KUSTAA. Te puhutte —

KATRI (ehättää). — niinkuin sopii Hakalalta odottaakin. (Menee

vasemmalle).

KUSTAA. Te puhutte ikäänkuin minä nyt äkkiä olisin tullut

maksukykyiseksi. En suinkaan ole tullut. Minä olen saanut tilaisuuden

ostaa sahani takaisin. Kallio luovuttaa sen minulle ehdolla, että minä

vuosittain suoritan hänelle maksun. Siinä kaikki. Kunhan minä olen

vapaa hänestä, kun saha jälleen on minun omani, silloin tulee teidän

ja niiden toisten vuoro. Jotta kerran teidänkin vuoronne tulisi, siksi

minun on täytynyt saada saha takaisin. Sehän se on minun pelastukseni.

Tottakai te sen ymmärrätte!

HAKALA. Tässä ei ole muuta ymmärtämistä, kuin että järven pohjassa

pysyvät rahat sittenkin. Niistä näyttää olevan hyvin vähän toivoa

(Kustaa kohauttaa olkapäitään ja huokasee neuvottomana.) Mutta eihän se

jyrisemisestä parane. Mennyttä kun mennyttä!

KUSTAA (tuskastuneena). Käsitättehän te —?!

HAKALA (ottaa lakkinsa). Olethan sinä ainakin tarpeeksi koettanut

selitellä! — Hyvästi! — Mutta muista, että sinun askareitasi seurataan,

sinun metsäkauppojasi pidetään varalta! (Menee).

KUSTAA (yksin). Hän ei ymmärrä koko juttua nimeksikään. (Tulee

rauhattomaksi.) "Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus

on tehty, minä tulen huomenna", niin sanoi Kallio. Miksi hän sitten ei

tule? Nyt on jo ilta. (Katsoo kelloaan.) Kuinka hän enää saapuisikaan

näin myöhään! (Tuskastuu yhä enemmän.) Miksi hän lupasi tulla tänään!

(Ajattelee.) Mitä se Mykkyrä sanoikaan? — Että jos joku toinen tarjoisi

hänelle suuremman voiton. (Pyyhkäisee hikeä otsaltaan.) Ei, se on

mahdotonta! (Koettaa nauraa.) Kuka sen hänelle tarjoisi? Ei kukaan!

—. Ja onhan tuhat markkaa jo hyvä voitto! — Vaan jos joku suorittaisi

sen pienemmässä ajassa kuin minä — tai ehkä käteisenä — Kuka, kuka?

Se on sula mahdottomuus. Minä vain kuvittelen. Minä olen liiaksi

tuskaantunut. Kallio kyllä tulee — ehkä huomenaamulla. (Menee ikkunan

luo ja katsahtaa ulos, hämmästyy, katsoo tarkemmin ja astuu askeleen

taapäin.) Silmäni eivät voi pettää! Se on aivan varmasti Johanna.

Tullut metsätietä! — Nyt hän kääntyy pihamaalle. — Hän tulee suoraan

portaita kohti — hän kävelee niin kiireesti! Johanna tulee Saarenpäähän

— Johanna!! Mistä tämä ihme? Mitä on tapahtunut?

JOHANNA (astuu sisään. Hän on noin 30-vuotias, hyvin miellyttävä ja

lempeän näköinen nainen. On hetkisen vaiti. Kustaa astuu pari askella

häntä kohti, sitten pysähtyy. Hiljaa). Hyvää päivää, Kustaa Saarenpää?

KUSTAA (samoin matalalla äänellä). Päivää, Johanna.

JOHANNA. Emme ole usein tavanneet toisiamme, vaikkei ole asuntojemme

väliä kuin viisi kilometriä.

KUSTAA. Me olemme välttäneet kohtaamasta toinen toisiamme. Mutta suo

minun kysyä, mikä ihme nyt on johtanut askeleesi tänne? En voinut

salata hämmästystäni nähdessäni sinut äsken metsätieltä poikkeavan

tänne. Jalkaisinko sinä olet tullut?

JOHANNA. Jalan tulin, kiersin metsätietä, kun en rohjennut maantietä

kulkea ja tänne julkisesti poiketa. Siitä olisi kylässä noussut melu ja

pian olisi se joutunut mieheni korviin.

KUSTAA (kiintyen). Sinä olet tullut salaa!

JOHANNA. Salaa lähdin kotoa, kun piiat poistuivat lypsylle ja mieheni

istui huoneessaan vieraittensa kanssa. Minä tiesin, että vieraat

viipyvät myöhäiseen, sillä sisälle vietiin pikarit ja mieheni avasi

pullon.

KUSTAA (ikäänkuin keventyen). Kalliolla on siis vieraita! Minä olinkin

jo levoton, mutta ajattelin sentään, että joku este hänellä täytyy

olla. Jumalan kiitos!

JOHANNA (kiertäen). Ne taitavat olla vaarallisia vieraita.

KUSTAA. Vaarallisia! Teillekö?

JOHANNA. Ei meille. Anna kun kerron! Minä tulin metsätietä niin

kiireesti kuin voin. Tunnin ajan olen varronnut tuolla kuusikon

liepeellä, ennenkuin uskalsin astua taloon. Kun sitten vihdoin näin

vaimosi liina päässä lähtevän ulos, kiiruhdin etsimään sinua.

KUSTAA. Sinulla on siis asiata minulle?

JOHANNA. Sitä varten olen tänne juossut. — Kustaa, minä sanoin, että ne

vieraat taitavat olla vaarallisia. „

KUSTAA. Minulleko? Mitä heillä on minun kanssani tekemistä? Tulevatko

he tänne? Keitä he ovat?

JOHANNA. Minä luulen, että he piankin tulevat. Elleivät vielä tänä

iltana ja huomenakaan, ja elleivät juuri tänne, niin ainakin tuonne —

sahalle.

KUSTAA (säpsähtäen). Sahalle! (Kiivaasti.) mitä heillä on siellä

tekemistä?

JOHANNA (lähenee häntä). Koeta kestää, Kustaa! — Minä en tiedä, mutta

minä luulen, minä arvaan, että he tulevat — panemaan käyntiin sahan.

KUSTAA (astuu askeleen taaksepäin, kauhistuneena). Tulevat sahalle,

minun sahalleni, ja panevat sen käyntiin! Niinkö sinä sanoit, Johanna?

JOHANNA. Kustaa, älä masennu, kuule minua! Mieheni oli päivällä

käymässä kirkonkylässä. Siellä hän oli tavannut kolme tukkiherraa,

kaupunkilaista. Hän tuli iltapäivällä kotiin heidän kanssaan. Minä

näin heidän tulevan maantiellä. He näyttivät vilkkaasti keskustelevan

ja mieheni viittoili tänne Saarenpäähän päin. Sahahan näkyy meille

järven yli. Sitten he tulivat sisään ja mieheni tarjosi heille juomia.

Kun piika astui sisään tarjottimen kera, kuulin oven auetessa mieheni

huudahtavan: "Olkoon menneeksi, kahdeksan tuhatta!"

KUSTAA (poissa suunniltaan). Lausuiko miehesi: "Olkoon menneeksi,

kahdeksan tuhatta;" (Tarttuu kiinni Johannasta, huudahtaa

epätoivoisesti.) Johanna, sano minulle suoraan, onko Kallio myynyt

minun sahani?

JOHANNA. Minä en muuta tiedä — sen vain kuulin. Ja kun he jatkoivat

väkijuomien nauttimista, arvottelin, että kauppa on ehkä sovittu.

KUSTAA (lyötynä). Kallio on myynyt sahan!

JOHANNA. Kestä, Kustaa!

KUSTAA. Minä en enää koskaan pääse nousemaan!

JOHANNA. Nouset sinä, nouset!

KUSTAA (istuutuu ja peittää käsillä kasvonsa). Minun sahani!

JOHANNA. Minä luulin tekeväni oikein, kun juoksin siitä sinulle

ilmoittamaan. Minunkin sydämeni oli tuskaa täynnä.

KUSTAA (murtuneena). Minä jo olin ehtinyt nähdä auringon pilvenraosta.

JOHANNA (tarttuu häntä kädestä). Uljuutta, Kustaa, rakas Kustaa!

KUSTAA (nostaa päänsä, katsoo h&neen pitkään. Hiljaa). Sinäkö olet

Johanna, Kerttulan Johanna?

JOHANNA (itkun sekaisesti). Kustaa parka!

KUSTAA. Niin niin, Kustaa parka! Toisin nyt olisi, onnellisempi Kustaa

olisi, jos hän ei olisi antanut haaveitten itseään huumata. Jospa häntä

nyt edes olisi ystävä tukemassa!

JOHANNA. Onhan sinulla Katri!

KUSTAA. Katri!!

JOHANNA. Ilman häntä et olisi saanut sahaa.

KUSTAA. Enkä niitä koettelemuksia ja murheita, joita saha on minulle

tuottanut. Minä olisin pysynyt pienenä kyläkauppiaana, ja sinä olisit

aina ollut vierelläni. Mutta toisin kävi.

JOHANNA. Ehkä se oli niin säädetty!

KUSTAA. Säädetty näkyy todellakin olevan, että minun päiväni tulevat

katkeriksi.

JOHANNA. Minkälaiset luulet olevan minun päiväni?

KUSTAA. Hyvä kai sinulla on Kallion rusthollarin emäntänä!

JOHANNA. Jospa tietäisit, Kustaa! Ei minulla siitä asti, jolloin

sinun piti tulla noutamaan minua kirkonkylän juhlaan, vaan lähetitkin

kirjeen, missä ilmoitit, että meidän välimme on lopussa, ja sitten

jälkeenpäin kertoivat sinun käyskennelleen juhlassa Suonperän Katrin

kanssa — ei minulla siitä asti ole ollut iloisia hetkiä. Sinä olit

minulle kaikki kaikessa.

KUSTAA. Vanhempasiko tahtoivat sinun menemään Kalliolle?

JOHANNA. Vanhempani tahtoivat — olihan sellainen onni tavatonta

talottomalle tytölle. Ja kun Kallio kävi kerran toisensa perästä,

saatiin minut vihdoin suostumaan.

KUSTAA. Minä muistan, kuinka minun sydäntäni karvasteli kuullessani

siitä. Mutta saamani rahat ja suuret puuhat saivat minut unohtamaan

kaikki.

JOHANNA. Minun haavani eivät ole voineet kymmenessä vuodessakaan

parantua umpeen. Elämäni on siitä saakka ollut yhtämittaista sokkona

kulkemista.

KUSTAA. Sitä ei enää voida auttaa. — Johanna, sinäkö sait miehesi

suostumaan huutamaan sahan?

JOHANNA. Tiesin tilasi ja olin kuullut, että saha myydään

pakkohuutokaupalla. Silloin pisti päähäni puhua asiasta miehelleni. Hän

vain nauroi ja puheli raa'asti meidän entisistä väleistämme. Mutta hän

lähti huutokauppaan kuitenkin. Hän oli sittenkin ruvennut miettimään

asiaa, ja palattuaan kertoi hän, miten hän oli tehnyt ja mitenkä oli

kanssasi sopinut.

KUSTAA. Voitonhimo pääsi hänessä vallalle. Senvuoksi hän myös nyt on

pettänyt minut.

JOHANNA (kuiskaa). Minun täytyy mennä, Kustaa. Vaimosi voi palata,

ja kotona kummastelevat poissaoloani. (Ojentaa kätensä Kustaalle.)

Hyvästi, Kustaa! Älä anna murheelle valtaa. Vielä päivä nousee!

KUSTAA (pudistaa surullisena päätään). Ei, Johanna, ei! Minun päiväni

on nyt sammunut. Kiitos siitä, että kävit minulle ilmoittamassa.

Hyvästi, Johanna!

JOHANNA (nyökkää surullisena). Hyvästi!

(Astuu peräovea kohti. Samassa tulee Katri sisään vasemmalta.

Huomatessaan Johannan seisahtuu hän kivettyneenä. Molemmat naiset

katsovat toisiinsa pitkään. Hetken hiljaisuus).

JOHANNA (lempeästi). Hyvää päivää, Katri! (Nyökkää herttaisesti ja

menee).

KATRI (rientää Kustaan luo, joka on jäänyt istumaan pää käsien varaan.

Kiivaasti). Kustaa, mitä Kallion emännällä oli täällä tekemistä.

— Miksi sinä et vastaa? — — Mitä on tapahtunut? — Kustaa, mitä on

tapahtunut?

KUSTAA (särkyneellä äänellä). Saha on mennyt. Kallio on myynyt sen

kaupungin tukkiherroille.

KATRI (kauhistuneena). Myyty — saha — toisille!

KUSTAA. Niin.

KATRI (puristaa raivostuneena molemmat kätensä nyrkkiin). Sitäkö tuo

nainen oli täällä sanomassa? (Kustaa nyökkää päätään.) Me olemme siis

joutuneet häviöön sittenkin! (Kustaa nyökkää. Katri puhkee äänekkääseen

raivon itkuun).

(Väliverho).

Väkevämmän tiellä · 第 15 / 17 题