Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon,
mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset
seisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen,
nuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla
ollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä
pöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat,
ohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat,
ruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli
miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei
hän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten
muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin
kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa
rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti
parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja
talossa tarjona löytyi.
Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet
kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja
hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei
häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.
»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen
astuen.
»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.
»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä
häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».
Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle
salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».
Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli,
minä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt...
Vai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti
sattumus, että sinut kerran kohtasin».
»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarasti
Antti.
»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät
täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas
silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole
kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.
»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän
häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta
tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa
luteita vuoteista».
Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä
urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».
Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten
sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut,
moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan
luo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.
»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies
olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».
Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä
kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen
sattui».
Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän
oli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä
kaksi asiaa, ajatteli hän.
»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä
äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.
»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi»,
virkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.
»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja
tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti
haarikan pohjaan jotakin.
»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta
täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.
»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me
tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme
koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».
»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.
Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti
Antti sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte
ihmeitä tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras
seurasi esimerkkiä.
Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan
tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.
»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa,
oletko sinä minun vertaiseni».
»Koetetaan, koetetaan».
»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman
pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs
mies häävieraitten keskeltä.
»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.
Olutta tuotiin.
»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn
siihen, minkä minulle jätät».
Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.
Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:
»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei
pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä
pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en
häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna,
joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».
Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat
hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen
tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli
silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä
muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä
vierasta kohti ja lausui:
»Tuonen voimat, turman tuojat,
Manalaisten mahtavimmat
Tuolle tuokohon häpeän,
Iki-itkut ilkiöille.
Liian suopea ois surma
Liian helppo helvetissä,
Ankarista ankarimman,
Rangaistuksista rajuimman
Ansaitsee hän ainiaaksi.
Korpiksi jos kohoaisi
Linnun teitä liitämähän
Pellon sontaa sonkimahan
Nurmen alta nuokkimahan,
Viel' ois kelmillä keveä
Liian helppo herjaajalla.
Kalaksi jos katoaisi
Järven jätkäksi tulisi
Viel' ois heittiöllä helppo
Viel' ois vaivat liian lievät.
Sudeksi tuo survatkahan
Metsän hulluksi hukaksi
Luppakorva luntioksi
Häijyksi on hännäkkääksi.
Älköön ilmoisna ikänä
Kuuna kullan valkeana
Pääskö tuosta pälkähästä
Ihmislapsien iloihin
Osakkaaksi ihmisonnen,
Jollei konsa kuonohonsa
Suuhunsa saa suuruseksi
Leipäsuolaa leukoihinsa
Neijon kaunosen kädestä».
Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo
rupesi vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi
ylönantamaan.
»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi
noita, ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko
hääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.
Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa,
ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan
näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin,
eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin
kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä
pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin
joutua.