Näyttämö sama. Kustaa Saarenpää istuu synkkänä oikeanpuolisen ikkunan
luona ja tuijottaa ulos. Iltamyöhä.
MYKKYRÄ (tulee peräovesta). Rauha taloon! (Kustaa ei huomaa. Mykkyrä
linkuttaa muutaman askeleen häntä kohti, katselee ja pudistaa päätään.)
Herää, Saarenpää! (Kustaa huomaa hänet ja nyökäyttää päätään.)
jerusalmin saakuriako sinne töllistelet? Anna heidän sahata! (Istuu)
Anna huhtaa, sanon minä. (Kustaa vain tuijottaa.) Minä neuvon sinulle
hyvän konstin. Pussaapa Mykkyrän pullon suuta! Se huojentaa ihan
varmasti. Onpa se huojentanut Mykkyrääkin — on monet kerrat, kun metsät
ovat menneet ja kolikot huvenneet. (Kustaa pudistaa päätään.) No,
sitten minä en muuta tiedä — parhaan keinon neuvoin. — (Lohdutellen.)
Olet sinäkin se jerusalmin saakuri! Murehdit, vaikka katto on pääsi
päällä.
KUSTAA. Asunto merkitsee vähän. Saamamiehiä on useita. Tämä rähjä on
piankin minulta pois paukutettu.
MYKKYRÄ Kehdatkoopas!
KUSTAA. Ottavat minkä saavat.
MYKKYRÄ. Mutta minä sanon, että kehdatkootpas ajaakin perhettäsi
taivasalle.
KUSTAA. Eivät Hakala ja ne toiset siitä mitään välitä.
MYKKYRÄ. Kyllä maar' Hakalalla on tarpeeksi maallista mammonaa.
KUSTAA. Ei hänellä ole koskaan sitä tarpeeksi (Nousee kiivastuneena.)
Kellään ei näytä olevan sitä tarpeeksi! (Rupeaa astumaan edestakaisin,
pian jälleen istuutuen ja vaipuen ajatuksiinsa).
MYKKYRÄ. Ei sinun kuitenkaan tarvitse maantielle lähteä. Muista, että
seisoo se sentään vielä Mykkyränkin talo. Niitä hirsiä ei vielä ole
myyty. Katto pitää vettä ja seinät kestävät tuulta. Jos niin hullusti
kävisi, että Hakalaan menisi pahahenki ja sinun pitäisi täältä lähteä,
niin ainahan sinä ensi hätään meille pääset. Siellä sopii sitten
vunteerailla, mihin päin kärki on käännettävä. Me vunteeraamme yhdessä
— (osottaa povitaskuaan) ja Matti kolmantena. Matti antaa aina hyviä
neuvoja. Sinä et usko, mutta minä olen kokenut.
KUSTAA (pysähtyy). Sanoiko Mykkyrä armahtavansa meitä, jos maantielle
joudumme?
MYKKYRÄ. En. Kutsuin vain visiitille Mykkyrään niin kauvaksi kuin
Saarenpää taas opettelee kävelemään. Kävelemisen konstia saavat jotkut
opetella useamman kerran elämässään. Olisinhan sen ehkä minäkin voinut
vielä oppia, vaan en välittänyt. Arvelin, että konttaanpa häntä
loppu-iän. Hankin sitten toisessa maailmassa uuden talon, ja paremman,
ja sen metsiä en myy, vaikka tulisi ostamaan itse isä jerusalmin
saakuri.
KUSTAA. Mahtaneeko niitä olla siellä saatavissa?
MYKKYRÄ (naurahtaa). On, sahojakin! — Ja olipa tai ei, eletään
toivossa! Sanoinhan minä, että kyllä Kallio asioihin rupeaa, vaan
selviytyykö toinen niistä ehein nahoin! Minä sitä jo alun pitäen
pelkäsin. Minä tunnen Kallion!
KUSTAA. Luuleeko Mykkyrä, että hän petosaikeissa huusikin sahan?
MYKKYRÄ. Kuka tietää! Ehkei. Päätti ensin puristaa sen voiton, mikä
mahdollisesti oli saatavissa — mutta jälkeenpäin esiintyikin tilaisuus
voittaa kaksin kerroin. Kahdeksantuhatta hän kuului tukkiherroilta
saaneen.
KUSTAA. Ja tuhannen markan tähden hän söi sanansa.
MYKKYRÄ. Oh, tuhat markkaa on paljon!
