-- Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka_Monsoreaun kreivitär I: Historiallinen romaani

ehdotettavana. Tehän voitte sen joko hyväksyä tai hylätä. Tahdotteko

tavata miestänne, sanokaa!

-- Antaisin kaikkeni maailmassa saadakseni häntä nähdä!

-- Minä lupaan, että saatte hänet nähdä ilman että siitä koituu

teille vähintäkään vaivaa.

-- Niin... mutta...

-- Olen sanonut teille, millä tavalla.

-- Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun

ehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle

vaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.

-- Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä

uusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut

kuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka

luulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme

yhdessä Louvreen.

Jeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:

-- Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?

-- Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää

seikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin

minä teille kiitollisuuden velassa.

Kun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän

kotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin

varalle.

Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin

sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen

oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin

tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja

suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.

Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti

melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta

vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka

sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja

valkeasta samettiviitastaan.

-- Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! -- huusi Bussy niin

kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.

Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta

huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti

ympäri ja ylen iloisena huudahti:

-- Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja

aioin juuri tulla sinun taloosi.

-- Tosiaankin, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy edes kiittämättä

prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole

kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni.

Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra!

Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin,

eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä,

ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan

veripisaran minusta.

-- Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on

maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!

-- Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, -- jatkoi Bussy vanhaan

vapaaseen tapaansa --, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te

hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.

-- No, -- vastasi prinssi, -- tuleppa siis mukanani Louvreen, niin

saat omin korvin kuulla.

-- Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?

-- Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.

-- Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain

saanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää

hyvänään, jos haluavat.

-- Ole vaan levollinen ja luota siihen, että minä tulen ottamaan

asian vakaalta kannalta.

-- Lupaako teidän korkeutenne, että sovituksesta tulee loistava?

-- Minä lupaan, että sinä tulet olemaan siihen tyytyväinen. Mutta

taidatpa yhäkin epäillä, luulemma?

-- Teidän korkeutenne, minä tunnen teidät niin hyvin.

-- Tule mukaan, sanon minä. Minä vastaan siitä, että he tulevat

saamaan puheenaihetta.

-- Eipä milloinkaan saattaisi onni olla tämän suosiollisempi, --

kuiskasi Bussy Jeannen korvaan. -- Noiden hellien veljesten kesken

syntyy kauhea kiista, ja sillävälin saatte te tavata miestänne.

-- No, -- jatkoi prinssi, -- vieläkö pysyt epäilyksissäsi vai

täytyykö minun antaa ruhtinaallinen sanani pantiksi?

-- Eihän toki, sehän ennustaisi onnettomuutta, -- vastasi Bussy. --

Minä seuraan teitä omalla uhallani, tulipa mitä tuli, armollinen

herra, ja jos minua loukataan, niin minä kostan.

-- Ei, uljas ylimykseni, -- sanoi herttua, -- ei ole sinun, vaan

minun asiani kostaa. Tiedä, -- lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, --

että minulle on tunnettua, ketkä sinun kimppuusi kävivät.

-- Äh! -- intti Bussy. -- Teidän korkeutenne olisi nyt viitsinyt

vaivautua kuulustelemaan moisia asioita.

-- Kyllä, sanonpa sinulle, että olen itse heidät nähnyt.

-- Missä sitten, teidän korkeutenne?

-- Porte Saint-Antoinen luona, jonne itselläni; oli asiaa, -- vastasi

prinssi. -- Ne hyökkäsivät minunkin kimppuuni ja olivat vähällä minut

murhata, jo aavistinkin, että ne ehkä väijyivät sinua, muutoin...

-- Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?

-- Oliko sinulla silloin tuo hovipoika mukanasi? -- kysäsi prinssi

kuin ohimennen ja keskeytti sen uhkauksen, jonka juuri oli aikonut

lausua.

-- Ei, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Olin ihan yksinäni;

mutta entä te?

-- Minun seurassani oli Aurilly, -- selitti prinssi..

-- Mutta minkävuoksi sinä olit yksin?

-- Senvuoksi, että halusin säilyttää maineeni pettämättömästä

rohkeudestani.

-- Ja haavottivatko ne sinua? -- keskeytti hänet prinssi hänelle

ominaisen pikaisesti, kun ei ollut halukas kuulemaan pistopuhetta.

-- Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että

myöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko

piston kylkeeni.

-- Äh, ne roistot! -- huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa

vakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.

-- Kuinka? -- huudahti Bussy. -- Te huomasitte salajuonen; teillä

oli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin

luuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli

kaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne

sitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?

-- Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Enhän minä tiennyt, ketä asia koski.

-- Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik

III:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski

jotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään

muuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin

olihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.

-- Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, -- vastasi prinssi. -- Mutta

minäpä en silloin sitä ajatellut.

-- Ette, ette, -- huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta

sanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.

Pian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn,

ettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut

koskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja

hänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi Bussy heidän päästyään

linnanpihalle, -- pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että

lupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin

keskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.

-- Jätätkö minut sitten, Bussy? -- kysyi herttua levottomana, sillä

hän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.

-- Minun täytyy. Mutta olkaa varma siitä että kun ottelu käy

kuumimmilleen, saavun minä paikalle. Huutakaa vaan lujasti,

armollinen herra, niin että minä teidät kuulen, sillä ellen kuule

teidän huutavan, en tietenkään saavu sinne kuninkaan puheille.

Kun nyt herttua astui drabanttisaliin, hiipi Bussy Jeannen seuraamana

sisimpiin huoneisiin.

Bussy tunsi Louvren yhtä hyvin kuin oman palatsinsa. Hän nousi eräitä

kivirappuja myöten, kulki parin tyhjän korridoorin halki ja pääsi

viimein jonkinlaiseen eteishuoneeseen.

-- Odottakaa minua täällä, -- sanoi hän Jeannelle.

-- Oi, Jumalani, jätättekö minut tänne yksikseni? -- kysyi nuori

nainen pelästyneenä.

-- Se on aivan välttämätöntä, hyvä rouva. Minun täytyy ottaa selko

tiestä ja hankkia teille sisäänpääsy.

Vastanaineet. (Jatkoa).

Bussy meni suorastaan Henrik III:nen sänkykamariin, joka muinoin oli

ollut Kaarle IX:nen asehuoneena. Silloin olivat jahtitorvet, pyssyt

kirjat ja käsikirjoitukset tätä huonetta koristelleet. Henrik III

oli sinne sen sijaan asetuttanut kaksi sametti- ja silkkipeitteistä

sänkyä, aiheeltaan vallattomia tauluja, pyhäinjäännöslippaita,

paavin vihkimiä pyhiä esineitä, itämaisia hajutyynyjä sekä sievosen

valikoiman komeita floretteja.

Bussy tiesi varsin hyvin, ettei Henrik nyt ollut tässä huoneessa,

koska tämä oli antanut audienssin veljelleen. Mutta yhtä hyvin hän

tiesi myöskin sen että kuninkaan huoneen vieressä oli toinen huone

sitä hänen suosikkiaan varten, joka kulloinkin sattui kuningasta

enimmän miellyttämään. Ja kun Henrik oli ystävyytensä puolesta ylen

vaihettelevainen ruhtinas, niin olivat tässä huoneessa eri aikoina

saaneet olla vuorotellen Maugiron, d'O, Schomberg, d'Epernon ja

Quélus, ja tällä kertaa piti siellä, mikäli Bussy arveli, asuntoaan

Saint-Luc, jota kohtaan, kuten olemme nähneet, kuninkaan hellyys oli

käynyt mm voimakkaaksi, että hän oli hennonnut riistää tuon nuoren,

miehen tämän vaimolta.

Seikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla

kertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas,

joka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista

huvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista

rattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä

jossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja

sofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi

hentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista,

muistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.

Kun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän

näihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.

Vartiossa oleva kapteeni avasi oven.

-- Herra de Bussy! -- huudahti hän kummastuneena.

-- Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, -- vastasi Bussy. --

Kuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.

-- Hyvä on, -- vastasi kapteeni. -- Siitä ilmoitetaan herra de

Saint-Lucille.

-- Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? -- jatkoi Bussy.

-- Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan

kuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.

-- Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? -- kysyi

Bussy.

-- Varsin mielelläni, -- vastasi upseeri.

-- Tule sitten sisälle, Jean, -- virkkoi Bussy nuorelle

seuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka

meni sinne heti kuin kätköön.

Hän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa

sisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas

huoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.

-- Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? -- kysyi Saint-Luc

vihaisesti. -- Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.

-- Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea -- tässä hiljensi

Bussy ääntään -- kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!

-- Ah, -- virkkoi Saint-Luc, -- olihan luonnollista, etten minä

voisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi

salakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä

kuolleena.

-- Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta _ei paljo_ tällaisessa

tapauksessa merkitse samaa kuin _jotenkin paljo_.

-- Kuinka niin?

-- Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston,

jonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa

Schombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee

Quélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia,

mitä milloinkaan olen tavannut.

-- No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman

lohduttaisi, -- virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi

luullut leukojen repeävän.

Siihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc.

Sitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on

täällä luullakseni melkoisen ikävä.

-- Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.

-- No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön,

palvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.

-- Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan

vähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla

ikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin,

mutta sitäkin varmemmin.

