Belgradin veriyö.
Kuningas säpsähti unessaan. Mutta hän oli niin uninen, että Dragan
täytyi ravistaa häntä olkapäistä ennenkuin hän oikein selvisi.
- Aleksanteri, huusi Draga — etkö kuule! He tulevat — murhaajat ovat
täällä. Oi, Heinrich Rabe oli sittenkin oikeassa!
- Murhaajat? sanoi kuningas vapisevin huulin tuskin kyeten puhumaan. —
Mitä sinä sanot? — Murhaajat?
- Etkö kuule melua, ampumista ja tappelua pihalta? Aleksanteri, meidän
täytyy paeta! Oi, jospa olisin jo kauan sitte lähtenyt pois tästä
kurjasta, kirotusta maasta! Nyt on se ehkä liian myöhäistä.
- Liian myöhäistä, arvelet — murhaajat — missä ovat sukkani?
- Tässä — tässä ne ovat! — huudahti Draga.
Mutta kuningas ei voinut vetää niitä jalkaansa.
- Auta minua! pyysi hän kuin heikko lapsi.
- Peijakas, voithan kutsua kamaripalvelijasi, jos tarvitset apua! sanoi
hän raa'alla äänellä.
Sillä tällä hetkellä lakkasi Draga olemasta kuningatar ja muuttui
siksi, mikä oli ennen ollut, halpamainen, raaka nainen, jonka povessa
asui eläimelliset tunteet.
Kuului aseiden kalinaa. Nyt ammuttiin taas laukaus. Nyt hyökkäsi useita
henkilöitä portaita ylös.
- He tulevat — minä olen kadotettu — he tappavat minut! valitti
Aleksanteri. — Oi Jumala — auta minua — auta minua, minä en voi nousta
ylös!
Silloin tarttui Draga kuninkaan ranteeseen ja veti hänet ylös sängystä.
Silloin kuultiin lyötävän ovelle nyrkeillä tai jaloilla — sitä ei
voinut niin tarkkaan eroittaa millä.
- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne — kapina! Enkö minä
ollut oikeassa kun sanoin, että salaliitto on olemassa?
- Ah, se on Rabe! Tulkaa tänne, auttakaa, suojelkaa meitä, pelastakaa
meidät!
Draga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi
kuningas jo hänen vieressään.
- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä
kiellän sinua!
- Miksi sitte? Sehän on Rabe, joka pyytää päästä sisään!
- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa.
Minulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan
dynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven
ulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin
lentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä
seisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise,
Draga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?
- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule
askeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani —
seuraa minua!
Draga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa
Stefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli
rautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se,
joka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä
tavoin estääkseen Stefania pakenemasta.
- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon
vievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.
- Ehkä ikkunasta, sanoi Aleksanteri. — Ehkä voidaan paeta sitä tietä.
- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä
muuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.
Aleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka
toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta
kuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa
vaikutusta.
- Draga — Draga! kuiskasi hän. — Ota sinä revolveri! — Ammu sinä, kun
he tulevat sisälle! — Minun käteni vapisee niin hirmuisesti.
- Sinä olet kurja pelkuri! huusi Draga hänelle. — Sinä olet pahin
raukka, mitä koskaan olen nähnyt. Ah, miksi heitin minä itseni sinulle!
Kuinka onnellinen olisin ollut, jos en olisi koskaan sinua nähnyt? Mitä
olen nyt sillä voittanut, että tulin Serbian kuningattareksi? Olisinhan
sen sijaan voinut elää huolettomana ja onnellisena Parisissa.
- Mutta rakastithan sinä minua, Draga! sanoi Aleksanteri surkealla
äänellä.
Silloin puhkesi Draga hillittömään nauruun, joka tällä hetkellä kuului
hirmuiselta.
- Minäkö rakastanut sinua! huudahti hän sitte. — Sinä olet minusta
aina ollut vastenmielisin ihminen maan päällä! Tomppeli, luuletko
todellakin, että voit herättää kenessäkään naisessa rakkautta? Mene
pois luotani, elä koske minua, anna minun olla!
- Haa, nainen — sinä se olet, joka olet vetänyt minut alas! sanoi
Aleksanteri kuohahtaen, voimatta kumminkaan nostaa kättänsäkään
sanojensa vahvikkeeksi. — Aina siitä asti kuin minut vihittiin sinuun,
on minua halveksittu Serbiassa. Eipä se tosiaankaan ole suotta, kun
sanotaan, että minä olen mennyt naimisiin Serbian katunaisen kanssa.
