Kuninkaallinen lakeija.
- Minne menemme, kapteeni, kysyi Aza.
- Me palaamme "Zum Bojaren" ravintolaan, vastasi Demeter — minulla on
siellä jotain tehtävää.
Pienen takaoven kautta tulivat he ravintolaan.
Mandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken
olivat lähteneet, nyt tulivat takasin.
- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua
kanssanne.
Kun juutalainen tuli, kuiskasi Demeter hänen korvaansa:
- Minä tarvitsen valepuvun. Viekää meidät vaatekomeroon, minut ja Azan.
- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti
Mandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua,
niin tiedän minä kyllä, mitä kello on.
- No, mitä luulet sitten kellon olevan?
- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte
jonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on
tapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter
Banjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos
poliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —
- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter
Banjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!
Mandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa
Banjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva
ryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet
onnettomaksi.
Hän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat
he hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä
avasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä
muistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä
vaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia,
sotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy
naamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt
vieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa
ryöväri, joka kävi "Zum Bojarissa" Mandelblüthän oli koko Serbiassa
tunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja
menivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita,
maksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua
salaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa
heidän käytettäväkseen.
- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen.
— Mitä tahdotte, univormunko?
Minulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun?
Sellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.
- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi
Banjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna
minulle hovipalvelijan puku!
- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte
saada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä
oli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se
kamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen
saatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että
vanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja
minä maksan niistä kauniit summat.
- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun
kaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi?
Millainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä
minulle pukua!
Mandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja,
veti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka
oli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.
- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä
on silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös.
Minulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä
pulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.
- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä
Belgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.
- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada,
sillä minulla on niitä paljon varastossa.
- Niitä, myövätkö poliisitkin pukujansa sinulle?
- No, entäs sitte? sanoi juutalainen. Ei sitä yksin konakissa
varasteta, vaan koko Belgradissa. Toinen korppi ei puhkase toisen
silmää.
Vielä kerran meni hän arkun luo ja otti sieltä melkein uuden poliisin
puvun, jonka ojensi Azalle.
Miehet alkoivat nyt pukeutua. Se oli pian tehty eikä kauvan viipynyt
ennenkuin Demeter seisoi siinä hovilakeijan komeassa puvussa ja Aza
oli poliisina. - Nyt tarvitsen vielä peruukeja sanoi Demeter, ainakin
minä. Aza voi olla ilman, sillä hänen päähineensä peittää tukan. Mutta
millainen peruukki otetaan?
Demeter katsoi hetken aikaa kasvojaan peilissä. Hänellä ei enää ollut
mustaa partaa, vaan oli sileäksi ajeltu, joten hänen ei tarvinnut
peittää muuta kuin tukan.
- Anna minulle tumman punainen peruukki, sanoi hän. — Luulen, että
sellainen parhaiten muuttaa muotoni.
Mandelblüt toi sen mitä oli pyydetty ja Demeter kiinnitti huolellisesti
peruukin päähänsä.
- Painaako se? kysyi juutalainen. — Ehkä se on liian pieni teidän
päähänne?
- Oh ei, kyllä se pysyy, hyvä se on. Pääasia on, ettei se putoa. Nyt
tarvitaan vaan viitta peittämään hovipalvelijan pukua, sillä minä en
tahdo, että sitä nähdään kadulla.
Viittakin otettiin esille, eikä Demeter lausunut sanaakaan kiitokseksi.
Azan seurassa meni hän nyt kiireesti ravintolasta ja heidän mennessään
eteenpäin antoi Demeter seuraavan käskyn:
- Kuule poikani, mitä nyt sanon sinulle, minä menen konakiin ja viivyn
siellä korkeintaan puoli tuntia, ehkä tulen ennenkin. Kun tulen takasin
on mukanani mies. Tämä mies on petturi Ivanovitsch.
- Ivanovitsch? — Jumala taivaassa, kapteeni, ette kai aio häntä tuoda
pois konakista?
- Kyllä, jos vaan on mahdollista saada hänet sieltä ulos, jos ei hän jo
ole kuningattaren edessä. Siinä tapauksessa olisi yritykseni hyödytön.
- Ja mitä minä teen sitte hänelle?
