SISÄLLYS:

1. Saint-Luc'in häät.

2. Saint-Luc'in häät (jatkoa).

3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.

4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.

5. Vastanaineet.

6. Vastanaineet (jatkoa).

7. Miten kuningas vietti illan.

8. Kuninkaan kääntymys.

9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot

pelkää tulevaa pelkoansa.

10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille,

vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle.

11. Bussyn tutkimukset.

12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.

13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön,

jota kuva esitti.

14. Kuka oli Diana de Méridor.

15. Neuvotteluja.

16. Avioliitto.

17. Avioliitto (jatkoa).

18. Henrik III:nen tapa matkustaa.

19. Veli Gorenflot.

20. Yö luostarikirkossa.

21. Lisää seikkailuja.

22. Muuan sukutietolöytö.

23. Matkatoveri.

24. Lapseton ukko.

25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella.

26. Isä ja tytär.

27. Gorenflot'in herääminen.

28. Gorenflot'in mietelmät.

29. Gorenflot ratsastaa aasilla.

30. Enemmän seikkailuja matkalla.

31. "Kultaisen joutsenen" ravintola.

32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.

33. Taistelu.

34. Anjoun herttua.

35. Chicot ja kuningas.

1.

Saint Luc'in häät.

Palmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä

upeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli

rakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se

kaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik

III:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä

mennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen

johdosta juhla oli järjestetty.

Päivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin

vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli

juhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut

tuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli

täydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä

kuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita,

varsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin

ystävällisiä silmäyksiä.

Kuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa

juhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista,

joita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija

kiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää,

ehdottomasti tuhoutuu.

Päivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja

kaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin,

jotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc

loi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta

rohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:

-- Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon

kunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä

iltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?

Synkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri,

mutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt

pyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas

kuitenkin:

-- Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan

tätä meidän ystävyytemme osotusta.

Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi

hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.

-- Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo

puolisoltaan.

-- Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo

ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.

-- Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.

-- Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.

Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de

Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti

senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä

tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi

Saint-Luc'in niihin vastaamaan.

Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri

sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista,

eikä kuningasta vielä kuulunut.

Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan

ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin

prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle,

josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut

Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen,

ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn

palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.

Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi

riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien

etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko.

Suoment. muist.]

Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua

vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa

ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.

Oli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat

jalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten

kanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja

siitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin

kaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti

haavotettiin.

Medicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain

poikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli

tavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän

hallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä

kokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan

yksinomaa sielunsa autuudesta.

Saint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei

kuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa,

joka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta.

Varmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä

Saint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä

kuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin

olisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies.

Saint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut

tyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota

hermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.

-- Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että

sinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä,

että olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta,

että olet nauranut hänen nenälleen.

-- Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä

syystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä

sijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on

rakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.

-- Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta

päivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken

kanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että

olet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö

heitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.

-- Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja

pudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä

epäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun

perheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut

vihastuttaa kuninkaan? -- Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies

epätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.

Nuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä

enemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian

itseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.

Saint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista

levottomin.

Äkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.

-- Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt

herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.

-- Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo

pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu

hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan

samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.

Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin

kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan

pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.

Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella,

ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan

samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat

rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen

paikkaansa neuvottomina seisomaan.

Henrik III huomasi tämän ja kysyi:

-- No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti

vastaukseksi.

Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa

kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi

hänen luokseen ja virkkoi:

-- Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana

käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa.

Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan

samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten

suudella kättään.

Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa

määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.

Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä

tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis

aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti

ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän

kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan

ylen katkeria totuuksia.

Kuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi

Henrik III.

-- Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä

kuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun

herttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat

selville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.

-- Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti

ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.

-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen

paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans.

Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun

sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka,

voit sill'aikaa hiukan huvitella.

Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.

-- Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.

-- Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani

kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä

parhaimmalla tuulella.

Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta,

että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin

kuninkaan suosiossa.

Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut

juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho

lumoava.

-- Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että

kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko

täälläoloaikansa minulle hymyillyt.

-- Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen

katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.

Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella;

nyt sitävastoin...

-- Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas

hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä

raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain

epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä

pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri

tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.

-- Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat

minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen

kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla...

-- Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista

todellakin luultaisiin.

Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni

puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman

vakavasti.

Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan,

tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään

näkyvistään.

Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin

kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä

kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi.

Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita

tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos

Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa

puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä

noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei

näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.

Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin

korviin.

-- Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas,

Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.

-- Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen,

luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.

-- Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten

heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.

Samanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin

Chicot'in todellakin huutavan:

-- Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos

ne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä

kerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on

niillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta,

kuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!

Näin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja

asetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein

teki.

-- Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.

Saint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä

jakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat

puetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili

herransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori,

ryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen

yksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen

hovipoikainsa koreille pukimille.

-- Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!

Monet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät

sivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.

Maugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen,

ikäänkuin häntä puolustaakseen.

-- Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta

ilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki,

mutta missä on isäntä?

-- Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin

rengit. Rengin herra tulee kai perästä.

-- Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista

nuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin

huonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista!

soveltuuko tuo nyt häihin?

-- Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.

Ah! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja

jospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!

-- Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan

silläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?

Tuo _"-kin"_ pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in

korvissa.

-- Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti

Quélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki

Bussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella

hänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli

clermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän

tyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä,

että hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.

Kuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.

-- Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että

hän palvelee Anjoun herttuaa.

-- Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua

jotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.

Tämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina

oli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin

silminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.

-- Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten;

kunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista

mielialaa hääpäivänäni.

Nämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan

jotain muuta, ja hän toisti:

Niin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.

Mutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc

kylläkin huomasi.

-- Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen

liittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa

minusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa

tuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa

muita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.

Kuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.

Sen murtamana riensi tämä sanomaan:

-- Minä en puolusta häntä vähintäkään.

Tällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä

kuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen

saavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua

hänelle, huudahti:

-- Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn

kreivi... koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi,

jotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo,

jonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee

niin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.

Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:

-- Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?

Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille

selkänsä.

Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen

todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä

huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:

-- Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin

paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi,

kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.

-- Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?

-- Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti

toimivan rauhanvälittäjänä.

-- Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta,

lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli

tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.

-- Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.

-- Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot

tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi:

se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.

-- Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille

samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen.

Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?

-- Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot,

osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen,

clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan

samettiin.

-- Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia

on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat

ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää

makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä

erottaa.

Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen

irvistelynsä palkaksi.

Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan

odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus,

joka oli kiukustunein ja olisi jo -- ellei kuningas olisi sitä

nimenomaan kieltänyt -- aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa,

asetti jo kätensä miekankahvaan. -- Oliko tuo tarkoitettu minulle ja

minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.

Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja

loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan.

Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä

juuri se oli naurun esineenä.

Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn

luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.

Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön

aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja,

pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:

-- Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!

-- Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua

kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä

meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa

kuningasta.

-- Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa,

joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi

silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole

näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä

pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.

-- Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun

me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä

vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.

-- Kyllä sinua, kyllä; mutta minua... jatkoi Saint-Luc alakuloisena.

-- Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin,

kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?

-- Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska

minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä

päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun

herttuan ystäväkseni.

Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.

2.

Saint-Luc'in häät (jatkoa).

Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi

päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin

mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa

hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn

nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.

Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt

viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.

-- Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat

sen keskustelun, jota näytte haluavan?

-- Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman

näköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan

mitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi

ja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni

osotatte.

Bussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen

uhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen.

Hän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että

isännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan

näyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen

sananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt

hän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin

sanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.

Ahaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn

kanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle

pienen läksyn.

Siinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan.

Riennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan

sinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.

Maugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo

puolitiessä häntä vastaan.

-- Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.

-- Minäkö, sire?

-- Niin, sinä juuri.

-- Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.

Siinäkö kaikki? mutisi kuningas.

Saint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:

-- Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla,

että minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.

Tämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.

-- Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!

-- Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni

omana tietonaan! lausui Saint-Luc.

-- Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle

esteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta

miehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin...

Suosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta

Henrik III ei ollut niitä huomaavinaan.

-- Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä,

että...

-- Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin,

sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä

voimakkaampansa.

-- Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee

miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure?

Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.

Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen

ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden

tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis

tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.

-- Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun

rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas

kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.

-- Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole

oikeassa!

-- Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan,

sanoi Maugiron.

-- Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka

kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei

ole hävyttömin joukosta.

Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta.

Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan

suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.

-- Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään,

neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata

päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt

alottaneen.

Saint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi

senvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat

keskenään.

No, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin

juuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin,

että ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä

häiritsemistäsi anteeksi.

-- Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus,

että minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.

-- Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?

-- Villisikajahdille.

-- Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja

rämeisiin?

-- Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.

-- Yksinkö?

-- En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan

laskuun.

-- Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.

-- Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.

-- Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron,

tarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.

-- Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.

-- Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan

sinulle vasten kasvoja?

-- Kyllä, Bussyn luullakseni.

-- No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää

saattaisi miellyttää kuningasta?

-- Ja luuletko, että kuningas...?

-- Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.

-- Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!

Bussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä

itseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:

-- Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän

on oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan,

Castorin ja...; mutta missä onkaan Pollux?

-- Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä

on nyt Castor jäänyt parittomaksi.

-- Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi

suosikkeihin halveksivan katseen.

-- Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat

jostain uudesta voitelukeinosta.

-- Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme

metsästyksestä.

-- Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää;

tehän voitte palelluttaa kätenne.

-- Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain

lämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.

-- No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä

metsälle hetikin?

-- Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.

-- Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy;

sillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi

tietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?

-- Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen

majesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.

-- Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.

-- Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän

täytyy välttämättä saada villisianpää.

-- No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.

-- En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna

olla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton

tapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet

ylihovijahtimestariksi.

-- Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.

-- Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua

kohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.

-- Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan

Margareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet

teidän olevan de La Molen perillisen.

-- Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta

perinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de

Quélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.

-- Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua

antavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.

Väitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista;

Saint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte

minun kulkemaan?

-- Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne,

niin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle

puolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin

rantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin

Tixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin;

päästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne

selkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin

nahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.

-- Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy.

Tehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa

olevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten

Tixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan

tältä tieltä, olkaa varma siitä.

Bussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:

-- Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.

Bussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman

kerran ympäri ja katsellen taakseen.

Suosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet

huomaavinaan mitään.

Kun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc

oli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella

tarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi

heti Bussyn luo ja virkkoi tälle:

-- Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä

sonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.

-- Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?

-- Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä

pyydän.

-- Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de

Saint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin,

ja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.

Tällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus

virkkoi nyt:

-- Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis

Tournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.

-- Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.

-- Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua

hävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian

hyvä aatelismies.

-- Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.

-- Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.

-- Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet

viettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.

-- Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta

kyllä kuningas.

-- Kuinka? Kuningasko?

-- Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana

saattamassa häntä takaisin Louvreen.

Nuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn

tarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.

-- No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin

ääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.

-- Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me

siis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.

Nyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.

-- Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi

niin kauvaksi.

Hän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo,

hiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle

ovelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan

seurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.

-- Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies.

Mutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan

sille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi

todistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.

-- En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä

etsimässä.

-- Todellako?

-- Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä

Jeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että

hänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun

täytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.

Jeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin

miehensä toivomusta.

-- Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.

-- Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos

olette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette

parhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin

kadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin

karttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva

paikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että

sellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa

kuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.

Siinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:

-- Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan,

että minä sinua odotan.

-- Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.

Narrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan

hovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun

toinen ojensi hänelle hansikkaita -- ne ulottuivat kyynärpäihin asti

-- ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.

-- Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin,

minä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne

asti.

Sitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle

taholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan

minun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella

leikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua

kulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on

vietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi!

Tuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on

tarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä

on tilaa kahdellekin.

Jeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi

tahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että

kuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen

suulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.

Helkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada

Anjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä

Valois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen,

teidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että

vaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina

maailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.

Nyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat

kuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen.

Jäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.

Jäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja

polvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että

hänet jätettäisiin yksin.

Herra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille

odottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin.

Mutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista

ilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut

Ennen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni

sanonut:

-- On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä

yönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset

jo nukkuvat.

Marsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian

levoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla

sinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.

3.

Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.

Se aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja

Brétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä

liikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä

öiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista

tietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi,

vaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua

tai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat

näet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin

tunnettiin.

Yö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat,

oli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen

ulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi

tämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.

Lähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä

puolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli.

Juuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin,

muodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta

Saint-Luc oli puhunut Bussylle.

Ei ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin

osaa.

Tänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi

kovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut

ainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut

silmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa

erottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää,

että ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää

ruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät

odottelevan jotain seikkailua.

Torninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi

voinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo

varjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.

-- Kirottu Bussy oli oikeassa, -- sanoi muuan varjoista. -- Tämä

yö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni

Varsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain

pysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten

hän jo ennusti.

-- Hui hai, Maugiron, -- vastasi eräs toinen. -- Sinähän vaikertelet

kuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa

silmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.

-- Saattaapa tosiaankin, Schomberg, -- puuttui kolmas puheeseen,

-- helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun

tulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana

kuurasta.