-- Kreivi parka! -- vastasi Bussy. -- Kuten jo epäilinkin, olette te

vankina.

-- Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää,

ettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa

on tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä

irvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä

kohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.

-- No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?

-- Voittepa niinkin, -- virkkoi Saint-Luc, -- voitte mennä minun

kotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan

vaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää

minun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.

-- No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?

-- Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä

olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta

lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.

-- No, mitäpä te hänelle vastaatte? -- virkahti Bussy nauraen.

-- Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä,

kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut

olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen

huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää

sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo

hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.

-- Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa

käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta

pyytää?

-- Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.

-- No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin

ilmoittanut siitä rouvallenne.

-- No mitä hän vastasi?

-- Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta -- lisäsi Bussy ja

katsahti akkunaan päin -- toivonpa, että hän viimein tulee siitä

vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata,

vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.

-- No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain

silmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen

ja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään,

ja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa

jatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.

-- Ystäväni, -- virkkoi Bussy, -- olisi paljo yksinkertaisempaa viedä

tuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä

tänne.

-- Tännekö?

-- Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää,

sanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.

-- Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin

hyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en

ole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet

ulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet

kuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä

arvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että

jos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan

yksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan

sitten hänen tappaa itseni.

-- Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että

Chicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa

vieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas,

haluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?

-- Kiitoksia paljo, -- sanoi Saint-Luc -- Minä inhoan hovipoikia.

Kuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa

palvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen.

Tarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen

uutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin

salli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.

-- Ah, -- intti Bussy vastaan. -- Sopisihan nyt ainakin koettaa.

-- Bussy, -- vastasi Saint-Luc kiihottuneena, -- ette menettele

ystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.

-- Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.

-- Ei, ei, tuhat kertaa ei!

-- Halloo, poika, tule tänne!

-- Hiisi vieköön! -- huudahti Saint-Luc yhä vihassaan kiihtyen.

Hovipoika riensi punehtuneena piilopaikastaan esiin.

-- Oo! Mitä tämä on? -- mutisi Saint-Luc vallan nolostuneena,

tunnettuaan Jeannen.

-- No? -- kysyi Bussy. -- Lähetänkö hänet nyt pois.

-- Ei, ei! -- huudahti Saint-Luc. -- Ah, Bussy, Bussy, nyt se olenkin

minä, joka jään teille ikuisen ystävyyden velkaa.

-- Te tiedätte, Saint-Luc, että teidän ääntänne eivät syrjäiset

kuule; mutta muistakaa, että teidät kyllä nähdään.

-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc ja vetäytyi taaksepäin.

Herra de Nancey, oudoksuen Saint-Luc'in liian ilmeikkäitä eleitä ja

kasvonpiirteitä, alkoi tosiaankin tarkata keskustelua, kun äkisti

kuninkaan vastaanottohuoneesta kuuluva melu käänsi hänen huomionsa

puoleensa.

-- Ah! -- huudahti hän. -- Kuningas varmaankin riitelee jonkun kanssa!

-- Niinpä todellakin luulen, -- vastasi Bussy ja oli olevinaan

levoton. -- Koskisikohan se ehkä Anjoun herttuaa, jonka kanssa minä

tulin tänne?

Vartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi

kalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.

-- Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? -- virkkoi

Bussy Saint-Luc'ille. -- Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas

tukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain

huvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta

näkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei

paetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät

kuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän

hovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet

johonkin?

-- Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä,

niin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä

olevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.

-- Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva,

muistakaa minuakin esirukouksissanne!

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle

tällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta

ja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti

raivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse

oli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.

-- Minä vannon ja vakuutan, sire, -- huusi Anjoun herttua, -- että

d'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä

Tournellesin hotellin luona.

-- Kuka sen on teille sanonut?

-- Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.

-- Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.

-- Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.

-- Mistä sitten? Olkapäistä ehkä?

-- Ei, sire, äänestä.

-- Ne siis puhuttelivat teitä?

-- Tekivätpä vielä enemmänkin: luulivat minua Bussyksi ja hyökkäsivät

kimppuuni.

-- Teidänkö kimppuunne?

-- Juuri minun.

-- Entä mitä teillä tekemistä oli Porte Saint-Antoinen luona?

-- Mitä se teihin koskee?

-- Haluan sen tietää. Olen utelias tänä päivänä.

-- Olin matkalla Manassen luo.

-- Manassen, senkö juutalaisen?

-- Niin, tehän tavallisesti käytte Ruggieri-nimisen ennustajan luona.

-- Käyn, missä haluan; minä olen kuningas, minä.

-- Tuollainen on kiertelevän vastauksen antamista.

-- Muuten, -- jatkoi kuningas --, olenkin se minä, joka tässä saan

sanoa. Bussy on heittänyt kaksintaisteluhansikkaansa ja se tapahtui

Saint-Luc'in tanssiaisissa.

-- Bussyko siis olisi vaatinut viiden henkilön samalla kertaa

kanssaan taisteluun! Ei, suokaa anteeksi, sire. Bussy on urhoollinen,

mutta ei kuitenkaan mikään hullu.

-- Mutta, helkkari vieköön, kun minä kerran sanon, että itse kuulin

haasteen! Sitäpaitsi hän sellaiseen kyenneekin, koska hän, kaikista

teidän selityksistänne huolimatta, on haavottanut Schombergia

reiteen, d'Epernonia käsivarteen ja oli ollut vähällä lyödä

kuoliaaksi Quéluksen.

-- Vai niin, todellako? -- virkkoi herttua. -- Siitä hän ei ole

maininnut mitään. Minäpä lausun siitä hänelle tunnustukseni.

-- Mutta minä, -- huomautti kuningas --, en aio ollakaan kohtelias,

vaan aion päinvastoin rangaista tuota taistelupukaria muille

varoitukseksi.

-- Ja minä, -- lausui nyt herttua --, minä, jota teidän ystävänne

ahdistelevat, haluaisin tietää, olenko minä teidän veljenne vaiko en,

ja löytyykö koko Ranskassa, teidän majesteettianne lukuunottamatta,

ainoatakaan ihmistä, joka rohkenee katsoa minua kasvoihin luomatta

katsettaan alas kunnioituksesta tai pelosta.

Nyt astui Bussy esille.

-- Sire, -- lausui hän, -- suvainnette vastaanottaa minun alamaisen

tervehdykseni.

-- No, kas siinä hän onkin! huudahti Henrik.

-- Minusta tuntui, sire, siltä, että te suvaitsitte puhua minusta, --

virkkoi Bussy.

-- Kyllä, -- vastasi kuningas, -- oli oikein hyvä, että tulitte.

Minun mielestäni teidän ulkomuotonne todistaa sitä, että voitte

hyvin, huolimatta siitä, että minulle on väitetty teidän olevan

sairaan.

-- Suonen iskeminen puhdistaa ihoa, sire, -- vastasi Bussy.

Senpävuoksi minun siis täytyy näyttääkin terveeltä.

-- No, koska teitä on haavotettu ja pahoinpidelty, niin vedotkaa

tuomioistuimeen, herra de Bussy, ja minä lupaan, että teille tullaan

osottamaan oikeutta.

-- Anteeksi, sire, -- väitti Bussy vastaan, -- minua ei ole

haavotettu eikä lyöty eikä minulla ole mitään valittamista.

Henrik katseli kummastuneena Anjoun herttuaa.

-- Luullakseni te väititte niin, -- sanoi kuningas.

-- Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.

-- Onko se totta? -- kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.

-- Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun

teidän veljenne kerran niin sanoo, -- vastasi Bussy. -- Ensimäinen

kuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.

-- Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, -- jatkoi Henrik, --

niin ettekö kuitenkaan aio valittaa?

-- Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että

minulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten

itse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, -- lisäsi tuo jäykkäniskainen

taistelupukari, -- toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen

vasemmalla kädellä.

-- Häpeämätön! -- mutisi Henrik.

-- Sire, -- virkkoi Anjoun herttua, -- te puhuitte juuri äsken

oikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään

sen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan

selville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut

murhayrityksen.

Henrik punastui.

-- Ei, -- vastasi hän. -- Tällä kertaa tahdon mieluummin olla

tietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille

anteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten

on solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä,

että Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä

saapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli

teidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän

vastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.

-- Sire, -- vastasi herttua, -- se oli Quélus.

-- Se on kyllä totta, -- vastasi Quélus, -- minä en sitä kiellä.

Teidän korkeutenne on aivan oikeassa.

-- Hyvä on, -- jatkoi nyt Henrik. -- Herra de Bussyn ja herra de

Quélus'en on nyt kaikkien nimessä tehtävä sovinto.

-- Mitä sillä tarkoitatte, sire? -- kysyi Quélus.

-- Minä tahdon, että te heti paikalla syleilette toisianne minun

läsnäollessani.

Quélus rypisti kulmakarvojaan.

-- Mitä, signor, -- virkkoi Bussy, kääntyen Quélus'en puoleen ja

matkien italialaisen Pantalonin eleitä. -- Ettekö tahdo suoda minulle

sitä kunniaa?

Tämä käänne tuli niin odottamatta ja Bussy näytteli osansa niin

hyvin, että kuningas itsekin alkoi nauraa.