- Sinä menet ystävällisesti häntä vastaan ja vakuutat hänelle, että
menet hänen kanssaan poliisipäällikkö Raben luo, kuten tämä on käskenyt
sinun tehdä. Mutta muuten et sinä tiedä, mitä Rabella on hänelle
sanottavaa.
- Ja sillä aikaa kun sinä olet konakissa, kapteeni.
- Kuljet sinä edes takasin portin edessä aivan kuin olet nähnyt
poliisien tekevän.
- Entä jos oikea poliisi minut huomaisi ja puhuttelisi minua?
- Niin vastaat hänelle empimättä, että sinut on äskettäin otettu
poliisiksi ja ettet sinä väisty paikaltasi. Niin, rakas ystävä, me
pelaamme korkeata peliä ja meidän täytyy lyödä hyvät kortit, jos aiomme
voittaa.
- Sinä voit luottaa minuun, kapteeni. Kaikki tapahtuu, kuten olet
sanonut minulle.
Tämän keskustelun aikana olivat he ehtineet konakin luo. Oli pimeä.
Ainoastaan konakin sisäänkäytävän edessä paloi kaasulyhty. Nopealla
liikkeellä heitti Demeter Banjaluki viitan päältään ja juoksi ylös
viettävää kenttää, joka vei konakin portille. Täällä seisoi kaksi
vahtia, mutta he antoivat ilman muuta tuon luullun hovilakeijan astua
sisään. Nyt oli Demeter eteisessä. Hän meni jokseenkin hitaasti ylös
himmeästi valaistuja portaita. Mutta nyt piti hänen saada tietää,
mihin huoneeseen Ivanovitsch oli viety, jos tämä oli jo näyttäytynyt
konakissa.
Kun Demeter tuli ensimäiseen kerrokseen, kulki eräs vanha lakeija
vihaisen näköisenä hänen ohitsensa.
- Anteeksi, rakas toveri, sanoi Demeter ja asettui tyyneesti hänen
eteensä, mutta täällä taitaa nykyään olla eräs Ivanovitsch niminen
mies, joka on pyytänyt päästä kuningattaren puheille.
- Kyllä täällä on, vastasi ukko, katsellen ihmeissään Demeteriin. —
Mutta kukas te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä? Kuulutteko
kuninkaalliseen palvelusväkeen?
- Kyllä, vastasi Demeter. — Minun toimeni alkoi tänä aamuna. Tähän
asti olen palvellut kuninkaallisessa linnassa Nischissä. Mutta minä
en siellä viihtynyt, minä tahdoin pääkaupunkiin ja siitä syystä jätin
anomuksen, että minut muutettaisiin Belgradiin.
- Noo, suostuttiinko teidän pyyntöönne?
- Kyllä, kuten näette, rakas virkaveli. Mutta olkaa nyt niin hyvä ja
neuvokaa minulle, missä voin tavata sen Ivanovitschin. Minun täytyy
nimittäin heti puhua hänen kanssansa.
- Kyllä, hän on hänen majesteettinsa kuningattaren etuhuoneessa.
- Se on se sama, minulla on eräs käsky hänen majesteetiltaan
kuninkaalta.
- Ah, hänen majesteetiltaan kuninkaalta. — Saattaa niin olla. —
Menkää sitte vaan kuningattaren etuhuoneeseen, niin löydätte sieltä
Ivanovitschin.
- Anteeksi, mutta te unhotatte, että minä en ole vielä perehtynyt
täällä linnassa. Missä on sitte etuhuone?
- Toinen kerros, vasen sivu, kolmas ovi.
- Kiitos, rakas virkaveli, kiitos vaan! Minä toivon, että meistä pian
tulee hyvät ystävät. Olen jo kuullut, että teillä on määräävä asema
palvelusväen keskuudessa, lisäsi Demeter — ja minusta olisi oikein
hauskaa päästä teidän suosioonne.
Vanha palvelija kumarsi suojelevan näköisenä päätänsä ja mutisi jotain,
joka näytti merkitsevän samaa kuin:
Saatanhan siksi tulla! ja meni menojaan.
- Tämä oli vaikeinta, sanoi Demeter itsekseen ja meni niin kiireesti
kuin mahdollista ylös toiseen kerrokseen. — Mutta se tieto piti minun
saada.
Se tyhmeliini ei kaikeksi onneksi epäillyt ollenkaan ja nyt on vaan
kysymys siitä, onko Ivanovitsch jo sisällä kuningattaren luona vai ei.
Nyt avasi Demeter Banjaluki päättävästi oven kuningattaren
etuhuoneeseen. Hän tunsi itse, kuinka sydämensä löi kovasti. Sillä nyt
piti koko salaliiton menestys ja samalla Serbian kohtalo ratkaistaman.
Jos vaan kuningatar oli nyt etuhuoneessa keskustelemassa Ivanovitschin
kanssa, niin oli kaikki hukassa. Mutta jos Ivanovitsch oli yksin, niin —
Ah, Jumalan kiitos, hän oli yksin, vielä ei ollut liian myöhäistä!
Nähdessään petturin täytyi Demeter Banjalukin oikein hillitä itseään,
sillä hänellä oli hyvä halu yhdellä hypyllä heittäytyä hänen päällensä
ja lyödä hänet lattiaan. Mutta se ei saanut tapahtua, sillä pieninkin
huuto Ivanovitschin puolelta olisi pilannut kaikki ja syössyt
Banjalukin itsensä perikatoon. Hän päätti siis näytellä osansa loppuun
asti.
Ivanovitsch seisoi keskellä huonetta. Hän ei nähtävästi uskaltanut
istuutua silkillä päällystetyille tuoleille. Ivanovitsch teki syvän
kumarruksen, kun hovilakeija astui sisään. Demeter meni hänen
luoksensa, otti ylpeän ryhdin ja kysyi, puhuen nenäänsä:
- Oletteko herra Ivanovitsch?
- Kyllä, herra.
- Te olette pyytänyt päästä hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?
- Kyllä, herra, sen olen tehnyt.
- No, silloin on minun ilmoitettava teille, että hänen majesteettinsa
kuningatar ei voi ottaa teitä vastaan nyt heti, ennenkuin olette
hankkinut poliisilta pääsyoikeuden.
- Pääsy oikeuden? Mitä se tahtoo sanoa? kysyi Ivanovitsch. — Jumalan
tähden, sanokaa, ei suinkaan se ole mitään vaarallista?
- Ei toki! Teidän pitää sanoa herra poliisipäällikölle, kuka olette,
missä asutte, ja mitä tahdotte hänen majesteetiltaan. Huomaatte kai,
ettei tänne saa juosta noin vaan joka mies puhumaan kuningattaren
kanssa. Jos sellainen olisi sallittua, niin voisi vaikka murhamies
hiipiä tänne linnaan.
- Murhamies, sehän olisi hirmuista! huudahti Ivanovitsch. Hallitkoot ja
eläkööt heidän majesteettinsa vielä monta, monta vuotta! Se on minun
toivomukseni, hyvä herra. Uskokaa minua, että hartain toivoni on se, ja
olen tullut tänne juuri varoittamaan heidän majesteettejansa.
- Elkää minulle sitä kertoko, keskeytti hänet Demeter kuivasti. —
Kaiken tuon saatte kertoa poliisipäällikölle. Mutta seuratkaa nyt vaan
heti minua! Meillä ei ole aikaa hukata. Tuolla portilla odottaa teitä
poliisi.
- Poliisi? Poliisiko odottaa minua? huudahti Ivanovitsch vavisten. Ei
suinkaan hän aikone panna minua kiinni?
- Kas niin, elkää nyt näyttäytykö tyhmemmältä kuin olette! Olenhan
jo sanonut teille, että kysymys on vaan siitä, että teidän on
poliisipäällikölle sanottava kuka olette. Eteenpäin siis!
- Anteeksi herra, minä olen palvelijanne, vakuutti Ivanovitsch. — Te
ette voi arvata, kuinka paljon minä rakastan kuningasparia. Mutta he
ovatkin niin hyviä. Kuka voisi olla heitä rakastamatta?
Kun Ivanovitsch näin jutteli, oli Demeter hitaasti kulettanut hänet
ovelle ja tunki hänet siitä ulos.
Hän hengitti syvään saatuaan Ivanovitschin ulos käytävään. Sillä nyt
oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi kuningattaren yhtyminen
petturin kanssa.
- Elkää sanoko täällä mitään, sanoi hän Ivanovitschille — vaan
seuratkaa minua portaita alas.
Demeter juoksi portaissa niin kiireesti, että Ivanovitsch tuskin ehti
seurata perässä. He kulkivat eteisen läpi. Ovenvartija avasi oven ja
portilla seisovan, vahdin ohi riensivät he ulos kadulle. Siellä näki
Demeter Azan seisovan poliisin puvussa.
- Näettekö, sanoi hän Ivanovitschille — tuossa on poliisi, joka seuraa
teitä.
Hän meni Ivanovitschin kanssa Azan luo, joka heti tuli heitä vastaan ja
kysyi komentavalla äänellä:
- Onko se herra Ivanovitsch?
- Kyllä, herra poliisikonstaapeli, vastasi Demeter.
- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia
paljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra
Ivanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?
- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi
petturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea
Belgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että
tuttavani näkisivät minut tässä seurassa.
He kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen
petturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei
näyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi
paljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä,
miksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.
Oli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt
tuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter
Ivanovitschille:
- Nyt olemme perillä.
Poliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin
korkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen
poliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli
se jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa
Belgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli
puisto puoli pimeä.
- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. —
Sinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.
- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. —
Kiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa.
Kuningatar odottaa teitä.
- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on
ilmoitettavana kuningattarelle!
- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki
hymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen
läpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?
- Niin, miksi en voisi sitä tehdä? vastasi Ivanovitsch. — Tehän
rakastatte myöskin kuningatarta. Niin, ajatelkaa nyt, kun on tehty
pirullinen salaliitto kuningasparia vastaan. Huomenna puoliyön
aikana aikovat he tunkeutua konakiin. Mutta minä tiedän kaikkien
salaliittolaisten nimet. Ha, haa, kaikki nimet tunnen minä ja minun
taskussani on luettelo kaikista ja sen luettelon aion minä suurimmassa
alamaisuudessa antaa hänen majesteetilleen kuningattarelle. No, mitä
luulette nyt, ettekö usko, että minä saan runsaan palkinnon?
- Kyllä minä sen uskon, Ivanovitsch! sanoi Demeter Banjaluki äkkiä
aivan toisella äänellä. — Ja sen saatte nyt heti paikalla.
Aza ymmärsi kapteeninsa tarkoituksen. Nuolennopeudella tarttui hän
käsin Ivanovitschin kaulaan ja puristi sitä niin kovasti, että hän
oli kuin rautapihdissä. Hyökkäys oli tapahtunut niin äkkiä, että
Ivanovitschilla ei ollut aikaa edes huutamaankaan. Hänen kasvonsa
muuttuivat hirmuisesti ja saivat mitä suurimman kauhun ilmeen.
- Vie hänet pois tuohon puuhun! käski Demeter Banjaluki osoitti erästä
hoikkaa tammea.
Aza laahasi puun luo petturin, joka epätoivon rohkeudella vastusteli.
Sillä välin oli Demeter Banjaluki ottanut taskustaan nuoran, jonka
sitoi silmukkaan. Ei koskaan ennen ollut hänestä ollut niin helppoa
kuin nyt ryöstää ihmiseltä elämä. Sillä olihan tämä petturi tuhat
kertaa ansainnut kuoleman. Tämä Ivanovitsch oli läpeensä konna. Hänen
täytyi kadota maan päältä.
Kun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään
konnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa
kuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti
nuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi
Demeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa
yläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.
- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa
salaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon
miehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin
ne ottaa sinulta kaikki tyyni.
- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä
en puhu mitään!
- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter
Banjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut
hänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me
puristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin
koetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta
vaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin
ja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.
- Onko hän kuollut? kysyi Demeter.
- Ei vielä! vastasi Aza.
- No, sitte annan minä hänelle loput.
Näin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari
hänen kädessään.
- Ota ensin häneltä pois luettelo. — Aza, tutki hänen taskunsa!
Aza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä
eli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä
unohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.
- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen
isku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.
- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza,
etten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan
tuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset
kaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa
kuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet
häväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.
Ivanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter
hyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten
sydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei
salaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.
- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki.
Katso ympärillesi, Aza!
- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin
Ivanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.
- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza,
nyt hänen luoksensa.
- