Niin ettäkö es'isät urhokkaat,
joiden maineesta usein iloita saat,
kera miekan, ja kilven taistellen
tuollaisia kankeita kaullalleen
kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan
he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!
-- Erinomaista! -- huusi Henrik. -- Jos veljeni olisi täällä, niin
olisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.
-- Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? -- sanoi Chicot. -- Onko se
ehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä
sinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?
-- Ei, ei se hän ole, -- huomautti Henrik, joka hyväntahtoisesti
suvaitsi vastata Chicotin pilaan. -- Minä tarkoitan veljeäni Fransia.
-- Ahaa, oletpa oikeassa. Hän ei ole veljesi Herrassa, hän. Hyvä,
hyvä, sinä tarkoitat Fransia, Jumalan armosta Ranskan kuninkaallista
prinssiä, Brabantin, Luxenburgin, Gelderin, Alenconin, Anjoun,
Tourainen, Berryn, Evreuxin ja Châtaan-Thierryn herttuaa, Flanderin,
Hollannin, Zeelannin, Zutphenin, Mainen, Perchen, Nantesin, Meulonin
ja Beaufortin kreiviä, Frieslannin ja Mechelnin herraa, Belgian
vapauden puolustajaa, jolle luonto on antanut yhden nenän ja rokot
kaksi, ja josta minä olen sepittänyt seuraavan laulun:
Ei kumma ole laisinkaan,
jos kaksi nenää Fransill' on.
Ken naamiota käyttää vaan,
kaks nokkaa saa se kelvoton.
Suosikit räjähtivät täyttä kurkkua nauramaan, sillä Anjoun herttua
oli heidän personallinen vihamiehensä, ja prinssiin kohdistettu
epigrammi sai heidät hetkeksi unohtamaan ne solvaukset, jotka Chicot
juuri äsken oli heihin itseensä suunnannut.
Kuningas, johon tähän asti oli sattunut vain muutamia kipinöitä
tuosta ilotulituksesta, nauroi vieläkin makeammin kuin nuo
toiset. Jaellessaan sokeria ja leivoksia koirilleen, kohdisti hän
pistopuheensa veljiinsä ja ystäviinsä.
Äkkiä huudahti Chicot:
-- Se ei ole lainkaan politisesti meneteltyä sinun puoleltasi.
Henrik, se on liian rohkeata ja varomatonta.
-- Mikä niin? -- kysyi kuningas.
-- Chicotin kunnian kautta, sinun pitäisi olla vaiti semmoisista
asioista. Hyi!
-- Mistä asioista? -- uteli Henrik kummastuneena.
-- Siitä, mitä sinä sanot itsestäsi kirjoittaessasi nimesi. Voi,
pikku Henrik, voi, poikani!
-- Pitäkää varanne, sire, -- virkkoi Quélus, joka Chicotin
teeskennellyn ystävyyden takaa vainusi jotain ilkeyttä.
-- Mitä hittoa sinä meinaat, narri? -- kysyi kuningas.
-- Kuinka sinä kirjoitat nimesi? Selitäppäs!
-- Hitto vieköön... minä merkitsen... minä kirjoitan Henri de Valois.
-- Hyvä. Huomatkaa nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Chicot, etten minä
ole sitä hänelle sanellut. Katsokaamme. Noiden kolmentoista kirjaimen
joukossahan on V-kirjain?
-- Tietysti on. Aikaahan Valois V:llä.
-- Ottakaapa esiin muistikirjanne, herra kappalainen, sillä nyt
saatte kuulla sen nimen, joka teidän tästälähin on kirjoitettava, kun
on kysymys hänen majesteetistaan. Henri de Valois on vain muodostelma.
-- Kuinka?
-- Niin, se on vain muodostelma. Minä sanon teille pian kuninkaamme
oikean nimen. Kuten sanottu: Valois-nimessä on V. Kirjoittakaa V
muistikirjaanne.
-- Se on jo tehty, -- sanoi d'Epernon.
-- Eikö siinä ole myöskin i?
-- On kyllä. Se on Henri sanan viimeinen kirjain.
