Helena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee
huokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä,
äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää
kallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat
haaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä
tulevan.
»Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.»
Äiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano sanaakaan. Hänen sydämmensä
on niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi ensimmäiseksi, jos
puhua yrittäisi.
Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.
»No, mitenkä se morsian jaksaa,» hän heti ovella alkoi. »Ai, ai, laiha
yhäti vaan... Pitäisi syödä paremmin... No niinhän ne morsiamet ovat
aina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat
pulleiksi punakoiksi käymään.»
»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,» kysyi hän, käyden
Helenan viereen istumaan.
»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.
»Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle
pahaa tee... Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee... Sellainen suuri
kartano, viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja
hopeaiset siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon
puhasta rahaakin... Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät,
kunnioittavat. Eikö se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän
askeleitamme. Kukapa olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan
Louhelan Antin mahtavaksi emännäksi... Mutta muista Helena, mitä Herra
on sinulle käskenyt. Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun
ohjattava hänen askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi
tulisi.»
»Katso tässä,» sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. »Tämän
voileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen
lukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja
riputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle
sukupolvelle onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja
lue sitten kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon.
Se sinulle onnen tuopi.»
Hän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.
Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana
päivänä tulla auttamaan...
Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi
yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei
huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti
metsään päin kävelemään.
Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki
yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti
eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti
eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei
häneen tuntunut.
Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut
heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään.
Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta
oli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli
kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne
oli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?... Äsken luuli hän
olevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen
jälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron
kosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän
olevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään
ystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua
hän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän
puheensa, »Tule meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja
ei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme
tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta».
-- Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään
itsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.
Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin
ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa
seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.
Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen
pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt... Päinvastoin viittasi
hän sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää...
Olkaamme me ystävyksiä... Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä
metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta
pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen
silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen
silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä
silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen
käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa,
kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.
»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä,
ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän
vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään...