Niinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä
tarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei
uskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut
rakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on
tämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten
yläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi,
hän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin
suosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa
ilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.
Nuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko
aikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa
yksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu
suojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei
henkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko
olemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.
Kun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei
Bussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään
puristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!
Diana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän
nuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet
olivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa.
Diana hymyili surumielisesti ja jatkoi:
-- Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit
pysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan,
muutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja
minä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En
erehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme
saapuneet linnanpihalle.
Mutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan.
Monesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua,
mutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että
meidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä
metsässä.
Paarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut,
pyysi meidän nyt astumaan ulos.
Minä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä
kuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet
ottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti
osotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta
kunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat
meidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.
Kelpo illallinen oli katettu pöydälle.
-- Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, -- virkkoi mies, joka
jo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. -- Ja koska kamarineito on
teille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut
mukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.
Me vaihdoimme Gertrudin kanssa iloisen silmäyksen.
-- Jos haluatte jotain, -- jatkoi naamioitu mies --, niin koputtakaa
vain tuohon oveen. Siinä huoneessa on aina joku henkilö valveilla ja
hän täyttää heti käskynne.
Tästä näennäisestä huolenpidosta me havaitsimme, että meitä
vartioitiin.
Sitten naamioitu mies kumarsi ja poistui. Me kuulimme hänen panevan
mennessään oven lukkoon.
Nyt me olimme Gertrudin kanssa kahdenkesken. Gertrud virkkoi
hiljaisella äänellä:
-- Huomasiko neiti, että me nousimme vain muutamia portaita pihaa
ylemmäksi?
-- Huomasin.
-- Siis olemme alakerroksessa.
-- Tietystikin.
-- Ja senvuoksi, -- lisäsi Gertrud hiljemmin ja kiinnitti katseensa
akkunain ulkopuolella oleviin luukkuihin, -- senvuoksi...
-- Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, --
keskeytin minä.
-- Niin, ja onko neidillä uskallusta?
-- Uskallusta! -- toistin minä. -- Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä
sitä saan!
Minä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai
pikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.
Minulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa
ollut.
Mutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme
puolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen
sillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme
siis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi
ollut rautaristikko.
Vaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti
paikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen
maininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi
aikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani
surmattiin.
Beaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin
salamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän
tyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa
ja häpeätä vastaan.
Me panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud
istahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.
Parikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun
valtaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se
asema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni
kohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat,
tai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön
hiljaisuutta.
Aamu vihdoinkin sarasti, ja samassa määrässä kuin ympäristöt tulevat
näkyviin yön hämärästä vahvistui minun alkuperäinen pelkonikin.
Pakeneminen oli kerrassaan mahdotonta ilman ulkoapäin tullutta apua.
Ja mistäpä tuo apu sitten tulisi?
Lähempänä yhdeksää koputettiin meidän ovellemme. Minä menin Gertrudin
huoneeseen sanomaan tälle, että hän päästäisi pyrkijät sisälle.
Samat palvelijat, jotka me jo edellisenä iltana olimme nähneet,
tulivat nyt korjaamaan pois illallisruokaa, johon emme olleet
koskeneetkaan, ja järjestämään aamiaista.
Gertrud teki niille eräitä kysymyksiä, mutta mitään vastaamatta
poistuivat ne huoneesta.
Minä palasin takaisin huoneeseeni. Kaikki oli minulle nyt selvillä.
Anjoun herttua oli nähnyt minut Monsoreaun kreivin toimeenpanemassa
juhlassa. Hän oli mieltynyt minuun. Isälleni oli asiasta kerrottu
ja hän oli tahtonut pelastaa minut ja saattaa minut turvaan niiden
vainoojien tieltä, joiden alaiseksi minä epäilemättä joutuisin.
Senvuoksi hän oli lähettänyt minut pois Méridorista, mutta hänen
varovaisuutensa oli ollut hyödytöntä, sillä pakomme oli tullut ilmi
joko uskottomain palvelijain tai onnettoman sattuman kautta, ja minä
olin joutunut sen saman miehen käsiin, jolta hän oli tahtonut minut
piilottaa.