Käsien laita on hullummin, -- lausui neljäs; -- löisinpä vetoa, ettei

minulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.

-- Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? -- jatkoi

Schomberg; -- tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut

sen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä

metsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.

-- Vielä vähän kärsivällisyyttä, -- virkkoi viides; -- olen varma

siitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.

-- Kunpahan taivas sen soisi!

-- No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä

jonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.

-- Erehdys! Hän se ei voi olla.

-- Miks'ei?

-- Koska hänen piti kulkea toista tietä.

-- No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja

senvuoksi valinnut toisen tien?

-- Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut

kulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä

odottelevan.

-- Miten liekään, -- puuttui Quélus puheeseen, -- mutta tuolla tulee

kaksi ihmistä.

-- Totta totisesti, niinpä tuleekin, -- vakuuttelivat pari muuta.

-- Käykäämme päälle, -- virkkoi Schomberg.

-- Hei, hei! -- huusi d'Epernon. -- Älkäämme tappako ketään

kunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne

pysähtyvät!

Itse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina,

pysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.

-- Ahaa, -- kuiskasi Quélus, -- mahtoivatkohan ne nähdä meidät?

-- Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.

-- Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle,

pysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.

-- Niinpä tosiaankin tekevät.

-- Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, -- virkkoi Schomberg.

-- Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?

-- Hm! -- virkahti Maugiron, -- ei se voi olla hän, sillä hänhän oli

aikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin

tulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.

-- Ätsh! -- ärähti Schomberg. -- Ken tietää, vaikka se lurjus olisi

antanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.

-- Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, -- vastasi Quélus.

Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä

koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä

vastaan.

Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja

oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi

salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.

-- Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? -- kysyi toinen heistä. --

Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?

-- Ah, armollinen herra, -- vastasi portin avaaja, -- siltä se

tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä

tuntemattomana?

-- Asestettuja miehiä! Väijytys!

-- Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä

jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen

pysyä huomaamattomana.

-- Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin

portin sisä- kuin ulkopuolella.

-- Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole

vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan...

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat

nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen

välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron,

jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät

portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken

paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon

valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.

-- Iskekää! Iskekää! -- kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.

Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja

kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt

Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi

kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä

äänellä:

-- Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne

Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.

Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! -- huusi hän.

-- Anjoun herttua! toistivat toiset.

-- No niin, hyvät herrat, -- jatkoi Frans jyrisevällä äänellä,

aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!

-- Armollinen herra! änkytti d'Epernon, -- se oli vaan pilaa; antakaa

meille anteeksi!

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi vuorostaan d'O, -- emme

voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa

kaupunginosassa.

-- Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. -- Onpa

teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa

sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut

minulle.

Teidän korkeutenne, -- vastasi Schomberg arvokkaasti, -- me näimme

Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin,

ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää,

mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.

Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti

saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc

todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.

-- Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?

-- Pidimme, teidän korkeutenne, -- vastasivat kaikki nuo viisi

aatelismiestä yht'aikaa.

-- Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? --

kyseli nyt Anjoun herttua. -- Herra de Saint-Luchan on päätään

pitempi minua.

-- Se on totta, teidän korkeutenne, -- vastasi Quélus. -- Mutta hän

on täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla

teidän korkeutenne seurassa.

-- Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.

-- Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus -- ei teidän korkeutenne saattane

epäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden

pienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään

tapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne

huvitusten häiritsemistä.

Sill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia

vastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen

valtaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn,

tuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana

päässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan

päässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut

erottaa toisista porteista.

-- Minun huvitusteni? -- toisti herttua, äänessään katkera sävy. --

Mikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain

huvitusta?

-- Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne

missä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.

-- Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!

-- Teidän korkeutenne, -- lisäsi d'Epernon, -- voi olla vakuutettu

meidän vaiteliaisuudestamme ja...

Herttua, joka jo oli astunut pari askelta poispäin, kääntyi

nyt äkisti ympäri, rypisti silmäkulmiaan ja huudahti rajusti:

vaiteliaisuutta! Kuka pyytää teiltä mitään sellaista?

-- Teidän korkeutenne, -- vastasi d'Epernon, -- me luulimme, että

teidän korkeutenne näin myöhään ja mukananne uskottunne...

-- Te erehdytte. Kuulkaa nyt, mitä teidän pitää uskoa ja mitä minä

tahdon muidenkin uskovan.

Nuo viisi aatelismiestä jäivät kuuntelemaan kunnioittavasti vaieten.

-- Minä aioin mennä -- jatkoi Anjoun herttua hyvin hitaasti,

ikäänkuin tahtoen leikkaamalla saada jok'ainoan sanansa painumaan

kuulijainsa mieleen -- Manasse-juutalaisen luo, joka ennustaa

kämmenestä ja kahvista. Niinkuin tiedätte, asuu hän Tournellesin

kadulla. Aurilly havaitsi teidät teidän ohimennessänne ja piti teitä

vartiovuorollaan kiertelevinä jousimiehinä. Myöskin olemme me --

lisäsi hän jonkinlaisella hilpeydellä, mikä pelotti niitä, jotka

tämän ruhtinaan luonteen tunsivat -- oikeina yöaaveina hiiviskelleet

muurien vieruksia ja piileskelleet porttiholveissa säästyäksemme

teidän ankarilta katseiltanne.

Näin puhuessaan oli prinssi vähitellen päässyt Saint-Paulin kadulle

ja oli nyt niin lähellä Bastiljin vartiopaikkoja, että hänen

äänensä jo olisi kuultu, jos hänen kimppuunsa olisi vielä yritetty

hyökätä. Hän näet tunsi siksi hyvin veljensä juurtuneen vihan, että

hän, kuninkaan suosikkien kunnioittavista anteeksipyytelemisistä

huolimatta, edelleenkin näitä epäili.

-- Ja kun te nyt -- jatkoi prinssi -- tiedätte, mitä teidän pitää

uskoa ja, ennen kaikkea, mitä teidän tulee minulle sanoa, niin jääkää

hyvästi, hyvät herrat!

Aatelismiehet kumarsivat prinssille. Tämä vielä poistuessaankin

katsahti useamman kerran taakseen.

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi d'Aurilly, -- vannon, että

noilla ihmisillä on paha mielessä. Nyt on keskiyö ja, niinkuin ne

huomauttivat, me olemme autiossa kaupunginosassa. Rientäkäämme

takaisin palatsiin, teidän korkeutenne.

-- Ei, -- sanoi prinssi ja pysäytti hänet. -- Meidän on päinvastoin

käytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.

-- Teidän korkeutenne erehtyy, -- huomautti d'Aurilly. -- Eivät ne

suinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin

voi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe,

armollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.

Frans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo

viisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa,

ja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin

yritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat

he sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen

vakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen

luo.

-- Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi

d'Aurilly. -- Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee.

Mutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.

-- Tuhannen tulimaista! -- mutisi prinssi. -- Vierailusta luopuminen

on kuitenkin kiusallista.

-- Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja,

niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu

kokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä

kerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on

portin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.

-- Oletko varma siitä, että sait portin auki?

-- Olen.

-- Mutta lukitsitko sen myöskin?

-- Lukitsin, teidän korkeutenne.

Vaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän

vakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan

niin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi.

Hänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.

-- Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi...

-- Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne!

Pelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet

väijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken

tietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?

-- Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin

palaamme takaisin.

-- Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun

varovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen.

Ja tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia

seurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä... sen saman kruunun

perillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään

näkevänsä.

Nämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän

heti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta

huonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan

tilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen

kepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.

-- Palataan sitten palatsiin, -- virkkoi hän. -- Siellä tapaamme

Bussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista

häistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä

johtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin

noista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua

hieman lohduttaa.

-- Niin, armollinen herra, -- lisäsi d'Aurilly, -- toivokaamme Bussyn

suhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin

teidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.

He menivät nyt matkoihinsa.

Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun

kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun

päässä ratsastajan.

-- Nyt -- virkkoi Quélus -- on hän vihdoinkin käsissämme!

-- Mahdotonta! arveli Maugiron.

-- Miksi niin?

-- Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi

Livarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole

sallineet hänen ratsastaa yksin.

-- Mutta hän se on kuitenkin, -- huomautti d'Epernon. -- Etkö kuule

hänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on

todellakin yksin.

-- Siinä tapauksessa -- virkkoi d'O -- piilee siinä jokin salajuoni.

-- Salajuoni tahi ei, -- vastasi Schomberg, -- niin on se kuitenkin

hän, ja siispä aseisiin, aseisiin!

Se oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin

Saint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä

varottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo

Saint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä

itsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn

hotellin portilla.

Teko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen

översti rakasti.

Sitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut

hänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan

hänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli

kehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen

hänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin

olisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi

joutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin

kesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä

uhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen

tarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis

eronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet

tulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa

ja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä,

päinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar,

vaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä

muistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen

ylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse

persoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.

Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle,

kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne

ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.

Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.

-- Kolme, neljä, viisi, -- virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka

ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin

herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa.

Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen

osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän

nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin

sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!

Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea

käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta

oli aukaissut.

Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi

ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.

-- Vai niin, hyvät herrat, -- lausui Bussy lujasti, mutta

rauhallisella äänellä. -- Bussyparka siis onkin se villisika, joka

oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä

raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte

minun pitävän lupaukseni.

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, -- mutta se ei estä

sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö,

koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä,

jotka seisomme.

Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli

harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta

esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen

takajalkaan.

Eläin vaipui vavisten maahan.

Valmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta

ja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.

-- Haa, konna! Se oli minun lempihevoseni, -- huusi hän. -- Sen saat

kalliisti maksaa!

Ja kun Schomberg, rohkeutensa innostamana, ei ollut oikein laskenut

itsensä ja Bussyn miekan välistä matkaa, ojentuikin äkkiä Bussyn

käsivarsi, ja hänen miekkansa tunkeutui syvälle Schombergin reiteen.

Schomberg päästi huudon.

-- No, -- virkkoi Bussy, -- enkö minä pidä sanaani? Nyt on jo yksi

saanut nahkansa naarmuihin. Sinun olisi, hölmö, pitänyt iskeä Bussyn

ranteeseen eikä hevosen polveen.

Ja tuossa tuokiossa oli Bussy suunnannut pitkän miekkansa kärjen

noiden neljän muun kasvoja ja rintaa kohti, ja, halveksien avun

huutamista, kääri nyt kappansa vasemman käsivartensa ympärille

jonkinlaiseksi kilveksi sekä vetäytyi takaperin päästäkseen muurin

viereen, jota vastaan hän saattoi nojata, tulematta ahdistetuksi

selkäpuolelta. Kaiken tämän tapahtuessa antoi hän kymmenen iskua

minuutissa ja tunsi tällöin useinkin pehmeätä suhahdusta, joka

merkitsi sitä, että miekka oli sattunut vihollisen ruumiiseen.

Silmänräpäykseksi hänen jalkansa liukahti ja hän tuli tahtomattaan

katsoneeksi maahan päin. Tätä hetkeä käytti Quélus hyväkseen

antaakseen hänelle iskun sivulta.

Haavotettu! huusi Quélus.

-- Kyllä, takkiin, -- vastasi Bussy, joka ei halunnut tunnustaa asiaa

oikeata laitaa.

Senjälkeen hän syöksähti Quélusta kohti ja mitteli niin taitavasti

miekkaansa tämän kanssa, että tuon nuoren miehen ase lensi hänestä

kymmenen askeleen päähän. Mutta Bussy ei ehtinyt täydentää tuota

voittoaan, sillä siinä samassa ahdistivat häntä d'O, d'Epernon ja

Maugiron raivokkaina. Schomberg oli nyt saanut haavansa sidotuksi ja

Quélus oli hakenut miekkansa. Bussy huomasi niin ollen, että hänet

joka puolelta piiritettäisiin, ellei hän silmänräpäyksessä pääsisi

muurin viereen.

Hän hypähti taaksepäin ja pääsi siten kolmen askeleen päähän

vihollisistaan. Mutta taaskin oli pian neljä miekkaa hänen

kimpussaan. Se oli jo kuitenkin myöhäistä, sillä tehtyään vielä

yhden harppauksen taaksepäin oli hän muurin luona ja pääsi tukemaan

sitä vasten. Siinä seisoi hän nyt, väkevänä kuin Akilles, hymyillen

vain niille lukemattomille miekaniskuille, joita hänen päänsä ympäri

suhisi. Mutta äkkiä tunsi hän kylmän hien kohoovan otsalleen ja hänen

silmissään musteni. Hän oli unohtanut haavansa, ja nämä pyörtymisen

merkit muistuttivat häntä siitä.

-- Ahaa! sinä siis vihdoinkin antaudut! -- huusi Quélus ja iski yhä

hurjemmin.

Päätä itse, onko asia niin, -- vastasi Bussy.

Näin sanoessaan antoi hän Quélus'elle miekanlappeellaan niin

voimakkaan iskun ohimoon, että tämä tupertui takaperin.