-- Kas niin, hyvä herra, se on kuninkaan tahto, -- jatkoi Bussy.

Näin sanoen kietoi hän käsivartensa Quélus'en kaulaan.

-- Toivon, ettei tämä merkitse mitään, -- kuiskasi Quélus Bussylle.

-- Olkaa huoletta, -- kuiskasi jälkimäinen vastaukseksi. -- Me kyllä

vielä jonakin kauniina päivänä tapaamme toisemme.

Harmista punaisena vetäytyi Quélus takaisin, mutta Bussy pyörähti

kantapäillään ja läksi audienssisalista, hankittuaan siellä tällä

syleilemisellään itselleen verivihollisen.

Miten kuningas vietti illan.

Tämän kohtauksen jälkeen, joka oli alkanut traagillisesti ja

päättynyt koomillisesti ja josta huhu pian levisi yli koko kaupungin,

siirtyi kuningas harmistuneena huoneisiinsa. Chicot seurasi hänen

mukanaan ja pyysi illallista.

-- Minulla ei ole nälkä, -- vastasi kuningas lyhyesti ja meni

sänkykamariinsa.

-- Se on mahdollista, -- vastasi Chicot, -- mutta niinpä olenkin minä

sitä enemmän nälissäni.

Kuningas ei ollut Chicot'in sanoja kuulevinaankaan. Hän näytti olevan

aikeissa mennä Saint-Luc'in huoneeseen, joka vain ohuen lautaseinän

kautta oli erotettuna hänen huoneestaan.

-- Varro täällä, narri. Minä tulen pian takaisin, -- sanoi hän.

-- Älä pidä kiirettä, poikani, -- virkkoi Chicot, -- älähän toki

pidä kiirettä. Kuitenkin toivon itsekin, -- jatkoi hän itsekseen,

kun näki kuninkaan menneen tiehensä, että annat minulle hiukan aikaa

järjestääkseni sinulle pienen yllätyksen.

Chicot kutsui nyt palvelijan sisälle.

-- Kuningas on muuttanut mielipidettään, -- sanoi narri. Hän tahtoo

hyvän illallisen itselleen ja Saint-Luc'ille. Erityisesti hän on

määrännyt, että viiniä ei saa puuttua.

Palvelija riensi täyttämään Chicotin antamia määräyksiä, eikä voinut

epäilläkään, etteivät ne olisi olleet kuninkaan omia.

Henrik oli, kuten sanottu, mennyt Saint Luc'in luo. Tämä taas,

saatuaan jo edeltäpäin tiedon majesteetin tulosta, oli pannut

maata ja antanut erään vanhan palvelijan ryhtyä lukemaan itselleen

rukouksia. Palvelija oli seurannut Saint-Luc'ia Louvreen ja joutunut

sinne vangiksi samoinkuin isäntänsäkin. Kauvempana eräässä nurkassa

istui syvään uneen vaipuneena Bussyn sinne tuoma nuori hovipoika.

Kerran vain vilkaistuaan huomasi kuningas kaikki tämän.

-- Kuka tuo nuorukainen on? -- kysyi hän levottomasti.

-- Teidän majesteettinnehan on antanut minulle luvan kutsua tänne

jonkin hovipojistani.

-- Ahaa! No, kuinka sinun laitasi nyt on?

-- Sire, minussa on kovaa kuumetta, -- vastasi Saint-Luc.

-- Niin, oletpa tosiaankin aivan tulipunainen kasvoiltasi, poikaseni,

-- jatkoi kuningas. -- Annappa kun koettelen sydämenlyöntiäsi.

Tiedät, että minussa on hiukan lääkärin vikaa.

Saint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.

-- Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas.

-- Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.

-- Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.

-- Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi,

Saint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita

kerr...

-- Ah! -- keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. -- Te sanotte

olevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin

tahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä

totta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja

ystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.

-- Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?

-- Sire, minullahan on hovipoikani Jean.

-- Mutta hänhän nukkuu?

-- Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin

ne eivät estä minua nukkumasta.

-- Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule

puhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.

-- Sire, minua on hyvin vaikea saada hereille, ja jokaisen täytyy

olla hyvin tottunut minuun voidakseen antaa minulle anteeksi kaikki

ne hullutukset, joita minä latelen suustani, ennenkuin pääsen

täydellisesti hereille.

-- No, tee sitten kuten haluat, mutta tule nyt ainakin hetkeksi minun

luokseni.

-- Olkoon menneeksi, sire, mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että

minusta tulee mahdollisimman huono hovimies, sillä minä olen niin

uninen, että voin nuuskahtaa mihin tahansa.

-- Sinä saat haukotella niin paljo kuin haluat.

-- Miten paljo te kiusaattekin, sire, vaikka teillä on niin monta

muuta ystävää!

-- Nepä ovatkin nykyisin ihanassa tilassa! Bussy on löylyttänyt niitä

kelpo lailla. Schomberg on saanut miekanpiston reiteensä, d'Epernon

ranteeseensa, Quélus on vieläkin tuperruksissa eilen saamastaan

iskusta ja tämänpäiväisestä syleilystä. Vielä ovat jälellä d'O, joka

ikävystyttää minut kuoliaaksi, ja Maugiron, joka tiuskuilee minulle.

Kas niin, herätä nyt tuo passarikunttura, niin että hän voi auttaa

yöviittaa, yllesi.

-- Jos teidän majesteettinne tahtoo olla armollinen ja jättää minut

yksikseni, niin olen minä viiden minuutin kuluttua teidän luonanne.

-- Olkoon sitten niin. Voit sillävälin muistutella mielessäsi

joitakin hupaisia juttuja, joille saamme nauraa.

Tämän jälkeen meni kuningas, joka näin oli osaksi saanut tahtonsa

läpi ajetuksi, vähemmän tyytymättömänä huoneeseensa.

Ovi oli parahiksi sulkeutunut hänen mentyään, kun hovipoika äkkiä

hyppäsi ylös tuoliltaan.

-- Ah, Saint-Luc! -- huusi hän. -- Vieläkö nytkin jätät minut? Voi,

jumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan,

että...

-- Rakas Jeanne, -- keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa,

-- Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.

-- Kenties on parasta, että minä menen tieheni, -- virkkoi nuori

rouva punastuen.

-- Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, -- vastasi Saint-Luc

murheellisena, -- niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn

hotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos

olet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc

parkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin

lopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja

ihan varmaan lähettää minut pois.

Jeanne loi katseensa alas.

-- Mene sitten, -- virkkoi hän, -- niin minä odottelen. Mutta minä

sanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.

-- Jeanne, minun rakas Jeanneni, -- sanoi Saint-Luc. -- Luota siihen,

että minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi.

Sitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron

sinulle.

-- Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?

-- Minä toivon sitä.

-- Mene sitten, ystäväni.

-- Gaspard, -- jatkoi Saint-Luc, -- katso perään, ettei kukaan saa

tulla tänne sisälle, sulje ovi neljännestunnin kuluttua ja lähetä

avain minulle kuninkaan luo. Mene sitten kotipalatsiini sanomaan,

ettei kenenkään tarvitse olla levoton kreivittären tähden, äläkä

palaa takaisin ennenkuin huomisaamuna.

Gaspard lupasi täyttää nämä määräykset.

Saint-Luc puserti vaimonsa kättä ja riensi sitten Henrikin luo, joka

jo oli alkanut käydä kärsimättömäksi.

Yksin jäätyään Jeanne levottomana mietti keinoja, miten selvitä tästä

tukalasta asemasta.

Kun Saint-Luc astui kuninkaan huoneeseen, tuoksahti häntä vastaan

niiden kukkien synnyttämä väkevä lemu, joita Henrik aivan

sananmukaisesti jaloillaan tallasi. Kylmästä vuodenajasta huolimatta

näkyi siellä ruusuja, jasmiineja, orvokkeja ja neilikoita, ja niistä

muodostui pehmeä ja lemuava matto tuon turhamielisen kuninkaan

jalkojen alle.

Kattoa koristivat mitä kauneimmat maalaukset, ja huoneessa oli, kuten

ennemmin on sanottu, kaksi sänkyä, toinen niistä tavattoman suuri.

Tämän sängyn ympärillä oli kullasta ja silkistä kudottu verho, johon

oli maalattu mytologisia kuvia ja Ceneuksen historiaa kuvailevia

tapahtumia, Ceneuksen, joka väliin oli mies, väliin nainen.

Akkunain uutimet olivat samaa vaatetta kuin sänkyverhokin. Katosta

riippui kullattu, hopeainen lamppu kultaketjuissaan, ja siinä paloi

öljyä, josta levisi huoneeseen mitä suloisin tuoksu. Sängyn oikealla

sivulla seisoi kultainen satiiri, pitäen kädessään kynttiläjalkaa,

jossa paloi neljä paksua, ruusunväristä, hajuvesillä höystettyä

vahakynttilää. Niistä, samoinkuin lampustakin, levisi riittävästi

valoa tähän avaraan huoneeseen.