Gertrudin hartaista pyynnöistä minä join kupillisen maitoa ja söin
palasen leipää. Koko aamupäivän me suunnittelimme mielettömiä
pakosuunnitelmia. Me näimme sadan askeleen päässä venheen airoineen
rantaruohikkoon kiinnitettynä: Jos tuo vene olisi ollut meitä
lähempänä, olisimme varmasti voineet pelastua.
Meille järjestettiin päivällinen samoinkuin aamiainenkin oli
järjestetty. Minä istuin pöytään, mutta yht'äkkiä, kun olin taittanut
palan leipää, putosi siitä pieni paperilappu.
Minä avasin sen nopeasti. Se sisälsi vain nämä sanat:
"Muuan ystävä pitää teidän kohtaloanne silmällä. Huomenna saatte
tietoja hänestä ja isästänne".
On helppo käsittää, miten iloiseksi minä tulin. Sydämeni sylkytti
niin että rintani oli haljeta. Näyin lapun Gertrudille, ja
jälelläolevan osan päivästä kulutimme odotellen ja toivoen.
Toinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin
tuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan
epäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään.
Tähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:
"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan
tänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän
parastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen
isältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta,
mitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa
tämä lappu".
Minä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin
sen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä
tunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi
olla.
Me jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme
me akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän
laidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.
Noin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä
oli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin
ateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme
voineet muuta kuin päästää tulija sisälle.
Se oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla
ollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut
tuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut
naamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä
tunsin hänet äänestä.
Hän jätti minulle kirjeen.
-- Kenen puolesta tulette, hyvä herra? -- kysyin minä.
-- Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, -- vastasi tämä, -- niin saa
neiti sen siitä kyllä nähdä.
-- Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä,
keneltä se tulee.
-- Neidillä on oikeus tehdä niinkuin neiti vaan haluaa. Minun on
käsketty jättämään tämä kirje, ja minä jätän sen tähän teidän
jalkainne juureen.
Mies asetti todellakin kirjeen lattialle ja poistui sitten huoneesta.
-- Mitä minä nyt teen? -- kysyin minä Gertrudilta.
-- Jos uskaltaisin antaa neidille neuvon, niin kehoittaisin lukemaan
tuon kirjeen. Ehkäpä saamme siitä selville jonkin uhkaavan vaaran,
jotta sitten voimme välttää.
Neuvo oli niin älykäs, että minä peruutin aikaisemman päätökseni ja
mursin kuoren auki.
Tässä Diana keskeytti hetkeksi kertomuksensa, nousi ylös, avasi
pienen piirongin ja otti sieltä esille erään kirjeen.
Bussy silmäili päällekirjoitusta ja luki: Méridorin Dianalle.
Ja katsahtaen nuoreen naiseen hän lisäsi:
-- Tämä on Anjoun herttuan käsialaa.
-- Ah! -- vastasi Diana huoaten. -- Hän ei siis minua pettänytkään!
Kun Bussy epäili ottaa kirjettä esiin, jatkoi Diana:
-- Lukekaa, hyvä herra. Onhan sattuma saattanut teidän tietoonne
elämäni tärkeimmät tapahtumat. Minulla ei enää saa olla mitään teiltä
salattavaa.
Bussy luki:
'Onneton ruhtinas, jonka sydämeen teidän taivaallinen kauneutenne
on syvästi koskenut, saapuu tänä iltana kello kymmenen teidän
luoksenne pyytämään anteeksi käyttäytymistään teitä kohtaan,
käyttäytymistään, jota hän ei mitenkään muuten voi puolustaa kuin
sen voittamattoman rakkauden nimessä, jota hän teitä kohtaan
tuntee
_Frans_.'
-- Siis on tämä kirje todellakin Anjoun herttualta? -- kysyi Diana.
-- On, -- vastasi Bussy. -- Se on hänen käsialaansa ja siinä on hänen
omakätinen nimikirjoituksensa.
Olisiko hän sitten ehkä vähemmän syyllinen kuin mitä minä olen
luullut? -- huokasi Diana.
-- Kuka? Prinssikö? -- kysyi Bussy.