Hurjana raivosta päästi Bussy nyt kauhean huudon ja hyökkäsi

eteenpäin. D'O ja d'Epernon väistyivät tieltä, Maugiron oli nostanut

Quélus'en ylös ja piteli häntä käsiensä varassa. Bussy taittoi

jalallaan tämän miekan, haavotti taitavalla pistolla d'Epernon'ia

käsivarteen, ja silmänräpäyksen ajan hän oli voittajana. Mutta Quélus

tuli taas pian tuntoihinsa, Schomberg, vaikka olikin haavottunut,

alotti taistelun uudelleen, neljä miekkaa välähteli taaskin Bussyn

pään päällä, jo toisen kerran luuli hän olevansa hukassa. Hän

vetäytyi askel askeleelta takaisin päästäkseen jälleen muuriin

kiinni. Hän tunsi selvästi, että voimansa olivat lopussa. Miekka

ei enää osunut siihen suuntaan, johon epäselvä ajatus sen oli

tarkoittanut, vasemmalla kädellään tavotteli hän muuria, kosketti

sitä, ja kivien kylmyys häntä hieman virkisti. Mutta hänen suureksi

ihmeekseen antoikin tämä muuri perään. Siinä olikin puolittain

aukinainen portti. Silloin heräsi Bussyssa jälleen toivo; hän kokosi

kaikki voimansa tätä ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Vielä

neljännesminuutin ajan olivat hänen hyökkäyksensä niin tiheitä, että

hän sai torjutuiksi kaikki miekat luotaan tai että vihollisensa

olivat pakoitetut laskemaan ne alas. Äkkiä vetäytyi hän portista

sisään ja, päästyään onnellisesti sisäpuolelle, painalti porttia niin

voimakkaasti, että se jysähtäen paukahti lukkoon.

Nyt oli taistelu päättynyt ja Bussy oli vaarasta vapaa; hän oli

voittaja, sillä hän oli pelastunut.

Ilostajuopunein silmin katseli hän porttiluukun tiheän ristikon läpi

vihollistensa kalpeita kasvoja. Hän kuuli mielettömiä miekaniskuja

turhaan suunnattavan tukevaa tammiporttia vastaan, kuuli huutoja

ja kirouksia. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin maa ja muuri hänen

jalkainsa alla horjuisivat. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja

oli tullut pihamaalle. Siellä hän vaipui uupuneena muutamalle rapulle.

Senjälkeen hän ei enää tiennyt mitä tapahtui: hänestä tuntui kuin

olisi hän astunut alas haudan hiljaisuuteen ja yöhön.

4.

Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.

Ennenkuin Bussy oli mennyt tainnoksiin, oli hänessä ollut vielä

sen verran tolkkua, että oli pistänyt nenäliinansa haavan kohdalle

vaatteiden alle ja tiukentanut miekanhihnaa siltä kohdalta, mikä niin

ollen muodosti jonkinlaisen siteen haavaan, josta jo oli vuotanut

niin paljo verta, että hän pyörtyi.

Mutta olkoonpa nyt niin, että elinvoimat hänen aivoissaan vielä

tuon näennäisen tajuttomuudenkin aikana toimivat, taikka että tämä

taintumustila oli lakannut ja sen sijaan tullut kuume, jonka jälkeen

hän uudelleen vaipui tainnoksiin, tuo kaikki oli yhdentekevää siihen

nähden, mitä Bussy näki tai luuli näkevänsä ollessaan tuossa unen tai

todellisuuden tilassa.

Hän oli nyt huoneessa, jonka huonekalut olivat veistokuvilla

koristetut, jonka seinäpaperit olivat täynnänsä mytologisia kuvioita

ja jossa oli maalattu katto. Siellä oli kaksi akkunaa, ja niiden

väliin oli asetettu nuoruutta ja kauneutta säteilevän naisen kuva.

Bussysta tuntui siltä kuin kuvan kehyksenä olisi vaan jonkinlainen

ovenpielus. Maaten pitkänään ja liikkumattomana sängyssä ja kuin

jonkin yliluonnollisen voiman kahlehtimana katsella tuijotteli Bussy

noita kuvioita Oliko hän nähnyt ne ennen, vai näkikö hän ne nyt ensi

kerran? Tähän kysymykseen hän ei voinut antaa itselleen vastausta,

sillä siksi oli hänen päänsä aivan liian epäselvä.

Mutta yht'äkkiä astui naisenkuva ulos kehyksestään, ja ihastuttava

olento, valkoiseen villapukuun pettuna, hiukset hulmuavina läheni

häntä. Tämä nainen oli niin ihmeellisen kaunis, että Bussy teki rajun

liikkeen heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta hän tunsi olevansa

sidottuna sänkyyn samallaisilla siteillä kuin ruumis on kahlittu

hautaansa.

Tuo tunne sai hänen tarkastelemaan sänkyä, jossa makasi. Se

näytti olevan hienotekoinen sänky Frans I:sen ajoilta valkoisine,

damastikankaasta tehtyine verhoineen.

Seinille piirretyt kuviot eivät enää kiinnittäneet Bussyn huomiota.

Muotokuva oli nyt hänelle kaikki kaikessa, ja hän koetti kiinnittää

katsettaan siihen tyhjään sijaan, minkä oli täytynyt jäädä kehyksen

sisäpuolelle: mutta sen kehyksen edessä leijaili kuin pilvi, eikä hän

päässyt siitä selville. Hänen katseensa kohdistui uudelleen tuohon

salaperäiseen olentoon, ja Bussy alkoi kohteliaasti häntä puhutella.

Mutta yht'äkkiä nainen hävisi, ja tumma ruumis asettautui Bussyn ja

naisen väliin.

Bussy tästä kovin harmistui ja kävi niin kiukkuiseksi tuota vierasta

kohtaan, että hän, jos vaan olisi kyennyt liikkumaan, ihan varmasti

olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän jo todella sitä yrittikin, mutta

se oli hänelle mahdotonta.

Samassa kuuli hän vastatulleen lausuvan:

-- No, viimeinkin siis olen saapunut perille!

Olette, hyvä herra, ja nyt voitte ottaa siteen kasvoiltanne, vastasi

niin suloinen ääni, että Bussyn kaikki sydänhermot siitä vavahtelivat.

Bussy teki liikkeen nähdäkseen, oliko tuo suloääninen nainen sama,

jota muotokuva esitti. Mutta hänen yrityksensä olivat tuloksettomia.

Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren, miellyttävän miehen, joka

otti siteen silmiltään ja jäi oudoksuen katselemaan ympärilleen.

-- Hiikkariin tuo mies! ajatteli Bussy.