KUSTAA. Ei Kallion rahoissa.
MYKKYRÄ. Onpa vainonkin — noin vain sivumennen pistää liivintaskuunsa!
KUSTAA. Olisi hän ensin edes tullut minulle ilmoittamaan — minä ehkä
olisin voinut luvata hänelle yhtä paljon.
MYKKYRÄ. Muista, miekkonen, sinä olisit voinut luvata — ja ehkä
joittenkuitten vuosien kuluessa maksaakin — mutta nyt hän sai summan
käteensä heti selvinä seteleinä. Siinä ero.
KUSTAA (istuutuu jälleen ikkunanpieleen). Eropa niin! — Mutta voi
petturia kuitenkin!
MYKKYRÄ. Merkitsikö se mitään sille jerusalmin saakurille! Kynsin
hampain hän käy kiinni siitä, mikä kullalta kiiltää. Kallio on
kavala mies, Kustaa. (Kuiskaten.) Sanonko sinulle! Kallio se välitti
minun ensimäisen metsänmyyntini. Olin sattumalta rahan tarpeessa ja
lähdin Kallion luo. Hän kysyi, miksen myy metsääni, kun minulla sitä
kerran on niin runsaasti. Vastasin, ettei ole tullut kaupiteltua.
Hän tarjoutui välittämään kaupan. Olkoon menneeksi, tuumin minä,
saattaahan tuota muutaman pölkyn myydäkin. Oli köyhä aika ja rahat
vähissä talokkaillakin. Kallio antoi sitten minulle lainaksi pyytämäni
summan. Muutama päivä sen jälkeen saapui hän meille kauppaa tekemään.
Hinnasta sovittiin. Kallio maksoi. Minä suoritin Kalliolle velkani.
Mutta jälkeenpäin kuulin, että hän oli pistänyt taskuihinsa hyvät
välitysrahat, hän oli luovuttanut metsäni kaupungin yhtiölle korkealla
voitolla. Senkin jerusalmin saakuri, huijari.
KUSTAA. Hän on siis pettänyt Mykkyränkin.
MYKKYRÄ. Petti, jotta mulahti! Siksi epäilin sinunkin asiaasi.
KUSTAA. Miks' ette sitten siitä mitään virkkanut?
MYKKYRÄ. Mainitsinhan minä. Mutta Saarenpää nauroi.
KUSTAA. Minun olisi pitänyt vaatia hänen tekemään kirjallinen sopimus
heti. Se olisi minut pelastanut.
MYKKYRÄ. Hm. Ehkä olisi. — No, tähän minä nyt jäin! Kävin kauppiaalla
akalle sikuria ostamassa ja poikkesin lepuuttamaan raajojani. Täytyy
taas lähteä köntystämään kotiinpäin, näyttää jo kääntyvän pimeäksi.
(Nousee ja ojentaa kätensä Kustaalle.) Täss' on! Hyvästi vaan! Ja tuki
tuo ikkuna! Anna herrojen häärätä! Tule meille, jos kattosi repivät!
Myhkyrällä on sinulle sijaa joksikin aikaa. Ja vuokran pistämme
jerusalmin saakurin laskuun. Morjens! (Menee. Kustaa jaa tuijottamaan
ulos. Sahan pilli viheltää. Hän säpsähtää).
KUSTAA (synkkänä). Kuka nyt lienee pannut pillin puhaltamaan? Tähän
saakka olen siitä antanut määräyksen, yksin minä. Muilla ei ole ollut
oikeutta siihen. Minun vallassani on ollut ilmoittaa illalla työt
lopetettaviksi. — Nyt siellä määrää toinen! Saarenpään sahalla ovat
toiset haltiat! — Oh, minun sahani! Ne ovat sen minulta ryöstäneet,
roistot! Naureskellen kulkee tuolla kaupunkilaispomo sikaari hampaissa.
— Tuonkin tien olen minä raivauttanut, tuonkin sillan ojan yli
rakennuttanut sahalleni, sahalleni! Sillä minä tahdoin saada paljon
aikaan. Joskin rikastumisen unelmat joskus tahtoivat saada minussa
liiaksi valtaa, tietää jumala, että minä muutakin tarkoitin. Minä
tahdoin pelastaa seutulaiseni ja talokkaita laajemmaltikin joutumasta
kaupungin yhtiöiden uhreiksi. Minä tahdoin estää heitä myymästä
metsiään noille kansan imijöille, korpien raiskaajille polkuhinnasta.
