Kuullessaan erään lauseen, joka oli entisiäkin loukkaavampi, astui

Henrik askeleen takaperin ja potkasi oven auki hämmästyttävän

voimakkaasti.

Puolialaston Jeanne riensi kirkuen sänkyyn ja kääriytyi sen verhon

sisään. Kauhusta kuolonkalpeana, puhetorvi kädessään, Saint-Luc

polvistui kuninkaan eteen, jonka kasvot raivosta olivat liidunvalkeat.

-- Ah! -- huusi Chicot kuninkaan huoneessa, -- ah! armoa! Minä huudan

avuksi pyhän neitsyen ja kaikki pyhimykset!... Minä kuolen.

Mutta ei kumpikaan viereisessä huoneessa olevista näyttelijöistä

ollut tässä naurettavassa näytelmässä ehtinyt sanoa ainoatakaan

sanaa, niin äkisti oli näytelmän aihe muuttunut. Henrik ensimäisenä

keskeytti äänettömyyden.

-- Pois! -- huusi hän, ja raivolla, mikä ei suinkaan ollut

hallitsijan arvon mukaista, tempasi hän puhetorven Saint-Luc'in

kädestä ja kohotti sen ylös sillä lyödäkseen Saint-Luc'ia.

Mutta sukkelasti, kuin käärmeen puremana, syöksähti Saint-Luc ylös ja

lausui:

-- Sire, teillä ei ole oikeutta lyödä minua muuhun paikkaan kuin

päähän. Minä olen aatelismies.

Henrik heitti puhetorven syrjään, mutta samassa otti sen Chicot

ylös. Kun näet Chicot oli kuullut oven potkaistavan sisään, oli hän

ymmärtänyt, että välittäjä oli nyt tarpeen, minkävuoksi hän heti

paikalla riensi hätään.

Hän jätti Henrikin ja Saint- Luc'in aloilleen, juoksi sängyn luo,

sillä hän aavisti, että joku oli siellä kätkössä ja veti sieltä esiin

vapisevan nuoren rouvan.

-- Katsos, -- huusi hän, -- Aatamia ja Eevaa syntiinlankeemuksen

jälkeen! Sinä kai karkoitat heidät pois, Henrik?

-- Karkoitan, -- vastasi kuningas jylhästi.

-- Odotappa sitten, niin saat minusta miekka kädessä vartioivan

enkelin, -- jatkoi Chicot ja, asettuen kuninkaan ja Saint-Luc'in

vähin, ojensi puhetorven molempain rikollisten päitten yli sekä

lausui:

-- Tämä on minun paratiisini, jonka te nyt tottelemattomuutenne

kautta olette menettäneet. Minä kiellän teitä tänne palaamasta.

Saint-Luc oli kietonut käsivartensa vaimonsa uumien ympärille

puolustaakseen tätä, jos niin tarvittiin, kuninkaan vihaa vastaan.

Chicot kuiskasi hänelle:

-- Jos teillä on hyvä hevonen, niin kannustakaa sitä niin kauvan,

kunnes se kaatuu kuoliaana maahan, mutta laittakaa vaan asiat

niin, että olette täältä kahdenkymmenen liöön päässä jo varhain

huomisaamuna.

11.

Bussyn tutkimukset.

Sillävälin oli Bussy palannut asuntoonsa. Hän mietiskeli lakkaamatta

edellisen yön seikkailujaan.

-- Se on ainakin varmaa, -- sanoi hän itsekseen, -- että minun

kimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin

tarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin

menossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren

kirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja

siinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti

oli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea

Quélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin

pitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin,

ja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja

vieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.

-- Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä

haihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, --

huokasi Bussy, -- siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!

-- Eihän ole mahdollista, -- jatkoi hän, -- että unesta jäisi jälelle

sellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko

huoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen

sängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan

en ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja

sama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin

minun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani.

Näidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä,

ellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin

kentälle!

Tämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas

sellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli

tulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä.

Bussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen,

nousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun

päässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa

odottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.

Kello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät.

Bussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä

hänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin

löytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia

havaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa

porteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä,

mikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että

portinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty,

mistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän

tapaan.

Kautta jumalan! -- virkahti Bussy harmissaan. -- Jos minä nyt

kolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta

ja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet

puhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan.

Oletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä

talossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.

Bussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi

heikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.

Tämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin

oikealle, milloin vasemmalle.

-- Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, -- ajatteli

Bussy. -- Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä

kaikki merkitsee.

Voidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa

ympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin

pimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.

Lyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen

mitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut

taikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo

ollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia

keskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota

jokin ihminen kantoi.

Muutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi.

Noin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon,

josta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään.

Ensi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten

juomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna

ne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden,

jolla hän kompasteli kuoppiin.

Sattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi

lyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että

jaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.

Bussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina

juopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri

aikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn

taas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla

olevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.

-- Ahaa! -- mutisi Bussy. -- Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin

näyttää.

Lyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen

kantajan silmien edessä oli side.

-- Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty

kädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, -- ajatteli

Bussy. -- Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?

Hän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.

-- Toden totta! -- virkahti Bussy. -- Luulenpa, että tuo houna

puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan

yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin

probleemiin.

Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:

-- Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan,

neljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä...

sen pitäisi olla tässä lähellä.

Sen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja

huomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli

sitä tarkoin.

-- Ei, tämä se ei ole.

Senjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.

-- Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi,

neljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.

Hän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille,

missä Bussy seisoi, ja tutki sitä.

-- Hm, hm! -- myhähti hän hetken kuluttua. -- Se saattaisi olla

tämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa

kaltaisia.

-- Saman havainnon olen minäkin tehnyt, -- sanoi Bussy itsekseen. --

Tämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.

Tämä asetti nyt taaskin kääreen silmilleen ja jatkoi laskemistaan

aina neljäänsataanyhdeksäänkymmeneenyhdeksään.

-- Jos nyt suoraan edessäni on portti, niin sen täytyy olla oikean,

-- virkkoi hän.

Siinä oli tosiaankin portti, ja se oli juuri sama portti, jonka

pimentoon Bussy oli kätkeytynyt. Kun siis tuo otaksuttu matematikko

kohotti lyhtyään ja otti kääreen silmiltään, joutui hän seisomaan

Bussyn kanssa ihan vastakkain.

Mitä ihmettä! -- huudahti Bussy. -- Tässähän lääkäri onkin! Te

sidoitte eilen erään aatelismiehen, jota oli haavotettu kylkeen.

-- Kyllä, ja te olette se sama aatelismies. Minäpä en osannut odottaa

tapaavani teitä täällä.

-- Mitä te sitten etsitte?

-- Sitä taloa, jonne minut haettiin.

-- Ettekö siis tuntenut sitä entuudestaan? Kuinka olisin sitä voinut

tuntea? Minuthan saatettiin sinne sidotuin silmin.

-- Oletteko siis tosiaankin ollut tässä talossa?

-- Olen, joko tässä tai jossakin noissa toisissa, en voi sanoa missä,

koska juuri parast'aikaa olen sitä etsimässä.

-- Hyväpä on! huomautti Bussy. -- Niinpä en olekaan nähnyt unta.

-- Mitä tarkoitatte? Minä en teitä ymmärrä.

-- Nähkääs, minun täytyy teille sanoa, että luulin koko tämän

tapahtuman olleen unta vain -- miekanpistosta lukuunottamatta, kuten

ymmärrätte.

-- Sitä en lainkaan ihmettele, sillä minä aavistin, että siinä piili

jokin salaisuus.

-- Niin juuri, salaisuus, jonka minä haluaisin saada selville.

Tahdotteko auttaa minua siinä suhteessa?

-- Hyvin mielelläni.

-- Mikä on nimenne, ystäväni?

-- Hyvä herra, -- vastasi nuori lääkäri, -- minä en tahdo nousta

suurten hevosteni selkään, kuten sanotaan. Tiedän, että minun pitäisi

tuollaisen kysymyksen kuullessani ylpeästi ojentautua suoraksi ja

käsi kupeella sanoa: entä teidän oma nimenne, hyvä herra? Mutta

teillä on pitkä miekka ja minulla vain lansettini. Sitäpaitsi te

näytätte jalosukuiselta, mutta minä sen sijaan olen märkä ja likainen

korvia myöten. Niinpä vastaankin vallan vilpittömästi, että nimeni on

Remy-le-Haudouin.

-- Kiitän luottamuksestanne! Minä olen Clermontin kreivi Ludvig,

Bussyn herra.

-- Amboisen Bussy! Bussy sankari! -- huusi nuori lääkäri

teeskentelemättömän ihastuksissaan. -- Olisitteko tuo kuuluisa

Bussy!...

-- Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. -- Ja kun me nyt olemme

tehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää

hieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.

-- Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas,

mitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella,

viidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen

opiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa

tunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies

arsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin

haavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta.

Siitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä

herätti suloinen ääni.

-- Naisäänikö? -- huudahti Bussy.

-- Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä

sanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että

se oli jonkin palvelijattaren ääni.

-- No, mitä teitte silloin?

-- Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut

etehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin

hienot, käärivät siteeni silmieni eteen.

-- Ilmanko mitään virkkamatta?

-- Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää

koettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on

teille palkintonne.

-- Ja millainen oli palkkionne?

-- Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.

-- Entä mitä te vastasitte?

-- Että minä olin valmis seuraamaan ihastuttavaa saattajatartani.

Enhän minä tiennyt, oliko hän ihastuttava vaiko ei. Mutta minä

ajattelin, ettei kohteliaisuus, vaikkakin hieman liioiteltu, voisi

vahingoittaa.

-- Ja te menitte vastaansanomatta?

-- Tietystikin menin. Sillä olen usein lukenut sellaisista

tarinoista ja aina havainnut, että niistä lääkärille johtui jotakin

miellyttävää. Minä siis läksin. Minua kuletettiin kovaa, jäätynyttä

maata myöten, ja minä laskin aina viiteensataankahteen askeleeseen

saakka.

-- Se oli varovaisesti tehty, ja teidän pitäisi nyt olla oikealla

portilla.

-- Niin, ainakaan ei minun pitäisi olla sieltä kaukana, koska minä

nyt olen laskenut neljäsataayhdeksänkymmentäyhdeksän askelta, ellei

se nuori nainen kuletellut minua kiertoteitä, jota minä hänestä

melkein epäilen.

-- Mutta voittehan kai tehdä joitakin havaintoja?

-- Panin merkille kaiken, sikäli kuin henkilö, joka ei voi nähdä,

yleensä saattaa merkille panna. Minä kuljin portista, porttikäytävän

halki ja sitten rappuja myöten, joissa oli kaksitoista porrasta.

-- Ja oliko ovi aivan siinä vieressä?

-- Ei, ensin oli luullakseni korridoori, sillä minä kuulin, että

kolme eri ovea avattiin. Kuultuani sitten miellyttävän naisäänen

lausuvan muutamia sanoja vietiin minut siihen huoneeseen, jossa te

makasitte, ja minun käskettiin ottamaan side pois silmiltäni.

-- Missä minä silloin olin?

-- Te makasitte eräässä damastiverhoisessa sängyssä.

-- Huoneessa, jonka seinäpapereita mytologiset kuviot koristivat?

-- Aivan niin. Ja sitten oli vielä kahden akkunan välissä...

-- Nuoren, ihastuttavan tytön muotokuva?

-- Niin. Hyv'on! Sitten minä sidoin haavanne.

-- Ja sen teittekin mainiosti, sillä jo tänä aamuna oli haava melkein

parantunut.

-- Siitä on teidän kiittäminen erästä minun keksimääni salvaa.

Monesti, kun en ole tiennyt, keneen kohdistaisin kokeiluni, olen

vedellyt haavoja omaan ihooni, ja vamma on parantunut aivan heti.

-- No, herra Remy, kertokaapa enemmän!

-- Sitten te menitte jälleen tajuttomaksi, ja ääni kysyi, miten

teidän laitanne oli.

-- Missä oli nainen tämän kysymyksen tehdessään?

-- Hän oli jossain sivuhuoneessa, niin etten minä voinut häntä nähdä,

ja minä vastasin, ettei teidän haavanne ollut vaarallinen ja että se

piankin paranisi.

-- Näyttikö hän siitä rauhoittuvan?

-- Oo, hän näytti tulleen vallan ihastuksiinsa, sillä hän huudahti:

Ah, hyvä Jumala, vai niin onnellisesti!

-- Sanoiko hän todellakin niin? Rakas herra Remy! Minä tahdon toimia

teidän parhaaksenne. Entä sitten?

-- Sitten oli kaikki päättynyt. Teidän haavanne oli sidottu, minulla

ei enää ollut mitään tekemistä, ja ääni lausui minulle: Jatkakaa,

hyvä herra, niinkuin olette alkanutkin, älkääkä saattako ikävyyksiä

naisparalle, joka on toiminut vain myötätuntoisuudesta. Asettakaa

jälleen side silmillenne ja sallikaa saattaa itsenne kotiin ilman

vastaväitteitä.

-- Ja lupasitteko te?

-- Lupasin. Minä annoin siihen kunniasanani.

-- Ja oletteko sen pitänyt?

-- Senhän näette itsekin, -- vastasi nuori mies varsin naivisti, --

koskapa juuri nyt haen porttia.

-- Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen

ominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en

kuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy!

Te ansaitsisitte olla aatelismies.

-- Hyvä herra, -- sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi

se että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on

minulla jotain sydämelläni.

-- Mitä niin?

-- Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on

aivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään

silloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt

etsimässä taloa.

-- Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.

-- Aivan niin.

-- Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian

tunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne

kuuluvat teille.

-- Niinkö arvelette? -- kysyi Remy ylen tyytyväisenä.

-- Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei

tuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne

häntä eikä hän minua.

-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään

rahat takaisin.

-- En minä sano sitä. Tahdoin vain huomauttaa, että minäkin olen

teille velassa.

-- Tekö velassa minulle?

-- Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa?

Antakaa kuulua... sanokaa... luottakaa minuun, paras herra Remy...

-- Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä

minä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.

-- No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden

sellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä

"kundi". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse

tai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa... tahdotteko ottaa

paikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?

-- Ah, herra kreivi! -- virkkoi Remy. -- Minä olen aivan liian

vähäpätöinen voidakseni...

-- Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen

mies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella,

ja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.

-- Mutta, armollinen herra...

-- Te tulette asumaan minun luonani... te saatte omat erityiset

huoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni

tai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te

ette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin

sidottava minun haavani, rakas Remy.

-- Herra kreivi, -- vastasi nyt nuori lääkäri, -- minä olen niin

haltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis

saan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!

-- Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten... ja

ystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin

liikuttavampaa seikkailua?

-- En, en ainoatakaan.

No auttakaapa minua sitten pääsemään asiasta hiukan selville, jos se

suinkin on mahdollista.

-- Millä tavalla sitten, herra kreivi?

-- Niin, kuuleppas! Te, joka olette havaintokykyinen mies, joka

luette askeleet, kompuroitte pitkin seinävieriä ja tunnette ihmiset

äänestä, te ehkä voitte sanoa, mistä johtuu se että sittenkun te

olitte minut sitonut minut kannettiin talosta kadulle Temppelitornin

vallihaudan luo?

-- Teidätkö, herra kreivi?

-- Juuri minut. Oletteko te jollain tavoin ollut avullisena tässä

minun siirtämisessäni?

-- En suinkaan. Minä päinvastoin olisin pannut sitä vastaan, jos

minun neuvoani olisi kysytty... Kylmä ilma olisi voinut olla teille

mitä vahingollisin.

-- Siis en koskaan tule hullua hurskaammaksi. Tahdotteko auttaa minua

vielä hetkisen talon etsinnässä?

-- Minä tahdon kaikkea, mitä te vaan tahdotte, armollinen herra.

Pelkään vain, ettemme pääse mihinkään tulokseen, sillä ovathan nämä

talot kaikki toistensa kaltaisia.

-- Olkoot, -- sanoi Bussy. -- Mutta meidän on tultava tänne uudelleen

päiväs-aikana.

-- Kyllä, mutta päivällä meidät ehkä huomataan.

-- Silloin meidän on tehtävä erinäisiä kysymyksiä, ja niinpä me

lopuksi saavutammekin tarkoituksemme. Meitä on nyt kaksi emmekä me

juoksentele unia utelemassa, vaan olemme tekemisissä todellisuuden

kanssa. Ja uskokaa minua, Remy, se jo on paljo se!

12.

Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.

Ei se ollut iloa, vaan jonkinlaista huumausta, jota Bussy

tunsi tultuaan vakuutetuksi siitä että hänen unikuvansa olikin

todellisuutta ja että tuo kaunis nainen todellakin oli osottanut

hänelle jalomielistä vieraanvaraisuutta. Hän ei tahtonut päästää

käsistään myöskään sitä nuorta lääkäriä, jonka juuri äsken

oli henkilääkärikseen korottanut. Remyn täytyi nousta hänen

kantotuoliinsa, sillä kreivi pelkäsi, että jos hän vain hetkeksikin

hänestä eroaisi, lääkäri livahtaisi kuin henki hänen käsistään.