Kuningas istui ebenholtsinojatuolissaan. Hänen paljaat jalkansa

lepäsivät kukkien päällä joita oli siroteltu matolle, ja polviensa

päällä hän piteli seitsemää tai kahdeksaa espanjalaisrotuista

koiranpenikkaa. Kaksi kamaripalvelijaa kähersi ja kampasi parhaallaan

hänen hiuksiaan, viiksiään ja ohutta, pörröistä partaansa.

Kolmas voiteli kuninkaan kasvoja punaisella, hyvänhajuisella

seoksella. Ja silmät ummessa sekä indialaisen jumalan vakavuudella ja

majesteetillisuudella antoi kuningas palvelijainsa toimittaa tämän

iltapuhdistuksen.

-- Saint-Luc, -- kysyi hän kärsimättömästi, -- missä on Saint-Luc?

Siinä samassa Saint-Luc astuikin sisälle. Chicot tarttui hänen

käteensä ja saattoi hänet kuninkaan luo sanoen:

-- Kas tässä on ystävä Saint-Luc. Käske nyt hänenkin hankauttamaan

itseään tuolla iskoksella, sillä muuten hän haisee sinusta pahalle,

sinusta, joka itse haiset niin hyvälle, taikka sitten sinä haiset

liian hyvälle hänestä, joka itse ei haise millekään. Mutta joutuin

tänne voide ja kammat! Minäkin haluan koettaa, miltä se maistuu.

-- Chicot, -- vastasi kuningas, -- sinun ihosi on niin karkea, että

se kuluttaisi kaikki minun pumadani, jotka parahiksi itselleni

riittävät, ja sinun tukkasi on sellainen, että se särkisi rikki minun

kampani.

-- Minun ihoni on käynyt karkeaksi sinun palveluksessasi, sinä

kiittämätön ruhtinas, ja minun hiukseni ovat jäykistyneet siitä että

sinä ikävystytät minua siinä määrin, että ne itsestään nousevat

pystyyn. Mutta jos sinä kiellät voitelun minun ulkonaiselta

ihmiseltäni, niin sitä pahempi, enpä sanokaan enää mitään, poikani.

Henrik kohautti olkapäitään, ikäänkuin ollakseen ylen vähän narrin

pilasta huvitettu.

-- Älä häiritse minua lörpötyksilläsi, -- virkkoi hän. Sitten hän

kääntyi Saint-Luc'in puoleen ja kysyi:

-- No, poikaseni, miten on pääsi laita?

Saint-Luc vei käden otsalleen ja huokasi.

-- Voitko ajatella, -- jatkoi Henrik, -- että olen nähnyt

tuon Amboisen Bussyn. Ai, sinähän poltat minut! -- huusi hän

kamaripalvelijalleen.

Tämä lankesi hämmästyen polvilleen.

-- Amboisen Bussyn? -- toisti Saint-Luc levottomana.

-- Niin, -- jatkoi kuningas. -- Mutta ajattele, että niitä typeriä

lurjuksia oli viisi eivätkä kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustaan.

He sietäisivät tulla telotetuiksi. Jos sinä, Saint-Luc, olisit ollut

mukana, niin luuletko, että olisit onnistunut paremmin?

-- On mahdollista, etten minä olisi ollut tovereitani onnellisempi,

-- vastasi Saint-Luc.

-- Äh, mitä sinä lörpöttelet! Minä löisin tuhannen ecun vedon siitä,

että sinä satuttaisit Bussyn kymmenen kertaa sill'aikaa kun hän saa

sattumaan vain kuusi kertaa. Huomenna tahdomme koettaa. Miekkailetko

usein.

-- Kyllä, minä harjoittelen itseäni melkein joka päivä, kun vaan voin

hyvin, mutta sairaana en kelpaa mihinkään.

-- Kuinka monesti sait minuun viime kerralla sattumaan?

-- Tarkoitan, että olimme suunnilleen tasaväkisiä.

-- Niin, mutta minä miekkailen paremmin kuin Bussy. Ole hyvä

äläkä revi minulta viiksiäni irti! -- huusi Henrik toiselle

kamaripalvelijalleen.

Tämäkin lankesi polvilleen.

-- Sire, -- sanoi Saint-Luc, -- neuvokaa minulle jokin lääke

sydämenahdistusta vastaan.

-- Täytyy syödä, -- vastasi kuningas.

-- Olet oikeassa, valoisilainen, -- lausui Chicot, -- ja kun minulla

on sydän- tai vatsatauti ja kun en tiedä, kumpaako lajia se on, niin

seuraan sinun neuvoasi.

Samalla kuului kummallista ääntelemistä, niinkuin apinan leukain

lätinää tämän syödessä.

Kuningas kääntyi häneen päin ja näki, miten Chicot oli syönyt jo

miltei kokonaan sen kahdelle hengelle tuodun aterian, jonka tämä

kuninkaan nimessä oli tilannut.

-- Mitä hiivattia sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.

-- Minä voitelen itseäni sisäpuolelta, -- vastasi Chicot, -- koska en

saa tehdä sitä ulkonaisesti.

-- Ah, sitä lurjusta! -- huusi Henrik ja teki niin kiivaan liikkeen

päällään, että kamaripalvelijan pumadan tuhrimat sormet tunkeutuivat

kuninkaan suuhun.

-- Syö, poikani! -- sanoi Chicot vakavasti. -- Minä en ole niin

tyrannillinen kuin sinä, vaan sallin mielelläni, että sinä voitelet

itseäsi, kuten haluat, sekä sisä- että ulkopuolisesti.

-- Sinä tukahdutat minut! -- kiljui kuningas vihastuneena

kamaripalvelijalleen, joka polvistui samaten kuin toisetkin.

-- Mene noutamaan vartiota pitävää kapteenia! -- huusi Henrik, --

mene heti!

-- Mitä on kapteenilla täällä tekemistä, poikani? -- kysyi Chicot ja

maiskautteli suutaan.

-- Hänen on tultava lävistämään sinut miekallaan, ja niin laiha kuin

ruumiisi onkin, paistatetaan se minun koiraini ruuaksi.

Chicot nousi ylös ja huusi:

-- Chicot'in lihaa sinun koirillesi! Aatelismies paistiksi

rakkiloillesi! Antakaa hänen tulla, tuon kapteenin, niin saammepahan

nähdä, poikani!

Näin sanoen veti narri esiin pitkän miekkansa ja teki niin

hullunkurisia hyökkäyksiä kamaripalvelijoita vastaan, että kuningas

ei saattanut olla nauramatta.

-- Minulla on nälkä, -- sanoi kuningas vaikeroivalla äänellä, -- ja

tuo lurjus on syönyt minulta kaikki.

-- Kas miten sinä olet oikullinen, Henrik! -- virkkoi Chicot. -- Minä

tarjosin sinulle illallista, mutta sinä et sitä halunnut. Sinulle

on kuitenkin vielä hiukan lihanlientä jälellä. Minä olen ravittu ja

menen nyt maata.

-- Minäkin menen tieheni, -- sanoi Saint-Luc. -- Sillä jos minä

täällä vielä istun, pettää minun kunnioitukseni kuningastani kohtaan.

Minä saan ihan varmaan kuumekohtauksen, sillä minä tunnen ankaraa

puistatusta.

-- Ota sitten nämä mukaasi, -- lausui kuningas ja ojensi

Saint-Luc'ille muutamia koiristaan.

-- Mitä minun on näille tehtävä, sire?

-- Aseta ne viereesi sänkyyn, ne vetävät sinusta taudin itseensä.

-- Minä kiitän, sire, -- vastasi Saint-Luc ja asetti ne takaisin

koriin, -- en luota lääkkeisiin.

Senjälkeen hän kumarsi kuninkaalle ja poistui huoneesta. Chicot oli

myöskin poistunut. Kamaripalvelijat panivat nyt kuninkaan kasvoille

hienon liinaisen naamarin, joka oli voideltu hyvänhajuisella

pumadalla. Sitten pukivat he hänen ylleen ruusunpunaisesta silkistä

ommellun yöryijyn, pumpuleilla täytetyn. Kun se oli tehty, ojensivat

he hänelle parin mitä hienoimpia nahkaisia hansikkaita. Nämä

hansikkaat ulottuivat aina kyynärpäihin saakka, ja nekin olivat

öljyllä ja hajuvesillä voidellut.

Kun nämä kuninkaallisen pukemistaidon salaisuudet oli saatu

selvitetyiksi, tarjottiin kuninkaalle lihanlientä kultakupista, mutta

ennenkuin hän vei kupin huulilleen, kaatoi hän siitä puolet erääseen

toiseen kuppiin ja käski sen viedä Saint-Luc'ille.

Sitten tuli Meidän Herramme vuoro, joka tänä iltana, nähtävästikin

Henrikin suuren hajamielisyyden vuoksi, sai verrattain huolimattoman

kohtelun osakseen. Sillä kuningas luki vain yhden ainoan rukouksen

eikä pyhään helminauhaansa edes koskenutkaan. Senjälkeen hän nousi

lämmitettyyn sänkyynsä.