Hän koetti saada puetuksi tuon ajatuksensa sanoiksi tai teoksi; mutta

niin toinen kuin toinenkin oli vallan mahdotonta.

Ah, nyt minä ymmärrän, -- virkkoi nuori mies ja lähestyi sänkyä, --

Te olette haavottunut, hyvä herra, eikö niin? Sallikaa minun katsoa;

me koetamme teitä lääkitä.

Bussy tahtoi vastata, mutta ei kyennyt. Hänen silmiään verhosi kuin

lasimainen kalvo ja hänen sormenpäissään pisteli kuin tuhansin

neuloin.

-- Onko haava kuolettava? -- kysyi taas se suloinen ääni, mutta

samalla niin osaaottavaisen surumielisenä, että se sai kyynelet

kihoamaan Bussyn silmiin.

-- Sitä en vielä tiedä, mutta olen sen pian teille sanova, -- vastasi

nuori mies. -- Tajutonna hän kuitenkin on.

Vain tämän saattoi Bussy vielä käsittää: hän tunsi vielä kerran

kuulevansa kuin jotain poistuvain hameitten kahinaa. Sitten hänestä

tuntui siltä kuin valettaisiin kuumaa rautaa hänen kylkeensä, mutta

senjälkeen hän kokonaan menetti tajuntansa.

Kun hän tästä horrostilastaan heräsi, tunsi hän kylmän tuulen

hivelevän kasvojaan, ja karkeita ääniä osui hänen korviinsa. Hän

avasi silmänsä nähdäkseen, riitelivätkö ehkä nuo seinälle maalatut

kuviot keskenään, ja hän koetti tarkastella, vieläkö muotokuva oli

paikoillaan. Mutta hän ei nähnyt seiniä eikä kattoa eikä kuvaa;

kaikki olivat kadonneet. Hänen oikealla puolellaan seisoi harmaisiin

vaatteisiin puettu mies, valkea, verentahraama esiliina edessään,

mikä oli kääritty paremmin toiselle puolelle; vasemmalla puolellaan

näkyi muuan augustinolaismunkki, joka koetteli kädellään hänen

päätään. Etupuolella seisoi jokin vanha nainen ja kuului mutisevan

eräitä rukouksia.

Bussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan

kivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja

hän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä

se oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta

kirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.

Bussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin

sanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.

-- Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, -- virkkoi hän, --

vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta

olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin

maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä

näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun

taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät

ystävät, ja jakakaa keskenänne.

-- Herra, -- sanoi lahtari, -- emme me ole kantaneet teitä tänne.

Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät

kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.

-- No, entäs nuori tohtori? -- kysyi Bussy. -- Oliko hänkin täällä?

Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

-- Hän hourii vielä, -- virkkoi augustinolaismunkki päätään

pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: -- luulen tekeväsi parhaiten,

jos tunnustat syntisi, poikani.

Bussy tuijotti munkkiin.

-- Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, -- virkahti eukko.

-- Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä

äskeisen makuusijanne.

Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston,

vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä,

miekanhihnan kiinnipitämänä.

-- Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.

Ympärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja

keskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.

-- Kas niin, -- virkkoi Bussy huomattuaan rahat jaetuiksi, -- nyt on

kaikki hyvin, hyvät ystävät. Viekää nyt minut takaisin palatsiin.

-- Sen me kyllä teemme, nuori miesrukka, teurastaja on vahva, ja

sitäpaitsi on hänellä hevonen, jota voitte käyttää.

-- Niin onkin, -- selitti teurastaja. -- Sekä minä että hevoseni

olemme käytettävissänne, jalo herra.

-- Hyvä on, poikani, -- virkkoi munkki. -- Sill'aikaa kun lahtari

noutaa hevostaan, voitte saada rippinne.

-- Taivaan kautta! -- huudahti Bussy ja nousi ylös. -- Toivonpa,

ettei minun tilani ole niinkään vaarallinen. Järjestäkää siis, isä,

asiat niin, että voitte ripittää jotain sellaista, jolla on kiiruumpi

kuin minulla. Minulla on vilu ja minä tahdon mahdollisimman pian

päästä palatsiin lämmittelemään.

-- Mikä sitten on palatsinne nimi?

-- Bussyn hotelli.

-- Mitä sanotte! -- huudahtivat kaikki muut. -- Bussyn hotelli.

-- Niin, minkävuoksi se on teistä niin kummallista.

-- Te kuulutte siis Bussyn väkeen?

-- Olen Bussy itse.

-- Bussy! -- huusivat kaikki. -- Jalo Bussy, urhoollinen Bussy,

kuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!

Näin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja

kantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä

ja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:

-- Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan

ihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.

Palatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei

pitänyt haavaa vaarallisena.

-- Sanokaa minulle, -- kysyi Bussy, -- onko tämä haava jo ollut

sidottuna?

-- Sitä en todellakaan voi sanoa, -- vastasi tohtori.

-- Ja sanokaa minulle, -- jatkoi Bussy, -- onko haava niin

vaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?

-- Epäilemättä.

-- Tuhannen vietävä! -- huudahti Bussy. -- Silloinhan olisivat kai

nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen

samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin

huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! -- silloinhan olisi

kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se,

että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me

tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia.

Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni

oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon

ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää

mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin

tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta,

hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä

ja huutakaa joku palvelijani tänne.

Tohtori huusi palvelijan sisälle.

Bussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna

oli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli

tavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki

uskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet

niistä olivat vieläkin sillä tiellään.

Siis vain muotokuva on unta, -- virkkoi Bussy, -- ja senhän tietysti

täytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu

ulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on

side? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja

kuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!

Bussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt,

ja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta,

kuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla

kertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.

-- Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! -- huudahti hän, tohtorin

sitoessa hänen haavaansa. -- Kautta Jumalan! Se on mahdotonta.

Sellaista unta ei voida nähdä!

Hän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin

tanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin

Antraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä

ja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä

roistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni.

Me tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin

voivani pahoin, ja sitten... Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo

_sitten_ tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo _sitten_.

-- Ja sitten, -- lisäsi hän huoaten, -- löysin itseni Temppelitornin

vallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua

ripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän

hetken vaitioltuaan. -- Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko

minun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden,

niinkuin minun piti olla viime kerralla?

-- Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?

-- Voinpa niinkin, -- vastasi Bussy. -- Tuntuu aivan siltä kuin

minulla olisi elohopeata säärissäni.

-- Kävelkääpä kerran huoneen ympäri, jotta saan nähdä.

Bussy hyppäsi ylös sängystään ja osotti puheensa todeksi kävelemällä

nopeasti huoneen ympäri.

-- Siitä tulee pian hyvä, -- virkkoi tohtori, -- kunhan ette vain

nouse hevosen selkään ratsastamaan kymmentä peninkulmaa ensimäisenä

päivänä.

-- No, sepä vasta oli kunnon puhetta, tohtori! -- huudahti Bussy.

-- Kuitenkin olen nähnyt toisenkin lääkärin tänä yönä. Hänen

kasvonpiirteensä ovat niin kiintyneet muistiini, että jos hänet vielä

kerran tapaan, tunnen hänet paikalla, sen voin vastata.

-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- häntä ei maksa vaivaa etsiä;

miekanpistosta johtuu aina hieman kuumetta, se pitäisi teidän

paraiten tietää, teidän, joka niin monta kertaa olette saanut niitä

tuntea.

-- Ah! -- huudahti Bussy, saaden äkkiä päähänsä erään ajatuksen,

sillä hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta tuota salaperäistä

yötä. -- Olisikohan uneni ehkä alkanutkin jo portin ulko- eikä

sisäpuolella? Kenties ei ole olemassakaan mitään kivitettyä käytävää

enemmän kuin mitään damastisänkyäkään tai muotokuvaa? Ehkäpä ne

lurjukset luulivat minun kuolleen ja kantoivat Temppelitornin luo?

Siinä tapauksessa on varmaa, että kaikki muu on unennäköä. Suuri

Jumala! Jos on totta, että minun on kiittäminen heitä tästä unestani,

joka saa kaiken vereni kuohumaan, niin vannonpa tuhoavani heidät

viimeiseen mieheen.

-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- jos haluatte tulla pian

terveeksi, niin ette saa olla noin raju.

-- Lukuunottamatta Saint-Luc'ia, -- jatkoi Bussy kuuntelematta

tohtorin sanoja. Mitä häneen tulee, on kysymys aivan toinen; hän

on käyttäytynyt minua kohtaan kuin ystävä. Minä teen ensimäisen

tervehdyskäyntini hänen luonaan.

-- Mutta ette ennen kello viittä iltapäivällä, -- huomautti tohtori.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bussy. -- Mutta minä vakuutan teille,

etten tule sairaaksi siitä, jos menenkin ulos ihmisiä tapaamaan,

mutta pikemminkin siitä, että pysyn täällä hiljaa yhdessä kohdin ja

istun yksinäni.

-- Se saattaa kyllä olla mahdollista, -- myönnytti tohtori. Te

olette joka suhteessa merkillinen potilas. Tehkää niinkuin haluatte,

armollinen herra: minä määrään teille vain yhden seikan, ja se on,

ettette hanki itseenne uutta miekanpistosta, ennenkuin tämä entinen

on parantunut.

Bussy lupasi noudattaa tohtorin määräystä niin hyvin kuin taisi, ja

annettuaan pukea itsensä noudatti hän kantotuolinsa esiin ja käski

viedä itsensä Montmorencyn hotelliin.

5.

Vastanaineet.

Ludvig clermontilaista, joka tavallisemmin tunnettiin Amboisen

Bussyn nimellä, pidettiin kuudennentoista vuosisadan suurimpina

sotapäällikköinä, vaikkapa hän kuolikin jo parahiksi kolmenkymmenen

vuoden vanhana. Hän oli kaunis mies ja oikea ylimys. Kuninkaat

ja ruhtinaat tavottelivat hänen ystävyyttään, ja kuningattaret

suvaitsivat jaella hänelle mitä herttaisimpia hymyilyjään. Bussy oli

La Molen jälkeen tullut Navarran Margaretan suosituksi, ja tuo kelpo

kuningatar, joka tuon entisen suosikkinsa kuoleman jälkeen kaipasi

lohdutusta, oli kauniin Bussyn vuoksi tullut tehneeksi niin monta

tyhmyyttä, että hänen puolisonsakin, Henrik, siitä harmistui, Henrik,

joka ei muuten tuollaisista juuri paljoa perustellut, -- tyhmyyksiä,

joita hänen lankonsa Frans, Anjoun herttua, ei koskaan olisi

antanut hänelle anteeksi, ellei tuo rakkaus olisi tehnyt Bussysta

hänen puoluelaistaan. Tälläkin kertaa uhrasi herttua kaikkensa sen

levottoman kunnianhimonsa vuoksi, joka koko elämänsä ajan tuotti

hänelle niin paljo kärsimyksiä.

Mutta kaiken tämän aikana ei Bussy ollut, kuten ennenkään, tuntenut

vähintäkään pelkoa, ei edes tähän asti tiennyt, mitä rakkaus oli.

Henrik III oli tarjonnut Bussylle ystävyyttään, mutta Bussy oli siitä

kieltäytynyt lausumalla, että kuninkaitten ystävät olivat samalla

niiden renkejä ja väliin vielä pahempaakin sekä ettei sellainen

tarjous hänelle kelvannut. Henrik III:nnen oli täytynyt niellä

tämä loukkaus, mikä muuttui yhäkin loukkaavammaksi sen kautta että

Bussy otti Fransin herrakseen. Frans oli, kuten sanottu, Bussyn

herra, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin häkinvartija on leijonan:

hän palvelee ja ruokkii sitä, ettei se repisi häntä kappaleiksi.

Sellainen oli tämä Bussy, jota Frans aina työnti edellään. Bussy sen

kyllä tiesi, mutta se sopi juuri hänen suunnitelmiinsa.

Hänen ajatuskantansa muistutti Rohanin perheen mielilausetta:

kuningas en voi olla, ruhtinaana oloa ylenkatson, olen Rohan. Bussy

ajatteli: Ranskan kuningasta minusta ei tule, mutta Anjoun herttuasta

se voi tulla, ja silloin tulee minusta _hänen_ kuninkaansa.

-- Onko herra de Saint-Luc kotona? kysyi Bussy palatsiin saavuttuaan.

-- Ei, armollinen herra, -- vastasi portinvartija.

-- Mistä minä sitten saan hänet käsiini?

-- Minä en tiedä, -- vastasi vanha palvelija. -- Me olemme kaikki

hyvin levottomia, sillä herra de Saint-Luc ei eilisillasta alkaen ole

ollut kotona.

-- Mitä sanotte? -- huudahti Bussy epäillen.

-- Asia on siten kuin minulla on ollut kunnia sanoa, armollinen herra.

-- Onko sitten rouva de Saint-Luc kotona?

-- On.

-- Menkää sanomaan hänelle, että olisin iloinen, jos saisin tulla

häntä tervehtimään.?

Viiden minuutin kuluttua palasi portinvartija ilmoittamaan, että

rouva de Saint-Luc odotti häntä.

Bussy meni rappuja ylös. Jeanne otti hänet vastaan isossa

salissa. Hän oli hyvin kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset

nukkumattomuudesta ja hänen kasvoiltaan saattoi havaita kyynelten

jälkiä.

-- Olkaa tervetullut, herra de Bussy, huolimatta siitä pelosta, jota

teidän läsnäolonne minussa herättää, -- lausui tuo nuori nainen.

-- Mitä te tarkoitatte, hyvä rouva? -- kysyi Bussy. -- Kuinka saattaa

minun läsnäoloni herättää teissä pelkoa.

-- Ah! onhan teidän ja Saint-Luc'in kesken viime yönä tapahtunut

kaksintaistelu. Myöntäkää se!

Minun ja herra de Saint-Luc'in kesken? -- huudahti Bussy

hämmästyneenä.

-- Niin. Hänhän lähetti minut pois saadakseen puhutella teitä hieman

kahdenkesken. Te olette Anjoun herttuan palveluksessa, ja Saint-Luc

on kuninkaan. Teillä on varmastikin ollut jokin riita keskenänne,

herra de Bussy. Minä rukoilen teitä; sanokaa minulle totuus. Tehän

näette minun levottomuuteni. Saint-Luc tosin läksi kuninkaan

seurassa, mutta tehän olette voineet sopia kohtauksestanne jossain

muualla. Oi, minä vannotan teitä, sanokaa, mitä Saint-Luc'ille on

tapahtunut!

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Se mitä minulle sanotte, on

tosiaankin kummallista. Odotin teidän kysyvän kuinka on minun haavani

laita, ja nyt olisikin minun päinvastoin tehtävä selkoa toisesta

henkilöstä.

-- Ah! Onko Saint-Luc todellakin teitä haavoittanut? Te olette

taistellut hänen kanssaan! -- huudahti Jeanne. Olinhan sittenkin

oikeassa.

-- Ettepä niinkään, hyvä rouva. Saint-Luc'illa ja minulla ei ole

ollut pienintäkään käsikähmää, eikä hän, Jumalan kiitos, ole minua

haavottanut. Päinvastoin on hän tehnyt kaiken voitavansa saadakseen

sen estetyksi. Hän kai jo on puhunut teille siitä ystävyydestä, mikä

nyttemmin meidän välillämme vallitsee?

Hänkö? Kuinka hän olisi voinut siitä minulle puhua, kun minä en ole

saanut häntä nähdäkään?

-- Ettekö ole häntä nähnyt?

-- Ah, en! En lainkaan.

-- Mutta missä ihmeessä hän sitten mahtaa olla?

-- Sitäpä juuri aioin itsekin kysyä teiltä, -- huokasi Jeanne.

-- Mutta kertokaahan toki, hyvä rouva, mitä kaikkea on tapahtunut,

-- lausui nyt Bussy, arvaten asiain oikean laidan. -- Tämähän on

naurettavaa.

Rouvaparka katsahti Bussyyn hämmästyksissään.

-- Ei, ei, se on hyvin ikävää, tarkoitin sanoa, -- jatkoi Bussy

äkisti. -- Minun haavastani on vuotanut niin paljo verta, ettei pääni

ole vallan selvä. Kertokaa nyt, taivaan tähden, tämä surkea juttu.

Jeanne kertoi nyt kaiken mitä tiesi, nimittäin että kuningas oli

käskenyt Saint-Luc'in seuraamaan itseään, että Louvren portit oli

sulettu ja että vartija oli lähettänyt pois herra de Brissac'in

palvelijat.

Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Nyt ymmärrän kaiken: hänen majesteettinsa

on vienyt Saint-Luc'in kanssaan Louvreen, ja sinne päästyään ei

Saint-Luc ole saanut lähteä sieltä pois.

-- Miksikä ei? -- kysyi Jeanne.

-- Ooh, hyvä rouva, -- vastasi Bussy neuvottomana, -- ettehän toki

vaadi minun ilmaisemaan valtiosalaisuuksia?

-- Mutta -- jatkoi nuori rouva selittelyjään -- sekä minä että

isäni olemme käyneet Louvressa, ja vastasivat, etteivät meidän

tarkoitustamme ymmärtäneet ja että herra de Saint-Luc ihan varmaan

olisi kotonaan.

-- Siinäpä vieläkin lisätodistus siihen, että Saint-Luc edelleenkin

on Louvressa, -- huomautti Bussy.

-- Niinkö luulette? -- kysäsi Jeanne äkkiä.

-- Olen siitä varma, hyvä rouva. Haluatteko itse tulla siitä

vakuutetuksi?

-- Kuinka se voisi käydä päinsä?

-- Sallikaa minun pitää siitä huolta.

-- Mutta minä vakuutan teille, että minun palatsiin menoni on aivan

turhaa; minut ihan varmasti palautetaan sieltä takaisin samalla

tavalla kuin viime kerrallakin. Sillä jos hän todellakin siellä

olisi, niin miksi sitten en saisi häntä nähdä?

-- Tahdotteko todellakin tulla Louvreen tapaamaan miestänne?

-- Mutta ellei hän ole siellä?

-- Minä vakuutan, että hän on siellä.

-- Merkillistä! Mutta herra de Bussy, pääsettekö te itse tosiaankin

Louvreen?

-- Pääsen, syystä etten minä ole rouva de Saint-Luc.

-- Minä en teitä ymmärrä.

-- Tulkaa vaan mukaan ja luottakaa minuun.

-- Te käytte yhä enemmän ja enemmän käsittämättömäksi. Te väitätte,

ettei rouva de Saint-Luc saa tulla Louvreen, ja kuitenkin tahdotte

itse viedä minut sinne.

-- En lainkaan, rouvaseni; en minä tahdo viedä sinne rouva de

Saint-Luc'ia, naishenkilöä!... Hyi!

-- Te teette minusta pilaa, herra de Bussy, ja se on väärin tehty,

sillä näettehän tuskani.

-- Eipä niinkään, kaunis rouvani; kuunnelkaa nyt vaan minua ja

ymmärtäkää. Te olette kaksikymmenvuotias, teillä on mustat silmät

ja pitkä vartalo ja te muistutatte minun nuorinta hovipoikaani:

muistatteko sitä soreata poikaa, jolle kultavaatteet eilenillalla

niin hyvin sopivat?

-- Ooh, mitä hullutuksia, herra de Bussy! -- huudahti Jeanne

punastuen.