Leirimuistelma.
Siitä on jo useita vuosia. Olin silloin vapaaehtoisena venäläisessä
tarkka-ampuja pataljoonassa. Joutuuhan sitä ihminen eläissään
kaikenlaisiin. Eipä tuo juuri hauskalta tuntunut, muuttaessaan valkean
ylioppilaslakin karvaiseen univornmlakkiin, somat Rintalan tekemät
ruokkeeni leveisiin ryssäin kansalliskaatioihin, kun vapaasta Apollon
pojasta jouduin ryssäin komennettavaksi. Mutta vaihtelevaisuus on
hupaista, ajattelin ensi kertaa univormuhousuihin astuessani, enkä
siinä pettynytkään, en ainakaan mitä vaihtelevaisuuteen tulee. Olihan
se vaihtelevaisuutta, kun kello 4 aamulla sai nousta lämpimältä
vuoteeltaan, lämpimältä, jollei yöllä ollut teltan katon läpi satanut.
Eikä siellä juuri yhtä hyvää ruokaakaan saanut kuin ylioppilastalon
ravintolassa, mutta tyytyyhän tuo mies siihenkin, että tyhjän malkkinsa
tyydykkeeksi saa tscherkaskihärän lihaa popsia ja voimakasta soppaa
särpiä.
No, niin! Minä olin nyt siis ehta sotamies, olkapäilläni olevista
nauhoista saattoi vaan minut eroittaa raa'asta sotamiehestä, sillä
eihän siinä leirin pölyssä ja hiessä juuri suomalainen ylioppilas
naamastani liene heijastanut. Sotamiehet minua kyllä kohtelivat kuin
herraa ainakin, nimittivätpä minua »vashe sijaijelstvoksikin»,
erittäinkin ne, jotka eivät tietäneet, että olin vaan pelkän »tshuhnan»
poika.
Vaikealtahan tuo ensin tuntui, marssia täysissä tamineissa tuntikausia,
mutta kun olkapää kerran oli tottunut kivärin painosta puutumaan, kun
rintaa ei enää ahdistavan sinellirullan alla pakottanut, kun silmät
olivat oppineet autuaitten tavalla vasten aurinkoa katsomaan, niin
astuihan sitä aivan koneellisesti, sillä tuskin ihminen missään voi
muuttua siihen määrään koneeksi kuin harjoituskentällä, jossa kädet ja
jalat tuntuvat enemmän tottelevan komentajan kuin omaa tahtoa. Heinäkuu
rupesi jo lähenemään loppuaan. Suureen paratiin tehtiin valmistuksia.
Päiväkaudet marssittiin, hikoiltiin. Ja jo tulikin tärkeä päivä.
Viileänä heloitti aurinko vasta itäisellä taivaan rajalla
ylösnoustessamme, siellä täällä kimalteli vielä hopeainen kastehelmi
pölyn alla riutuvaa lehteä elvytellen.
Pian oli pataljoona liikkeessä, ja tuimaa kyytiä astuttiin
harjoituskentän perälle, jonne joka taholta joukkoja riensi. Hänen
Majestettinsa piti vastaanottoparaatin. Kun monta tuntia oli rivissä
seistu, tuli korkea seurue ja parati oli pian ohitse. Joukot
komennettiin nyt eri taholle ja pieni »leikkisota» seurasi. Tätä kesti
taasen useita tunteja ja koko ajan saimme me yhtä mittaa olla
liikkeessä. Kello kuudesta kymmeneen olimme saaneet melkein liikkumatta
paikallamme seista, kello kymmenestä kahteen marssia, ja usein
juoksujalassa. Olimme rientäneet yli soitten, niittyjen, tunkeutuneet
läpi nuoren tiheän kuusikon yhä vihollista kohtaamatta, mutta kun se
vihdoin tuli näkyviin ja meidät komennettiin maahan pitkällemme
ampumaan, tuli tieto, että taistelu jo oli päättynyt.
Nyt ei ollut muuta jälellä kuin lähteä kotiin marssimaan. Matka ei
ollut pitkä, mutta aivan tarpeeksi niin väsyneille kuin meille, olihan
vaan noin puolentoista peninkulmaa. Laulajat komennettiin pataljoonan
etunenään ja niin sitä lähdettiin. Laulu, sellaista ryssäin kiruntaa
kuin se olikin, antoi kuitenkin reippaalla tahdillaan hiukan vireyttä
jalkoihin, mutta siitä ei kauaksi ollut, pianhan ne uupuivat
laulajatkin. Astua nahjustettiin siinä nyt sitä. Minä kuletin jalkoja
perässäni, kuten muutkin. Sairasvaunut on kyllä tällaisissa tapauksissa
venäläisen vapaehtoisen pelastus, mutta minun kunniantuntoni ei sitä
sallinut. »Kestänhän tässä minä jos muutkin», arvelin, ja painaen lakin
takaraivolleni astuin eteenpäin. Kulettiin suomalaisen kylän lävitse.
Erään talon avonaisesta ikkunasta pyysin vettä kuivan kulkkuni
kostukkeeks. Nuori emäntä ottaa kiireimmiten vettä kauhaan, rientää
ikkunan luo, minä ojennan jo käteni, mutta samassa kapteeni ärjäsee:
»Ei saa erota rivistä!» Ei auttanut muu kuin jättää suloinen vesi ja
rientää sukkelaan paikalleni. Kun sieltä taakseni vielä vilkasin, sain
harmikseni nähdä, kuinka emäntä tuon kalliin jumalanlahjan maahan
heitti.