-- Mitähän varten tyhmät ihmiset näin erottelevat kirjaimia
toisistaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen, -- puhui Chicot. --
Kirjoittakaa nyt i V:n viereen. No, joko se on tehty?
-- Jo, -- myönnytti d'Epernon.
-- Hakekaamme nyt l kirjain. Onhan sekin tässä nimessä, eikö niin?
Sitten a, se on myöskin. Sitten vielä toinen i ja lopuksi n. Hyv'on!
Osaatko nyt lukea, Nogaret?
-- Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten osaa, -- virkkoi
d'Epernon.
-- Mitä sinä puhut, lurjus! Luuletko ehkä olevasi liian ylhäinen,
niin että sinulla olisi oikeus olla tyhmä?
-- Hullu! -- huusi d'Epernon ja heristi kepillään Chicotin päätä.
-- Lyö vaan, mutta tavaa myöskin, -- sanoi Chicot.
D'Epernon alkoi nauraa ja tavata.
-- Vi-lain, vilain, -- luki hän. [Vilain = heittiö, roistomainen.
Suom. muist.]
-- Hyvä! -- huusi Chicot. -- Näethän, Henrik, miten se alkaa. Nyt
olemme löytäneet sinulle oikean ristintänimesi. Toivonpa, että sinä
myönnät minulle eläkkeen, sittenkun olen saanut selvän myöskin
sukunimestäsi.
-- Sinä hankit itsellesi kelpo selkäsaunan, Chicot.
-- Mistä hankitaan ne raipat, joilla aatelismiehiä lyödään, poikani,
sano, tuodaanko ne Puolasta?
-- Luulenpa kuitenkin, -- virkkoi Quélus, -- ettei herra Mayenne
säästänyt sinua, Chicot parka, tavatessaan sinut rakastajattarensa
luota?
-- Se tilinpäätös on edelleenkin selvittämättä, -- vastasi Chicot.
-- Saatpa nähdä, Quélus, sanoi d'Epernon, -- että on sinun syysi, jos
meiltä nyt sukunimi jääpi kuulematta.
-- Älä pelkää, -- selitti Chicot, -- sen kyllä muistan.
-- No sano se sitten! -- huusivat kaikki yhteen ääneen.
-- Jälelläolevien kirjainten joukossa on meillä ensinnäkin iso H.
Kirjoita siis H muistiin, Nogaret.
D'Epernon totteli.
-- Sitten e ja r. Tuonnempana Valois nimessä on o. Senjälkeen
valitsemme d ja e kirjaimet, jotka yhdessä s kirjaimen kanssa, jolla
sukunimi päättyy, muodostavat sanan... tavaa, d'Epernon... H, e, r,
o, d, e, s.
-- Herodes, -- sanoi d'Epernon.
-- Vilain Herodes! -- huudahti kuningas.
-- Oikein, -- sanoi Chicot, -- niin sinä joka päivä kirjoitat nimesi,
poikani.
Näin sanoen Chicot vetäytyi takaperin, ollen olevinaan ylen
kauhuissaan.
-- Herra Chicot, -- virkkoi Henrik, -- te menette sopivaisuuden
rajojen yli.
-- Minäkö? -- kysäsi Chicot. -- Minä sanon vaan asian niinkuin se on,
minä, enkä mitään muuta. Mutta sellaisiahan kuninkaat ovat. Kun sanot
niille kerrankin totuuden, niin ne heti tulevat häijyiksi.
-- Olisipa tuo tosiaankin varsin kaunis sukutiedollinen selitys! --
sanoi Henrik.
-- Älä kiellä sitä, poikani, -- puhui Chicot. -- Se on aivan
paikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa
täytyy turvautua juutalaisiin.
-- On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen
sana sanotuksi! -- huudahti kuningas. -- Ollaanpas vaiti, hyvät
herrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.
Heti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei
lainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia
minuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä
hyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja
heittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.
-- Mitä nyt, pakana! -- huusi kuningas. -- Jos aiot polvistua
jossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven
kadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko
eikä edes kappeli.
Chicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä
seuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä
kadottamatta:
-- Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala... tunnen tämän jälleen ja
olen tunteva tämän koko elämäni ajan... tässä on se talo, jossa
Chicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin
ainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan
rukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle,
tai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi
jotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas
odottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden
vuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta
tulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta,
joka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen
muilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa
kahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin
kärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä
raippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja
tuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden
vuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat
kumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta
ja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin,
älköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö
verta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin
viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä
kahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä
lyönnillä.
Kaikkien pyhimysten nimeen!
-- Amen! -- sanoi kuningas.
Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi
kummastukseksi -- he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet
-- meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin
hevospaareihin.
-- Kuuleppas, -- sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli
haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada
vastaus tekemiinsä kysymyksiin, -- kuuleppas, mestari Chicot! Mitä
merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät
kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon
maallisen talon edustalla?
-- Sire, -- vastasi Chicot, -- kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot
on samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä,
jotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja
kiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan
vuodattaneet?
-- Sire, -- huudahti Quélus -- lyönpä vetoa siitä, että Chicotin
rukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken
puhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne
kuuli, Mayennen herttuan nimen.
-- Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, -- virkkoi Chicot, -- lyökääpäs
vetoa, niin te voitatte.
-- Puhuuko hän sitten totta? -- huudahti kuningas.
-- Puhun, sire, -- jatkoi Chicot. -- Tässä talossa oli Chicotilla
rakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa
tämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen
ruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin
julmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli
aivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu
hän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja
kiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta.
-- Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire!
Kuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen
aivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.
-- Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?
-- Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin
halunnut.
-- Kuinka niin?
-- Nähkääs, minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisin
saanut vakavammankin iskun.
-- Syntiesikö takia?
-- Ei, mutta Mayennin vuoksi.
-- Ahaa, minä ymmärrän. Sinun tarkoituksesi on maksaa Caesasille...
-- Caesarilleko? Ooh, ei. Älkäämme sekottako henkilöitä, sire:
Caesar, hän on tuo suuri kenraali, tuo urhoollinen soturi, tuo
veljeksistä vanhin, hän, joka tahtoo tulla Ranskan kuninkaaksi. Se
on sinun asiasi, se, poikani. Maksa sinä, Henrik, omat velkasi. Minä
kyllä maksan omani.
Henrik ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin Guisen herttuasta.
Chicotin huomautus sai hänet senvuoksi niin vakavalle tuulelle, että
ehdittiin aina Bicêtreen asti, ennenkuin täten keskeytynyt keskustelu
taas oli päässyt käyntiin.
Louvren ja Bicêtren väliseen matkaan oli tarvittu kolme tuntia, ja
toivehikkaimmat laskivat saavuttavan Fontainebleauhon seuraavan
päivän iltana, jota vastoin pessimistit olisivat olleet valmiit
lyömään vetoa siitä, ettei sinne päästäisi ennenkuin kolmantena
päivänä puolenpäivän seudussa.
Chicotin ajatus oli se, ettei sinne lainkaan saavuttaisi.
Illempana kuljettiin erään ravintolan ohi, jonka nimi oli "Ranskan
hovi." Sieltä lemusi siihen raittiiseen ulkoilmaan paistien suloinen
tuoksu ja sen kyökistä kuului hilpeätä melua.
Chicotin nenää kutittelivat ohikuljettaessa nuo miellyttävät tuoksut.
Hän kumartui ulommas paareista ja näki ravintolan rapuilla seisovan
useita väljiin viittoihin kääriintyneitä miehiä. Muuan miehistä oli
pieni ja paksu ja sen kasvot olivat kokonaan joutuneet leveälierisen
hatun varjoon.
Kaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet
kulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä
pian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella
häntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti
ravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista
ja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä
suitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun
viimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien
jyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan
ja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta.
Päästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja
havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet
yhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu,
johon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan.
Kun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että
tämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä
viereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen
paikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä
sisälle.
Chicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä
hän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen
oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita,
koskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean
valaista täydelleen koko olentoaan.