Hän aikoi senvuoksi viedä hänet kotiinsa Bussyn hotelliin ja pitää

häntä siellä seuraavaan päivään asti, saadakseen sitten ajatella,

päästäisikö hän hänet vapaaksi vaiko ei. Koko kotimatkan ajan sateli

uusia kysymyksiä, mutta eipä Remy tiennyt juuri paljoa enemmän

kuin Bussykaan, paitsi että hän oli vakuutettu siitä, ettei ollut

uneksinut, koska hän ei ollut ollut tainnoksissa. Mutta jokaiselle

rakastuneelle nuorelle miehelle, ja Bussy oli päivänselvästi

rakastunut, merkitsee jo paljo se, että hänellä on toveri, jolle hän

voi puhua siitä naisesta, jota rakastaa. Remy häntä tosin ei ollut

nähnyt, mutta se olikin Bussyn silmissä päinvastoin ansioksi, sillä

näin ollen voi Remy saada hänet käsittämään, miten paljo ylempänä

nainen joka suhteessa oli muotokuvaansa.

Bussy olisi mielellään halunnut koko yön puhua tuosta tuntemattomasta

naisesta, mutta Remy alotti lääkärintehtävänsä selittämällä, että

haavottuneen tuli nukkua tai ainakin maata pitkällään levollisesti.

Väsymys ja kipu neuvoivat kreiville samaa, ja nämä kolme yhtynyttä

mahtia hänet viimein voittivatkin.

Hän ei kuitenkaan mennyt makuulle, ennenkuin oli osottanut uudelle

kotilääkärilleen asunnoksi kolme huonetta, joissa hän itse nuorempana

oli asunut ja jotka sijaitsivat Bussyn hotellin kolmannessa

kerroksessa. Tultuaan sitten vakuutetuksi siitä, ettei nuori lääkäri,

joka näytti olevan uuteen asuntoonsa tyytyväinen, salaa pakenisi

palatsista, siirtyi hän omaan upeaan asuntoonsa.

Seuraavana aamuna herätessään hän huomasi Remyn seisovan sänkynsä

vieressä. Tuo nuori mies oli viettänyt yönsä voimatta uskoa onneensa,

ja hän odotteli vain Bussyn heräämistä tullakseen vakuutetuksi siitä,

ettei hän nyt vuorostaan ollut nähnyt unta.

-- No, -- kysyi Remy, -- miten voitte, armollinen herra?

-- Mainiosti, paras lääkärini. Entä te itse? Oletteko tyytyväinen?

-- Olen, niin tyytyväinen, jalo suojelijani, etten tahtoisi vaihtaa

asemaani kuningas Henrik III:nen kanssa, vaikka hän eilispäivän

kuluessa lienee harpannutkin monta askelta taivaanvaltakuntaa

kohti. Mutta eipä tässä nyt siitä olekaan kysymys, vaan meidän on

tarkastettava haavaa.

Se näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun

kerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä

hänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.

-- No, -- kysyi Bussy, -- mitäpä sanotte haavasta?

-- Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo

olette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin

Beautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta

kuuluisasta talosta.

-- Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?

-- Anteeksi! -- huomautti Remy. -- Luulen, että te sanoitte minua

sinuksi, armollinen herra?

-- Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?

-- Enhän toki, päinvastoin! -- huudahti nuori mies, kokien tarttua

Bussyn käteen ja suudella sitä. -- Luulin kuulleeni väärin. Oi,

armollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!

-- Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit

minusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja

että sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla

läsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.

-- Ah, virkkoi Remy, -- nythän te jo taas olette valmis tekemään

uusia hullutuksia!

-- En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.

-- Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?

-- Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.

-- Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään

se, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen

muotokuvan näköinen -- te tiedätte kyllä minkä.

-- Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien

sydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa

tähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä

hovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat

siihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon

salaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten

naisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen

porvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky,

sanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että

hän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä

kohtaisin hänet metsästysretkellä?

-- Kaikki on mahdollista, -- vastasi Remy filosofisesti.

-- Paitsi talon löytäminen, -- huokasi Bussy.

-- Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, -- lisäsi

Remy.

-- Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden

miekanpiston, -- huomautti Bussy.

-- Hyvä on, -- virkkoi Remy. -- Se antaa minulle toivoa saada jäädä

teidän luoksenne.

-- Olkaa huoleti siihen nähden, -- sanoi Bussy. -- Minä en, kautta

kunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.

-- No niin, -- virkkoi nuori lääkäri, -- on siis päätetty, että te

otatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä

palaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.

-- Olisipa somaa, -- pisti Bussy väliin, -- jos me, kun ensi kerran

tapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.

Vincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki

toimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen

asettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan

ankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko

kuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas

väliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei

hän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt

hartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä

johonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi

saatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin

torniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.

Kello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota

tuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden

esineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet

suuntautuivat häneen.

Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies,

rotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään

aina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen

ulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.

Puettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin,

jota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu,

kantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa,

joka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen

mukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi

todellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis

aatelismies hän ei suinkaan ollut.

-- Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille

herttuakunnastanne, armollinen herra! -- sanoi Bussy Anjoun

herttualle. -- Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii

maaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse

Parisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa

asuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin

lämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.

-- Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, -- vastasi

Anjoun herttua lakoonisesti, -- ja minä palkitsen häntä sen johdosta.

-- Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että

ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on

niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa

minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti,

ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin

ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus.

Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä

lisäkaunistus!

-- Minä en ole kuullut, -- vastasi Anjoun herttua, -- että

hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai

Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin

palveluksiin, en herran valittuihin.

-- Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, --

jatkoi Bussy, -- mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni

arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän

korkeudellenne tehdä.

-- Oletpa oikeassa, Bussy, -- vastasi herttua äreästi. -- Olet, kuten

sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.

No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! -- huudahti Bussy vanhaan

arkailemattomaan tapaansa. -- He kyselevät alituiseen, ja heille

täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille

itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.

-- Oikeassa olet, -- sanoi herttua, -- mutta voithan kysyä Monsoreaun

kreiviltä itseltään.

-- Sepä oli todellakin kelpo neuvo, -- huomautti Bussy, -- ja hänen

suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies -- on minulla aina

keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.

-- Millainen keino?

-- Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.

Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille

ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien

katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas

tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.

Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän

muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.

-- Anteeksi, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- mutta te näytte olevan

niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin

nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli

ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi

nimitettiin?

-- Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta

saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä

yksinäisyydessäni?

-- Kas, -- sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, -- se johtuu siitä suuresta

ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan

tuntemaan.

-- Millä tavalla sitten?

Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka

johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.

Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen

kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä

ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti

vihanpurkausta.

Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä

miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin,

jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.

-- Te sanotte, herra kreivi, -- lausui ylihovijahtimestari, -- että

herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?

-- Aivan niin, hyvä herra, -- vastasi Bussy, -- ja senvuoksi minä

hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.

Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan

nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä

Bussyn lävistää.

-- Kautta kunniani, -- virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan

tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne,

mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää

minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin

voihan se tapahtua vähän myöhemmin.

Kuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan

mieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain

ystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen

hänelle ojensi.

Nyt alkoi metsästys.

Bussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien

ratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen,

eikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli

turha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana,

mutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.

Hän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja

Antraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.

-- Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, -- sanoi hän

Bussylle. -- Mitäpä sinä sanot hänestä?

-- Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.

-- Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, -- vastasi

Antraguet.

-- Kuka on sen sinulle sanonut?

-- Rouva de Veudron, jonka mielestä hän on varsin kaunis mies ja joka

mielellään tahtoisi tehdä hänet neljänneksi miehekseen. Katsoppa

vaan, miten hän ruskealla hevosellaan laskea karauttaa miehen perään.

-- Mikä on hänen maatilansa nimi? -- kysyi Bussy.

-- Oo, hänellä on niitä niin monta.

-- Onko hän sitten rikas?

-- Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee

alempaa aatelia.

-- Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?

-- Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan

olla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle.

Riennä hänen luokseen!

-- Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun

uteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään

voi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain

tekemistä hänen kanssaan.

-- Livarot hänet tuntee, -- jatkoi Antraguet. -- Hän on samalta

seudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin

tuosta Monsoreausta.

-- Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä

ajattelen hänestä. Minä pelkään häntä.

-- Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin

sano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.

-- No niin, kuulkaapa siis... Noin puoli vuotta sitten olin eräänä

iltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän

halki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean

tamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani,

ja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella

ratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen

tapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu

kirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään

satulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla

oli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani

tavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta

kunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin

minun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä

halonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella

ratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.

-- No mutta, -- huomautti Antraguet, -- eihän naisenryöstö ole mitään

tavatonta, vai miten, Bussy?