-- Ei, mutta Monsoreaun kreivi.
Nyt Bussy vuorostaan huokasi.
-- Jatkakaa, -- pyysi hän, -- ja me koetamme sitten arvostella oikein
sekä ruhtinasta että kreiviä.
Diana jatkoi:
Tämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä,
koska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi
minulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua
uhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon
sitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa.
Minun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.
Aloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään,
mikä olisi antanut meille jotain toivoa.
Tuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen,
ennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman
tuskan valtaamina.
Noin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta.
Mutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai
olivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.
Kun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet,
mutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen
liikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä
olisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme
olisi kuulleet hevosen hirnuntaa.
-- Ne ovat ystäviämme, -- mutisi Gertrud.
-- Tai on se sitten prinssi, -- sanoin minä.
-- Ooh, prinssikö? -- vastasi hän. -- Hän ei piilottelisi tuolla
tapaa.
Tämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän
tarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.
Kohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän
erosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.
Tämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja
venhe liukui äänettömästi padon yli.
Aina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni
nähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän
vartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain
kymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.
Nyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.
Seisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän
voinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä
erääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan
tasalla.
Tällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.
-- Ah, suokaa anteeksi! -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Minä luulin,
että te minua odotitte.
-- On totta, että jotain odotin, hyvä herra, -- vastasin minä. --
Mutta minä en tiennyt, että se olitte te.
Katkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.
-- Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?
-- Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte
saapuvanne tänne isäni nimessä.
-- Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä
epäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.
Emme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin
minä lukea:
'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut
uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri.
Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi
paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.
Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin
sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä
olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän
vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.
Eihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se
vastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista
kuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan
mitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni,
ja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.
-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- olen lukenut isäni kirjeen. Hän
sanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano
minne.
-- Minä vien teidät Méridoriin.
-- Saanko minä siis taaskin nähdä isäni?
-- Kahden tunnin kuluttua.
-- Ah, hyvä herra, jos te puhutte totta... Minä keskeytin lauseeni.
Kreivi nähtävästikin tahtoi kuulla ajatuksen loppuun.
-- Voitte luottaa minun myötätuntooni, -- lisäsin minä vapisevalla
äänellä, sillä minä aavistin, mitä hän tuosta myötätunnosta saattoi
odottaa.
-- Hyvä neiti, -- virkkoi nyt kreivi, -- oletteko sitten valmis
tulemaan minun mukanani?
Minä katsahdin levottomasti Gertrudiin. Saattoi helposti havaita,
etteivät kreivin synkät kasvonpiirteet herättäneet hänessäkään
luottamusta.
-- Ajatelkaa, että jokainen minuutti, mikä kuluu, on kalliimpi
kuin mitä milloinkaan voitte aavistaa, -- sanoi kreivi. -- Olen jo
viipynyt täällä lähes puolen tuntia. Kello on kohta kymmenen, ja
silloin saapuu prinssi Beaugén linnaan. Jos hän ehtii saapua, en
minä voi muuta kuin panna hyödyttömästi elämäni alttiiksi, elämäni,
jonka menettämistä tällä hetkellä en ajattele, sillä toivon nyt vielä
voivani pelastaa teidät.
-- Mutta miksi ei isäni ole tullut tänne?
-- Urkkijat ympäröivät teidän isäänne. Hän ei voi astua askeltakaan
ilman että saataisiin selville, mihin hän menee.
-- Entä miten on teidän itsenne laita? -- kysyin minä.
-- Mitä minuun tulee, on asia kokonaan toinen. Minähän olen prinssin
ystävä ja uskottu.
-- Mutta, hyvä herra, -- huudahdin minä, -- kun te kerran olette
prinssin ystävä ja uskottu, niin...
-- Niin petän minä hänet teidän tähtenne. Niin, se on totta. Mutta
sanoinhan minä teille äsken myöskin sen, että minä uskallan panna
elämäni alttiiksi pelastaakseni teidän kunnianne.
Kreivin sanoissa oli niin vakuuttava ääni, että vaikka minusta olikin
kovin vastenmielistä jättäytyä hänen turviinsa, en kuitenkaan tullut
väittäneeksi mitään vastaan.
