KUSTAA. Sanokaa pois!
MYKKYRÄ. Jos hän saisi joltain toiselta (tähän kuiskaamalla) — isomman
voiton.
KUSTAA (nauraa). Ei ole pelkoa! Kukaan pitäjäläisistä ei ole halukas
ostamaan sahaa korkeammasta hinnasta.
MYKKYRÄ (myönnytellen). Ehkei, ehkei!
KUSTAA. Ja sitäpaitsi sitoo Kalliota kirjallinen sopimus.
MYKKYRÄ. Joko se on tehty?
KUSTAA. Tehdään tänä päivänä.
MYKKYRÄ. Vai ei vielä ole tehty! Hm! (Ojentaa kätensä.) No, rimpuile
pois, rimpuile pois! Terveeksi! Lähden taas köntystämään edelleen.
Käväsen kauppiaalla. Poikkesin vain levähtämään.
KUSTAA. Joko Mykkyrä lähtee? — Hyvästi vaan!
MYKKYRÄ (kääntyy ovella). Älä sentään unohda sitäkään, mitä Mykkyrä
sanoi, älä unohda! (Menee).
KUSTAA (nauraa ääneensä). Pidetään mielessä! (Kävelee hetken lattialla
edestakaisin, istuutuu sitten pöytänsä ääreen ja painuu selailemaan
tilikirjoja, miettii ja merkitsee lyijykynällä numeroita paperille.
Nousee jälleen, kävelee ja seisahtuu oikeanpuolisen ikkunan pieleen).
KATRI (tulee vasemmalla). Joko se juoppo lähti?
KUSTAA. Lähti — mutta tuolla näkyy Hakala kiinnittävän hevostaan
kujansuun aitaan.
KATRI. Mitä hän mahtaa asioida? Liekö jo kuullut tapahtumasta, vai
muutenko hänen halunsa palaa katsomaan, mitenkä Saarenpäässä jaksetaan.
KUSTAA (poistuu ikkunan luota). Minä kyllä Hakalan käynnin tunnen. Mitä
hän muuta kuin saapuu laulamaan valituslaulua rahojensa menettämisestä.
KATRI. Miksi sinä viitsit häntä kuunnella?
KUSTAA. Enhän voi ajaa häntä uloskaan.
KATRI (kiivaasti). Se pitäisi tehdä! Senkin kitupiikki! Tappaa vielä
itsensä mokomienkin lanttien tähden. Kuinka sinä jouduitkaan tekemisiin
hänen kanssaan?
KUSTAA (naurahtaa). Koronkiskuri!
KATRI (kiihottuen). Voi, jos me voisimme viskata hänelle rahat
vasten kasvoja ja ajaa hänet huoneestamme maantielle! Se olisi minun
iloni! Kunpa se hetki kerran koittaisi, jolloinka me pääsisimme
riippumattomiksi kaikista! Kenelläkään ei olisi meiltä mitään
vaadittavaa. Minä palan halusta osottaa heille halveksumistani —
kaikille! Minä tahdon olla ylempänä muita! (Tarttuu Kustaaseen.)
Kustaa, tuleehan se aika kerran, tuleehan se pian! Sano, että se tulee!
KUSTAA (irroittaen hänet itsestään). Sehän on pyrkimykseni: päästä
riippumattomaksi kaikista. Sen saavuttamiseksihan minä olen taistellut
ja nyt taistelen kahta kovemmin. — (Kävelee.) Kummallista, kuinka minä
tunnen itseni levottomaksi! Mikä ihme Kalliota viivyttää? Nyt on jo
ilta, eikä häntä vain kuulu. Hän kielsi minua ryhtymästä mihinkään
toimiin, ennenkuin kirjallinen sopimus on tehty. Pitkä päivä on jo
kulunut.
KATRI. Hänelle on sattunut esteitä. Vielä hän voi tulla tänä iltana —
tai ellei tänä iltana, niin huomenna.
KUSTAA (ilmeisesti rauhattomana, astuu edestakaisin). Hän lupasi tulla
tänään, hän lupasi tulla tänään.
HAKALA (astuu sisään). Hyvää iltaa!
KUSTAA. Jumala antakoon!
KATRI. Kas kun isäntäkin on lähtenyt liikkeelle vielä näin iltasella!
Käykää istumaan!
HAKALA. Onpa sitä saanut kärryillä istua.
(Katri lykkää tuolin häntä lähemmäs).
KUSTAA. Suoraanko olette ajanut Ylikylästä?
HAKALA (istuutuu). Tulin kirkonkylän kautta — oli asiaa sepälle.
KATRI. Vai sen kautta olette kiertänyt! Ja palaatte nyt tätä tietä?
HAKALA. Päätin palata tätä tietä, kun sain aihetta poiketa teille.
KATRI (ilkeästi). Olihan se hauskaa!
KUSTAA (osattua pöydälle, missä on paperosseja). Tupakat!
HAKALA. Kiitos! Niin, sain aiheen poiketa tänne, kun kuulin sepällä,
että Kallio on ryhtynyt sinua auttamaan.
KATRI (kivahtaa). Auttamaan ei ole ryhtynyt kukaan!
HAKALA. Eikö siinä sitten olekaan perää?
KATRI (tiukasti). Ei.
KUSTAA (ehättää). Vaimoni tarkoittaa, ettei Kallio suinkaan ole meille
mitään almuja antanut.
HAKALA. En minäkään almuista puhu. Tarkoitan, että onko hän luovuttanut
sahan sinun käytettäväksesi, niinkuin kerrotaan?
KUSTAA. Sen hän on tehnyt.
HAKALA. Siis asia on tosi?
KUSTAA. Tosi sitä myöten.
HAKALA. Pannaanko saha käyntiin heti?
KUSTAA. Heti kun on saatu asiat järjestykseen.
HAKALA (ilostuen). Sitten sinä voit piankin suorittaa minulle osan.
KATRI (puhkee nauramaan, häijysti). Kuinka suuren summan tarvis
Hakalalla olisi?
(Hakala katsoo häneen vihaisesti).
KUSTAA. Ei, hyvä isäntä, en minä ensi aikojen tuloista voi teille
mitään suorittaa.
HAKALA (ankaristuen). Miksi et? Olen kai minä oikeutettu saamaan rahani.
KUSTAA. Alatteko te taas tuon vanhan virren?
HAKALA (nousee kiivastuen). Lakkaa leikittelemästä kanssani, Kustaa!
KATRI (vie tuolin hänen jälkeensä, ivallisesti). No, mutta istukaa
isäntä!
HAKALA (lykkää tuolin syrjään). Mitä sinä tarkoitat sillä, ettet tahdo
läheisessä tulevaisuudessakaan suorittaa minulle mitään?
KUSTAA. Kuinka te voitte sellaista ajatella! Ensimmäiset vuodet on
minun suoritettava Kalliolle sahasta. Hän on tietysti ensimäinen
velkojani.
HAKALA. Me muut olemme vanhempia. Meillä on etuoikeus, varsinkin
minulla.