Inkeriläinen pilkkajuttu.
Koko kylän väki on mitä kiireimmässä heinäntouhussa. Naiset haravoivat
luokoa »vaaluille» tahi ajavat karheita ko'ompaan, miehet panevat
kuormia ja purkavat niitä »sarraimiin», tyttöhulikot haravoivat
karisteita, pojannaskalit, jotka eivät vielä jaksa hangolla lepeitä
antaa, laittavat kuormaa, pienet paitaressut odottelevat päästäkseen
kuorman päältä liukumaan, kun sitä sarraimeen viemään lähdetään ja
kaikkein pienimmät piimäsuut piehtaroivat heinissä, imevät peukaloaan
tahi huutaa mankuvat: »nännää!» Otsa hiessä hommataan. Minkä ahkerampi
akka, sen harvemmin menee hän lapsensa suuta tukkeamaan, minkä
laiskempi ukko, sen useammin panee hän piippunysänsä tulelle.
»No, mikä huuto siellä?»
Eräät kyläläiset, joitten niitty on äärimmäisenä päivännousuun päin,
hosuvat haravillaan jotakin ja rientävät huutaen muihin päin. Jotakin
harmaata näkyy nurmen sängellä. Jokin elävä! Mikä tuo mahtanee olla? Se
lähestyy, ja pian on koko kylän väki juoksujalassa, rientäen suin päin
mitä tuiminta kyytiä jäletysten. Niityn penkereellä kasvaa tuuhea,
yksinäinen koivu. Sen ympärille kokoontuvat kaikki. Tuo kummitus on
noussut puuhun.
»Mikähän tuo lienee?» kysyy yksi joukosta hengästyksissään.
»Ole vait!» ärjäsee toinen. »Kuka sen tietää.»
»Katsos pakanaa», sanoo taasen joku pienen vaitiolon jälkeen, jolla
välin kukin suu auki, hengitystään pidätellen, on katsellut kummaa
eläintä, »sylkee kouraansa ja näyttää kulakkaa vielä.»
»Vaan mitenkä saisimme sen sieltä käsiimme?» Kas siinä kysymys, johon
ei ollut helppo vastata. Tuumailtiin siinä sinne tänne. Kukaan ei
tohtinut puuhun kavuta. Lopulta tultiin siihen päätökseen, että koivu
oli sahattava kumoon. Ja kohta lähetettiin pari poikaa sahaa noutamaan
kolmen virstan päästä.
»Mutta meillähän on vielä karheet korjaamatta!» virkkoi yksi isännistä,
kun tuossa hetken aikaa oli tuumailtu, tupakoittu.
»No, niin tässä on muillakin!» arveli toinen, »mutta ei nyt auta sitä
katsoa. Ties kuinka kallis tuo eläin lieneekin. Ehkä saamme kymmeniä
ruplia siitä.»
»Ehkä satojakin!» tokasi kolmas. »Rahat jaamme sitten kristillisesti»,
vakuutti vanhin joukosta.
»Minä ostan rahoilla itselleni verkahameen», sanoi yksi naisista.
»Ja minä lehmän», lisäsi toinen yhtä totisena.
Viimein tuli saha. Nyhrystettiin siinä sitte tuokion, puu kaatui ja
eläin tupsahti maahan sen mukana. Rohkein joukosta kolautti sitä
haravan lavalla ja jo joutui eläin riemuitsevain voittajain käsiin.
Paljain käsin sitä ei kumminkaan kiinni ottaa saanut, sillä se olisi
siitä pilaantunut, kuten viisain joukosta vakuutti. Lakkiinsa oli sen
joku pojista kaapannut ja nyt aika hamppua niityllä olevan maitopytyn
luo. Ei ollut aikaa enää pestä tai kuivata pyttyä, sinne työnnettiin
aarre lakin mukana.
Vaan nytkös pulaan jouduttiin. Mitä nyt oli tehtävä? Pietariin pitäisi
se viedä, mutta kellekä voitaisiin niin kallis aarre uskoa. Ukot olivat
juuri päättäneet sitä lähteä miehissä »kyöräämään» kaupunkiin, kun akat
ilmoittivat, ett'ei he suinkaan aikoneet uskoa niin suurta rahasummaa
uhkojen huostaan.
»Koht'sillään likittelette te ne puhtaaksi!» intti äkäisin joukosta.
Akkoja ei myöskään voitu yksin laskea. »Ettepä tekään maahhua antaisi»,
arvelivat ukot, ja niin päätettiin lähteä sekä miehet että naiset, ja
tuuma pantiin jo toimeen seuraavana aamuna varhain päivän noustessa.
Oli sitä siinä juhlasaatto; viidellätoista hevosella ajaa kömyytettiin
kuni Hietamäen hienot herrat, morsianta Tuutarista ottamaan tullessaan.
Muutamat olivat vielä panneet kalisevan kulkusen aisan sakaraan, jotta
nähtäisi, ettei siinä kulussa ollut mitään »naukumamman poikia.»
Sattuipa tuttavia tiellä vastaan.
»No, mihinkä teitä Jumala viepi?»
»Ei meitä Jumala vie», vastattiin, »itsehän me päätäkauten matkalle
lähdettiin.»
»No, millekä asioille?»
»Ka kumman elävän kiinni saimme ja sitä nyt Linnaan kyyditsemme.»
»Kummanko elävän. Minkä?»
»Mikähän lieneekin, siivekäs kissa tahi muu hameriikin otus.»
»Näyttäkäähän. Ehkä minä sen tunnen.»
»Sinäkö?» huusivat matkalaiset pilkallisesti ja läksivät taasen hyvää
kyytiä ajamaan.
Jopa saavuttiin Pulkkahan ja päätettiin kerrankin oikein herroiksi
mennä tsajua juomaan.
»Mutta yhden pitää aina olla vahdissa», arveli Kolovan Pietari, viisain
joukossa.
»Emme me sitä teidän haltuunne usko!» tokasi Turilan Mari. »Meistä
akoista jääköön myöskin yksi vahtiin. Jää sinä Liispetta kuoma», sanoi
hän yhdelle.
»No, jäänpähän», vastasi tämä.
Nyt mentiin trahteeriin, jakaannuttiin eri pöytien ympärille ja
komennettiin mahtavasti »tsaj!»
»Minä en ole vielä koskaan tsajua juonut sokurin kanssa», vakuutti eräs
piirusilmäinen nuori mies. »Ennen paimenessa ollessa teimme kyllä
'saun'akan hau'emarjakukan' lehdistä tsajua.»
»Teittekö tsajua?» kysyi nauraen »polavoi», joka juuri tsajua oli
siihen pöytään tuonut.
»Teimmepä niinkin. -- Älä naura yhtään! -- Otimme niitä lehtiä,
kuivasimme ja hakkasimme hienoksi, niistä sitten keitimme vanhan
kattilan pohjalla tsajua. Hyväähän se muuten olisi ollut, joll'emme
liian väkeväksi sitä keittäneet olisi. Mepäs sitä juotiin vaan, vaikka
vesi silmistä tippui -- ilman sokuria tietysti.»
Näin kertoi Kelon Paavo.
»No, kuka valajaksi käypi?» kysyttiin. »Juoppi, sinähän olet tottunut
siihen kullanvedossa.»
»No, olkoon menneeksi!» Juoppi kääri oikean hihansa vähän ylemmäs, otti
suuremman »tsainiekan», kaasi siitä »kipetkua» tsainiekkaan ja kunkin
kupin pohjaan.