-- Enpä erehtynytkään, -- ajatteli Chicot. -- -- Jo rukoillessani
rukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen
ilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme
Herodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään
meidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle
niitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi
minun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?
Chicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä
paikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman
kautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään
hän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.
-- Hyvät herrat, -- virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen,
-- luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen
osasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie
tähän aikaan on vapaa.
-- Ihan vapaa, armollinen herra, -- vastasi muuan ääni, joka sai
Chicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot
ei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli
pitänyt silmällä vain päähenkilöä.
Viimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli
kutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli
punakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.
-- Haa, mestari Nicolas! -- mutisi Chicot hienosti nauraen. -- Sinä
kaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me
erkanemme, puhuttelematta toisiamme.
Chicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään
häntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.
Tämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän
henkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä,
maksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt
mies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat
ratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät
yön hämärään.
-- Hyvä, sanoi Chicot. -- He menevät Parisiin. -- Niinpä käännyn
minäkin sinne takaisin.
Hän hyppäsi hevosensa selkään ja seurasi miehiä taampaa, kadottamatta
hetkeksikään näkyvistään heidän harmaita viittojaan. Joukkue
ratsasti kaupunkiin Porte-Saint-Antoinen kautta ja katosi sitten
mehiläisparven tavoin Guisen hotelliin, joka ikäänkuin näytti heidän
tuloaan odottavan, sulkeakseen kohta senjälkeen porttinsa.
-- Vai niin, -- tuumiskeli Chicot, asettautuen syrjään Quatre Filsin
kadun kulmaukseen, -- tässä siis ei olekkaan Mayenne yksin pelissä,
vaan myöskin Guise. Tähän asti tämä juttu on ollut vain vähän
kummallista, mutta nyt alkaa tämä kaikki käydä jo huvittavaksi.
Kärsivällisyyttä vaan!
Chicot odotti todellakin hyvän aikaa huolimatta siitä että häntä
paleli ja että hän oli nälissään. Viimein avautui taaskin palatsin
portti: mutta noiden seitsemän viittoihin kääriintynnen ratsumiehen
sijasta ilmestyikin sieltä nyt seitsemän genovevalaismunkkia,
jotka, kapusonkeihinsa kietoutuneina, läksivät kulkemaan nöyrästi
kumartunein päin ja suunnattoman suuria rukousnauhojaan nypistellen.
-- Ohoo! -- huudahti Chicot itsekseen, -- mikä odottamatoin ratkaisu!
Onko siis Guisen hotelli niin täynnänsä pyhyyttä, että sudetkin
siellä muuttuvat lampaiksi heti kun ovat astuneet sen portista
sisälle? Tämä kaikkihan käy yhä huvittavammaksi.
Chicot seurasi sitten munkkeja samoinkuin oli seurannut ratsastajia.
Hän oli varma siitä että noiden kaapujen sisässä nyt olivat samat
henkilöt, joita viitat olivat vähän aikaisemmin verhonneet.
Munkit kulkivat Seinen yli ja kääntyivät Sainte-Genevièven kadulle.
-- Hm, hm! -- ajatteli Chicot. -- Pitäisiköhän meidän nyt kääntyä
takaisin Fontainebleauhon? Siinä tapauksessa en ole kulkenut lyhintä
tietä. Mutta ei. Me emme tule matkustamaan niin kauvas.
Munkit pysähtyivät tosiaankin Pyhän Genovevan luostarin eteen
ja astuivat sen eteiseen, jonka pimennosta näkyi muuan samaan
veljeskuntaan kuuluva munkki tarkoin tutkivan sisälletulijain käsiä.
-- Piru vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Näyttääpä siltä kuin pitäisi
kaikilla luostariin tänä iltana pyrkijöillä olla puhtaat kädet.
Siellä ihan varmasti on kysymyksessä jotain tavallista harvinaisempaa.
Chicot joutui nyt verrattain hämilleen sen johdosta, miten saisi
pysäytetyiksi nuo seuraamansa henkilöt näkyvissään. Neuvottomana
katseli hän ympärilleen ja kummastuksekseen huomasi, että kaikkia
luostariin suuntautuvia katuja myöten vaelsi munkkeja, muutamat
yksin, toiset kaksittain, ja että ne kaikki painautuivat luostariin.
-- Ahaa, ajatteli Chicot, -- tänä iltana mahtaa olla
munkkiveljeskunnan kokous, johon Ranskanmaan kaikki
genovevalaismunkit ovat kutsutut. Kautta kunniani, tämä on ensimäinen
kerta, jolloin minun tekee mieleni ottaa osaa munkkikunnan kokoukseen.
Yhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai
jotain kädessään olevaa merkkiä.
-- Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, -- ajatteli
Chicot, -- mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti
välttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää
munkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli
portinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki.
Ah, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni,
kunnon ystäväni!
Tämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta
genovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin
kun hän ei sattunut syömään Louvressa.
Munkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin,
että olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun.
Väsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän
käsiään.
-- Saapa nähdä, -- mutisi Chicot, -- eiköhän tuolla tänä iltana
puuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa
tutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen
on toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot
_Runsaudensarvessa_, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.
Chicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin
kadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola
sijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät
munkit.
Chicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan
eräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin
pistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään
mestari Claude Bonhometin ravintolassa.
19.
Veli Gorenflot.
Ilta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien
ikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin
houkuttelevammilta.
Chicot astui aluksi saliin ja katseli siellä uteliaana ympärilleen
joka soppeen, mutta kun hän ei mestari Clauden vieraitten seassa
nähnytkään etsimäänsä henkilöä, meni hän, koteutunut taloon kun oli,
suorastaan keittiöön.
Isäntä seisoskeli siellä erään hengellisen kirjan lukemiseen
syventyneenä, odotellen samalla sitä että tavattoman suurelle
paistinpannulle asetettu rasva ehtisi sulaa ja saisi tarpeeksi
korkean lämpömäärän, jotta siihen voisi sekottaa paistettavia
aineksia. Chicotin sisään astuessa kohotti mestari Bonhomet päätään.
-- Vai te se olette, hyvä herra, -- sanoi hän ja paiskasi kirjan
kiinni. -- Hyvää iltaa ja hyvää ruokahalua!
-- Kiitos, hyvä ystävä, tästä kaksinkertaisesta toivomuksesta, vaikka
toinen puoli tuleekin siitä teidän eduksenne. Mutta käyhän sekin
päinsä.
-- Kuinka niin? Mitä te tarkoitatte?
-- Niin, tiedätteköhän, etten minä mielelläni syö yksin.
-- Jos niin on laita, hyvä herra, -- sanoi Bonhomet ja kohotti
vihreätä lakkiaan, -- niin voin minä kyllä tehdä teille seuraa.
-- Kiitos, rakas isäntäni! Tiedän teidät sangen hyväksi
pöytätoveriksi. Mutta asia on nyt sellainen, että minä etsinkin
muuatta toista.
-- Kenties veli Gorenflotia? -- kysyi Bonhomet.
-- Häntäpä juuri, -- vastasi Chicot. -- Joka hän on alottanut
illallisensa?
-- Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.
-- Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?
-- Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.
-- Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja
kuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte
te?
-- Hyvä herra, -- sanoi mestari Claude, -- tänään on keskiviikko, ja
paasto alkaa.
-- No, entä sitten? -- kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän
paljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.
-- Niin, mitäpä minä tietäisin? -- virkkoi Claude ja teki liikkeen
ikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin
tekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.
-- Ihan varmaan, -- jatkoi Chicot, -- on hänen ruumiillisessa
ihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin
illallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain
todistajaksi.
Chicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka
punaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki.
Siellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon
munkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli
vedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan
mehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.
Veli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja
suunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon
korvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja
ihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui
tuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen
jalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan
ympärimittaa.
Hänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula.
Onnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa,
s.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot,
ankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada
halvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei
veli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään
hämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.
-- Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? -- huudahti
gascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin,
väliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn
lasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.
-- Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, -- vastasi
Gorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen
luostarinsa kellot.
-- Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa?
Laskette leikkiä!