-- Kuulkaa! -- sanoi kreivi. -- Jos vielä epäilette, niin katsokaapas
tuonne!
Hän viittasi kädellään ja minä näin joukon ratsastajia, jotka
lähenivät linnaa.
-- Mitä nuo ovat? -- kysyin minä.
-- Siinä saapuu Anjoun herttua seurueineen, -- vastasi kreivi.
-- Neiti, neiti! -- huusi Gertrud. -- Siinä tapauksessa meillä ei ole
yhtään aikaa hukattavana!
-- Olemme jo kuluttaneet liiaksi kallista aikaa -- virkkoi kreivi. --
Tehkää, jumalan tähden, heti päätöksenne!
Minä horjahdin istumaan muutamalle tuolille. Voimani pettivät.
-- Kuulkaa, -- sanoi kreivi, -- kuulkaa, kuinka ne kolkuttavat
portille. Viiden minuutin kuluttua on jo myöhäistä.
Minä koetin nousta, mutta en voinut.
-- Tule auttamaan minua, Gertrud, -- sammalsin.
-- Ah neiti! -- virkkoi tuo tyttö parka. -- Ettekö kuule, että portti
avattiin? Ettekö kuule, miten hevosten kaviot tömisevät pihalla?
-- Kuulen, kuulen, -- vastasin minä ja koetin nousta, mutta voimani
pettivät.
-- Ah, eikö muussa olekaan vikaa? -- sanoi Gertrud ja sieppasi minut
ylös niin keveästi kuin olisin ollut lapsi sekä jätti minut kreivin
syliin.
Tuntiessani tämän miehen kosketuksen itseeni minä hätkähdin, niin
että olin pudota hänen sylistään veteen. Mutta hän pusersi minua
lujasti rintaansa vasten ja laski minut sitten venheeseen. Gertrud
tuli perästä.
Nyt huomasin, että huntuni oli pudonnut veteen ja että meidän pakomme
ehkä sen avulla saataisiin selville.
-- Huntuni, minun huntuni! -- virkoin minä kreiville. -- Ottakaa pois
minun huntuni!
-- Ei, on parempi, että se jää siihen, -- vastasi hän.
Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi kiiruusti soutaa.
Samalla havaitsimme, että huoneeseeni ilmestyi valoa ja että siellä
ihmishaamuja liikuskeli edestakaisin.
-- Olenko pettänyt teitä, -- lausui Monsoreaun kreivi, -- ja eikö
aika jo ollut täpärällä?
-- Kyllä, kyllä, hyvä herra, -- vastasin minä. -- Te olette
todellakin minun pelastajani.
Me näimme nyt, että kamariin astui muuan mies, jonka edestä kaikki
muut siirtyivät syrjään. Tämä mies tuli avonaisen akkunan luo,
kumartui katsomaan siitä alas, huomasi vedessä uiskentelevan hunnun
ja päästi huudon.
-- Näettekö nyt, että olin oikeassa jätteessäni hunnun veteen? --
sanoi kreivi. -- Herttua otaksuu teidän heittäytyneen veteen, ja
sill'aikaa kun hän teitä sieltä etsityttää on meidän helpompi paeta.
Minua värisytti havaitessani, miten tarkkanäköisesti hän jo edeltäpäin
oli tuonkin seikan osannut ottaa lukuun.
Siinä samassa laski venhe rantaan.
15.
Neuvotteluja.
-- Tuskin olimme päässeet maihin, ennenkuin seitsemän tai kahdeksan
miestä riensivät meitä vastaan. Ne olivat kreivin saattueeseen
kuuluvia, ja niiden joukosta olin minä tuntevinani ne kaksi, jotka
olivat kulkeneet paariemme mukana silloinkun ratsastajat, jotka
sittemmin veivät meidät Beaugén linnaan, karkasivat kimppuumme.
Muuan tallirenki piteli suitsista kahta hevosta, joista toinen oli
kreivin musta ratsu ja toinen eräs valkea hepo, minua varten varattu.
