Kuningatar Dragan loppu.
- Tyranni on kuollut! huusi översti Maschin hurmaantuneena. — Serbia,
sinä olet pelastettu, tyranni on kuollut!
- Tyranni on kuollut! kaikui koko käytävässä ja huuto kulki yhä
kauemmas ja kauemmas saaden kaikkialla ihastuneen vastakaiun.
- Serbian Aleksanteri on kuollut! Maa on pelastettu. Eläköön kansa,
huudettiin kaikkialla ja ne, jotka kuulivat tämän huudon, kantoivat
sitä yhä kauemmas ja kauemmas yli koko kaupungin. Mutta vielä ei ollut
vapautustyö täydellinen, vaikka kuningas oli tehty vaarattomaksi. Vielä
kerran nousi hän vasemmalle kyynäspäälleen, puristi nyrkkiin oikean
kätensä ja sähisi:
- Murhaaja, murhaaja, te olette rikkonut sen valan, jonka minulle
vannoitte!
Mutta sitte himmenivät hänen aivonsa, hän meni tainnoksiin ja
ainoastaan muutamia sanoja tunkeutui hänen huuliltaan.
- Isä — murhaaja — elä tuomitse minua Jumala. Minä olen viaton — se oli
— se oli nainen. Niin, nainen, johon minut yhdistit!
Ei, ei, elä vedä minua perikatoon, minä en tahdo kuolla, kruunu — isä —
äiti — anna anteeksi.
Ja sanat anna anteeksi, huulillaan kuoli Serbian kuningas Aleksanteri.
Hän oli pahimpia itsevaltiaita mikä koskaan on istunut Euroopan
valtaistuimella. Hän ei koskaan tuntenut kansansa rakkauden tarvetta.
Hänellä ei ollut edes se selvillä, että hän kantoi kruunua kansankin
armosta eikä yksin Jumalan armosta. Hän eli kuin tyranni ja kuoli kuin
tyranni.
Mutta Draga itse eli vielä, hän eli ja painautui erääseen pukuhuoneen
nurkkaan kuolontuskasta vapisten, kasvot hirmuisesti vääristyneinä mitä
ilkeimmän kurjuuden kuvana, huolimatta siitä kauneudesta, jota hänessä
vielä oli jälellä.
Draga oli tähän asti pitänyt mahdottomana, että salaliittolaiset
olisivat voineet tehdä kuninkaalle mitään pahaa ja siitä syystä luuli
hän, että he lopulta säästäisivät häntäkin. Mutta kuningas makasi nyt
kuolleena veren tahraamana lattialla. Nyt ei ollut enää kuningasta.
Nyt tiesi hän, että hänenkin vuoronsa tuli, nyt tiesi hän, että hänen
täytyi kuolla.
- Ulos, ystävät! huusi nyt översti Maschin käskevällä äänellä. —
Muistakaa, että olette jättänyt sen naisen minulle. Minä pyydän teitä,
jättäkää minut yksin hänen kanssansa. Minulla on sanottavana hänelle
muutamia sanoja, viimeiset, jotka hän saa kuulla täällä maan päällä.
Mutta pitäkää itsenne valmiina, pysähtykää oven viereen, niin, että
voitte ottaa osaa minun kostooni, kun minä kutsun teitä.
Salaliittolaiset poistuivat ja sulkivat oven perässään.
Draga huomasi kauhukseen, että hän jäi yksin Maschinin kanssa.
- Draga Lunjevica, sanoi Maschin kolkolla äänellä — se hetki on tullut,
josta kerran puhuin sinulle, jota silloin sinulle ennustin. Silloin
pilkkasit sinä minua, nauroit vasten silmiä ja sanoit minulle:
"Kun sinä jo kauan olet kukistunut, loistan minä vielä onnessani,
minua palvellaan, minua ihaillaan." Nyt näet, Draga, kuinka sinua
palvellaan ja ihaillaan. Sinä olet enin vihattu nainen koko Serbiassa,
joka ihminen sinua halveksii ja maan parhaat miehet ovat tuominneet
sinut kuolemaan. No, Draga, valmista nyt ottamaan kuolinisku! Sinun
veressäsi jäähdytän minä sen koston, jonka kerran vannoin toimittavani
sinulle seisoessani veljeni kuolinvuoteen ääressä, veljeni, jonka sinä
häpeällisesti tapoit — myrkyllä.
Näin sanoen tarttui hän äkkiä Dragan niskaan ja sysäsi hänet
voimakkaasti lattiaan.
- Veljeni murhaaja, rakkaan isänmaani murhaaja, mene helvettiin!
Översti Maschin veti tikarinsa. Sen sysäsi hän Dragan rintaan, niin,
että se painui vartta myöten hänen poveensa.
- Apua, apua! huusi Draga — murha!
- Haa, huuda sinä, sanoi Maschin, ojentuen taas suoraksi — huuda niin
paljon kuin tahdot! Tässä talossa ei ole enää apua sinulle, eikä koko
kaupungissa, ei koko maassa, sillä kaikki kiroovat sinua.
- Tulkaa sisälle ystävät, huusi Maschin ja avasi oven.
Se näytelmä, joka nyt seurasi, on liian hirmuinen kuvattavaksi. Kaikki
hyökkäsivät Dragan päälle ja syöksivät tikarit hänen rintaansa. Veri
juoksi virtanaan ja kuitenkin hän vielä eli.
- Ei vielä kuollut! huusi Maschin. — Ei, sinulla ei saa olla syytä
kutsua minua säälimättömäksi. Minä suon sinulle suurimman armon, minkä
nyt voin antaa sinulle, kuoliniskun, säälivän luodin, joka tekee lopun
sinun kurjasta elämästäsi.
Hän asetti revolverin Dragan ohimolle. Mutta vielä oli tuossa
hirmuisesti raadellussa ruumiissa niin paljon elinvoimaa jälellä, että
Draga huudahti:
- Armoa, minä tahdon elää, elämä on niin kaunis.
- Elämä on kaunis ainoastaan silloin, huudahti översti Maschin
melkein juhlallisella äänellä — kun se on rehellinen ja sillä on hyvä
tarkoitus. Mutta sinä olet vienyt Serbian perikadon partaalle. Sinun
elämäsi on hukkaan mennyt, se on kirouksena miljoonille ihmisille.
Laukaus pamahti. Savupilvi peitti Dragan ruumiin, kuului viimeinen
huuto.
- Hän on kuollut! huusi översti Maschin. — Riemuitkoon kaikki maa,
sillä nyt on kaatunut se paha henki, joka uhkasi Serbian vapautta! Uusi
elämä, uusi onni koittaa nyt meille!
Hurmaantuneina heittäytyivät salaliittolaiset toistensa syliin ja
suutelivat toisiansa itkien ja onnitellen.
- Ja nyt pois nämä ruumiit, pois ne konakista, käski Maschin.
Kaksikymmentä kättä oli heti valmiina nostamaan kuninkaan ja Dragan
ruumiita.
- Mitä me näillä teemme? kysyi eräs upseeri. Hautaammeko ne?
- Heittäkää ne ulos kadulle! Syökööt korpit tai koirat ne, se ei meitä
liikuta!
Monta upseeria kantoi kiireesti ruumiit palkongille, joka oli
sänkykamarin ulkopuolella ja ulottui kadulle. Ensin nostivat he
kuninkaan ruumiin ja heittivät kaiteen yli kadulle. Sitte lensi Dragan
ruumis samaa tietä.