»Meidän keittämämme tsaju oli ihan mustaa. Niinhän tämä on kuin
paljasta varistettua vettä!» sanoi Paavo, aikoen ruveta juomaan. »Vai
niin!» sanoi hän huomattuaan muitten huuhtovan sillä vaan kuppiaan. Jo
seisoivat taas kaikki kupit rinnatusten lautasillaan, odotellen uutta
voitelua, ja Juoppi aloitti tärkeän tehtävänsä. Hän tipautti
pienemmästä tsaniekasta kunkin kupin pohjaan mustaa, höyryävää
nestettä, kaasi suuremmasta pienemmän täyteen ja tästä taasen
kuppiloihin. Kun näin kolmas osa kupin valkoista sisäpintaa oli tuon
mustan tsajunesteen peitossa, täytettiin ne kipetkulla -- oikein
herroiksi yli reunojen, Nyt veti kukin kupin eteensä, otti palan
sokuria, kaasi kupistansa lautaselle, asetti lautasen sitten vasemman
käden sormien päähän, tahi antaen lautasen olla pöydän reunalla,
kyyristyi niin, että suu tuli lautasen tasalle, puri sirpaleen sokuria,
työntäen sen huulen ja ikenien väliin, mutristi silmät sirrilleen,
huulet lautasen reunalle, puhalteli hiukan ja alkoi varovasti rytystää
tulikuumaa herkkua.
»Kuulkaas», alkoi taasen Paavo.
»Suus kiinni nyt», ärjäsi Turilan Mari. »Onko tässä nyt aikaa
kuuntelemaan sinun lorujasi. Juo nyt äläkä palpata.»
»Kyllä tämä on parempaa kuin se, mitä me keitimme, mutta se olikin
paljon väkevämpää. Mutta, en minä kuitenkaan tuosta pidä lukua; minä
syön mieluummin pelkkää sokuria.»
Näin arveli Kelon Paavo.
»Oho, poika!»
»Katsokaas vaan tuota purlakkaa!»
»Senkin hölöhuuli!» sateli hänelle vastaukseksi ja sokuriastia muuttui
hänen edestään pöydän toiseen päähän.
»Kauankos tuo mörtsi ne sisäänsä purnuaisi», lisäsi vielä joku.
Tällä välin oli trahteerin edustalle kokoontunut joukko uteliaita.
»Mitä teillä on siinä pytyssä?» kysyivät he.
»Mitä se teitä liikuttaa?»
»Ei, ei, mutta mehän kysymme vaan. Ei me puhuta kellekään.»
»Ei sittenkään!»
»Ne ovat varastaneet jotain!» lausui joku taaemmista.
»Mekö varastaneet? Suus kiini, kuka se olikaan!» Syyllisestä ei saatu
selkoa.
»Niin, no, miksi ette sano sitten. Voihan kuka tahansa ajatella, että
teillä on siellä joku varastettu kallis kapine, kun ette -- -- -- --»
»Sanotaanko heille?» kysyy nyt Liispetta vahtikumppaniltaan. Ja nyt
päätettiin kertoa kaikki tyyni.
»No, kuulkaa sitten!» alkoi mies ja kertoi tarkasti alusta alkaen,
kuinka eilisiltana siihen ja siihen aikaan, kun hän jo oli saanut
latoon tuoduksi niin ja niin monta heinäkuormaa ja niin ja niin paljo
vielä oli jälellä, kuinka hän nojatessaan heinäkuormaa vasten juuri
tuumaili sitä ja sitä, kun äkkiä kuului melu päivännousun puolesta,
kuinka hän oli säikähtynyt, luullen naapurinsa hulluksi tulleen ja niin
edespäin. Suu auki kuuntelivat ääneti purkkaloiset.
»Onko sillä sarvet?» kysyi joku joukosta pelokkaasti, kun kertoja
vihdoin oli niin kauaksi päässyt, että sai selitetyksi, mitenkä eläin
pyttyyn saatiin.
»Odotahan!» vastasi kertoja.
»Ei se siihen vielä loppunut», ja hän jatkoi taasen kertomistaan. Siitä
ei näkynyt aikovan loppua tullakaan. Hänet keskeytti kuitenkin
Liispetta.
»Sitä en todellakaan muista», sanoi tämä sormi huulella, »oliko sillä
sarvet vai ei, mutta kyllä minä luulen, kyllä minä muistan nähneeni
vilahduksella jotain sellaista.» Niin jutteli Liispetta, pyyhkien
pulleata nenäänsä sormillaan.
»No, näyttäkäähän tuota!» sanoi taasen joku tavottaen pytyn kantta.
»Oletko koskematta, senkin lontus!» ärjysi vahtimies. »Päästät sen
pakoon vielä, niin meidät piru perii.»
»Onko sillä kaksi, vai neljä jalkaa?» kysyttiin taasen.
»Sitäkään en tullut siinä kiireessä katsoneeksi», vakuutti taasen
Liispetta, »mutta häntä sillä on. Jalkoja en ihmeeksikään muista.»
Nyt tultiin vahteja tsajulle kutsumaan. Kelon Paavo ja Turilan Mari
tulivat vahtiin.
»Muistatko sinä, kuoma, kuinka monta jalkaa sillä on», kysyi Lispetta
Marilta, »kaksiko vai neljä?»
»Kaksi, kaksi! Näinhän minä, kuinka se istui puussa kuni ihminen ja
heristi meille kulakkaa.»
»Voi hyvät ystävät!» alkoi nyt eräs vanha Pulkkalan eukko, joka tähän
asti totisena ääneti oli kuunnellut. »Ei se sitten ole hyvä elävä.»
»Kuinka niin?» kysyttiin.
»Onko se karvainen?» kysyi hän vielä.
»On! Vaalean harmaa ja siivekäs!» selitti Mari.
»Ei epäilemistäkään! Se on piru itse, ihan oikea perkele!»
»No, älähän toki! Olisko piru noin pieni?»
»Kyllähän se itsensä kuinka pieneksi tahansa saa. Minä olen sen itse
nähnyt ja tiedän kyllä millainen se on.»
»No hiisi!» tuumaili Paavo peloissaan.
Ja nytkös melu nousi. Trahteerista hyökkäsivät tsajunjuojat ulos,
luullen kalliin otuksen pakoon päässeen.
»Se on piru itse, ihan oikea perkele!» huusi Paavo.
»Mitä nyt on tehtävä?» voivotteli Mari.
Innokas neuvottelu syntyi. Muutamien selitysten jälkeen ei kukaan
epäillyt, että heillä oli elävä piru pytyssä. Ja harkittiimpa nyt sinne
sekä tänne. Poltettaisiinko se vai upotettaisiin? -- -- Päätettiinpä
kaikissa tapauksissa viedä se kuitenkin Pietariin. Siellä saataisiin
kyllä viisaammilta neuvoa.
»Vaan jos me laskettaisiin se pakoon», ehdoitta Paavo, mutta sitä ei
otettu korviinkaan. Lähdettiin siis matkalle taasen.
Puolipäivän aikaan tultiin Moskovan portille, jossa juotettiin hevoset.
Nytpä pisti Kolovan Pietarin päähän uusi ajatus.
»Onko täällä linnassa myytävänä vaikka mitä?» kysyi hän vesialtaan
vartijalta.
»No, se on tietty!» vastasi tämä hymyillen.
»No, hyvä!» arveli Pietari. »Miks'ei täällä myytävänä sitten olisi
tuollaisia pieniä pirujakin», kuiskasi hän naapurinsa korvaan.
»Mutta kalliitapa ne lienevät!»
»Se on tietty!»
»Meidän pitää ottaa siis selvä siitä, missä täällä on piruja myytävänä,
Sinne varmaan tämäkin ostetaan.» Näin puhui Kolovan Pietari ja veteli
tyytyväisenä pitkää partaansa sormiensa lävitse.
»Kyllä sen sentään näkee, kellä ei päässä ruumenia ole», lausui tuohon
Kelon Paavo mielissään, ja taasen kulettiin jonkun matkaa pitkin
leveätä prospektia. Jo tultiin Moikan sillan korvalle. Eräältä
vorniekalta kysyy nyt Pietari, jotta missä täällä tsorttia olisi
myytävänä. Vorniekka luuli pirun kuvia tarkoitettavan ja neuvoi puodin.
»Enkös minä sanonut!» huudahti Pietari ja riemuiten ajettiin neuvotulle
puodille. Pietari ja Mari astuivat puotiin.