Päästyään viimein oikein kunnolleen noiden lukemattomien tyynyjen

väliin, käski hän ottamaan kukat pois ja avaamaan akkunan minuutin

ajaksi ilmanvaihdon vuoksi, minkä jälkeen marmoriuuniin sytytettiin

palamaan suuri viiniköynnöksistä kyhätty takka, joka leimahti

hetkisen kuin meteori, mutta ehti kuitenkin ennen sammumistaan

levittää miellyttävää lämpöä huoneeseen.

Sitten sulki kamaripalvelija sängyn uutimet ja laski sisälle

kuninkaan mielikoiran Narcissuksen, joka yhdellä loikkauksella

hyppäsi sänkyyn, käännähteli muutaman kerran ja asettautui sitten

makaamaan herransa jalkoihin.

Lopuksi sammutettiin kynttilät ja niiden sijaan sytytettiin heikosti

valaiseva yölamppu palamaan, jonka jälkeen sekin kamaripalvelija,

jonka tehtävänä nämä viimeksimainitut askareet olivat olleet,

varpaisillaan poistui huoneesta.

Ja huolettomampana, tyytyväisempänä ja uneliaampana kuin hänen

valtakuntansa toimettomat munkit ei Ranskan kuningas viitsinyt

muistaa edes sitä, että Ranskan valtakunta oli olemassa, sillä

muutaman minuutin kuluttua hän nukkui.

Puoli tuntia myöhemmin näkivät ne, jotka vielä kallerioissa

valvoivat ja jotka saattoivat nähdä kuninkaan akkunaan, miten

kuninkaallinen lamppu vihoviimein kokonaan sammui ja kuun hopeaiset

säteet punertavan valon sijaan siihen lankesivat. Luonnollisestikin

he ajattelivat, että hänen majesteettinsa nukkui. Kaikellainen

melu linnan sisä- ja ulkopuolella oli lakannut, ja kaikki oli niin

äänetöntä, että olisi voinut kuulla yökön siipien suhinan Louvren

pimeissä käytävissä.

Kuninkaan kääntymys.

Kun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului

yht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin

raskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia

mennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä,

minkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.

Heti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten

vartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.

-- Aseisiin! huudetaan joka taholta. -- Aseisiin! Kuningas huutaa;

rientäkää kuninkaan luo!

Ja kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä

samassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti,

hovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa

tuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.

Muutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien

vieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta

peite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa

yöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät

tuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten

tuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti

piteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut

tarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen

hänen jalkainsa juuressa.

Kuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen

ympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan

kaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat

selitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi

nuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja

herttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta

kauhistuneena sisälle.

-- Voi hyvä jumala, sire, -- huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin

muut, -- mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?... Teidän

huutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt

tänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.

-- Ei mitään... ei mitään, -- sammalsi kuningas liikuttamattakaan

tuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain

kaikille muille näkymätöntä esinettä.

-- Mutta teidän majesteettinne on huutanut, -- jatkoi kuningatar. --

Voiko ehkä teidän majesteettinne pahoin?

Kauhu Henrikin kasvoilla oli niin ilmeinen, että se vähitellen

tarttui kaikkiin läsnäolijoihin. Kuningasta tarkastettiin, jotta

saataisiin varmuus siitä, ettei häneen ollut sattunut salamanisku tai

ettei mikään käärme ollut häntä purrut.

-- Ah, sire! huudahti kuningatar. -- Älkää, jumalan tähden, jättäkö

meitä tällaiseen levottomuudentilaan, tällaiseen ahdistukseen!

Haluatteko lääkäriä, sire?

-- Lääkäriä? -- toisti kuningas entisellä kamalalla äänellään. -- Ei,

ei mitään lääkäriä, vaan rippi-isää! Ruumis ei ole sairas, vaan sielu.

Nyt alettiin tutkia oveja, akkunoita, lattiata, kattoa, mutta ei

missään näkynyt jälkeäkään siitä näkymättömästä esineestä, joka niin

kovasti näytti kuninkaan mieltä järkyttäneen.

Tähän tapahtumaan liittyvä salaperäisyys yhä vaan lisääntyi, sillä

kuningas edelleenkin innokkaasti pyysi saada rippi-isää.

Heti nousi pikalähetti ratsun selkään, ja tuhansia kipinöitä säihkyi

hevosen kavioista Louvren linnanpihalla. Viiden minuutin kuluttua

saapui, unestaan herätettynä tai oikeammin sanoen vuoteestaan,

ylöskiskottuna, palatsiin jesuiittaluostarin pääpappi. Hänen

tullessaan melu taukosi ja hiljaisuus sai jälleen vallan, mutta

levottomia kyselyjä ja johtopäätöksiä edelleenkin tehtiin, sillä

kuninkaan pyyntö kaikkia kovin kauhistutti.

Seuraavana aamuna on kuningas noussut hereille ennenkuin kukaan

muu ja antanut määräyksen, että Louvren portit piti suljettaman

kaikilta muilta paitsi luostarin pääpapilta. Senjälkeen hän kutsuu

luokseen rahastonhoitajansa ja juhlamenojenohjaajan, ottaa sitten

messukirjansa, lukee rukouksia ja leikkaa irti pyhäinkuvia sekä

määrää äkisti, että hänen ystäväinsä on kokoonnuttava hänen luokseen.

Tämän käskyn johdosta riennettiin ensin Saint-Luc'in luo, mutta

havaittiin hänen olevan entistäkin enemmän sairaana. Hänen

sairautensa oli muuttunut syväksi horrostilaksi, niin että hän oli

ainoa koko palatsissa, joka ei ollut kuullut mitään yöllisestä

sekasorrosta, vaikkakin hänet erotti kuninkaasta ainoastaan ohut

lautaseinä.

Kun Henrik saa kuulla tämän, tekee hän ristimerkin ja antaa

määräyksen, että hänen apteekkarinsa on noudettava sairaan luo.

Senjälkeen käskee hän, että Louvressa on otettava käytäntöön

Augustinolaisluostarin ankarat säännöt. Sitten käy kuningas mustiin

puettuna ja synkkänä ohi Schombergin, joka ontuu, ohi d'Epernonin,

jolla on käsivartensa siteissä, ohi Quélus'en, joka vieläkin tuntee

taistelun jälkiä päässään, ohi d'O'n ja Maugironin, jotka pelosta

vapisevat. Ohikulkiessaan hän heitä ruoskii ja käskee heidän ruoskia

itseään niin paljo kuin jaksavat, d'Epernon huomauttaa silloin, että

koska hänen oikea kätensä on siteissä, pitäisi hänen päästä vapaaksi

juhlamenoista, sillä hän ei kykene antamaan vuorostaan takaisin

niitä iskuja, joita itse saa toisilta, mikä olisi kuin jonkinlainen

epäsointu ruoskimis-sinfoniassa. Henrik vastaa hänelle silloin, että

hänen katumuksensa sen kautta käy jumalalle sitäkin otollisemmaksi.

Kuningas itse on ensimäinen antamaan esimerkin riisuessaan vaatteet

yltään ja ruoskiessaan itseään kuin marttyyri. Chicot tapansa mukaan

aikoo nauraa ja ilveillä, mutta kuningas luo häneen katseen, joka

merkitsee sitä, ettei sellaiseen nyt ole oikea aika. Narri ottaa

silloin ruoskan ja alkaa ruoskinnan, mutta sillä erotuksella, että

hän, sen sijaan että ruoskisi itseään, ruoskiikin muita, ja kun

hän ennen pitkää havaitsee, ettei hänen lähentyvillään enää ole

ainoatakaan selkää, alkaa hän heitellä iskujaan vasten tauluja ja

kuvanveistoksia.

Tämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen

tyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.

Kiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä,

ja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain

lumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta,

jota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin

että sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi.

Henrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle

kultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta

écusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole

tehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään

kuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.

Lothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen

heti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan

hänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen

pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.

-- Minun synteini tähden, -- vastaa Henrik.

Tämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin

kukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa

tarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi

pukeutumaan niinkuin tämä haluaa.

Kuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen

uudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä

siitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.

Kymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun

pukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja

kuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit

hovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta

pakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat

kylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta,

varsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on

lopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse

viidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.

Kello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut

runsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja

kaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään

karkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu,

laulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.

Kaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman

että kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka

paria iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin

innokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.

Hugenotit, liigalaiset ("liittolaiset") ja vapaa-ajattelijat osasivat

antaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he

olivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.

Kuningas palasi takaisin kokonaan paastoavana, selkänsä ja

olkapäänsä täynnä pitkiä punaisia ja sinisiä naarmuja. Hän ei

eronnut kuningattaresta koko päivänä, ja jokaisen tien varrella

olevan kappelin luona lupasi hän tälle suuria summia ja suunnitteli

pyhiinvaellusmatkoja, joita tekisi hänen seurassaan.

Chicot, ruoskimisesta väsyneenä ja nälissään sen tavattoman

ruumiinliikunnan johdosta, johon kuningas ystävänsä oli velvoittanut,

oli muutamain hovin vapaamielisten kanssa Montmartren luona hiipinyt

puutarhaan erääseen sen ajan sangen huomattuun ravintolaan, siellä

virkistellyt itseään viinillä ja syönyt kokonaisen paistetun ankan

sekä sen jälkeen hiipinyt takaisin paikallensa kulkueeseen, joka nyt

oli paluumatkalla Louvreen. Kaksinkertaisin voimin hän nyt ruoski

kaikkia niitä, jotka olivat hänen lähellään, ja antoi siten mitä

täydellisimmän synninpäästön, kuten hän itse sitä nimitti.

