KATRI (ehättää). — niinkuin sopii Hakalalta odottaakin. (Menee
vasemmalle).
KUSTAA. Te puhutte ikäänkuin minä nyt äkkiä olisin tullut
maksukykyiseksi. En suinkaan ole tullut. Minä olen saanut tilaisuuden
ostaa sahani takaisin. Kallio luovuttaa sen minulle ehdolla, että minä
vuosittain suoritan hänelle maksun. Siinä kaikki. Kunhan minä olen
vapaa hänestä, kun saha jälleen on minun omani, silloin tulee teidän
ja niiden toisten vuoro. Jotta kerran teidänkin vuoronne tulisi, siksi
minun on täytynyt saada saha takaisin. Sehän se on minun pelastukseni.
Tottakai te sen ymmärrätte!
HAKALA. Tässä ei ole muuta ymmärtämistä, kuin että järven pohjassa
pysyvät rahat sittenkin. Niistä näyttää olevan hyvin vähän toivoa
(Kustaa kohauttaa olkapäitään ja huokasee neuvottomana.) Mutta eihän se
jyrisemisestä parane. Mennyttä kun mennyttä!
KUSTAA (tuskastuneena). Käsitättehän te —?!
HAKALA (ottaa lakkinsa). Olethan sinä ainakin tarpeeksi koettanut
selitellä! — Hyvästi! — Mutta muista, että sinun askareitasi seurataan,
sinun metsäkauppojasi pidetään varalta! (Menee).
KUSTAA (yksin). Hän ei ymmärrä koko juttua nimeksikään. (Tulee
rauhattomaksi.) "Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus
on tehty, minä tulen huomenna", niin sanoi Kallio. Miksi hän sitten ei
tule? Nyt on jo ilta. (Katsoo kelloaan.) Kuinka hän enää saapuisikaan
näin myöhään! (Tuskastuu yhä enemmän.) Miksi hän lupasi tulla tänään!
(Ajattelee.) Mitä se Mykkyrä sanoikaan? — Että jos joku toinen tarjoisi
hänelle suuremman voiton. (Pyyhkäisee hikeä otsaltaan.) Ei, se on
mahdotonta! (Koettaa nauraa.) Kuka sen hänelle tarjoisi? Ei kukaan!
—. Ja onhan tuhat markkaa jo hyvä voitto! — Vaan jos joku suorittaisi
sen pienemmässä ajassa kuin minä — tai ehkä käteisenä — Kuka, kuka?
Se on sula mahdottomuus. Minä vain kuvittelen. Minä olen liiaksi
tuskaantunut. Kallio kyllä tulee — ehkä huomenaamulla. (Menee ikkunan
luo ja katsahtaa ulos, hämmästyy, katsoo tarkemmin ja astuu askeleen
taapäin.) Silmäni eivät voi pettää! Se on aivan varmasti Johanna.
Tullut metsätietä! — Nyt hän kääntyy pihamaalle. — Hän tulee suoraan
portaita kohti — hän kävelee niin kiireesti! Johanna tulee Saarenpäähän
— Johanna!! Mistä tämä ihme? Mitä on tapahtunut?
JOHANNA (astuu sisään. Hän on noin 30-vuotias, hyvin miellyttävä ja
lempeän näköinen nainen. On hetkisen vaiti. Kustaa astuu pari askella
häntä kohti, sitten pysähtyy. Hiljaa). Hyvää päivää, Kustaa Saarenpää?
KUSTAA (samoin matalalla äänellä). Päivää, Johanna.
JOHANNA. Emme ole usein tavanneet toisiamme, vaikkei ole asuntojemme
väliä kuin viisi kilometriä.
KUSTAA. Me olemme välttäneet kohtaamasta toinen toisiamme. Mutta suo
minun kysyä, mikä ihme nyt on johtanut askeleesi tänne? En voinut
salata hämmästystäni nähdessäni sinut äsken metsätieltä poikkeavan
tänne. Jalkaisinko sinä olet tullut?
JOHANNA. Jalan tulin, kiersin metsätietä, kun en rohjennut maantietä
kulkea ja tänne julkisesti poiketa. Siitä olisi kylässä noussut melu ja
pian olisi se joutunut mieheni korviin.
KUSTAA (kiintyen). Sinä olet tullut salaa!