Haa, nyt taistellaan jo etuhuoneessa! — Kuuletko, Heinrich Rabea
vaaditaan avaamaan ovi.
Niin olikin todellisuudessa. Salaliittolaiset olivat osanneet väkisin
tunkeutua konakin ulko- ja sisäportin läpi ja olivat nyt kuninkaallisen
sänkykamarin ulkopuolella. Täällä seisoi vapiseva olento, josta näki,
että hän oli kovassa kuoleman pelossa.
- Seis — kuka sinä olet? Puhu! käski häntä översti Maschin, joka ei
puolipimeässä heti tuntenut miestä.
- Minä olen teidän ystäviänne, vastasi ääni, josta selvästi kuuli, että
se tuli tuskan murtamasta sydämestä. — Minä olen odottanut teitä tässä,
sillä minä tiesin kaikki ja tahdoin raivata teille tietä.
- Ah, minä luulen, että se on tuo keikarimainen Heinrich Rabe, huudahti
översti Maschin, Belgradin poliisipäällikkö!
- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan
pahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten
minä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!
Ensin salaliittolaiset hätkähtivät, mutta silloin huusi Maschin:
- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän
säästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen
häntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta
minä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.
Poliisipäällikkö Rabe, rukoile nyt viimeinen rukouksesi!
- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te
aio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin
tekin. Minäkin —
- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin.
Sinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit
varmemmin sattuisivat!
- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten,
joka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut
tahdotaan tappaa!
- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio
tuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.
Maschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti
ruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen,
jossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen
rätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä,
hirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi
Maschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli
uskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai
surmansa.
Mutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli
tarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.
Samalla hetkellä, jolloin räjähdys tapahtui, pakenivat kuningas ja
kuningatar sänkykamarista vaatekammioon. He olivat yöpuvuissaan, molemmat
vapisivat tuskasta ja kylmästä kuin olisi ollut keskitalvi. Dragalla
oli vielä siksi päättäväisyyttä ja ajatuskykyä, että sulki oven
jälkeensä, niin että he hetkeksi ainakin olivat turvatut. Mutta oi,
kuinka kauan. Salaliittolaiset, jotka olivat osanneet avata niin monta
ovea, eivät varmaan pysähtyisi tämän edessä.
Kuningas oli puoliksi tajuttomana vaipunut eräälle tuolille. Draga
seisoi muutamia askelia hänestä kädet rinnan päällä ristissä.
- Tämä on loppu — mutisi hän — tämä on koko ihanuuden loppu! Ha, haa,
missä on nyt kruunusi, kuningas Aleksanteri? Mutta tämä on oikein
sinulle, olenhan aina sanonut, että sinä olet raukka, joka ei osaa
esiintyä kyllin tarmokkaasti. Tiedätkö, ketä murhaajat ovat? kysyi hän
mennen lähemmäs Aleksanteria.
- Minä luulen tuntevani muutamain upseerien äänet.
- Upseerien! huudahti Draga. — Eikä ne kurjat ajattele, että ovat
vannoneet valan. Ah, pääsisinpä vaan tämän yön ohi ja olisipa minulla
vielä ohjat käsissä, niin näyttäisin minä heille. Ne roistot, he
tahtovat olla upseereja, mutta ovat petoja, valapattoisia petoja! He
ovat vannoneet suojelevansa kuningasta ja nyt tunkeutuvat he keskellä
yötä linnaan.
- Mitä se hyödyttää tuo valitus ja moittiminen? Meidän täytyy tyyntyä,
jotta voimme puhua ja vastata heille. Minä pyydän sinua elä esiinny
ylpeästi heitä kohtaan. Viekkaudella voimme voittaa heidät, muutoin
emme elä tämän yön yli.
- He ovat jo tuolla, huudahti Draga. — Kuuletko, kuinka he raivoovat
sänkykamarissa ja hakevat meitä?
- Missä on Serbian kuningas? kuului raaka ääni sänkykamarista. — Onko
hän hereillä? Hänhän nukkuu muuten aina. Ainoastaan silloin kun tahtoo
tehdä maalle jotakin pahaa, herää hän.
- Ja missä on Serbian katunainen? kuului toinen raaka ääni. — Missä hän
on? Tulkaa esille, vai oletteko menneet piiloon sängyn alle?
- Emmekö voi heitä paeta? ähkyi kuningas. — Eikö löydy mitään keinoa?
- Ei mitään keinoa! vastasi Draga kumealla äänellä.
Hän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan,
sillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä
mieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi
loukannut häntä.
- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen,
Aleksanteri!
- Draga, mikä sinun on, itketkö sinä?
- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko
minua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle
eivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan,
mutta minua, minua he vainoovat.
Ja Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi,
laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:
- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni,
minun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän
kulkea minun ruumiini yli.
Nämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi
hän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.
- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät
voi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja
seuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:
- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja
astu tuomariesi eteen.
- Mitä pitää minun tekemän? kysyi kuningas. Avaammeko me, vai annammeko
heidän särkeä oven?
He kuulivat salaliittolaisten äänet, he kuulivat kirveen iskut ja
äkkiä meni ovi sirpaleiksi ja salaliittolaiset hyppäsivät niiden yli
huoneeseen.
- Täällä he ovat, täällä ovat molemmat — sekä kuningas että hänen
jalkavaimonsa! huudahti Maschin. Olipa hauskaa, että löysimme heidät!
Aleksanteri oli asettunut Dragan eteen seisomaan ja peitti hänet omalla
vartalollaan. Hän ojensi itsensä niin suoraksi, ettei Draga ollut
koskaan nähnyt häntä sellaisena ja hänen äänensä kuului varmalta kun
hän huudahti:
- Kuinka uskallatte tuolla tavoin öiseen aikaan tunkeutua minun talooni?
- Tämä talo ei ole enää mikään kuninkaallinen linna, vastasi hänelle
översti Maschin. Tämä on kansallisomaisuutta.
- Kuka sen on siksi tehnyt?
- Me olemme sen tehneet kansallisomaisuudeksi.
- Te, ketä te olette. Te olette upseereja, minun alamaisiani, minun
palvelijoitani.
- Elkää erehtykö todellisuuden suhteen, teidän majesteettinne, vastasi
Maschin. — Teidän asemanne on hirvittävän vakava. Kuulkaa tyyneesti,
mitä minulla on sanottavaa, niin saatte ainakin tilaisuuden pelastaa
elämänne.
- Mitä saan kuulla teiltä? Te tunkeudutte tänne väkisin. — Onko se
sopiva keino esittää toivomuksiaan kuninkaallensa?
- Ehkä te ette enää ole meidän kuninkaamme, vastasi Maschin,
ottaen paperin taskustaan. — Lukekaa tämä, kuningas Aleksanteri ja
kirjoittakaa sitte alle!
Aleksanteri otti paperin ja tuijotti siihen kirjoitettuihin riveihin.
Puna ja kalpeus vaihtelivat hänen kasvoillaan ja käsi, joka piti
paperia, vapisi kovasti.
- Minä en ymmärrä, mitä te tahdotte, sanoi hän. Kehoitatteko minua
kirjoittamaan tämän paperin alle, jossa on ehdotettu minun vallasta
luopumistani? Pyydättekö minulta, että lakkaisin olemasta kuningas?
- Niin, sitä pyydämme! huusivat kaikki yhdestä suusta. Koska te olette
arvoton olemaan Serbian kuningas, lisäsi översti Maschin, arvoton
hallitsemaan tätä maata. Kerran rakastimme me teitä Aleksanteri,
sillä te olette kuitenkin Obrenovitsch, ja te olitte nuori mies,
josta me toivoimme, että hän tätä maata rakastaen ohjaisi hallitusta.
Mutta te olette tehnyt toiveemme turhiksi, te olette tehnyt kansanne
onnettomaksi. Mutta nyt ei ole enää kysymys teidän persoonastanne,
vaan kansan hyvinvoinnista. Teillä ei siis ole muuta keinoa, Serbian
Aleksanteri, kuin juhlallisesti luopua kruunusta. Tänä yönä täytyy
teidän lähteä Serbiasta. Teidät viedään Saven yli. Itävallassa saatte
sitte viettää jälellä olevat päivänne. Samalla täytyy teidän jättää
kaikki, mitä olette ryöstänyt kansalta, kaikki ne rahat, jotka olette
haalinut kokoon ja vääryydellä kiristänyt kansalta.
- Entä jos kiellän, mitä sitte teette?
- Silloin olette te kuoleman oma, vastasi Maschin. — Minä varoitan
teitä, Serbian Aleksanteri, ettette vaan kieltäytyisi. Sillä tässä
seisoo miehiä, jotka ovat varmasti päättäneet tänä yönä antaa Serbian
kohtalolle toisen käänteen. Tämä maa on tarpeeksi huoannut ja vapissut
teidän valtikkanne alla, kansan elinvoimat ovat imetyt ytimeen asti.