Illan tultua tunsi kuningas jo tähän kaikkeen väsyneensä. Hän

tarjoilutti itselleen ylen yksinkertaisen illallisen, hauteli

runneltua ruumistaan ja meni sitten tapaamaan Saint-Luc'ia ja

havaitsi tämän olevan valveilla ja sangen hilpeällä päällä.

Kuningas oli paljo entisestään muuttunut. Kaikki hänen ajatuksensa

olivat nyt kääntyneet pois inhimillisten asiain turhuudesta kohti

katumusta ja kuolemaa.

-- Ah! -- virkkoi hän kovin surullisesti. -- Jumala on menetellyt

oikein tehdessään elämän niin katkeraksi!

-- Miksikä niin, sire? -- kysyi Saint-Luc.

-- Sillä kun on väsynyt tähän maailmaan, niin toivoo vaan kuolemaa,

sitä lainkaan pelkäämättä.

-- Anteeksi, sire! -- vastasi Saint-Luc. -- Te puhutte oman

käsityksenne mukaisesti, mutta mitä minuun tulee, niin en suinkaan

halua kuolla.

-- Kuuleppas, Saint-Luc! -- vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. --

Jos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai

paremmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi,

ja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin.

Minulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä

voimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti

annan kutsua itseäni veli Henrikiksi.

-- Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette

sitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele

lainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut.

Suokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.

-- Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.

-- Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle

luostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä,

silloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä

kumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!

-- Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! -- virkkoi, kuningas.

-- Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin

tapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.

-- Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää

tee.

-- Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla

mahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.

-- Saint-Luc, -- lausui kuningas hetken jälkeen, -- tahdotko viettää

tämän yön minun huoneessani?

-- Mitä minä siellä tekisin?

-- Kas, me sytytämme paljo kynttilöitä palamaan. Minä panen maata,

sinä istut minun sänkyni vieressä ja luet minulle.

-- Ei, paljo kiitoksia, sire!

-- Sinä siis hylkäät minut, Saint-Luc. Sinä hylkäät minut?

-- En, sire, en lainkaan. Minä tahdon täyttää teidän toivomuksenne,

mutta sillä ehdolla, että teidän majesteettinne käskee tuomaan

sisälle komean illallisen ja lähettää noutamaan musiikkia ja...

-- Saint-Luc! Saint-Luc! -- huusi kuningas raivoissaan.

-- En voi sille mitään, sire, että olen iloinen ja hilpeä tänä iltana.

Henrik ei vastannut mitään.

-- Saint-Luc, -- virkkoi hän vihdoinkin kumealla äänellä, -- satutko

milloinkaan näkemään unta?

-- Hyvinkin usein sire.

-- Mitä ajattelet unista?

-- Ajattelen, että ne joskus ovat meille todellisuuden korvauksena,

ja juuri viime yönä sain nähdä ihanan unen.

-- No, millaista unta sitten näit?

-- Näin unta, että kaunis vaimoni...

-- Niin, -- virkkoi kuningas, -- Eeva oli myöskin kaunis, ja

kuitenkin on hän tuottanut turmion meille kaikille.

-- Ahaa, sire, siitäkö siis johtuu teidän tunnonvaivanne?

-- Olen minäkin uneksinut jotain, -- mutisi kuningas.

-- Hyvä on, sire, -- jatkoi Saint-Luc. -- Minä näin unta, että

vaimoni oli muuttunut pikku lintuseksi ja lennellä liiteli tänne

Louvreen.

-- Voi sinua maailmallista ihmistä! -- vastasi kuningas.

-- Sire, voitte mielellänne kutsua minua maailmalliseksi. Jos minä

nyt tänä yönä valvon teidän luonanne, niin tahdon saada edes jonkin

korvauksen, hukkaanmenneestä unestani. Jos siis teidän majesteettinne

tahtoo haetuttaa soittajia ja...

-- Riittää, jo riittää, Saint-Luc, -- keskeytti hänet kuningas

ja nousi seisomaan. -- Sinä tuottaisit turmion sekä minulle että

itsellesi, jos minä vielä viipyisin täällä. Hyvästi siis! Toivon

jumalan lähettävän sinulle terveellisen ilmestyksen, joka saa sinun,

yhdessä minun kanssani katumaan syntejäsi ja ajattelemaan sielusi

autuutta.

-- Minä sitä epäilen, sire. Olenpa siitä niin varmakin, että

neuvon teidän majesteettianne ajamaan kuta pikemmin sen parempi

tuon Saint-Luc-lurjuksen ulos portista, koska hän on kieltäytynyt

tekemästä parannusta.

-- Ei niin, Saint-Luc. Minä toivon, että sinussa vielä tapahtuu jokin

herätys, sellainen, minkä minäkin olen saanut osakseni, ja nyt minä

menen rukoilemaan, sinun puolestasi.

-- Hyvää yötä sitten, sire!

Nyt alkoi Saint-Luc hyräillä ensimäistä värssyä muutamasta

kevytmielisestä laulusta, jota kuningas hyvällä tuulella ollessaan

tavallisesti lauleli. Henrikille tuli silloin kova kiire rientää

tiehensä Hän sulki oven ja omaan huoneeseensa mennessään mutisi:

-- Suuri jumala, sinun vihasi on oikeudenmukainen, sillä maailma

muuttuu yhä pahemmaksi ja pahemmaksi!

Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa

pelkoansa.

Tultuaan takaisin Saint-Luc'in luota havaitsi hän koko hovin käskynsä

mukaisesti kokoontuneen suureen kalleriaan. Hän jakeli nyt erinäisiä

suosionosotuksia ystävilleen, se on, hän lähetti d'O'n, d'Epernonin

ja Schombergin maalle, uhkasi Maugironia ja Quélusta ankarasti

rangaista, jos he vielä kerran rohkenisivat antautua riitaan Bussyn

kanssa, ojensi viimeksimainitulle kätensä suudeltavaksi ja puristi

veljeänsä Fransia kotvasen sydäntänsä vasten.

Tällävälin lähestyi se tunti, jolloin kuninkaalla oli tavanmukainen

iltavastaanottonsa, mutta saattoipa helposti havaita, että Henrik

mahdollisimman pitkälle viivytti tätä tilaisuutta. Vihdoin löi

Louvren kello kymmenen, ja Henrik katsahti tutkivasti ympärilleen

kuin valitakseen ystäväinsä seasta sen, jonka tuli olla hänen

esilukijanaan Saint-Luc'in sijasta, joka oli pyytänyt siitä

tehtävästä päästä.

Chicot oivalsi kuninkaan ajatuksen ja huudahti tavanmukaisella

rohkeudellaan:

Kuuleppas, Henrik, sinä katselet minua niin ystävällisesti tänä

iltana. Ehkäpä haet jotakin, jolle tahtoisit lahjoittaa jonkin

lihavan abotinpaikan kymmentuhannen livren tuloineen? Hitto vieköön,

miten mainio priori minusta tulisikaan! Anna se paikka minulle,

poikani, anna se minulle!

-- Tule minun kanssani, Chicot, -- lausui kuningas. -- Hyvää yötä,

hyvät herrat! Minä menen nyt nukkumaan.

Chicot kääntyi nyt hovimiesten puoleen, pyöräytti viiksiään ylöspäin

ja Henrikin ääntä matkien toisti:

-- Hyvää yötä, hyvät herrat! Me menemme nyt nukkumaan.

Hovimiehet purivat huuliaan ja kuningas harmista punastui.

-- Kuulkaa! Lähettäkää meille minun parturini, minun

hiuksenkähertäjäni ja kamaripalvelijani, -- jatkoi Chicot, -- mutta

ennen kaikkea minun pumadani!

-- Ei, niitä ei tarvita mitään tänä iltana, -- sanoi kuningas. --

Paasto on alkanut ja minä olen katumuksentekijä.

-- Mutta minäpä pidän hirveästi pumadasta, minä, -- intti Chicot.

Kuningas ja narri menivät nyt kuninkaalliseen sänkykamariin.

-- Kuules, Henrik, -- virkkoi nyt Chicot heidän makuuhuoneeseen

tultuaan, -- siis olen minä tänä iltana sinun suosikkisi ja

välttämätön seuralaisesi. Olen siis kaunis ja rakastettava tänään,

minä.

-- Ole vaiti, narri! -- vastasi kuningas. -- Ja te, -- sanoi hän

kamaripalvelijalleen, -- saatte poistua täältä.

Palvelijat tottelivat. Henrik ja Chicot jäivät kahdenkesken ja Chicot

jäi kummastuneena katselemaan kuningasta.

-- Miksi lähetit ne pois? -- kysyi hän. -- Eiväthän ne ole

vielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla

kuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa

yhtä hyvin kuin mikään muukaan.

Henrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan

äänettöminä.

-- Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.

-- Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. -- Sepä ei ole kovinkaan hauskaa.