»Hyvä päivä!» lausui Pietari.
»Mitä asiata?» kysytään.
»Paljonko maksatte te elävästä pirusta?»
»Kyllä minä teille --» ärjäsi ryssä, tavottaen kohennuskoukkua nurkasta
ja suin päin syöksyivät pirun kauppiaat ulos.
»Valehteli, vorniekan riivattu!» puhisi Pietari äkeissään.
»No, mitä nyt?»
»Eihän näissä puotiloissa niin kallista tavaraa osteta», sanoi hän
nousten rattaille. »Nevskillä sellaisia kauppoja tehdään.»
Ohjasten perillä läimäytti hän väsynyttä hevoskonkariaan ja ponnistaen
voimansa läksi tämä »neljäskyökkää» eteenpäin kompuroimaan.
Jo oli iltapuolta hyvä aika kulunut kun Nevskille saavuttiin. Kysyttiin
keltä kutakin, mutta ei tiennyt kukaan, missä tsorttia oli myytävänä,
vielä vähemmin missä niitä ostettiin.
Yrittipä jo Pietari passaassiinkin menemään, mutta sieltä kömyytti pois
kortavoi, ärjyen: »passol tschuhna!» Koettipa hän kyllä selittää, jotta
niin ja niin, -- ja pisti kortavoille kopekan kouraan, mutta pois
työnsi tämä sittenkin.
»Jospa edes kuulisi mitä on asiata, senkin ryökäle!»
Jo rupesi into masentumaan. Tehtiin viimeinen yritys. Lähdettiin
tallaamaan pitkin Kostinnoin käytäviä.
»Katsokaa! tuossa on ihan samanlainen!» huusi äkkiä joku joukosta,
»No, niin totta onkin!» lisäsi toinen, »tuolla vaan ei ole sarvia.»
»Mutta muuten ihka samanlainen.»
Riemu oli ääretön, melkein ilokyyneleitä vuodatettiin. Nyt astui
Pietari puotiin -- tällä kertaa yksin, sillä Turilan Mari oli vähän
noin niinkuin -- ymmärättehän -- tullut liian puheliaalle tuulelle.
»Sano niin, jotta --», yritteli Mari rattailta neuvomaan, mutta
Liispetta kuoma tukkesi kämmenellään hänen suunsa, sanoen: »Ole nyt
hiljaa kuoma!» Ja Mari vaikeni hetkiseksi. Jo tuli Pietari mahtavana
takaisin puotimies mukana. Mentiin niitten rattaitten luo, joihin aarre
oli säilytetty. Ennenkuin kukaan siinä hurmauksissaan ennätti mitään
sanoa, kohotti puotimies pytyn kantta -- ja voi surkeutta suurta!
Nuolen nopeudella syöksyy maidon tahraama piru pytystä rattaille,
rattailta maahan, maasta seinänvierustalla olevien arkkujen päälle ja
siitä katolle -- -- --. Sen sitä näkivätki. -- Kauhistus ääretön.
Sillävälin kokoontui joukko kaupunkilaisia ihmettä katsomaan ja näitten
nauru karmeli kahta kovemmin onnettomain maalaisten sydämmiä.
»Jo sen perkeleen piru vei!» lausui puotimies hänkin nauraen.
»No, se oli piru kumminkin?» sai Pietari kysytyksi.
»Olihan tuo aika piru, kun noin sukkelasti pakohon liiti, mutta me
muuten saamme sellaisia piruju kahdella riunalla 'skolko hoseh'».
»Kahdella riunalla?»
»Onhan noita lento-oravia -- -- --.»
»Lento oravia, otjoko?» änkytti Pietari.
Suurella vaivalla pääsi poloinen kaupunkilaisten pilkkaa pakoon
rattailleen. Ja allapäin pahoilla mielin lähdettiin kotiin junaamaan.
Mutta sillä ei siitä päästy. Vielä tänäpäivänä kutsutaan saman
paikkakunnan asukkaita »otjon vetäjiksi.»