-- Ei suinkaan, -- vastasi Bussy, mutta pitää niiden toki antaa

huutaa, jos ne vain haluavat.

-- Kuka oli sitten nainen? kysyi Antraguet.

-- Sitä ei ole koskaan saatu tietää.

-- Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Se mies on joka tapauksessa hyvin

omituinen ihminen ja hän herättää minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

-- Varmaa vain on, sanoi Livarot, -- että tuolia jalolla herralla on

kamala maine.

-- Onko hänestä jotain muutakin kerrottavaa?

-- Ei, itse asiassa. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään julkista pahaa.

Väitetäänpä vielä niinkin, että hän on alustalaisiaankin kohtaan

verrattain hyvä mikä ei kuitenkaan estä sitä, että häntä siellä

ympäristöllä pelätään kuin itse pirua. Sitäpaitsi hän on yhtä mainio

metsästäjä kuin Nimrod, eikä kuninkaalla ole koskaan ollut hänen

vertaistaan ylihovijahtimestaria. Hän sopii tähän toimeen paremmin

kuin Saint-Luc, jolle toimi ensin oli aiottu, mutta joka sen menetti

Anjoun herttuan väliintulon vuoksi.

-- Etkö kuule, että Anjoun herttua sinua huutaa? -- virkkoi Antraguet.

-- Ooh, anna hänen vain huutaa. No tiedätkö, mitä kerrotaan

Saint-Luc'ista?

-- En. Onko hän yhäkin kuninkaan vankina? -- kysyi Livarot nauraen.

-- Kyllä kai hän on, -- selitti Antraguet, -- koska häntä ei näy

täällä.

-- Eipä niinkään, ystäväiseni. Hän on viime yönä kello yhden aikaan

matkustanut tarkastamaan vaimonsa maatiloja.

-- Onko hänet karkotettu?

-- Kyllä kai, siltä se kumminkin näyttää.

-- Saint-Luc karkotettu, se ei liene mahdollista!

-- Se on niin totta kuin evankeliumi, hyvä ystävä. Marsalkka de

Brissac on sen itse minulle tänä aamuna kertonut.

-- No sepä on jotain niin harvinaista, ettei herra de Monsoreaunkaan

olemus sille vertoja vedä!

Livarot'in ja Antraguet'in seuraamana ratsasti nyt Bussy viimeinkin

Anjoun herttuan luo.

-- Ah, armollinen herra, -- huudahti Bussy, -- miten kelpo mies

onkaan tuo herra Monsoreau!

-- Vai niin arvelet? No oletko kysynyt häneltä, minkä palveluksen hän

on minulle tehnyt?

-- Olen. Hän ilmaisi minulle aivan kohteliaasti, että hän on teidän

korkeutenne, hankkija, asiamies.

-- Kuinka sinä sanoit? -- kysyi herttua ja hänen otsansa samassa

synkistyi. -- Mitä tämä pila merkitsee, Bussy?

-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että hän teitä varten

kuljettelee naisia suurella, mustalla ratsullaan, ja että hän, ne kun

epäilemättäkään eivät tiedä sitä kunniaa, mikä heitä odottaa, pitää

kättään niiden suun edessä estääkseen niitä huutamasta.

Herttua rypisti kulmiaan, puristi uhkaavasti kätensä nyrkkiin,

kalpeni ja alkoi ratsastaa niin vimmattua neliä, että Bussy

ystävineen jäi kotvasen matkan jälkeen.

-- Ahaa, -- virkkoi Antraguet. -- Pila oli mainio!

-- Se oli sitäkin parempi, -- huomautti Livarot, -- koska kaikki

eivät näytä pitävän sitä pilana.

-- Hitto vieköön! -- virkkoi Bussy. -- Näyttääpä siltä kuin olisin

minä satuttanut herttuata kovin arkaan kohtaan.

Kohta sen jälkeen kuultiin herttuan huutavan:

-- No, Bussy, missä olet? Tuleppas tänne!

-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- vastasi Bussy ja ratsasti

prinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.

-- Luulenpa, armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- että te nauratte

sille, mitä minä äsken teille sanoin.

-- En, Bussy, en minä sille naura.

-- Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla

silloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan,

ruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.

-- Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita

saadaksesi tietää asian oikean laidan.

-- Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.

-- Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken,

minulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle

sanoit?

Méridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua

kalpeni, mutta ei sanonut mitään.

-- On ihan varmaa, -- mutisi Bussy, -- että herttua on jollain

tavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta,

naisesta ja valkeasta tammasta.

-- Armollinen herra, -- jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän

vuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. -- Jos te haluatte jotain

erityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten

koetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de

Monsoreausta.

-- Bussy, -- vastasi herttua, -- minulla olisi tosiaankin

pyydettävänä sinulta muuan palvelus, ja minä tahdon sinulle nyt

ilmaista, mitä laatua se on.

Kerttua vei nyt Bussyn hiukan syrjemmäksi.

-- Kuulehan! -- virkkoi hän. -- Minä olen sattumalta kirkossa nähnyt

erään kauniin naisen. Ja kun hänen kasvonpiirteensä, joita tosin

huntu verhosi, muistuttivat minulle erästä naista, jota olen suuresti

rakastanut, niin tulin minä seuranneeksi häntä ja ottaneeksi selon

siitä, missä hän asuu. Hänen kamarineitsyensä on lahjottu ja minulla

on hänen asuntonsa portin avain.

-- Hyvä, armollinen herra. Tähän astihan näyttää kaikki käyneen hyvin.

-- Odotahan, niin saat kuulla. Väitetään, että hän on siveä, vaikka

onkin vapaa, nuori ja kaunis.

-- Ah, armollinen herra, nythän me joudumme mielikuvituksen maille.

-- Kuuleppas, sinä olet rohkea ja pidät minusta, ainakin mikäli itse

väität.

-- Minulla on omat hetkeni.

-- Rohkeutesiko hetket?

-- Ei, mutta ne hetket, jolloin minä teidän korkeudestanne pidän.

-- No, onko nyt ehkä sattumalta sellainen hetki?

-- Kenties on.

-- Nyt pitäisi minun hyväkseni tehdä sellaista, jota tavallisesti

tehdään vain omaksi hyväkseen.

-- Ahaa! -- virkkoi Bussy. -- Pitäisikö minun ehkä mennä hakkailemaan

teidän rakastajatartanne, niin että teidän korkeutenne tulisi

vakuutetuksi siitä että hän on yhtä siveä kuin kauniskin? Siihen minä

kyllä suostun.

-- Ei, tarkoitus olisi saada tietää, käykö joku muu hänen luonaan.

-- Kuulostaa vain. Tämähän alkaa käydä monimutkaiseksi! Selittäkää

hieman selvemmin, armollinen herra.

-- Minä tahtoisin, että sinä piilottautuisit johonkin sopivaan

paikkaan ja sitten sanoisit minulle, kuka on se mies, joka käy hänen

luonaan. Jos suostut tekemään minulle tämän palveluksen...

-- Niin tekee teidän korkeutenne minusta vuorostani

ylihovijahtimestarin heti kun paikka tulee avonaiseksi?

-- Kautta kunniani, Bussy, minä pidän sinut sitäkin suuremmalla

syyllä muistissani, kun en vielä koskaan ole tehnyt mitään hyväksesi.

-- Kas, kun teidän korkeutenne on itsekin sen huomannut!

-- Sen olen jo aikoja sitten sanonut itselleni.

-- Mutta tietysti hyvin hiljaa, kuten ruhtinaiden on tapana puhella

sellaisista asioista. Myönnän kuitenkin, armollinen herra, että

antamanne tehtävä minua kovin vähän miellyttää.

-- Sinähän kuitenkin tarjouduit tekemään minulle jonkin palveluksen,

ja nyt olet heti valmis peräytymään.

-- Mutta tehän, hitto vie, tahdotte, että minun pitäisi toimittaa

urkkijan tehtäviä, armollinen herra!

-- Eihän toki, ainoastaan ystävänpalvelusta. Älä sitäpaitsi

luule sen olevan niinkään helppoa. Kenties siinä vielä tulee

miekanmittelykin kysymykseen.

Bussy pudisti päätään.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- on olemassa tehtäviä, jotka

parhaiten suorittaa itse, vaikkapa onkin ruhtinas.

-- Kieltäydytkö sinä siis?

-- Kieltäydyn, kautta kunniani, armollinen herra. Herttua rypisti

kulmiaan.

-- No minä sitten seuraan sinun neuvoasi ja menen itse, ja jos minut

surmataan tai haavotetaan, niin muista, että olin pyytänyt ystäväni

Bussyn ottamaan tai antamaan sen saman miekanpiston, mutta että hän

ensi kerran elämässään oli varovainen.

-- Teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Tässä muuanna iltana te

sanoitte minulle: Bussy, minä vihaan noita suosikkeja, jotka aina

kiusaavat ja loukkaavat meitä. Sinähän voisit mennä Saint-Luc'in

häihin ja hakea riitaa heidän kanssaan ja maksaa heille heidän

velkansa. Minä menin sinne, armollinen herra. Niitä oli viisi,

minä olin yksin. Minä uskalsin niitä uhmailla. Ne asettautuivat

väijyksiin, karkasivat kimppuuni, tappoivat hevoseni, ja kuitenkin

minä haavotin niistä kahta ja olin vähällä tappaa kolmannen. Tänään

te pyydätte minun ahdistamaan naista. Suokaa anteeksi, armollinen

herra, tämä on niiden palvelusten ulkopuolella, joita ruhtinas voi

ritarilta pyytää, ja minä niinollen kieltäydyn.

-- Hyvä on! -- sanoi herttua. -- Minä siis teen tehtäväni yksin

taikka Aurillyn seurassa, niinkuin viimeksikin.

-- Mitä! -- huudahti Bussy, tuntien kuin harson silmiltään putoavan.

-- Oliko teidän korkeutenne samoissa puuhissa, kun te tässä

tuonnoissa iltana satuitte yhteen niiden hienojen herrain kanssa,

jotka olivat minua vaanimassa?

-- Olinpa niinkin.

-- Teidän kaunis tuntemattomanne, -- kysyi Bussy, -- asuu siis ehkä

Bastiljin kentän puolella?

-- Niin asuu, ja se on seutua, jossa voi tulla pahoinpidellyksi,

senhän tiedät omasta kokemuksestasi.

-- Onko teidän korkeutenne käynyt siellä tarkastusmatkalla sen yön

jälkeenkin?

-- Olin minä eilen.

-- Näkikö teidän korkeutenne sitten mitä?

-- Näin erään miehen hiiviskelevän siellä lähistöllä. Hän

epäilemättäkin koetti ottaa selkoa siitä, vaaniskeliko häntä kukaan.

Koska hän luultavasti huomasi minut, pysytteli hän itsepintaisesti

naisen asunnon edustalla.

-- Oliko mies yksin, armollinen herra? -- kysyi Bussy.

-- Oli noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hänen luokseen

toinen mies ja sillä oli lyhty kädessään.

-- Ahaa! -- virkahti Bussy.

-- Silloin alkoivat kappaan kääriintynyt mies..., -- jatkoi prinssi.

-- Ensimäiselläkö siis oli kappa yllään? -- keskeytti Bussy.

-- Niin. Silloin alkoivat, kuten sanottu, kappaan kääriintynyt ja

lyhtyä kantava mies puhella keskenään, ja kun näytti siltä, etteivät

he niinkään pian lähtisi paikaltaan, läksin minä sieltä tieheni.

-- Harmissanne tuosta kaksinkertaisesta vastoinkäymisestä?

-- Tietystikin, kautta kunniani, minä myönnän sen. Jos minä siis

onnistun pääsemään tuohon taloon, joka vallan hyvin saattaa olla

jokin ryövärienpesä...

-- Niin ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että siellä teidän

sijastanne murhattaisiin yksi teidän ystävistänne.

-- Vai niin sinä puhut! Ei, minä toivoisin, että tuo ystävä, joka

ei ole ruhtinas ja jolla ei ole niitä vihollisia, mitä minulla on,

ja joka sitäpaitsi on tuollaisiin seikkailuihin tottunut, ottaisi

selon sen vaaran suuruudesta, mikä minua siellä ehkä odottaa, ja

ilmoittaisi sen minulle.

-- Teidän sijassanne, armollinen herra, minä luopuisin kaikista

ajatuksista tuon naisen suhteen.

-- En, en lainkaan. Siihen hän on aivan liian kaunis.

-- Mutta tehän sanotte itse, että tuskin olette häntä nähnytkään.

-- Olen nähnyt häntä tarpeeksi paljo tietääkseni, että hänellä on

ihastuttavan vaaleat hiukset, jumalalliset silmät, verraton iho ja

hurmaava vartalo. Oivaltanet hyvinkin, ettei sellaisesta naisesta

mielellään luovuta.

-- Oivallan, armollinen herra, sen tosiaankin ymmärrän. Minua teidän

asemanne jo alkaa säälittää.

Herttua silmäili Bussya.

-- Se on, kautta kunniani, totta.

-- Etkö laske leikkiä?

-- En. Ja todistukseksi siitä voin sanoa, että jos teidän

korkeutenne tahtoo antaa minulle toimintaohjeita ja näyttää minulle

kyseessäolevan talon, niin olen minä valmis vartioimaan talon

edustalla tänä iltana.

-- Oletko siis muuttanut mielipidettäsi?

-- Ah, armollinen herra, eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin meidän

pyhä isämme Gregorius XIII. Sanokaa vain minulle, mitä minun on

siellä tehtävä.

-- Sinun on kätkeydyttävä jonkun matkan päähän siitä portista, jonka

sinulle tulen näyttämään, ja jos joku mies menee taloon, on sinun

seurattava häntä saadaksesi selon siitä, kuka hän on.

-- Mutta entä jos hän sisään mentyään sulkee portin kiinni?

-- Olenhan sinulle sanonut, että minulla on avain.

-- Aah, se oli totta. On siis vain yksi seikka otettava varteen,

nimittäin se, etten erehdyksestä seuraisi väärää miestä ja että avain

kuuluisikin johonkin toiseen porttiin.

-- Ooh, portin suhteen ei voi erehtyä. Siinä on sisäpuolella

porttikäytävä. Sen päätyttyä on raput vasemmalla puolella. Noustuasi

kaksitoista porrasta tulet korridooriin.

-- Kuinka teidän korkeutenne tietää tuon kaiken, vaikkette itse

koskaan ole käynyt koko talossa?

-- Olenhan sinulle sanonut, että kamarineitsyt on lahjottu, ja hän on

kertonut minulle kaikki tyyni.

-- Piru vie, miten mukavaa onkaan olla prinssi! Jos se olisin

ollut minä, niin olisin itse saanut ottaa selon talosta, mennä

porttikäytävään, lukea raput ja osata korridooriin. Se olisi vaatinut

hirveän pitkän ajan, ja taivas tiesi, olisinko sittenkään onnistunut.

-- Suostutko siis tuumaan?

-- Voiko teidän korkeudeltanne milloinkaan mitään kieltää? Teidän

korkeutenne tahtonee kai tulla näyttämään minulle portin.

-- Ei se nyt ole tarpeellista. Metsästysretkeltä palatessamme teemme

pienen mutkan, kulkemalla Porte Saint-Antoinen ohitse, ja silloin

minä näytän sinulle talon.

-- Vallan mainiosti, armollinen herra. Mutta mitä minun on tehtävä

sille miehelle, jos hän näyttäytyy?

-- Ei mitään muuta kuin seurattava häntä, kunnes saat selville kuka

hän on.

-- Se on hieman vaikeata. Voipa esim. tuo mies olla niin varovainen,

että pysähtyykin puolitiehen ja siten keskeyttää minun tutkimukseni.

-- Minä jätän koko asian sinun huostaasi menetelläksesi niinkuin

parhaaksi näet.

-- Teidän korkeutenne siis sallii minun toimia niinkuin toimisin

itseäni varten?

-- Kyllä, aivan täydellisesti.

-- Minä toimin sitten niin, armollinen herra.

-- Mutta tästä ei saa mainita sanaakaan meidän nuorille

kavaljeereillemme.

-- Aatelisen kunnian kautta sen vakuutan!

-- Etkä ota ketään mukaasi.

-- En. Vannon meneväni yksin.

-- Hyv'on. Se on siis päätetty. Kotimatkalla kuljemme Bastiljin ohi:

minä osotan sinulle portin... sinä tulet mukanani minun kotiini...

minä annan sinulle avaimen... ja tänä iltana...

-- Näyttelen minä teidän korkeuttanne; se on päätetty.

Bussy ja herttua liittyivät nyt taas metsästysretkeen, jota ylen

taitavasti johti herra de Monsoreau.

Kuningas oli ihastuksissaan, ja ylihovijahtimestari sai kuulla

kohteliaisuuksia sekä häneltä että herttualta.

-- Armollinen herra, -- sanoi Monsoreau viimeksimainitulle, -- olisin

kovin onnellinen, jos olen osannut toimia teidän mieliksenne, koska

minun on juuri teitä tästä toimestani kiittäminen.