Jos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin

takaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi,

poikani! Hyvää yötä!

-- Pysähdy! -- käski kuningas.

-- Ah! -- virkkoi Chicot. -- Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä

olet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko

päivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja

nyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto

soikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja

kun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.

-- Vaikene, hurja lörpöttelijä, -- jatkoi kuningas, -- ja ajattele

katumuksen ja parannuksen tekemistä!

-- Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet

minun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi

munkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.

-- Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! --

sanoi kuningas.

-- Kuulehan! -- jatkoi Chicot. -- Haluaisin mieluummin olla

suljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun

kuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.

Kuningas otti avaimen pois ovesta.

-- Henrik, -- virkkoi Chicot, -- minä sanon sinulle, että sinä näytät

sangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä

huudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen

sinulle sen sanonut!

-- Chicot, -- virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot,

ystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.

-- Ahaa, minä ymmärrän, -- vastasi Chicot; -- sinä pelkäät olla

yksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä

miekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot

siitä?

Kuultuaan sanan "pelkäät" sai Henrik epämääräisen puistatuksen.

Sitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin

edestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta

mielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat,

että Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja

nähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman

kierroksen, virkkoi hän:

-- Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi

Chicot'ille.

Nämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen

häntä terävästi, sanoi:

-- Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.

-- Valenceyn apotinpaikka on vapaana, -- huomautti Chicot.

-- Kuulehan, Chicot, -- jatkoi Henrik, -- voitko olla vaitelias?

-- Samoin myöskin Pithiviersin apottikunta, jossa saa syödä niin

hyviä lintupasteijoja.

-- Narrimaisista puolistasi huolimatta, -- jatkoi kuningas, -- olet

sinä hyväsydäminen mies.

-- No, niinpä annakin sitte minulle rykmentti äläkä apottikuntaa.

-- Olet kaiken lisäksi hyvä neuvonantaja.

-- Siinä tapauksessa on parasta, että teet minusta valtioneuvoksen,

vaikka ei sentään, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelen, huomaankin

pitäväni enemmän rykmentistä tai apottikunnasta. Minä en halua päästä

valtioneuvokseksi, sillä silloin täytyisi minun aina olla samaa

mieltä kuin kuningas.

-- Vaiti, vaiti, Chicot! sillä hetki lähestyy, tuon kauhun hetki.

-- Vai niin, joko se taaskin purkaantuu Sinun päällesi? -- kysyi

Chicot.

-- Sen saat itse nähdä ja kuulla. Odota vain!

-- Mitä minä saan nähdä ja kuulla?

-- Odota, sanon minä. Saat omin korvin kuulla kaikki ja tulla asiasta

vakuutetuksi.

Ei, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut,

Henrik, tehnyt noin hulluksi?

-- Oletko sinä rohkea, Chicot?

-- Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön,

sallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan

kuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti

ja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on

pidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi,

sveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni

vaaran edestä, jota en tunne enkä näe.

-- Minä käsken sinun jäämään tänne, -- lausui kuningas vakavasti.

-- No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa

itseään, sire.

-- Kuulehan, ystäväni, -- virkkoi nyt kuningas. -- Tahdonpa kertoa

sinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä,

saadakseni sinut vaikenemaan.

-- Hyv'on! -- vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren

miekkansa. -- Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa

myöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.

Näin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti

paljastetun miekkansa polviensa väliin.

-- Viime yönä, -- alotti Henrik, -- minä makasin ja olin vaipunut

uneen...

Niin minäkin, huomautti Chicot.

-- Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.

-- Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta

kasvoiltasi.

-- Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat

naamion alla kauhusta nousivat pystyyn.

-- Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen,

-- virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi

leukansa miekkansa kahvanpäähän.

-- Silloin, -- jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja

vapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja

kuulla, -- silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että

se sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, -- niin

sanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt

edelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?

-- Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. -- No,

silloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun

kansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.

-- Senjälkeen, -- jatkoi taas kuningas, -- seurasi tuhansia muita

moitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.

-- Kuule! keskeytti Chicot. -- Sano minulle hiukan enemmän poikaseni.

Kerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko

Meidän Herramme kaikesta täysin selvillä.

-- Jumalaton! -- kirkui kuningas. -- Jos sinä epäilet, niin minä

rankaisen sinua.

-- En, -- vastasi Chicot, -- en lainkaan epäile. Ihmettelen vain,

että Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan

sinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi

vedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö

tosiaankin kovasti?

-- Pelkäsin. Hiki valui suurina karpaloina ohimoiltani ja veri

jähmettyi suonissani.

-- No se oli luonnollista. Silloin sinä rupesit huutamaan, ihmisiä

syöksyi sisälle, he etsivät kaikkialta, mutta mistään ei Meidän

Herraamme löydetty. Poikani, ole nyt vilpitön ja sano vasten tapaasi

suora totuus: mitä ajattelee rippi-isäsi tästä ilmestyksestä?

-- Hän värisi, teki ristinmerkin ja kehoitti minua katumaan, niinkuin

jumala on käskenyt.

-- Ihan oikein. Mutta mitä sanoi hän itse ilmestyksestä tai oikeammin

sanoen äänestä?

-- Hän sanoi, että se oli Sallimuksen lähettämä, että se oli ihmetyö

ja että minun tulisi ajatella valtakunnan parasta. Niinpä olenkin jo

tänä aamuna ..

-- Mitä olet tehnyt tänä aamuna, poikani?

-- Minä olen antanut satatuhatta livreä jesuiitoille ja sitten olen

ruoskittanut verille omani ja hovimiesteni ruumiit.

-- Oikein! Entä sitten?

-- Niin, sitten, niin... Mitäpä arvelet siitä, Chicot? Mutta minä

en nyt puhukaan ilveilijälle, vaan kylmäveriselle, rauhalliselle

miehelle, ystävälle.

-- Sire, virkkoi Chicot, -- arvelenpa, että painajainen on ollut

Teidän majesteettinne kimpussa.

-- Sinä siis luulet?..

-- Että kaikki tyyni on ollut vain unta, joka ei uudistu, ellei

teidän majesteettinne sitä kovin paljon ajattele.

-- Untako? -- sanoi Henrik ja pudisti päätänsä. -- Ei, ei, minä olin

täysin valveilla, sen voin sinulle vakuuttaa.

-- Sinähän nukuit, Henrik?

-- Enpäs, minä vain loikoilin silmät auki. Näin kuun välähtelevän

akkunan läpi, näin, miten miekankahvani koriste juuri siinä paikassa,

missä sinä nyt olet, oudosti kimalteli.

-- Miten oli lampun laita?

-- Se oli sammunut.

-- Rakas poikani, se oli unta, unta vain!

-- Mutta miksi et usko, Chicot? Eikö satu väliin, että jumala puhuu

kuninkaille, kun hän tahtoo toimittaa jonkin suurtyön täällä maan

päällä.

-- Tietenkin hän heille puhuu, -- vastasi Chicot -- mutta niin

hiljaa, etteivät he koskaan sitä kuule.

-- No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi

kuningas.

-- Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, -- vastasi Chicot!

-- Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.

-- Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron

kuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin

narrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain

kertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.

-- Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän

salaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?

-- Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu,

tulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta,

ja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä

omallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan.

Minulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla

Meidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.

-- No niin, mitä minun on nyt tehtävä?

-- Sinun on mentävä makaamaan, poikani.

-- Mutta kenties on parempi että olen valveilla? -- Luuletko ehkä

voivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana

lattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita

ihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua

Henrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.

-- Hyvä on! -- virkkoi kuningas. -- Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?

-- Sitä en voi luvata. Unen laita on sama kuin pelonkin, poikaseni.

Se ei riipu asianomaisen omasta tahdosta...

-- Mutta sinähän ainakin tahdot koettaa pysytellä hereillä, vai miten?

-- Kyllä koetan, ole huoletta. Minä nipistän itseäni silloin tällöin.

Sitäpaitsi herättäähän minut ääni.

-- Älä tee pilaa äänestä, -- sanoi Henrik, joka jo oli nostanut

toisen jalkansa sänkyyn mutta kiskaisi sen takaisin.

-- Kuules! huomautti Chicot. -- Pitääkö minun auttaa sinua pääsemään

sänkyysi?

Kuningas huokasi syvään ja silmäiltyään levottomasti joka suunnalle

ryömi väristen sänkyynsä.

-- Nyt, -- virkkoi Chicot, -- on minun vuoroni. Hän heittäysi

pitkäkseen nojatuoliin ja sulloi tyynyjä ympärilleen.

-- Miten voitte, sire? -- kysyi hän.

-- Enpä hullummin, -- vastasi kuningas. -- Entä sinä?

-- Mainiosti. Hyvää yötä, Henrik!

-- Hyvää yötä, Chicot! Älä nuku!

-- En nuku, sen suhteen kyllä pidän varani, -- vastasi Chicot ja

haukotteli niin että suunsa oli revetä.

Senjälkeen torkahtivat he kumpikin, kuningas teeskennellen

nukkuvansa, Chicot nukkuakseen todellakin.

10.

Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'lle itse, vaikka luulikin

puhuvansa kuninkaalle.

