Kovan onnen pojaksi minä näytin maailmaan tulleen. Tallissa oli silloin
niin hirveän kylmä, että hampaat suussani kolisivat. Äitini maidolla
tosin itseäni lämmittää koetin, vaan ei sekään auttanut. Mutta ehkä se
lie onneksi ollutkin, että talvella synnyin. Emäntä otti minut tupaan,
jossa minulle nurkkaan laitettiin oma asuinhuoneeni. Tosin oli se vaan
muutamasta laudasta tehdyllä laipiolla muusta huoneesta eroitettu,
mutta omani se oli kuitenkin. Sain siinä olla ja elellä aivan mieleni
mukaan. Ja emännän tytär oli niin herttanen, niin herttanen minua
kohtaan, antoi aina sormensa minun imettäväkseni; taputteli minua ja
syyhytti korvien takaa. Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin, en
enää omasta äidistäni huolinut laisinkaan, eikä hänkään näyttänyt
minusta välittävän. Tosin minä joskus pyrin hänen kanssaan leikkimään,
mutta kun hän niin sydämmettömästi kumisti minulle korviaan, jätin
hänet rauhaan. Kesällä tuli minusta ja Helenasta, -- niin se emäntä
tytärtään kutsui, minä kyllä koetin välistä ystäväni nimeä lausua,
mutta eihän jäykkä kieleni siihen koskaan pystynyt, tuli vaan aina
ihahaa tahi öhöhöö. ei mitään muuta -- niin, minusta ja Helenasta
tuli kesällä vielä paremmat ystävät. Yhdessä kävimme suolaheinässä,
yhdessä lojoimme tuolla tuuhean puun siimeksessä. Me olimme hyvin
harvapuheisia, erittäinkin minä, mutta johan tiedättekin mikä siihen
oli syynä. Sen sijaan ymmärsi Helena minua niin erinomaisen hyvin. Kun
minä vaan hännälläni kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt siellä
taasen on joku minua kiusaamassa. Kärpäset olivat muuten meidän
pahempia vihamiehiämme. Heinäaikana olimme kovassa työssä, Helena
hikoili kaiket päivät enkä minäkään laiskana ollut. Kun heinäkuormaa
rattaille pantiin, tasoittelin minä sitä joka puolelta ja kun äitini
sitä rupesi latoon vetämään, seurasin minä aina mukana, pitäen
silmällä, ettei se kaatumaan pääsisi. Ja jos joku heinätullo kuormasta
putosi, korjasin sen aina minä yhdessä Helenan kanssa. Ne oli
onnelliset ajat, ne. Ei ollut huolia, ei suruja, kukat, taivaan linnut,
kaikki olivat ystäviämme, -- paitsi kärpäset, niin, mutta kenenkä
ystäviä ne ovatkaan, mokomat --.
Sillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa
tallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että
parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.
Aina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie
sellaista maailman meno. -- Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena
opettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin
tuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka
vesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta
ei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton
sellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut,
mutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin
perässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun
hän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei
milloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin
perässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin
tottui.
Seuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin,
että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla
neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi,
että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon,
että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut,
olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa
takasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan
kaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin
tosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä
rakasta emäntäänsä totella.
Mutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin
hidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä
millään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma
nuoruuden veri.
Seuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en
oikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on
tallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan
kohtaan reikä tehdä.
Tänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas
kuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni.
Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin
vaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta
päälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta
miesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana
huvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa.
Huhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä
se saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin
pian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin
takasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla
humppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.
Kuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: »Nyt Mikkoseni,
leikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.» Ei
tarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo
minuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, -- sanonko ma -- minä olin
häneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko
maailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat
silmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat
suortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta
otsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun
minä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät
apilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen
olisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän
huiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut
kuin tuo yksitoikkoinen »ihoho», niin sydämmeni tunteet olisin
purkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan,
hänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin
ori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta
ei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes -- -- Niin, enhän vielä
ole kertomuksessani niin kauas päässyt.
Se oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta
Helenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli.
Silloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta.
