KATRI. Sanoinhan, ettei täällä ole mitään lautoja!
KORPIKULMALAINEN. Ei, mutta olisin herra Saarenpäältä kysynyt, joko ne
minun hirteni on sahattu?
KATRI (tuntee hänet). Vai te, minä muistan. Ettekö tiedä, ettei saha —
— (Säikähtää sanojaan-) — Ylämäen töllin kauttako tulitte nytkin?
KORPIKULMALAINEN. Sieltähän minun tieni aina sopii.
KATRI. No, neuvoivatko nytkin tulemaan tänne?
KORPIKULMALAINEN. En minä enää neuvomista tarvinnut. Sainhan silloin
kuulla, että saha on herra Saarenpään.
KATRI. Eivätkö he mitään teille sanoneet?
KORPIKULMALAINEN. Eivät — muuta kuin lähettivät tänne terveisiä.
KATRI (katkerasti). Vai terveisiä. — Kiitoksia vain!
KORPIKULMALAINEN. Niin, että mitenkähän mahtaa olla niiden lautojen?
KATRI. Ettekö tullessanne huomannut?
KORPIKULMALAINEN. Enhän minä tullut katselleeksi. Olisivatko lankkuni
tuotu tänne ylös? Kyllä minä ne olisin sahaltakin noutanut.
KATRI (osottaa vasemmanpuoliseen ikkunaan). Tuollahan ne näkyvät olevan.
KORPIKULMALAINEN. Lankutko?
KATRI. Hirret.
KORPIKULMALAINEN. Niin lie minunko?
KATRI. Ne.
KORPIKULMALAINEN. Miksikäs niitä sitten ei olekaan sahattu?
KATRI. Kysykää herra Saarenpäältä! Pihamaalla kun odottelette, niin
tapaatte hänet. (Menee oikealle).
KORPIKULMALAINEN. Vai ei ole sahattu — vaikka luvattiin. — Ja hirret
töllistelevät pihamaalla. — Olisinhan minä ne saattanut sahalle saakka,
mutta kun silta oli rikki ja Saarenpää sanoi, että kyllä hän vedättää
ne alas omalla hevosellaan. Ehkeivät ne minun hirteni olekaan. — Mistäs
tuo rouvasihminen sen tietäisi? — Katsotaan. (Menee. Näyttämö hetken
tylyä).
KUSTAA (tulee hengästyneenä). Mikähän mies käyskeli pihamaalla? Onneksi
pääsin hiipimään niin ettei hän minua nähnyt. (Riisuu kiireesti
päältään takin ja heittää lakkinsa oikeanpuoliseen huoneeseen.)
Minun täytyy näyttää siltä kuin olisin oleskellut sisällä. — (Nauraa
kamalasti.) Illasta rauhassa, sahan herra, saha on paikoillaan! Mutta
elokuun illat eivät enää ole valoisia, — parasta herrojen palkata
sahalle yövartija. (On ilmeisesti kiihottunut ja rauhaton. Menee
vasemmalle ovelle.) Katri, nythän on jo illallisen aika! Kata pöytä —
sitä mitä on — vaikka tervavelliä ja puun kuoria — Mutta syötämän pitää!
KATRI (tulee). Mitä sinä lavertelet?
KUSTAA (menee ja vilkasee vasemmasta ikkunasta, palaa). Meidänkin
täytyy jo illastaa. Jos ometassa olisi härkä, niin minä nyt sen
teurastaisin, ja kellarissa olutta, niin minä kantaisin sitä maljoihin,
ja Saarenpää perheineen söisi herkullisen juhla-aterian (Tarttuu Katria
käsivarresta, Hiljaa.) Ja vaikka olisi pimeäkin, niin luulen, ettemme
tarvitsisi kynttilöitä!
KATRI. Mitä nuo sinun puheesi ovat?
KUSTAA. Juhla-aterian, Katri, me nauttisimme kohtalomme kunniaksi.