Noin kymmenen minuutin ajan olivat kuningas ja Chicot liikkumatta,

mutta yht'äkkiä lensi kuningas ylös, heräten siitä suloisesta

uupumistilasta, mikä tavallisesti käy unen edellä. Myöskin Chicot

hypähti pystyyn, ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiaan.

-- Mistä on kysymys? -- kysyi Chicot.

-- Tuulenhenki, tuulenhenki! -- kuiskasi kuningas.

Samalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen

kuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi

vain takkavalkean viimeiset jätteet.

-- Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.

Vaiti! Ääni kuuluu pian, -- sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä

sängyssään.

Samassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona

kuului lausuvan nämä sanat:

-- Paatunut syntinen, oletko siellä?

-- Olen, Herra, -- vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat

pelosta.

-- Hm! -- myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen

taivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.

-- Kuuletko minua? -- kysyi ääni.

-- Kuulen, Herra, vastasi Henrik, -- ja minä olen nöyryyttänyt itseni

sinun vihasi edessä.

-- Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, -- sen kautta että

olet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä

ollut vähintäkään osaa?

-- Hyvin sanottu! huudahti Chicot. Kuningas puristi tutisten käsiänsä

vastakkain.

Chicot'in hiljaa lähetessä hänen sänkyänsä.

-- No, onneton! -- mutisi Henrik. Uskotko nyt?

-- Varro vähän, -- vastasi Chicot.

-- Mitä sinä täältä haet?

-- Ole vaan vaiti! Hiivi hiljaa pois sängystäsi ja anna minun tulla

sinne sinun sijaasi.

-- Miksikä niin?

-- Kas että taivaan viha kohdistuisi minuun sinun sijastasi.

Luuletko sitten että minä sen kautta säästyisin?

-- Sopiihan meidän koettaa.

Ystävällisen itsepintaisesti veti hän sitte Henrikin ulos sängystä ja

ryömi itse sinne.

-- Mene nyt istumaan minun nojatuoliini Henrik, ja anna minun olla

hetkinen rauhassa.

Henrik teki, niinkuin oli pyydetty, sillä hän alkoi vähitellen

ymmärtää narrin tarkoituksen.

-- Sinä et vastaa, -- jatkoi ääni. -- Se merkitsee sitä, että sinä

edelleenkin paadut synneissäsi.

-- Ah, anteeksi, Herra, anteeksi! virkkoi Chicot, puhuen nenäänsä ja

matkien kuninkaan ääntä.

Sitten hän kääntyi Henrikkiin päin ja sanoi:

-- Eikö sinusta ole kovin hupaista, poikani, ettei hyvä Jumala

tunnekaan Chicot'ia?

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Odota, niin saatpa nähdä.

-- Onneton! -- lausui ääni.

-- Niin, Herra, -- vastasi Chicot. -- Minä olen paatunut, kauhea

synnintekijä.

-- Tunnusta sitten syntisi ja kadu.

-- Minä tunnustan, -- vastasi Chicot, -- että olen ollut suuri

petturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja

minä kadun sitä.

-- Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. -- Oletko vaiti! Siitä

tapahtumastahan on kulunut jo kauvan.

-- No, -- sanoi Chicot, -- siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.

-- Jatka! puhui ääni.

-- Minä myönnän, -- jatkoi nyt tuo vale-Henrik, -- että olen

menetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet

minut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein

mukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.

-- Lurjus! kuiskasi Henrik. -- Se on unohdettu jo aikoja sitten.

-- Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot.

-- Anna minun olla rauhassa.

-- Puhu! kehoitti ääni edelleen.

-- Minä tunnustan, -- sanoi Chicot, -- että olen riistänyt Ranskan

kruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti

kuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani

vastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.

-- Roisto! -- mutisi Henrik.

-- Siinä ei ole vielä kaikki, -- jatkoi ääni.

-- Oi, ei olekaan! Minä tunnustan senkin että minä yksissä neuvoin

äitini Medicin Katarinan kanssa olen koettanut karkoittaa Ranskasta

lankoani, Navarran kuningasta, tuhottuani kaikki hänen ystävänsä

sekä sisartani Margaretaa, surmautettuani kaikki hänen rakastajansa.

Kaikkea tätä minä vilpittömästi kadun.

-- Voi sinä konna! sähisi kuningas hampaitaan purren.

-- Henrik, poikani, älkäämme suututtako Herraa koettamalla salata

sitä, minkä hän jo tietää yhtähyvin kuin mekin.

-- Mutta nyt ei ole kysymys politiikasta, -- jatkoi ääni.

-- Vai niin, -- vastasi Chicot ylen valittavalla äänellä, -- lienee

kysymys minun elämäntavoistani, eikö niin?

-- Juuri niin, -- vastasi ääni.

-- Totta on, oi Herra! jatkoi Chicot, yhä vain nenäänsä puhuen, --

että minä olen veltto, elostelija, laiskuri, typerä ja tekopyhä

olento.

-- Niin, se on totta se -- vastasi ääni koleasti.

-- Ja minä olen kohdellut huonosti naisia, varsinkin jaloa vaimoani.

-- Vaimoansa tulee rakastaa niinkuin itseänsä ja enemmän kuin mitään

muuta! -- jyrisi ääni.

-- Ah! -- huokasi Chicot, -- siinä suhteessa olen paljo syntiä tehnyt.

-- Ja sinä olet johdattanut toisiakin synnintekoon senkautta että

olet näyttänyt huonoa esimerkkiä.

-- Se on totta, varsin totta.

-- Sinä olet ollut vähällä saattaa tuon Saint-Luc paran tuhon omaksi.

Lähetä hänet jo huomenna takaisin omaistensa luo.

-- Ahaa! -- kuiskasi Chicot. -- Ääni tuntuu olevan hyvin läheistä

sukua Cossen talon väen kanssa.

-- Ja ellet nimitä häntä herttuaksi, niin tulet iankaikkisesti

palamaan siinä samassa uunissa, jossa Sardanapalus, Nebukadnezar ja

marsalkka Retz sinua odottavat.

Henrik huokasi levottomasti, sillä tämän uhkauksen kuultuaan tarttui

häneen hirveä pelko.

-- Mutta etkö huomaa, -- kuiskasi Chicot, -- kuinka taivas pitää

Saint-Luc'in puolta? Saattaisipa hyvällä syyllä uskoa, että hän saa

Meidän Herraltamme kaiken mitä haluaa.

Henrik ei näyttänyt kuuntelevan Chicot'in pilahuomautuksia, tai eivät

ne ainakaan, jos hän ne ehkä kuulikin, saaneet häntä rauhoittumaan.

-- Minä olen hukassa, -- huudahti hän. -- Minä olen hukassa! Tämä

ylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.

-- Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee

sivulta.

-- Kuinka, sivultako? -- huudahti Henrik.

-- Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä?

Meidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee

hän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen

alas helvettiin.

-- Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.

-- Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä

onnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin

kylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain

ohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille.

Valoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.

Samalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan

levittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot.

Niistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja

lausui moittien:

-- Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?

-- Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt

neuvoni mukaan, poikani.

-- Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?

-- Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin

viereisessä huoneessa.

-- Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?

-- Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä

jatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että

sinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että

taivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin

tuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen

neljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi

minua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.

Henrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi

järkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.

-- Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, -- virkkoi kuningas: --

Minua todellakin haluttaa mennä katsomaan.

-- Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! -- sanoi Chicot.

Henrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen

huoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli.

Hän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen

uudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla

äänellä.

Kun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen,

miten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo

ihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti

tulevan Saint-Luc'in huoneesta.

Kuningas aikoi koputtaa ovelle, mutta samalla hän huomasikin,

että valoa kiilui avaimenreijästä. Hän rupesi siitä tirkistämään.

Hänen kalmankalpeat kasvonsa muuttuivat äkkiä verenpunaisiksi, ja

hieroessaan silmiään erottaakseen paremmin, ettei se, mitä hän näki,

ollut harhanäkyä, hän huudahti:

-- Kautta Jumalan! Kuinka on mahdollista, että minusta uskalletaan

tehdä näin hävytöntä pilaa?

Kas tässä selitys siitä, mitä Henrik näki. Huoneen yhdessä nurkassa

seisoi Saint-Luc, tohvelit jalassa ja yöviitta yllään ja puhui

jonkinlaiseen puhetorveen kaikki ne uhkaavat sanat, joita kuningas

oli pitänyt ylhäältä tulevana äänenä, ja hänen olkaansa vasten

nojaten seisoi yöpuvussaan nuori nainen, joka silloin tällöin tempasi

puhetorven hänen kädestään ja puhui siihen kaikkea sellaista, mitä

koirankurisuutensa hänelle mieleen johdatti, tehden samalla äänensä

mahdollisimman voimakkaaksi. Ne kumpikin nauroivat tukehtuakseen joka

kerta kun ottivat suunsa pois puhetorvesta, sillä Chicot vastaili

yhäkin mitä valittavimmalla äänellä ja matki täydelleen kuninkaan

nenäänsäpuhumista.

-- Saint-Luc'in vaimo! Reikä seinässä! Petosta! -- mutisi Henrik. --

Oo, ne roistot saavat sen minulle kalliisti maksaa!

-- Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka minulla on teille