Minä kävelin jo siihen aikaan keppi kädessä ja jos olisin kehdannut,
olisin mustat hansikkaatkin käteeni vetänyt. Vaikka itse olin
vakuutettu siitä, että olin likinäköinen, ja vaikka lääkärikin silmiäni
tutkittuaan oli samaa vakuuttanut, niin en kuitenkaan vielä saanut
lasisilmiä itselleni ostetuksi. »Pince-nez'»tä kyllä välistä yrittelin
pitämään, erittäinkin silloin, kun ei mitään tarkemmin nähtävää ollut.
Kyllä minä pidin itseäni yhtä pulskana ylioppilaana kuin kukaan
muukaan, ja olinhan kerran kuullut sanottavan, että minulla muka oli
kauniit silmät, puhumattakaan tukastani, jota Weckströmin saksimiehet
aivan ihailivat. Sanoivat, että siitä voisi vaikka peruukin tehdä.
Muuten pidin itseäni jo täydellisesti kypsyneenä »kavaljeerina:», mutta
yhtä puuttui toki vielä. Minä en osannut eroittaa franseesin »tuureja»
toisistaan. Siis heti ensi syksynä Fraasan tanssikouluun. Minusta tuli
oikea mestari. Olisin osannut tuurit vaikka takaperin. Ja mitä
lisätuuria siellä opin, ranskalaisine komentosanoineen. »Grand ronde»
ja muut ne osasin kuin aapiskirjan. Nyt olin siis täydellinen
kavaljeeri. Aloinkin oikein innolla »kurttiseerata» tyttöjä
luistinradalla, iltahuveissa, esplanaadilla -- aina missä sattui.
Mutta pian rupesin tuohon pelkkään kurttiisiinkin kyllästymään. Ja
tuntui niinkuin ne rahat, joita noihin kulutin, olisivat menneet aivan
suotta, ihan kuin kaivoon. Silmäni tavoittelivat jotain, sydämmeni etsi
jotain... Se tunne oli niin suloinen, niin taivaallinen, mutta samassa
niin salaperäinen, selittämätön... Oh! -- Tuli kevätlukukausi. Yksi
vaan sama tunne, sama ikävä! Matin-päivä lähestyi -- silloin
pääsisin ensimmäiseen maskeraadiin. Voi sitä onnea! Minä pääsisin
naamiohuveihin, minä, joka olin saanut puolitoista tuntia arestia
siitä, että menin ilman koulun rehtorin lupaa »Don Juan'ia» katsomaan.
Niin, mutta olinhan nyt ylioppilas!
Mutta puku oli hankittava... Kas siinäkös huolta... Ostaa? Liian
kallis! Lainata? -- Mistä? Olin jo joutua epätoivoon... Silloin pelasti
minut pulasta sukkela tuuma... Olihan meillä ompelumasina, jonka
salaisuudet minäkin tunsin. »Minä ompelen itse puvun itselleni.» Niin
tuumailin ja päätin ryhtyä toimeen. Löysin erään vanhan punaisen- ja
keltaisen-kirjavan sohva-vaatteen, jonka huomasin nurin käännettynä
kelpaavan mainiosti joksikin velikullan puvuksi. Eräänä iltana ei ollut
ketään kotona. Minä ompelumasinan ääreen. Ja ennenkuin kukaan
aavistikaan, oli puku valmis: leveät turkkilaiset housut, takki omaa
kompositioonia kaikenlaisten kommusvenkkien kanssa, päähineeksi pitkä
sarvekas myssy, punainen vyö, samallainen kulmikas kaulus. Kun vielä
kumpaankin sarveen ja kauluksen jokaiseen helttuun olin pienen
kellon liittänyt, oli suureksi ilokseni ja ihmeekseni oivallinen
maskeraadipuku valmis. Kun Matin-päivänä olin lisäksi valkeat
nais-sukat ja kirjavat tohvelit ostanut, saatoin rauhallisena odottaa
illan tuloa.
Kello on jo puoli kahdeksan, mutta minäpä en vielä olekkaan täysissä
tamineissa. Oivallinen pukuni vaati minkä missäkin vielä korjausta. Kun
viimeinkin olin kiireestä kantapäähän puettu, otin kitarin selkääni,
sovitin viulun vasemmalta olkapäältä riippumaan, pistin käsipelin
oikeaan käteeni ja nahkapussiin muutamia pienempiä »instrumentteja.»
Näin saavuin kello kahdeksan ajoissa ylioppilastaloon. Voi sitä
kirjavaa joukkoa, voi sitä häärinää! Olipa siinä sen seitsemän
velikultaa, oli siinä kaunotarta, munkkia, niin, kuka ne kaikki
muistaakaan enää, erittäinkin kun minulla ei ollut kauan aikaa niitä
katselemaan.
Kun näet jonkun aikaa olin siinä hämmästyneenä katsellut lukemattomia
ihania sulottaria, keksahti kylkeeni yksi niistä -- oikea keijukainen.
Jo ensi silmäyksessä huomasin minä hänen solakan vartalonsa, sievän
balettipukunsa, nätit jalkansa... Ei! Minä en voi sanoilla selittää
sitä ihanata olentoa, jonka sain viereeni. Hän tarttui oikeaan käteeni,
kysyen: »ketä _sinä_ etsit...»
Voi peijakas tuota heleätä ääntä! Ketä sinä etsit, kysyi hän....
Sinuttelemaan rupesi heti... No sit' oli likkaa!
»Enhän minä tässä ketäkään» -- yritin vastaamaan, kun tuo jo pujahti
käteni ja rintani väliin, sanoen, että mennäänhän nyt tanssimaan. Hänen
ei tarvinnut toista kertaa pyytää. Jo olivat jalkani liikkeellä, ja
minä tanssijapyörteessä, suloinen olento rinnallani. Oi, se oli
taivaallinen hetki. Tuntui niinkuin, niinkuin, kuinka sanoisinkaan,
niinkuin olisin lämpimään vesiammeesen joutunut, jota ihanat,
hyvänhajuiset kasvit ympäröivät ja josta enkelien tanssia sain ihailla
taivaallisen musiikin soidessa... Ne hetket eivät koskaan palaja... Ei!
Kun viimein hurmautuneena vein käsissäni keijukaisen viereisessä
huoneessa olevalle pehmeälle sohvalle, kuulin tämän pyörryksissä
oihkaen pyytävän: »jotakin juodakseni.»
Minä kiiruhdin puhvettiin. »Kaksi lasia samppanjaa!» huusin aivan kuin
ei muita ostajia olisi ollut laisinkaan.
Kiusallisen odotuksen jälkeen sain vihdoin mitä olin pyytänyt. Nyt
harppasin pitkine koipineni yli tanssikentän suoraan keijukaisen
luoksi.
Hän oli jo vironnut. Nyt juotiin samppanjaa ja ruvettiin paahkuroimaan
kaikellaista, -- mitä sylki suuhun toi. Sana sanalta, hetki hetkeltä
ihastuin häneen yhä enemmän. Minä pyysin häntä kahteen ensimmäiseen
franseesiin ja hän suostui jalomielisesti pyyntööni. Sitä onnea ei
minulle ole koskaan sen koommin suotu.
Juuri kun me siinä pakinoimme, lähestyy meitä eräs lihavanläntä
herrasmies omassa naamarissaan. Hän -- sivistymätön -- sinutteli
enkeliäni. Minä olin koko ajan mitä suurimmalla huolella sanonut:
»tahtooko neiti» tahi »onko neiti niin hyvä», kuten hienolla tavalla on
puhuteltava. Niinhän meitä koulussa oli opettajiakin opetettu
puhuttelemaan. »Onko opettaja opettaja X:ltä saanut opettajan kepin»
oli siellä käsketty sanomaan. Vaikka ensin rupesi sydäntäni
karmelemaan, kun näin enkelini hyvinkin herttaisella äänellä
puhuttelevan tuota, lohdutin sitten kuitenkin itseäni sillä, että eihän
hän, niin hieno ja sivistynyt, mokomasta poroporvarista toki huolisi.