Löytäisimmepä sitten vielä vanhan virsikirjan, niin veisaisimme
virrenkin, ja ylistäisinpä Häntä, joka ihmiskohtalot säätää! Haha!
(Nauraa.) — Kaikkivoipa jumalamme, me jalkais' juureen kumarramme!
Hahaha!
KATRI. Kustaa, älä peloita minua! — Kuinka äkkiä pimentyykään näin
syksyiltasin! (Ottaa pöydältä tikkulaatikon) Löytyyköhän enää
ainoatakaan kynttilää? — Ehkä lampun pohjassa olisi öljytippa?
(Katsoo.) Ei ole. — (Etsii.) Tuossahan on kaksi vaivaista päätä.
(Pistää ne kynttiläjalkoihin, sytyttää ja vetää alas ikkunaverhot.)
Hyi, kun on kylmä — ja niin ikävä! (Istuutuu ja itkee).
KUSTAA (puoli-ääneen). Ei sinun olisi tarvinnut sytyttää kynttilöitä,
Katri! Sanoinhan, että me näemme ilmankin.
KATRI. Mitä sinä hourit! Säkkipimeähän täällä kohta olisi. — Jos sinun
todella on nälkä, niin siellä on leipää ja maitoa kamarin pöydällä. —
(Nousee.) Minä menen nukkumaan.
KUSTAA (kummallisena, hiljaa). Ei minun ole nälkä. Minä vaan muuten
sanoin. — Kuule, Katri! Oletko sinä minulle hyvin suuttunut?
KATRI. Älä kysy minulta mitään sellaista. Älä herätä minussa muistoja
niistä unelmistani, jotka sinä olet särkenyt. Minulla on tarpeeksi
työtä koettaessani tukahuttaa katkeruutta puhkeamasta äärimmilleen.
Minä voisin kuolla tähän paikkaan paljaasta vihasta ja epätoivosta!
— Kun edes olisin kaukana täältä. Mutta tuttavien silmät vilkuvat
kaikkialta ja pian osotetaan minua sormella ja sanotaan: tuollainen on
nyt entinen Kujalan Katri!
KUSTAA. Jahka juhla on ohi, saat sinä lähteä lasten kanssa sukulaistesi
luo — minä menen muualle — mutta vasta, jahka juhla on ohi!
KATRI. Mistä juhlasta sinä höpiset? — Sukulaisteni luo elätettäväksi,
minäkö? En ikinä. Ei, käsikärryissä sinä saat vetää pitkin maantietä
vaimoasi ja lapsiasi.
KUSTAA (kuuntelee). Hst! Vaiti! — Ei se ollutkaan mitään.
KATRI. Mikä — mitä? Kuuletko sinä aaveita?
KUSTAA. Minä vain olin kuulevinani juhla vieraitten askeleita.
KATRI. Jumala varjelkoon, oletko sinä sekaisin!
KUSTAA. En minä ole — mutta kohta menee kaikki sekaisin, ja siitä
syntyy sellainen huutava sotku, ettei kummempaa ole Saarenpäässä nähty
eikä kuultu!
KATRI. Siunatkoon sinun puheitasi! Sinä et ole järjissäsi.
KUSTAA. Täydessä järjessä minä olen, älä yhtään pelkää. Mene vain
nukkumaan.
KATRI. Sammutatko sitten kynttilät?
KUSTAA. Sammutan, sammutan. Kyllä kynttilät sammutetaan!
KATRI. Eikö sinua nukuta?
KUSTAA. Vielä minua nukuttaisi — nyt!
KATRI. Valvo sitten, minä en jaksa! (Menee vasemmalle).
KUSTAA (yksin). Juhla, juhla, Saarenpään juhla! Kutsuvieraaksi saapuu —
paholainen! Koska jumala ei ole Saarenpäätä suosinut, niin Saarenpää
pitää juhlan paholaiselle. Saatanat pannaan tanssimaan Kustaa
Saarenpään elämän lopettajaispolskaa! — Ei Saarenpää hevillä hellitä!