Se oli minun ajatukseni. Minä sen itse tiedän. Minä en ole tahtonut
rikastua ainoastaan itseäni vaan muitakin varten. — Mutta nyt ovat
toiveet tuhotut. (Nousee hampaitaan purren.) Minun on mahdoton tätä
kaikkea sietää! Minä en saata katsella, että Saarenpään niemellä ovat
vieraat isäntinä. Se on minun, se on minun! Minä olen sinne sahan
perustanut. Tämä on vääryyttä! Turhan tähdenkö minä olen hikoillut
ja tehnyt työtä! Senkö vuoksi minä olen renkipojasta asti kuin itara
kitupiikki säästänyt lanttini, haalinut niitä kokoon oikealta ja
vasemmalta, myynyt nuoruuteni rakkauden, uhrannut kaikki, jotta kun
vihdoin olen saanut unelmani toteutetuksi, se tyystin särjetään
ja revitään (Raivostuen.) Ei, jumal' auta, sen sahan, jonka minä
olen Saarenpään niemelle rakentanut, sen pitää olla joko minun tai
(hiljempaa) — sitä ei pidä oleman ollenkaan! (Puristaa nyrkkiään
ikkunaan päin.) Kuulitteko, te varkaat ja rosvot, sitä ei pidä oleman
ollenkaan!
KATRI (tulee vasemmalla). Herrojako sinä täältä tuijottelet?
KUSTAA. Katri, älä tule, älä tule! Sinä et saa minua kiusata! Minä
pelkään ilmankin tulevani hulluksi.
KATRI (kylmästi). En minä sinua tahdo kiusata. Suonethan toki
vaimollesi ilon tulla ihailemaan heitä, joille sinä olet antanut
leipämyllysi.
KUSTAA. Se ei heille kauvan jauha!
KATRI. Tahdotko sinä jälleen uskotella minulle pelastuskeinoja! Älä tee
sitä, minä en sinua enää usko. Sinut kuitenkin aina petetään. Eivät
minuun mene enää sinun haaveesi!
KUSTAA. Sanoin vain, ettei se heille kauvan jauha! Olkoon nyt heille
suotu yhden päivän ilo.
KATRI. Yksi päivä on jo mennyt. Huomenna tulee toinen. Ja sinun sahasi
käy, käy!
KUSTAA (kiukustuen). Saadaanpa nähdä!
KATRI (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä aijot?
KUSTAA. Minäkö? (Naurahtaa.) En mitään.
KATRI. Äsken sinä olit nuopeillasi kuin piiskattu koira, nyt näyttää
melkein siltä kuin olisit suuresti iloissasi.
KUSTAA (ottaa lakkinsa naulasta). Niinkö sinusta näyttää?
KATRI. Minne sinä menet?
KUSTAA. Ulos.
KATRI. Sinä kehtaat näyttää kasvosi kyläläisille.
KUSTAA. Onhan siellä jo hämärä ja sitäpaitsi en mene kylälle. Menen
vain lausumaan viimeiset jäähyväiset ystävälleni.
KATRI (kummastellen). Mitä — kenelle?
KUSTAA. Minulla ei ole muuta kuin yksi ystävä: sahani. Me eroamme nyt
ijäksi.
KATRI. Se on varma!
KUSTAA (kiihkoisesti). Niin, se on varma! (Huudahtaen.) Mutta meidän
erostamme koituu sellainen juhla, että sen humu kuuluu hamaan Kallioon!
(Menee kiivaasti).
KATRI (katsoo ikkunasta). Mitä ihmettä hän tarkoitti? Koituu juhla. —
Hän kääntyy alas sahalle! — Mitä hän enää siellä tekee? (Istuu, puhkee
itkuun.) Minun rahani, perintöni! Minä olen nyt pennitön raukka! Tätä
kurjuutta! Jos tämän olisin aavistanut — jos olisin!
KORPIKULMALAINEN (astuu sisään). Päivää!
KATRI (pyyhkii nopeasti kyynelensä) Päivää!
KORPIKULMALAINEN. Onko herra Saarenpää kotona?
KATRI. Mitä asiaa teillä olisi hänelle?
KORPIKULMALAINEN. Minä vain niitä lautoja.
KATRI. Mitä lautoja? Ei täällä ole lautoja myytävänä. Menkää sahalle!