-- Mutta te tiedätte, hyvä herra, -- puuttui herttua puheeseen, että

jos edelleenkin haluatte pysyä minun suosiossani, täytyy teidän tänä

iltana lähteä Fontainebleauhon. Kuningas tahtoo metsästää siellä

ylihuomenna ja sitä seuraavina päivinä, eikä ole liikaa, että te

käytätte yhden päivän tutustuaksenne metsään.

-- Minä tiedän sen, armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, --

ja olen jo järjestänyt kaikki kuntoon matkustaakseni ensi yönä

määräpaikkaan.

-- Ah, siinähän herra de Monsoreau onkin! -- virkkoi Bussy. --

Tästälähin ei teidän ole ajattelemistakaan lepoa, ei yöllä eikä

päivällä.

Tätä sanoessaan näytti Bussy ivalliselta, ja herttua loi Monsoreauhon

läpitunkevan katseen.

Tämä oli Bussyn sanoista kalvennut niinkuin ensi kerrallakin, ja

hänen kasvonsa olivat käyneet yhtä kamaliksi.

13.

Miten Bussy taas löysi sekä muotokuvan että sen henkilön, jota kuva

esitti.

Kello viisi iltapäivällä palasi kuningas hoveineen Parisiin

Saint-Antoinen esikaupungin kautta, ikäänkuin hänellä olisi ollut

aavistus Anjoun herttuan toivomuksesta.

Monsoreaun kreivi oli sanonut ruhtinaille hyvästit selittämällä

lähtevänsä jo heti Fontainebleauhon. Seurueen kulkiessa Bastiljin ohi

tahtoi kuningas kiinnittää ystäväinsä huomiota linnoituksen jylhään

ja synkkään ulkonäköön, ikäänkuin muistuttaakseen heitä siitä, mikä

heitä odotti, jos heistä joskus tulisi hänen vihollisiaan.

Monet yskän ymmärsivät ja olivat kahta vertaa huomaavaisempia hänen

majesteettiaan kohtaan.

Sillävälin virkkoi Anjoun herttua aivan hiljaa Bussylle, joka

ratsasti hänen vieressään:

-- Katsoppas oikealle, Bussy, ja pane merkille tuo pieni puutalo,

jonka päädyssä on madonnan kuva. Laske sitten silmilläsi siitä

eteenpäin neljä taloa.

-- Hyvä on, -- vastasi Bussy.

-- Se on järjestyksessä viides, -- jatkoi herttua, -- juuri tuo, joka

on Sainte-Catherinen kadun vastapäätä.

-- Minä näen sen, armollinen herra. Huomaatteko, miten akkunat

kaikkialla ovat uteliaita kasvoja täynnä?

-- Lukuunottamatta sitä taloa, jota minä tarkoitan, -- huomautti

herttua. -- Siinähän kaikki akkunat ovat suljetut.

-- Mutta siellähän kuitenkin siirretään muuatta uudinta syrjään, --

virkkoi Bussy sykähtelevin sydämin.

-- Ilman että siellä kuitenkaan ketään näkyy, -- vastasi herttua. --

Ah, hänet on kai viety sinne kätköön, tai piiloutuu hän sitten itse.

Joka tapauksessa on tuo talo oikea. Kotiin päästyämme annan sinulle

avaimen.

Bussy koetti tunkea katsettaan tuon puoleksi avonaisen uutimen läpi,

mutta turhaan.

Palatsiinsa päästyään kysyi Bussy heti Remyltä, kuinka tämä oli

yrityksissään onnistunut.

-- Minä aioin juuri tehdä teille saman kysymyksen, armollinen herra.

-- Etkö siis ole saanut mitään selkoa?

-- Taloa on yhtä vaikea löytää päivällä kuin yölläkin. Epäilen neljää

tai viittä eri taloa, jotka ovat vieretysten.

-- Silloinpa, -- virkkoi Bussy, -- luulen olleeni sinua onnellisempi.

-- Kuinka niin, armollinen herra? Oletteko tekin ollut siellä selkoa

ottamassa?

-- En. Olen vain kulkenut siitä ohitse.

-- Ja oletteko tuntenut portin?

-- Niin toivon.

-- Ja milloin saan tietää teidän löytäneen sen onnen, jota etsitte?

-- Varhain huomisaamuna.

-- Ettekö tarvitse minua sillävälin?

-- En, en millään lailla, rakas Remy.

-- Ettekö tahdo minuakaan mukaanne?

-- Se on aivan mahdotonta, hyvä ystävä.

-- Mutta olkaa sitten ainakin varovainen, armollinen herra.

-- Ah! -- virkkoi Bussy nauraen, on hyödytöntä puhua minun

varovaisuudestani. Sen ominaisuuden suhteen minut kyllä jo tunnetaan.

Bussy söi päivällistään ikäänkuin ei lainkaan olisi tiennyt,

missä, miten ja milloin hän söisi. Kun kello oli lyönyt kahdeksan,

otti hän parhaimman miekkansa, pisti, kuninkaan äsken antamasta

kiellosta huolimatta, pari pistoolia vyöhönsä ja kuljetutti itsensä

kantotuolissaan Saint-Paulin kadulle.

Sinne saavuttuaan tunsi hän pian tuon pikku madonnankuvalla

varustetun talon, laski sitten neljä seuraavaa taloa, tuli

vakuutetuksi siitä että viides oli oikea, ja meni sitten, väljään

kappaansa kääriintyneenä, loitommaksi, asettuen Sainte-Catherinen

kadun kulmaukseen ja vakaasti päättäen odottaa siellä kaksi tuntia,

ja että, ellei ketään sen ajan kuluessa näyttäytyisi, hän senjälkeen

toimisi omin neuvoin.

Saint-Paulin kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Bussy alotti

vartioimisensa.

Tuskin oli hän ehtinyt seisoa siinä kymmentä minuuttia, kun hän jo,

kovasta pimeästä huolimatta, näki kahden ratsastajan lähestyvän.

Päästyään Tournellesin hotellin kohdalle ratsastajat pysähtyivät.

Toinen niistä astui alas satulasta ja antoi ohjat toiselle, joka

luultavasti oli palvelija, ja nähtyään tämän palaavan takaisin

samaa tietä, jota he olivat tulleetkin, ja häviävän pimeyteen

suuntasi toinen askeleensa sitä taloa kohti, jonka Bussy oli saanut

vartioitavakseen.

Talon lähelle tultuaan katseli tuo tuntematon varovasti ympärilleen

joka puolelle ja meni sitten portista sisälle.

Bussy kuuli, että portti suljettiin. Kreivi odotteli hetkisen

peläten, että tuo salaperäinen henkilö ehkä oli jäänyt tähystelemään

portinluukusta. Muutamain minuuttien kuluttua avasi Bussy itse hiljaa

portin ja astui siitä sisään.

Hän havaitsi, ettei luukku ollut korkeammalla kuin että hän saattoi

katsella siitä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli hän juuri siitä

samasta luukusta nähnyt Quélus'en.

Mutta Bussy ei nyt ollut tullut vanhoja muistojaan virittääkseen. Hän

kulki siis verkalleen eteenpäin, hamuillen porttikäytävässä puoleen

ja toiseen, kunnes hän vasemmalta puolelta löysi nuo tutut raput.

Siellä hän hetkeksi pysähtyi kahdestakin syystä. Ensiksi tunsi hän

polviensa horjuvan ja toiseksi hän luuli erään äänen sanovan:

-- Gertrud, kerro emännällesi, että minä olen täällä ja tahdon häntä

tavata.

Nuo sanat kuulostivat niin käskeviltä, ettei niihin ollut

vastaansanomista. Hetken kuluttua kuuli Bussy naisäänen vastaavan:

-- Herra on hyvä ja käy salonkiin. Emäntäni tulee sinne pian.

Sitten kuuli Bussy vielä yhden oven suljettavan. Hän ajatteli Remyn

laskemia portaita. Hän laski nyt vuorostaan kaksitoista porrasta ja

pääsi eteiseen.

Hän muisti nyt käytävän ja kolme ovea ja astui varovasti muutamia

askeleita eteenpäin, hapuillen käsillään ympärilleen. Hän löysi jo

yhden oven, nähtävästi sen saman, josta tuo tuntematon mies oli

kulkenut. Sitten hän kulki eteenpäin ja löysi vielä oven, tunnusteli

sitä, ja käteensä osui avain, minkä jälkeen hän, väristen kiireestä

kantapäähän asti, väänsi lukon auki ja avasi oven.