Kreivi auttoi minua pääsemään satulaan. Gertrud saisi ratsastaa erään
palvelijan kanssa samalla hevosella.
Me läksimme eteenpäin täyttä neliä. Minä huomasin kreivin pitelevän
ratsuni suitsia, vaikka olinkin hänelle sanonut osaavani aivan hyvin
ratsastaa. Mutta hän vaan selitti minulle, että hevoseni oli hieman
pelkuri.
Olimme ratsastaneet noin kymmenen minuuttia, kun kuulin Gertrudin
huutavan itseäni. Käännähdin ympäri ja näin, että muutamat miehet
olivat lähteneet kulkemaan ihan päinvastaiseen suuntaan ja veivät nyt
Gertrudia mukanaan metsään päin, samalla kun kreivi ja muu seurue
tuli minun mukanani.
-- Gertrud! -- huusin minä. -- Hyvä herra! Miksei Gertrud tulekaan
meidän mukanamme?
-- Se on välttämätön varovaisuustoimenpide, -- vastasi kreivi. Jos
meitä lähdetään ajamaan takaa, täytyy meillä heitä sotkeaksemme olla
kahdet jäljet. Nyt tullaan kummallakin taholla kertomaan, että muuan
nainen, eräitten miesten seuraamana, oli nähty ratsastavan ohitse.
Niin ollen saatamme toivoa, että Anjoun herttua lähtee väärälle
taholle ja ajaa takaa palvelijatartanne teidän asemestanne.
Vaikkakin tämä vastaus tuntui vallan luonnolliselta, ei se kuitenkaan
minua rauhoittanut. Mutta mitäpä minä taisin tehdä? Minä huokasin ja
jäin odottamaan, mitä tuleman piti.
Muuten kulki kreivi todellakin sitä tietä, joka vei Méridoriin.
Me ratsastimme niin nopeasti, että meidän jo noin neljännestunnin
kuluttua olisi pitänyt saapua linnaan. Mutta päästyämme muutamaan
metsässä olevaan tienristeykseen, jonka minä hyvin tunsin, kääntyi
kreivi äkisti vasemmalle ja läksi ratsastamaan linnasta poispäin
vievää tietä. Minä aloin heti huutaa, ja ratsuni kiivaasta kulusta
huolimatta tuin jo kädelläni satulasta hypätäkseni maahan, kun kreivi
kiersi käsivartensa minun ympärilleni, nosti minut pois satulasta ja
asetti minut eteensä oman hevosensa selkään. Valkea ratsuni, joka nyt
tunsi olevansa vapaa, pakeni hirnuen metsään.
Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä tuskin olin ehtinyt
huudahdustakaan päästää, ennenkuin kreivi jo oli pannut kätensä minun
suulleni estääkseen ääneni kuulumasta.
-- Hyvä neiti, -- virkkoi hän, -- minä vannon toimivani ainoastaan
teidän isänne tahdon mukaisesti, mistä annan teille selvät todisteet
ensimäisessä pysähdyspaikassamme. Ellei tämä todistus ole teille
riittävä, niin vakuutan kautta kunniani, että tulette pääsemään
vapaaksi.
-- Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!
-- Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja
silmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja
minulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, --
jatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, -- haluatteko aiheuttaa
isänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain
yksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.
-- Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että
toimitte isäni tahdon mukaisesti.
-- Mainitsin. Ja tässä on todistus, -- virkkoi kreivi. -- Ottakaa
tämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen
luettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä,
kautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte
isänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne
palaa.
-- Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä
minä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut
minulle totta.
-- Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua
vapaaehtoisesti.
-- Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa
toimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä
kuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko
turvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se.
Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada
varmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.
Kreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä
astuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä
maahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.
-- Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, -- virkkoi kreivi sille
miehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. -- Koeta hakea se
käsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.
Minua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin
linnasta Parisiin päin.
-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- minä tulen mukaanne. Mutta La
Châtre'ssa me selvitämme ehtomme.
-- Se on toisin sanoen sitä, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- että
te La Châtre'ssa tulette antamaan minulle määräyksiänne.
Tämä näennäinen alistuminen ei minua lainkaan rauhoittanut. Kuitenkin
minä, koskapa minulla ei ollut muutakaan keinoa välttää Anjoun
herttuan ahdistelemisia, jatkoin äänettömänä matkaani. Päivän
sarastaessa me saavuimme La Châtre'en. Mutta sen sijaan että olisimme
ratsastaneet suoraan kylään ohjasimmekin hevosemme muutamalle
syrjäiselle tuvalle.
Minä pysäytin äkisti hevoseni.
-- Mihin me nyt menemme? -- kysyin minä.
-- Kuulkaahan, hyvä neiti, -- vastasi kreivi. -- Minä olen
jo huomannut teidän oivallisen ymmärryksenne, ja juuri tähän
ymmärrykseenne minä nyt vetoon. Kuinka me voisimmekaan, koettaessamme
paeta ruhtinaan edestä, joka lähinnä kuningasta on valtakunnan
mahtavin mies, mennä sisälle tavalliseen ravintolaan kylän keskelle,
missä ensimäinen talonpoika, joka meidät näkisi, antaisi meidät ilmi?
Yhden ihmisen voisi kyllä lahjoakin, mutta ei kokonaista kyläkuntaa.
Kreivin kaikkiin sanoihin sisältyi niin paljo tarkkanäköisyyttä,
etten minä voinut väittää mitään vastaan.
Tupaan tultuamme näytti siltä, että meitä jo oli odotettu. Minun
huomaamattani oli joku joukkueestamme jo edeltäpäin ratsastanut
tänne. Ja aimo takkavalkea rätisi loimuten tuvan viereisessä pienessä
siistissä kamarissa, jossa valmiiksi laadittu vuode oli odottamassa.
-- Tässä on teidän huoneenne, hyvä neiti, -- lausui kreivi. -- Minä
nyt vartoon teidän määräyksiänne.
Sitten hän kumarsi ja jätti minut yksin.
Otin heti esille isäni kirjeen... Tässä se on, kreivi Bussy. Minä
otan teidät tuomariksi. Lukekaa itse.
Bussy otti kirjeen ja luki:
'Rakas Dianani! Jos sinä, kuten otaksun, pyyntöni mukaisesti
olet seurannut Monsoreaun kreiviä, niin on hän jo varmaankin
sinulle sanonut, että sinä onnettomuudeksesi olet liian
paljo miellyttänyt Anjoun herttuaa ja että tämä ruhtinas
on kuljetuttanut sinut Beaugén linnaan. Päätä siis tästä,
mitä sinun on tuon ruhtinaan puolelta pelättävä ja millainen
kohtalo sinua uhkaa. Mutta onpa olemassa keino tämän häpeän
estämiseksi, häpeän, jota minä en jaksaisi kestää, ja se on
siinä, että sinä ojennat kätesi jalolle ystävällemme. Kun
sinä kerran olet Monsoreaun kreivitär, tietää kreivi kyllä
suojella vaimoansa, ja hän on vannonut sen tekevänsäkin kaikin
ajateltavissa olevin keinoin. Toivomukseni siis on, rakkahin
lapseni, että tämä avioliitto solmitaan mahdollisimman pian.
Ja jos sinä minun toivomukseni täytät, niin annan minä sinulle
isällisen siunaukseni ja rukoilen Jumalan lahjoittamaan sinulle
kaiken sen onnellisuuden, jollaista hänen rakkautensa jakelee
sinunlaisillesi sydämille.
Sinun oma isäsi'.
-- Jos tämä kirje todellakin on teidän isänne kirjoittama, hyvä
rouva, -- sanoi Bussy, -- niin onhan se, sen pahempi, aivan liian
selvä.
-- Kyllä se on hänen, siitä ei ole epäilemistäkään. Mutta kuitenkin
luin minä sen kolmasti läpi, ennenkuin tein mitään päätöstä. Hetken
kuluttua kutsuin minä kreiviä.
Hän astui heti sisälle, ja siitä sain selville että hän jo oli
odotellut oveni ulkopuolella.
-- No, -- kysyi hän, -- oletteko lukenut kirjeen?
-- Olen, -- vastasin minä.