Tilani oli todella kauhea. Olin ennen huomannut, että pitkät taipaleet
usein astuu huomaamattaan, kun kiinnittää ajatuksensa johonkin
hupaiseen aineesen. Yritin siis jotakin ajattelemaan. -- Mutta mitä? --
Siihen loppui yritykseni. Olin niin ankarassa ruumiillisessa työssä,
että kaikki sielun työ oli kerrassaan mahdotonta. En kyennyt edes
oikein ajattelemaan sillä hetkellä, kuinka vaikea tilani todella oli.
Nyt avautui eteemme ääretön harjoituskenttä, jonka toisesta reunasta
valkoiset telttarivit pilkottivat. Hiki virtasi joka paikasta.
Kasvoille ja käsille oli se pölyn kanssa muodostanut lisäkerroksen,
josta turhaan yritin päästä pyyhkimällä sitä läpimärällä
nenäliinallani. Mieleeni yritti nyt nousta ajatus: »Mitä varten tämä
ihmisrääkkäys?» mutta siihen hikeen ja pölyyn sekin takertui.
»Jospa nyt edes olisi yksi papirossi!» tulin äkkiä ajatelleeksi, mutta
ei sitäkään lohdutusta. Olin siinä kiireessä aamulla unohtanut nekin.
Kysyin vääpeliltä, mutta eihän silläkään tolvanalla niitä ollut. Minun
omianihan se oli tottunut polttamaan. Minulla oli, näet, tapana
tarjoamalla hänelle hopeaisesta kotelosta silloin tällöin kokonaisen
papirossin, osoittaa, että muka pidin häntä muita parempana.
Kuinka siinä ajatuksissani kuitenkin lienen pistänyt käteni vasempaan
housuntaskuuni, ja taivahan taatto, -- siellä on jokin esine. Tempaan
sen kiireesti ulos. Papirossi! Ihan ehta Laferme papirossi! No voi sinä
turkin pippuri! Minkä ihmeen kautta olet sinä sinne joutunut? Etkä ole
taittunutkaan, vähän kyllä vääristynyt, mutta et vaan taittunut. Noin
vaan vedän sinut kahden sormeni välistä ja nyt olet ihan yhtä suora ja
komea kuin vasta makasiinista ostettu. En voinut olla vilkaisematta
oikeanpuoliseen naapuriini, aliupseeriin. Hän rykäsi merkiksi, että hän
otti osaa ilooni. Mutta vasemmanpuoliselle vieruskumppanillenikos kiire
tuli. Hän oli minun opettajani, batjkani, kuten sitä venäjäksi
nimitetään. Ei ollut siinä aikaa kuhnailemaan. Pian raapasi hän tulta,
piti tikkua kourassaan, kunnes rikki oli palanut, ja ojensi sitte
kouransa suuni eteen. Minä imasin, ja voi sitä ihanata makua. Tuntui
niinkuin en eläissäni olisi saanut tuota suloista nautintoa. Eikä siinä
hevillä savua hennonnut suustaan päästää. Ensin veti sen suuhun, josta
se ulkotietä pääsi sieramiin. Kun se sitä tietä oli käynyt keuhkoja
kutkuttelemassa, pääsi se vasta suun ja nenän kautta yht'aikaa ulos.
Mutta siihen ei sen tehtävä päättynyt. Tyytyväisinä vetivät sitä
takanani olevat kaksi miestä suun ja nenän kautta rintoihinsa, jäi
siitä vielä niitten jälkeisillekin, ja vielä takarivissäkin olevat
saivat savunsekaista pölyä hengittää.
Mutta ei mitään hyvää ijankaiken. Kallis papirossi rupesi kulumaan.
Käännellessäni sitä näpissäni, huomasin kuinka batjkani katkerin mielin
katseli hienon paperin käpristelemistä, ja luulempa hänen päästäneen
pari huokausta nähdessään kuinka kallis tupakka sinisenä savuna haihtui
ilmaan.
»Antakaahan viimeinen pätkä sitte minulle», kysyi hän äkkiä
rukoilevasti.
Vihaisesti mulautti aliupseeri hänelle silmiään. Tämä oli, näet, varma
siitä, että hän sen saa. Ahnain silmin oli vääpelikin katsellut
aarrettani. Ei hänkään tuota viimeistä pätkää olisi pois heittänyt,
mutta hänenhän ei sopinut alistua siten alhaisen sotamiehen
vertaiseksi.
Papirossi alkoi lähetä loppuaan ja minä olin juuri aikeissa antaa sen
batjkalle, josta todella pidin hyvin paljon. Mutta äkkiä kuuluu
toisesta rivistä nimeni, kuten se venäjäksi sanotaan, ja sitten
suomeksi: »Olkaa niin hyvä, antakaa se loppu minulle!» En ollut tähän
asti tiennyt laisinkaan, että aivan lähelläni oli suomalainen. Tuo ei
ollut varmaankaan rohennut tunnustaa olevansa tschuhna. Nyt oli
kuitenkin niin tärkeä hetki, että pelko katosi. Mutta kylläpä hän
saikin ryssiltä koko kasan haukkumasanoja mokoman röyhkeyden
rangaistukseksi.
»On tässä parempiakin, kuin sinä», sanoi aliupseeri. Minun korvissani
soivat nuo rakkaalla äidinkielellä lausutut yksinkertaiset sanat niin
ihanilta, johtui mieleeni, että olin suomalainen ylioppilas. Tuntui
oikein hyvältä. En kuitenkaan ensi alussa oikein tiennyt, pitikö minun
nyt loukata kelpo batjkaani, vai antaa aarre hänelle. Ryssäin röyhkeys
poisti kuitenkin epäilyksen. Ojensin papirossin suomalaiselle.
Heti vaikenivat ryssät ja mahtavana huudahti voittaja: »Katsokaapas
tshuhnaa!»