Huone, johon Bussy nyt joutui, oli aivan pimeä, lukuunottamatta

sitä heikkoa valoa, mikä virtasi sisälle sisempänä olevan salongin

puoliavoimesta ovesta. Hän tarkasteli niitä katon ja seinäin

osia, joihin tuo heikko valo kohdistui, ja tunsi jälleen ne samat

mytologiset kuviot, jotka hän jo kerran ennenkin oli nähnyt. Hän

hamuili käsillään ja löysi veistokuvasängynkin. Nyt hänen ei enää

tarvinnut lainkaan epäillä. Hän oli tosiaankin samassa huoneessa,

jossa eräänä yönä haavotettuna ja vieraanvaraisesti kohdeltuna oli

herännyt.

Bussyn sydän löi yhä voimakkaammin, kun hän nyt piiloutui laajan

sänkyverhon taa kuunnellakseen. Hän kuuli tuon tuntemattoman miehen

kävelevän levottomasti edestakaisin viereisessä huoneessa, väliin

äkkiä pysähtyvän ja hampaittensa välistä mutisevan: no, eikö hän

koskaan tulekaan?

Pian kuului avautuvan ovi jostain salongin toiselta puolelta. Naisen

kevyitä askeleita kuului matolta, silkkihameen kahina osui Bussyn

korviin, ja tämä nuori mies kuuli naisäänen pelokkaasti, mutta

samalla halveksien puhuvan:

-- Tässä minä olen, hyvä herra. Mitä te taaskin tahdotte minusta?

-- Ho hoo! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Jos tuo herra on rakastaja,

niin täytyy minun itseään aviomiestä vilpittömästi onnitella.

-- Hyvä rouva, -- vastasi tuo niin kylmästi vastaanotettu vieras, --

minulla on kunnia ilmoittaa teille, että koska minä huomenna olen

pakoitettu matkustamaan Fontainebleauhon, niin tulen viettämään tämän

yön täällä.

-- Tuotteko mitään tietoja isästäni? -- kysyi nainen. -- Te muistatte

millaisen sopimuksen teimme eilen: kun minä suostuin tulemaan teidän

puolisoksenne, niin tapahtui se sillä ehdolla, että joko minun isäni

tulisi Parisiin tai saisin minä palata hänen luokseen.

-- Heti kun minä olen palannut takaisin Fontainebleausta, matkustamme

me hänen luokseen, sen vakuutan kunniasanallani. Mutta sillävälin...

-- Ei, hyvä herra, älkää sulkekokaan sitä ovea, se on turhaa. Minä en

vietä ainoatakaan yötä saman katon alla teidän kanssanne, ennenkuin

olen saanut rauhottavat tiedot isäni kohtalosta.

Nainen lausui nämä sanat varmalla äänellä ja puhalsi nyt kimeän

vihellyksen pieneen hopeapilliin. Sillä tavalla niihin aikoihin

kutsuttiin palvelijoita sisälle.

Samalla avautui se ovi, josta Bussy oli tullut sisään, ja nuoren

naisen kamarineitsyt riensi esiin. Hän oli kookas ja tanakkatekoinen

maalaistyttö, joka jo näytti odottaneen tätä emäntänsä kutsumusta

saapuakseen heti paikalle.

Salonkiin astuessaan hän jätti oven selko selälleen. Huoneeseen,

jossa Bussy oli, tuli siten yhä enemmän valoa, ja hän havaitsi nyt

akkunain välissä olevan muotokuvan.

-- Gertrud, -- lausui nainen, -- sinä et saa mennä nukkumaan, vaan on

sinun oltava minun läheisyydessäni, niin että voit kuulla, kun sinua

huudan.

Kamarineitsyt poistui.

Bussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä

raosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen

jalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta

tähystelemään.

Narinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa

näkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.

Vaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri.

Ja Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.

-- Ahaa! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Valkea tamma... ryöstetty

nainen... kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun

todistajana.

Bussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau

oli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki

jalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, -- ei enää

halunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette

Parisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette

Monsoreaun kreivitär, minun vaimoni.

-- Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten

kieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte

minua piilossa maailman silmiltä?

-- Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?

-- Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin

tullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen

puoleltaan.

-- Hyvä rouva, minun on edelleenkin oltava varovainen.

-- Hyvä! Järjestäkää nuo varovaisuustoimenpiteenne ja tulkaa sitten

takaisin.

-- Diana, -- virkkoi kreivi, jonka viha nähtävästi yhä yltyi, --

Diana, älä laske leikkiä pyhästä avioliitosta. Annan sinulle sen

neuvon.

-- Laittakaa asiat siihen kuntoon, hyvä herra, ettei minun tarvitse

epäillä miestä, ja minä tulen pitämään avioliittoa kunniassa.

-- Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun olisi toiminnallani

pitänyt saavuttaa teidän täydellinen luottamuksenne.

-- Enpä luule, että teidän menettelytapaanne olisi johtanut yksistään

osanottavaisuutenne minun parhaakseni. Ainakin on sattuma teitä

suuresti auttanut.

-- Ah! Tämä on jo liian paljo! -- huudahti kreivi. -- Minä olen

omassa talossani, te olette minun vaimoni, ja tulkoonpa teille vaikka

itse helvetti avuksenne, niin kuulutte te sittenkin tänä yönä minulle.

Bussy vei kätensä miekankahvaan ja astui askeleen eteenpäin, mutta

Diana ei antanut hänelle aikaa astua sisälle.

-- Kuulkaa, -- lausui Diana ja veti tikarin esiin pukimensa

liepeistä, katsokaahan, miten minä teille vastaan.

Näin sanoen hän syöksähti siihen huoneeseen, jossa Bussy oli,

paiskasi oven kiinni, pani sen hakaan ja, Monsoreaun uhkaillessa ja

ovelle kolkuttaessa virkkoi:

-- Te tunnette minut, hyvä herra, ja jos rikotte ovesta pienenkään

palasen, niin tapaatte minut kuolleena kynnykseltä.

-- Olkaa levollinen, hyvä rouva, -- kuiskasi Bussy, sulkien Dianan

syliinsä, -- te saatte puolestanne kostajan.

Diana oli päästämäisillään huudon, mutta hän oivalsi, että ainoa

vaara saattoi uhata häntä vain oman miehensä taholta. Hän senvuoksi

pysyi vaiti, vaikka vapisi rajusti.

Monsoreaun kreivi polki mieletönnä lattiaa, mutta kun hän

epäilemättäkin oli vakuutettu siitä, että Diana panisi uhkauksensa

täytäntöön, poistui hän viimein salongista ja löi oven mennessään

kiinni. Sinne sisälle kuului, että hän lähti tiehensä koko talosta,

kulkien rappuja alas.

Hyvä herra, -- lausui nyt Diana, irrottautuen Bussyn käsivarsista ja

vetäytyen askeleen taaksepäin, -- kuka te olette ja miten te olette

tullut tänne?

-- Rouvani, -- vastasi Bussy, avasi salongin oven ja polvistui

Dianan eteen, -- olen sama mies, jonka hengen te olette pelastanut.

Miten voisittekaan luulla, että minä olen tunkeutunut tänne jossakin

pahassa tarkoituksessa tai että olisin suunnitellut jotain teidän

kunniaanne vastaan?

Salongista tuleva valohohde valaisi nyt nuoren miehen

kasvonpiirteitä, ja Diana tunsi hänet heti.

-- Oi, tekö täällä, hyvä herra! -- huudahti hän ja pusersi käsiään

yhteen. -- Te täällä! Oletteko sitten kuullut kaiken?

-- Olen, sen pahempi, hyvä rouva.

-- Mutta kuka te sitten olette?

-- Hyvä rouva, minä olen Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi.

-- Tekö tuo urhokas Bussy! -- huudahti Diana teeskentelemättä ja

aavistamatta, miten suurta riemastusta tuo hänen huudahduksensa

nuoren miehen sielussa herätti.

-- Ah, Gertrud, -- jatkoi hän, kääntyen kamarineitsyensä puoleen,

joka oli kuullut emäntänsä jonkin kanssa puhelevan ja kauhuissaan

rientänyt sisälle, Gertrud, minun ei enää tarvitse pelätä mitään,

sillä tästä hetkestä lähtien uskon kunniani Ranskan urhoollisimman ja

ritarillisimman aatelismiehen käsiin.

Sitten hän ojensi kätensä Bussylle ja virkkoi: -- Nouskaa ylös, hyvä

herra. Minä tiedän, kuka te olette. Nyt täytyy teidän vuorostanne

saada tietää, kuka minä olen.

14.

Kuka oli Diana de Méridor.

Bussy nousi ylös onnen hurmaamana ja astui Dianan seurassa siihen

samaan salonkiin josta Monsoreaun kreivi juuri äsken oli lähtenyt.