-- Epäilettekö edelleenkin minun alttiuttani ja kunnioitustani?
-- Jos olen sitä epäillyt, niin on tämä kirje saanut minun muuttamaan
mielipiteeni. No, hyvä herra, jos minä nyt suostun seuraamaan isäni
neuvoa, niin mitä aiotte tehdä?
-- Aion viedä teidät Parisiin, hyvä neiti, koska teidän on siellä
helpoin pysyä salassa.
-- Entäpä isäni?
-- Heti kun kakki vaarat on vältetty, tuon paroonin teidän luoksenne.
-- Hyvä on! Minä olen valmis jättäytymään suojelukseenne
määräämillänne ehdoilla.
-- Minä en määrää mitään, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- esitän
vain keinon teidät pelastaakseni.
-- No niin. Minä otan tarjoamanne pelastuksen vastaan, mutta kolmella
ehdolla.
-- Puhukaa, hyvä neiti.
-- Ensimäinen niistä on se, että Gertrud annetaan minulle takaisin.
Hän on jo tuolla ulkona, -- vastasi kreivi. Toinen on se, että te ja
minä matkustamme Parisiin kumpikin eri teitämme.
-- Juuri sitä samaa aioin minäkin teille ehdottaa rauhoittaakseni
teitä...
-- Ja kolmas ehto on sellainen, että avioliittoamme, ellen minä
puolestani pitäisi sen ratkaisemista välttämättömänä, ei solmita
muuten kuin isäni läsnäollessa.
-- Se on minunkin hartain toivomukseni, ja minä luotan hänen
siunaukseensa, niin että taivaskin sitten liittoamme siunaisi.
Minä en voinut enää puhua. Olin luullut kreivin näitä kolmea ehtoa
vastustavan, mutta ne päinvastoin näyttivät sopivan hänen omiinkin
suunnitelmiinsa.
-- Ja nyt, hyvä neiti, -- sanoi Monsoreaun kreivi, -- sallinette,
että minä vuorostani annan teille eräitä neuvoja?
-- Puhukaa vaan, hyvä herra.
-- Ensimäinen olisi sellainen, että te matkustaisitte yönaikaan.
-- Siihen suostun.
-- Sitten, että te jättäisitte minun huolekseni pysähdyspaikkojen
valinnan. Kaikki varovaisuustoimenpiteeni tarkoittavat vain yhtä
ja samaa asiaa, nimittäin sitä, että te pääsisitte turvaan Anjoun
herttualta.
-- Jos te, hyvä herra, kuten väitätte, todellakin minua rakastatte,
niin ovathan etumme yhteisiä. Minulla siis ei ole mitään
vastaväitteitä.
-- Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille
Parisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin
olemaan.
-- Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta
elämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on,
sitä parempana sitä pakolainen pitää.
-- Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja
toimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen
ole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani,
lähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän
matkustamiseenne.
-- Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin,
-- vastasin minä. -- Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.
-- En toivo mitään muuta, -- virkkoi kreivi, -- ja tämä lupaus
saattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee
onnellisin kuolevaisista.
Tämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.
Viiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.
Suuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että
hänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle
kaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani
kertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka,
jos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta.
Monsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin
petoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme
tehneet.
Juuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme
hevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin
ratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi
hän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut
käsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle
Gertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei
ollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua
joka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.
Olimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka
näytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi,
määräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa
kun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että
olin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin
kuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.
Portin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.
Me matkustimme yhtä mittaa koko yön ja pysähdyimme vasta päivän
vaietessa. Laskujeni mukaan olimme kai kulkeneet lähes viisitoista
liöötä. Muuten oli kreivi järjestänyt asiat kaikkien mahdollisuuksien
varalta, niin ettei väsymys ja kylmä saisi minua rasittaa. Tamma,
jolla ratsastin, oli mainion tasainen kulussaan. Ja tuvasta
lähtiessäni levitettiin hartioilleni turkisvuorinen viitta.