Heidän siinä jutellessaan päätin käyttää tilaisuutta... Rahani olivat,
näet, vähissä. Täytyi lähteä »vippaamaan.» Mutta turhaan etsin tuttavaa
sellaisesta ihmispyörteestä...
Harmissani menin puhvettiin ja join pullon olutta... Rahaa jäi kaksi
markkaa taskuun. Istuin siinä sitten miettien nykyistä tilaani. --
Toisella puolen ihana olento, -- toisella rahapula. Toiselta puolen
tulvivat mieleeni ihannemaailman ihanimmat aatteet; teki mieleni ruveta
runoilemaan. Toiselta taas huusi kukkaroni: -- »rahaa.» Oo, tätä kurjaa
maailmaa. Aatteiden täytyy väistyä tuon inhoittavimman aineen, kullan
edestä. Ja kuitenkin, mitä on raha? Onko se mikään ihmiskäden kalliin
tuote, jotta sen edestä kaiken maallisen kumartaa täytyy!
Franseesin alkusoitto herätti minut unelmistani. Pian löysin armahani,
pian seistiin premier'illä, -- _minä_ komensin... Nyt kai arvoni kohoaa
hänen silmissään, ajattelin tyytyväisenä... Hän kehoitti minua
sinuttelemaan itseänsä ja minä suostuin riemulla siihen ehdotukseen.
Tanssin loputtua väheni kukkaroni vielä puolellatoista markalla. Mutta
vähät siitä! Olinhan saavuttamaisillani taivaasta lähetetyn olennon.
Minä ilmoitin hänelle kuka olin ja kerroin kaikki mitä itsestäni
tiesin, -- koko entisyyteni... Tuntui niin suloiselta puhua hänelle
_itsestäni_.
Ennenkuin toinen franseesi alkoi, olin jo ehtinyt näyttää naamanikin
hänelle -- silmät hän tosin jo oli nähnyt naamarin lävitsekin. Nyt
siis tanssimme rakastajien franseesia. Minä huomautin siitä
enkelillenikin. Hän nauroi, en ymmärtänyt oikein miksi, mutta nauroi
hän vaan.
Yrittelemällä yritin saada häntäkin puhumaan edes vähän itsestään,
mutta siihen oli häntä mahdoton taivuttaa... Hän pysyi yhäti yhtä
salaperäisenä kuin ennenkin... Minä kyllä luulin aavistavan hänen
kasvojensa ihanuuden: mustat, tuliset silmät, kaunis pieni suu, sorea
nenä, tuuhea kihara tukka -- voi, minä näin tuon olennon jo selvemmin
edessäni kuin sen mustanaamaisen keijukaisen, jonka kanssa tanssin.
Tanssi loppui... Minä yritin viedä hänet taasen puhvettiin. Olihan
limonaadipullon hinta taskussa vielä, mutta ajatelkaas kuinka
jalomielinen hän oli: »No, ei joka kerta tarvitse tarjota», sanoi hän
suloisella äänellään. »Sinulta kuluu liian paljon rahaa.» Tuota puuttui
enää. »Hänkö, maskeerattu nainen, pitää huolta minun kukkarostani! Se
todistaa harvinaista hyvyyttä.»
Näin ajattelin ja päätin ryhtyä loppukohtaukseen. Minä tunnustin
suoraan ja peittelemättä, että häntä rakastin, että olin valmis henkeni
antamaan hänen edestään. Olkoon hän kuka hyvänsä.
Ja mitä vastasi hän? Enemmän kuin mitä olin odottanut. »Jos olette
samaa mieltä silloin, kun otan naamarini pois ja nimeni ilmaisen --
niin...» »Niin?» kysyin hengitystäni pidättäen. »Niin, saatte
vastauksen, joka on teille mieleen», sanoi hän.
Samassa tuli taas tuo lihavanläntä herra. Minä poistuin. Menin
takimmaisen puhvettihuoneen syrjäisimpään sopukkaan, saadakseni oikein
kylmäverisesti arvostella, mitä olin tehnyt. Minä olin tunnustanut
rakkauteni, siis kosinut. -- Se ei ollut mikään pieni asia, sen
ymmärsin. Pian vaivuin suloisiin unelmiin. Ajattelin, että jos tässä
rupeaisikin papiksi, niin pääsisihän pikemmin naimisiin hänen kanssaan.
Sitten tuumailin valmiiksi, millainen koti meillä olisi, kuinka hauska
ja onnellinen, kuinka monta lasta -- niin sitäkin ajattelin, mutta en
rohjennut niin tärkeästä asiasta yksin päättää. Kaikki ajattelin
valmiiksi, muuta ei enää puuttunut kuin hänen vastauksensa.
Olin näissä ajatuksissani istunut kauan aikaa, ehkäpä lienen sillä
välin torkahtanutkin, kun huomasin sen ajan jo aikaa sitten tulleen,
jolloin naiset ottavat naamarinsa pois, -- kauniimmat ensin, rumimmat
viimeiseksi.
Riensin nyt sykkivin sydämmin saliin. Harvalla oli enää naamari
kasvoilla. Minä katselin ympärilleni, silmäni etsivät häntä... Kas
tuolla hän on ovenpielessä! -- »Mitä? Naamari kasvoilla vielä!... Mitä
tuo merkitsee? Nyt ymmärrän... Hän ei tahdo ylvästellä kauneudellaan.
-- Niin, siinä selitys.» -- Hänen arvonsa kohosi yhä silmissäni. --
Siis vielä odotus tarpeen. Mutta se ei enää kauan kestänytkään. -- Hän
otti jo naamarinsa pois... Päätäni pyörrytti... Se tärkeä hetki
lähestyi. Minä astuin suoraa päätä salin poikki hänen eteensä --
katsahdin häneen, -- kylmä väristys kävi läpi selkärankani.
»Te lupasitte antaa henkenne edestäni», sanoi hän. Hän teititteli nyt.
»Mutta minä vapautan teidät siitä tarpeettomasta uhrauksesta, sillä» --
tuo lihavanläntä herra lähestyi -- »tässä on _mieheni_!»
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä heräsin vasta pienemmässä
puhvettihuoneessa. Istuin yksin pehmeällä sohvalla, edessäni -- pullo
samppanjaa. Kyyppäri seisoi vieressäni ja ravisti olkapäätäni vaatien
rahoja...
»Mitä rahoja?» kysyin.
»Te käskitte tuoda pullon samppanjaa!» vakuutti poika.
»Mitä hulluttelette!» ärjäsin minä.
»Minäkö olin pullon samppanjaa käskenyt, minä, jolla ei ole kuin 50
penniä rahaa kukkarossa.» Kyyppäri meni pois, vieden pullon mukanaan.
Nyt seurasi pari raivon hetkeä.
»Oo, te kurjat naiset», huudahtin itsekseni, »näin saatatte te murtaa
nuorukaisen sydämmen, nuorukaisen, joka on teitä kunnioittanut,
jumaloinut, nuorukaisen, joka on korkeimpana päämääränään pitänyt
pyhittää elämänsä naiselle, naisen onneksi. Kuinka saatoit sinä hetken
huvin tähden haavoittaa nuoren sydämmeni? Tiedä, että tämä haava tulee
verta vuotamaan. Kirottu ollos sinä, kirotut te kaikki!»
Minun mieleni teki puhua hänelle pari sanaa erojaisiksi, mutta sitä en
voinut. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. -- Läksin siis kohta
kotia, raastin päältäni nuot kirotut maskeraadivaatteet ja naissukat
sekä päätin olla koskaan enää naamiohuveihin menemättä.