Hän katseli Dianaa ihaillen ja kummastellen. Hän ei ollut rohjennut

uskoa, että se nainen, jota hän etsi, voisi kestää vertailua hänen

unelmainsa naisen kanssa, ja kuitenkin hän nyt havaitsi todellisuuden

kohoovan vielä yläpuolellekin kaiken sen, jota hän oli pitänyt

pelkkänä mielikuvana.

Diana oli kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen ja oli

siis nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ei saattanut

erehtyä Bussyn katseen ilmeistä. Diana havaitsi hänen ihailevan

itseään, eikä hän rohjennut häiritä Bussyn tunteita.

Lopulta katsoi Diana parhaaksi katkaista tämän vaitiolon.

-- Hyvä herra, -- lausui hän, -- te olette vastannut minun toiseen

kysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte,

ja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin,

kuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.

-- Rouvani, -- vastasi Bussy, -- niistä muutamista sanoista, jotka

sain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa,

olen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti

selittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle

jutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää,

kuka te olette?

-- Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, --

vastasi Diana. -- Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin,

sillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut

kysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa

kaikkensa.

Bussy kumarsi.

-- Eräistä kuulemistanne sanoista, -- jatkoi Diana, -- olette jo

ehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään

anjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.

-- Olenpa, -- virkkoi Bussy, -- kuullut puhuttavan eräästä parooni

de Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta

joka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa

espanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei

eronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan

kuninkaan lunnaista.

-- Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte

astumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon

uskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas

Frans I:sen muotokuvan.

-- Ah! -- huomautti Bussy. -- Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat

palkita uskollisia palvelijoitaan.

-- Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä

lastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun,

sillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli

pian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien

kuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin

linnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman

jälkeen.

Kaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua

kohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden

kuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku

isälleni.

Minä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki

kaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden

vanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin

se, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa,

ajattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata,

ja tietystikin sitä koskaan toivomatta.

Méridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka

omisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja,

metsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja

jotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan

kesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne

juoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan

naarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.

Muutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin

sen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä

päivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi

nuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan

kättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja

tulivat nekin vuorostaan luokseni.

Samoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt

jonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin

perästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli

kreivi de Monsoreau.

Oi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja

silloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä

tuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.

Kului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla

tästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä

metsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston

kalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun

Daphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään.

Vasikat juoksivat mukana.

Heti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan

suuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.

Minä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni,

mutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin

metsästysinnon vallassa kun oli.

Lainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos

hän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin

nähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai

jonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni

ahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä

[lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten

tavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut

näkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää

kuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin

itkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti

ylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.

Eräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen

juoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa

mukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain

revittäväksi.

Emä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama

kuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi

hypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.

Turhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään

muuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä

vieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.

Hänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka

torvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse

kuin myrskytuuli ja katosi metsään.

Olin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä

kolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua

myöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli

Anjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme

liöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että

olin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli

verrattain kaukana.

Myönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne

ja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja

sopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää

puutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut

siellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas

kuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan.

Melu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä

näin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen.

Se oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa.

Veden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon

kuin tahtoen tulla minun luokseni.

Alussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet

silmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin.

Mutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt

olivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin

ponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä

ilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa

selästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani

huutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti

hän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin

hänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän

nyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra

de Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin

hänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti

auringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt

aseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta

ja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei

pystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.

Minulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä

nyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.

Kun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa.

Isäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.

Seuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en

kuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.

Neljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun

sairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua

pyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun

terveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että

hän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli

anonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän

rauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta

suustani.

Olisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt

häntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut

hänen pyyntöänsä kieltää.

Päivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani

naurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin

usein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin

pyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani

niin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro

teeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta

vakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta

hellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä

eläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun

lainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani

ymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.

Poistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin.

Hän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja

isääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän

itsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin

hyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli

kerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut

mitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.

Tästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin

ainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin

tehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti,

ja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu

hänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut

tarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan

valittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja

arvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.

Eräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä,

mihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.

-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- olethan, aina vakuuttanut

olevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?

-- Ah, isäni! -- huudahdin minä. -- Tiedäthän, että se on minun sisin

toivomukseni!

-- Se on hyvä, Dianani! -- jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun

otsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.

Minä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin

kauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti

huulillaan koskettaa minun otsaani.

-- Diana, lapseni! -- huudahti hän. -- Oi jumalani, mikä sinulle tuli?

-- Herra de Monsoreau, eikö niin? -- änkytin minä.

-- Niin, minkävuoksi ei? -- kysyi hän hämmästyneenä.

-- Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei

milloinkaan!

-- Diana rakkahin, -- lausui hän nyt, -- kuinka minä voisinkaan sinua

mihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele

yhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa...

-- Oi, ei, ei! -- huudahdin minä. -- Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa

päivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!

Minä ratkesin itkemään.

Isäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun

itkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen

lupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä

naimiskaupasta.

Kuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä

minä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle

eräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra

de Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa

varrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä

itseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.

Kirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä

kirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas

Henrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.

Ensin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni

kieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen

taipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta

prinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen

korkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin

pitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään

olisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin

naisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä

hänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.

Mutta lainkaan samanlainen ei ollut asia Anjoun herttuaan nähden.

Jo alussa hän kiinnitti katseensa minuun. Minä tunsin sen katseen

kiusaavan itseäni. Ja selittämättä isälleni syytä, miksi halusin

päästä pois tanssiaisista, pyysin sitä häneltä niin kauvan, että me

vihdoin läksimme ennen muita.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi Monsoreaun kreivi Méridoriin. Näin

hänet kaukaa ja vetäydyin omaan kamariini.

Pelkäsin, että isäni kutsuisi minua, mutta sitä hän ei tehnyt. Puoli

tuntia myöhemmin näin herra de Monsoreaun ratsastavan tiehensä,

eikä kukaan ollut ilmoittanut minulle hänen käynnistään. Ja

vieläkin enemmän: ei edes isäni maininnut minulle hänestä. Luulin

vain huomaavinani, että hän tämän käynnin jälkeen oli entistäänkin

vakavampi.

Kun eräänä päivänä tulin kävelyltä, ilmoitettiin minulle, että herra

de Monsoreau vieraili isäni luona. Isäni oli useamman kerran kysellyt

minua ja levottomana ihmetellyt, minne minä olin mahtanut mennä, sekä

käskenyt minun palattuani siitä hänelle heti ilmoittamaan.

Samassa tulikin isäni luokseni.

-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- muuan syy, jonka mainitseminen

sinulle on tarpeetonta, pakoittaa minun muutamiksi päiviksi eroamaan

sinusta. Älä kysele minulta mitään. Ajattele vain, että sen syyn

täytyy olla kovin tärkeän, joka saa minun kahdeksan, tai neljäntoista

päivän, ehkäpä kuukaudenkin ajan olemaan näkemättä sinua.

Minua puistatti, vaikken voinutkaan aavistaa sitä vaaraa, mikä minua

uhkasi. Mutta herra de Monsoreaun kaksi viimeistä käyntiä eivät

ennustaneet minulle mitään hyvää.

-- Mihin minä sitten siksi aikaa menen, isäni? -- kysyin minä.

-- Sinä matkustat Luden linnaan, sisareni luo, missä saat olla

kätkössä kaikkien katseilta. Asia järjestetään siten, että pääset

sinne yön aikaan.

-- Etkös sinä, isäni, tule mukaan?

-- En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot.

Talonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.

-- Mutta ken sitten minut sinne vie?

-- Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.

-- Oi, hyvä jumala!

-- Lapseni, -- virkkoi isäni, -- sen täytyy tapahtua.

Olin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään

vastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain

siitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla -- oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä

talvi jo oli tullut -- tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta

aivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään

pienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset

hevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja

jätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin

minä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua

vielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.

En tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun

senvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin

siitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin

minäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en

tuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli

näytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin

kuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin

uinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen

käsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.

-- Ah, hyvä neiti, -- virkkoi tuo tyttöparka, -- mitä nyt onkaan

tapahtunut?

Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän

ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat

tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.

Olin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän

huutomme sitten olisivat merkinneetkään?

Se henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni

nyt paareja ja virkkoi:

-- Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule

tapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.

-- Mihin sitten? -- kysyin minä.

-- Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään,

tullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.

Tämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan

olisi tehnyt. Oi isäni, isäni! -- änkytin minä.

-- Kuulkaas, hyvä neiti, -- kuiskasi minulle Gertrud, -- minä tunnen

tämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa

kovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.

Tämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei

tietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea

toisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.

-- Hyvä on, hyvät, herrat, -- sanoin minä. -- Mehän olemme

turvattomia naisia emmekä siis voi puolustautua.