Siitä syystä täytyy meidän katsella toista kuningasta.
- Ah, toista! — Oletteko jo löytänyt hänet?
- Emme, Skuptschina tulee sen päättämään, kuka tulee Serbian
kuninkaaksi. Me tahdomme vaan poistaa maasta sen mätähaavan, jonka nimi
on kuningas Aleksanteri.
- Lyhyesti sanoen siis, huudahti Aleksanteri, — aiotte te murhata
minut, jos en luovu kruunusta?
Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitte vastasi översti Maschin
lujalla äänellä.
- Niin, sen aiomme tehdä, sen olemme varmasti päättäneet, sen olemme
toisillemme vannoneet.
- Mutta olettehan minullekin vannoneet valan silloin kun tulitte
upseereiksi. Ettekö muista, että silloin vannoitte valan suojellaksenne
minua?
- Ehkä tekomme näyttää uskottomalta, mutta me odotamme tyyneesti
maailman tuomiota. Meillä ei ole muuta tehtävää, tämä on pelkkä
hätäkeino.
- No niin, huudahti kuningas — minä olen valmis allekirjoittamaan.
Niin, olenpa todellakin, sillä ei se ole enää ilo minulle olla
sellaisen kansan kuninkaana, joka toimii niin uskottomasti minua
vastaan. Ulkomailla haen itselleni kodin siellä voimme me, Draga ja
minä, elää onnellisina.
- Te erehdytte, Draga ei tule seuraamaan teitä.
- Eikö hän seuraa minua? Kysykää vaan häneltä, niin saatte kuulla,
tahtooko hän erota minusta.
- Se olisi hyödytön kysymys, sillä Dragalla ei ole enää mitään
päätösvaltaa, hän on tuomittu kuolemaan. Samat upseerit, jotka ovat
vannoneet pakoittavansa teidät luopumaan kruunusta, ovat myöskin
vannoneet tappavansa myrkyttäjä Dragan.
Draga huudahti. Hän heittäytyi kuninkaan syliin ja tämä veti hänet
lähemmäs itseään.
- Kuulkaa, sanoi kuningas — minä kirjoitan tämän paperin alle, mutta
ainoastaan sillä ehdolla, että te ette koske Dragaan, vaan annatte
hänen seurata minua.
- Hänen tuomionsa on jo langetettu. Minun vallassani ei ole, eikä
näidenkään upseerien, jotka seisovat tässä, muuttaa sitä.
- Onko se viimeinen sananne?
- Viimeinen sanani.
- Sitte käännyn minä näiden toisten puoleen. Tehän olette upseereita,
joista sanotaan, että he ovat ritarillisia.
- Me olemme vannoneet, kuului vastaus. — Dragan täytyy kuolla!
- No, lausui kuningas hampaittensa välistä, — niin en minäkään koskaan
kirjoita minkään paperin alle. Minä heitän sen kappaleet teidän
jalkainne eteen.
- Varo itseäsi, kuningas Aleksanteri! huudahti översti Maschin
varoittaen. — Sinä olet hukassa, jos sen teet!
Mutta kuningas oli jo repinyt paperin palasiksi ja heitti ne
halveksivalla liikkeellä upseerijoukkoon.
- Takasin, hän on langettanut oman tuomionsa! Antakaa tilaa, hänen
täytyy kaatua.
- Hyvästi vaimoni, huudahti Aleksanteri — hyvästi! Anna minulle vielä
suutelo, sitte täytyy meidän kuolla!
Hän syleili vapisevaa, tuskasta puolikuollutta naista.
Samassa pamahti useita laukauksia. Ei tiedetä, kuka ampui ensi
laukauksen. Mutta se sattui, se ensi kuula ja samoin muutkin, jotka
ammuttiin Aleksanteria kohti.
Heikosti valittaen vaipui kuningas kokoon. Seuraavassa
silmänräpäyksessä makasi hän suorana Dragan jalkain juuressa. Verta
juoksi eräästä haavasta rinnassa, useasta haavasta, päässä ja muistakin
haavoista ruumiissa.
"Kuninkaan ruumis oli luotien lävistämä kuin seula", kertoi sitte eräs
salaliittolaisista. "Surkeata oli nähdä, kun hänet ammuttiin kuten
hullu koira."