»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»
»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan
elämässä aina kaikellaista odottamatonta.»
Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen
näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin
kasvoistaan jo kajasti.
Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli
Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä,
vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa
askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli
poissa -- tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana
taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin
talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja
kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen
voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi
jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista
häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan
palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.
Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin
olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta
Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan
saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä
kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan
kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut
kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»
Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä,
naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää
saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.
Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli
hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän
lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet
hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä
tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin
tytär tyydyttävän selityksen.
Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä
lyömään... Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat
tyttöjen posket.
»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin
vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.
Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät
petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti
ovelta katsomaan.
»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä
hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria
tavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas
vaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen
kimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»
»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon
kimppuun käydä.»
»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin»,
virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne... Vielä se
surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos
hampaisiinsa saa.»
Pojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi
katsoa murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän
rusappa toisista harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat,
mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan
irvistänyt, vaan päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras
kotikoira.
Mutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että
kohtsillään tulee Koivulaan »tupakaiset»... Jokaikinen töppönen silloin
kiireemmän kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa
Koivulaa kohden.
Surkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.
Hän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli,
että antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön
surua. Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen
mies, joka ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.
»Herra Jumala!» kuului joukosta. »Tuohan on Louhelan Antti!»
Tukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen
tupaan.
Huultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi
edes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina,
pelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin
odottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.
Kosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat.
Sulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä
ivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen... Kun morsian
kuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan
rahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut
vastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen yleisöön
virkkoi: »Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos tyttö
ei silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan läksi hän.
Kauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten
pelokkaina kotiansa kohden astumaan.
Mutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia
tähystellen. Silloin lausui pelimanni: »Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa
tuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.»
Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin
poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä
oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä.
Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos
sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin
vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset
viihtyisi.
Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni
suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on
sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka
hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi.
Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi
tulisi taivaan valtakunnalle.
Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.
Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun
Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin
lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon
pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni
paholainen kintereillä.
Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta
talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet
kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat
emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy
antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään
ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte».
Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena
valmis hänelle tulemaan.
Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan
kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä
moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan
pojat taasen liikkeelle.
Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.
Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän
olisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin
hänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi
hääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen,
tietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut
ollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta
punasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat
kaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi
Koivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen,
hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.