Minä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen
koommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. -- Nuo vieraat
miehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin,
katselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en
sitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää.
Tuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen
näköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät
olleet milläänkään. »Mene palvelukseen», kuulin toisen heistä sanovan.
Helena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret
kyynelkarpalot silmissä.
»Hyvästi Mikkoseni», sanoi hän. »Me emme näe enää milloinkaan
toisiamme.»
Kuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin
ajanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.
Minut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen
näköisenä. Kuulin hänen sanovan: »Voi te sydämmettömät kruununmiehet.
Eikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.» Hän sulki oven,
minut sidottiin vieraitten kärrien perään.
»Hyvästi», sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja
katosi.
En voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka
äärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja
rakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.
Minä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien
perässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme
herrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä
viimein talliin vietiin.
Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko.
Erittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se
olikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa
nähnyt.
Nyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja
juosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he
syyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo
pakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni
kotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien
luokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta
kun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen
tavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä
sain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en
vaikka.
Tämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat
olivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.
Voi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä
paljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita,
ympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa
jalkoja hellistämään, tietäähän sen -- tottumattomuus. Mutta siellä
minä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa
enemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään,
jossa sain haisevia heiniä pureksia -- nälissäni. Minulle eivät, näet,
antaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen.
Siinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä
suuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin
itseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta
ihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä
näytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti
rattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä
pöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun
pyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt
älähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään,
niin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä
tiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli,
mutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen
sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten
ihmeeksikään eteenpäin päässyt. -- Ja nyt sain taasen selkääni oikein
Porvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut
sitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät,
potkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan
keskustelun:
»Mitä ori maksaa?»
»Kolme sataa markkaa.»
»Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin
hengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.»
»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»
»Saviastiassako?»
»No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi
likaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään
löytänyt.»
Tuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua
kaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein
tuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa
tekemisessä.
Ja kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni
vei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä
eteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin
hyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä
iloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä,
ajattelin kyyneleet silmissä.
Seisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö.
Ajanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin
kuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos
jotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät
mitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään,
ajattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on,
niin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen
luontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta,
kiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka
kurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. -- Minä häpeän,
toden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain
kuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te
kuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen
suusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme
siis sen yön tapahtumain sivuitse.
Aamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin
puhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän
viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea
pahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän
meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.
Niin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli
hoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori
mies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin
puhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä,
retkahti rattaille ja huusi minulle: »Anna nyt hepo mennä, että
auringon silmille lika räiskyy.» Ja minä läksin. Yön kylmässä
seistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen
sanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä
minua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja
liekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala
ihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä
alettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan
omin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni -- hän
oli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään
hieromaan ja huusi: »No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta
ostanut. Suoraan menee kotiani kohden.» Hän läppäsi sävyisästi minua
lautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä
ravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. »Oikeinhan sinä olet mestari
juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan
vauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista
hevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen
tahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto
näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun
tupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on.
Minä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta
portille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin
ojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin -- ja
aisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä
nähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.
»Mikko», huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni
auttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan
verissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna
olisi melkein näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»
Mutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani
talliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen
silmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa,
Luultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. -- Seuraavana päivänä
sain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin
saavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon
luo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi
ollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa
kädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.
Viikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni
äänet.
»Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä», kuulin
isäntäni sanovan. »Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan
menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»
Helena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui
isäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.
»Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi», sanoi
isäntä.
»No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa», sanoi
Helena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis
tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.
»Sinä rakastat sitä hevosta», sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen
hellästi Helenaa.
»Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi», sanoi Helena.
»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.
»Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.»
»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä annan Mikon sinulle,
anna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»
Helena punastui.
»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan sallimus, että minä
niin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle
todistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan
parantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa
kostuttaa.»
Helena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.
Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta
iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen
talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni
minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja
isäntäni juhlapuvussa kirkolle.
Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.
»Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme», kuulin Helenan sanovan.
Siitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja
iloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt
heijastavan.
Tähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi
iloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse
kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.