Kaiken matkaa osotettiin minulle alituista huomaavaisuutta ja
kunnioitusta. Oli jotenkin varmaa, että joku matkusti meidän
edellämme järjestämässä jo etukäteen levähdyspaikkojamme, mutta oliko
se kreivi itse, sitä en ole koskaan saanut tietää, sillä sopimuksemme
mukaisesti en nähnyt häntä kertaakaan koko matkalla.
Seitsemännen päivän illalla näin eräältä mäeltä suuren joukon
rakennuksia. Se oli Parisi.
Me pysähdyimme nyt yön tuloa odottaaksemme. Pimeän tultua läksimme
taas matkaan. Kaupunkiin päästyämme ratsastimme suoraan Bastiljin
lähistölle. Täällä kohtasimme erään miehen, joka näytti meitä
odottavan ja joka virkkoi:
-- Tässä se on.
Portti oli auki, ja alimmalle rapulle asetettu lamppu valaisi
koko eteisen.
-- Hyvä neiti, -- sanoi saattueen johtaja, -- te olette nyt päässyt
perille. Tähän päättyy nyt tehtävämme, jona oli ollut saattaa teidät
tänne.
Saattajamme tervehtivät nyt kunnioittavasti ja: ratsastivat tiehensä.
Gertrudin ensi tehtävänä oli sulkea portti, ja me nousimme sitte
rappuja ylös. Me tulimme tähän samaan taloon, jossa te, kreivi
Bussy, ja minä nyt olemme. Tultuani makuukamariin sain suureksi
hämmästyksekseni nähdä siellä oman muotokuvani.
Kuvan tunsin heti. Se oli riippunut isäni huoneen seinällä Méridorin
linnassa. Kreivi oli epäilemättäkin pyytänyt sitä isältäni ja saanut
sen.
Minua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen
johtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin
puolisona.
Me kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään
sieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan,
ja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen
ohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua
hieman rauhoitti.
-- Neiti, -- virkkoi Gertrud, -- te näette nyt, että kreivi pitää
loppuun asti lupauksensa.
-- Niin näkyy, sen pahempi, -- vastasin minä huoaten. -- Olisin
pikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän
olisi vapauttanut minut omista lupauksistani.
Seuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan
sain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella,
Tournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla
puolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.
Nämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut
Parisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.
Päivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin
istuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.
Gertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus
uusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.
-- Mene katsomaan, kuka siellä on, -- sanoin minä.
-- Entä jos se on kreivi? -- kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.
-- Jos se on kreivi, -- vastasin minä väkinäisesti, -- niin avaa
portti hänelle. Hän on rehellisesti pitänyt lupauksensa, ja hän on
saapa nähdä, että minäkin pidän omani.
Hetken kuluttua tuli Gertrud takaisin.
-- Se on kreivi, -- virkkoi hän.
-- Käyköön hän sisälle, vastasin minä. Gertrud siirtyi syrjään
kreivin tieltä, joka jo oli ilmestynyt kynnykselle.
-- No niin, hyvä neiti, -- kysyi hän, -- olenko nyt uskollisesti
täyttänyt sopimukseni.
-- Olette, hyvä herra, ja minä teitä siitä kiitän, -- vastasin minä.
-- Suvainnette siis, että tulen näin tervehdyskäynnille? -- lisäsi
hän hymyillen. Siihen hymyyn sisältyi hieman ivaa.
-- Käykää vaan sisään, hyvä herra.
Kreivi tuli lähemmäksi, mutta jäi seisomaan, kunnes minä annoin
hänelle merkin, että hän istuisi.
-- Tuotteko mitään tervehdyksiä? -- kysyin minä.
-- Mitä ja keneltä, hyvä neiti?
-- Isältäni Méridorista.
-- Minä en tule Méridorin linnasta enkä ole paroonia edes nähnyt.
-- No tuletteko ehkä Beaugésta Anjoun herttuan luota?
-- Tulen. Olen ollut Beaugéssa ja puhellut herttuan kanssa.
-- No?
-- Hän pelkäsi, että te olisitte kuollut.
-- Te kai koetitte saada hänet siitä vakuutetuksi?
-- Tein kaikki mitä voin esittääkseni asiat siinä valossa.
-- Missä herttua nyt on?
-- Parisissa. Hän saapui tänne eilen illalla.