JOHANNA. Salaa lähdin kotoa, kun piiat poistuivat lypsylle ja mieheni
istui huoneessaan vieraittensa kanssa. Minä tiesin, että vieraat
viipyvät myöhäiseen, sillä sisälle vietiin pikarit ja mieheni avasi
pullon.
KUSTAA (ikäänkuin keventyen). Kalliolla on siis vieraita! Minä olinkin
jo levoton, mutta ajattelin sentään, että joku este hänellä täytyy
olla. Jumalan kiitos!
JOHANNA (kiertäen). Ne taitavat olla vaarallisia vieraita.
KUSTAA. Vaarallisia! Teillekö?
JOHANNA. Ei meille. Anna kun kerron! Minä tulin metsätietä niin
kiireesti kuin voin. Tunnin ajan olen varronnut tuolla kuusikon
liepeellä, ennenkuin uskalsin astua taloon. Kun sitten vihdoin näin
vaimosi liina päässä lähtevän ulos, kiiruhdin etsimään sinua.
KUSTAA. Sinulla on siis asiata minulle?
JOHANNA. Sitä varten olen tänne juossut. — Kustaa, minä sanoin, että ne
vieraat taitavat olla vaarallisia. „
KUSTAA. Minulleko? Mitä heillä on minun kanssani tekemistä? Tulevatko
he tänne? Keitä he ovat?
JOHANNA. Minä luulen, että he piankin tulevat. Elleivät vielä tänä
iltana ja huomenakaan, ja elleivät juuri tänne, niin ainakin tuonne —
sahalle.
KUSTAA (säpsähtäen). Sahalle! (Kiivaasti.) mitä heillä on siellä
tekemistä?
JOHANNA (lähenee häntä). Koeta kestää, Kustaa! — Minä en tiedä, mutta
minä luulen, minä arvaan, että he tulevat — panemaan käyntiin sahan.
KUSTAA (astuu askeleen taaksepäin, kauhistuneena). Tulevat sahalle,
minun sahalleni, ja panevat sen käyntiin! Niinkö sinä sanoit, Johanna?
JOHANNA. Kustaa, älä masennu, kuule minua! Mieheni oli päivällä
käymässä kirkonkylässä. Siellä hän oli tavannut kolme tukkiherraa,
kaupunkilaista. Hän tuli iltapäivällä kotiin heidän kanssaan. Minä
näin heidän tulevan maantiellä. He näyttivät vilkkaasti keskustelevan
ja mieheni viittoili tänne Saarenpäähän päin. Sahahan näkyy meille
järven yli. Sitten he tulivat sisään ja mieheni tarjosi heille juomia.
Kun piika astui sisään tarjottimen kera, kuulin oven auetessa mieheni
huudahtavan: "Olkoon menneeksi, kahdeksan tuhatta!"
KUSTAA (poissa suunniltaan). Lausuiko miehesi: "Olkoon menneeksi,
kahdeksan tuhatta;" (Tarttuu kiinni Johannasta, huudahtaa
epätoivoisesti.) Johanna, sano minulle suoraan, onko Kallio myynyt
minun sahani?
JOHANNA. Minä en muuta tiedä — sen vain kuulin. Ja kun he jatkoivat
väkijuomien nauttimista, arvottelin, että kauppa on ehkä sovittu.
KUSTAA (lyötynä). Kallio on myynyt sahan!
JOHANNA. Kestä, Kustaa!
KUSTAA. Minä en enää koskaan pääse nousemaan!
JOHANNA. Nouset sinä, nouset!
KUSTAA (istuutuu ja peittää käsillä kasvonsa). Minun sahani!
JOHANNA. Minä luulin tekeväni oikein, kun juoksin siitä sinulle
ilmoittamaan. Minunkin sydämeni oli tuskaa täynnä.
KUSTAA (murtuneena). Minä jo olin ehtinyt nähdä auringon pilvenraosta.
JOHANNA (tarttuu häntä kädestä). Uljuutta, Kustaa, rakas Kustaa!
KUSTAA (nostaa päänsä, katsoo h&neen pitkään. Hiljaa). Sinäkö olet
Johanna, Kerttulan Johanna?
JOHANNA (itkun sekaisesti). Kustaa parka!
KUSTAA. Niin niin, Kustaa parka! Toisin nyt olisi, onnellisempi Kustaa
olisi, jos hän ei olisi antanut haaveitten itseään huumata. Jospa häntä
nyt edes olisi ystävä tukemassa!
JOHANNA. Onhan sinulla Katri!
KUSTAA. Katri!!
JOHANNA. Ilman häntä et olisi saanut sahaa.
KUSTAA. Enkä niitä koettelemuksia ja murheita, joita saha on minulle
tuottanut. Minä olisin pysynyt pienenä kyläkauppiaana, ja sinä olisit
aina ollut vierelläni. Mutta toisin kävi.
JOHANNA. Ehkä se oli niin säädetty!
KUSTAA. Säädetty näkyy todellakin olevan, että minun päiväni tulevat
katkeriksi.
JOHANNA. Minkälaiset luulet olevan minun päiväni?
KUSTAA. Hyvä kai sinulla on Kallion rusthollarin emäntänä!
JOHANNA. Jospa tietäisit, Kustaa! Ei minulla siitä asti, jolloin
sinun piti tulla noutamaan minua kirkonkylän juhlaan, vaan lähetitkin
kirjeen, missä ilmoitit, että meidän välimme on lopussa, ja sitten
jälkeenpäin kertoivat sinun käyskennelleen juhlassa Suonperän Katrin
kanssa — ei minulla siitä asti ole ollut iloisia hetkiä. Sinä olit
minulle kaikki kaikessa.
KUSTAA. Vanhempasiko tahtoivat sinun menemään Kalliolle?
JOHANNA. Vanhempani tahtoivat — olihan sellainen onni tavatonta
talottomalle tytölle. Ja kun Kallio kävi kerran toisensa perästä,
saatiin minut vihdoin suostumaan.
KUSTAA. Minä muistan, kuinka minun sydäntäni karvasteli kuullessani
siitä. Mutta saamani rahat ja suuret puuhat saivat minut unohtamaan
kaikki.
JOHANNA. Minun haavani eivät ole voineet kymmenessä vuodessakaan
parantua umpeen. Elämäni on siitä saakka ollut yhtämittaista sokkona
kulkemista.
KUSTAA. Sitä ei enää voida auttaa. — Johanna, sinäkö sait miehesi
suostumaan huutamaan sahan?
JOHANNA. Tiesin tilasi ja olin kuullut, että saha myydään
pakkohuutokaupalla. Silloin pisti päähäni puhua asiasta miehelleni. Hän
vain nauroi ja puheli raa'asti meidän entisistä väleistämme. Mutta hän
lähti huutokauppaan kuitenkin. Hän oli sittenkin ruvennut miettimään
asiaa, ja palattuaan kertoi hän, miten hän oli tehnyt ja mitenkä oli
kanssasi sopinut.
KUSTAA. Voitonhimo pääsi hänessä vallalle. Senvuoksi hän myös nyt on
pettänyt minut.
JOHANNA (kuiskaa). Minun täytyy mennä, Kustaa. Vaimosi voi palata,
ja kotona kummastelevat poissaoloani. (Ojentaa kätensä Kustaalle.)
Hyvästi, Kustaa! Älä anna murheelle valtaa. Vielä päivä nousee!
KUSTAA (pudistaa surullisena päätään). Ei, Johanna, ei! Minun päiväni
on nyt sammunut. Kiitos siitä, että kävit minulle ilmoittamassa.
Hyvästi, Johanna!
JOHANNA (nyökkää surullisena). Hyvästi!
(Astuu peräovea kohti. Samassa tulee Katri sisään vasemmalta.
Huomatessaan Johannan seisahtuu hän kivettyneenä. Molemmat naiset
katsovat toisiinsa pitkään. Hetken hiljaisuus).
JOHANNA (lempeästi). Hyvää päivää, Katri! (Nyökkää herttaisesti ja
menee).
KATRI (rientää Kustaan luo, joka on jäänyt istumaan pää käsien varaan.
Kiivaasti). Kustaa, mitä Kallion emännällä oli täällä tekemistä.
— Miksi sinä et vastaa? — — Mitä on tapahtunut? — Kustaa, mitä on
tapahtunut?
KUSTAA (särkyneellä äänellä). Saha on mennyt. Kallio on myynyt sen
kaupungin tukkiherroille.
KATRI (kauhistuneena). Myyty — saha — toisille!
KUSTAA. Niin.
KATRI (puristaa raivostuneena molemmat kätensä nyrkkiin). Sitäkö tuo
nainen oli täällä sanomassa? (Kustaa nyökkää päätään.) Me olemme siis
joutuneet häviöön sittenkin! (Kustaa nyökkää. Katri puhkee äänekkääseen
raivon itkuun).
(Väliverho).