Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän
päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on
jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija.
Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät
riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen
kasvoistaan.
»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille.
»Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se
siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».
»Ihmeellistä», sanoi Helenan äiti. »Eilen illalla oli hän vielä ihan
sekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen.
Näytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin,
että minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät».
Hääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat puhelivat
vilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan tulevaisuudesta.
Silloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat leikit,
hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.
»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.
»Herra Jumala!» kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.
»Matti!»
Ennenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija Louhelan
Antin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niin
oli Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästä
Antti lattialla. Matti oli hänet kuristanut...
Kamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä ensi
kauhistuksen jälkeen pääsi vallalle oli kahta suurempi. Nyt vasta kun
tuon seudun hirmuisen painajaisen Matti oli tunkiolle heittänyt, tunsi
jokainen sanomattoman helpotuksen. Kun sitten koko hääväki oli saanut
Matilta kuulla, kuinka tuo noita oli hänet vironsudeksi manannut ja
kuinka hän sitten leipäsuolan Helenalta saatuaan takaisia oli ihmiseksi
tullut, silloin vasta kaikille selveni, millaisesta paholaisesta he
olivat pelastuneet.
Salaa haudattiin samana yönä Louhelan Antin ruumis metsän syvimpään
sopukkaan, Matti vietti kohta sen jälkeen häänsä Helenan kanssa, mutta
pitkiin aikoihin ei koko paikkakunnalla löytynyt muita kuin Matti, joka
uskalsi mennä Louhelan Antin haudan läheisyyteen.