Ennen hän antaa sielunsa paholaiselle, runnellun, revityn sielunsa,
ja pitää juhlan (Puhkee itkemään. Havahtuu.) Ne olivat ensimmäiset
kyynelet, jotka minun silmistäni ovat ikinä vuotaneet. Ennen ei niitä
ole näkynyt, eikä näy enää jälkeenkäänpäin. Nämäkin tukahutetaan
juhlan humuun! Nyt pitäisi sinun olla täällä pulloinesi, Mykkyrä,
sillä nyt Saarenpääkin maistaisi tilkan! (Kavahtaa, ulkona kuuluu
heikkoja ääniä. Kuiskaten.) Luulenpa, että pidot ovat alkamassa. (Äänet
kuuluvat lähempää.) Niin niin, pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä!
(Melu lähenee.) Haha, Mihinkä kyläläisillä on kiire keskellä pimeätä
syysiltaa? Juhlilleko, juhlilleko? Haha. (Hätäisiä ihmisääniä ja humua
kuuluu).
KATRI (rientää sisään puolipukimissa). Jumalan tähden, mikä melu on
maantiellä! Kuuluu kun koko kylä olisi liikkeellä.
KUSTAA. Etkö sinä tiedä, että tänä yönä on juhla? (Menee ja vetää ylös
oikeanpuolisen ikkunaverhon. Ulkoa virtaa sisään tulipalon liekkien
kajastus. Kustaa seisahtuu ikkunan luo voitonriemuisena).
KATRI (kauhistuneena). Tulipalo — missä!
KUSTAA (työntää hänet lähemmäs ikkunaa). Niin, missä?
KATRI. Saha palaa! Herrajumala, niin kamalat liekit!
(Kovenevaa melua jatkuu).
KUSTAA (huudahtaa raivoisasti). Nuolkaa liekit, pohjia myöten, pohjia
myöten! Menköön tuhaksi Saarenpään saha! Kun se ei saa olla minun,
niin sitä myös ei pidä oleman! Katso, kuinka komea erojaisjuhla!
Tulikielissä tanssivat saatanat.
KATRI (typertyneenä). Jesus varjele, Kustaa, oletko sinä?
KUSTAA (ikäänkuin houreessa). Saatanat tanssivat — —!
KATRI (menehlymäisilllään). Sinä olet polttanut sahan! (Kustaa painuu
istumaan).
1:NEN KYLÄLÄINEN (ryntää sisään). Ollaanko täällä valveilla? Saha palaa!
KATRI. Valveilla ollaan.
1:NEN KYLÄLÄINEN. Sahan ruiskuhan on vielä teillä? Missä se on?
2:NEN KYLÄLÄINEN (sisään). Ruisku, ruisku: Lautatarhakin on tulessa, on
varmaan murhapoltto, kun palaa kahdelta puolen.
KATRI. Ruisku on vajassa.
1:NEN KYLÄLÄINEN. Avain, avain, pian!
KATRI. Vaja on auki.
(Kyläläiset ulos. Kuuluu rattaiden jylinää ja ihmisten melua. Tuuli
puhaltaa ja liekkien kajastus on käynyt voimakkaammaksi. Katri katsoo
ikkunasta). Ei sitä enää mikään sammuta, kaikki on tulen vallassa.
KUSTAA (itsekseen). Saatanat tanssivat — —!
KATRI. Onneton! Tiedätkö, mikä sinun kohtalosi nyt on? Kahleet ja
vankila! Sinä kelvoton mies! Ensin syöksit kurjuuteen perheesi ja nyt
itsesi!
KUSTAA (ikäänkuin heräten. Hiljaa). Johanna! — Johanna!
KATRI (Katsoo häneen jähmettyneenä).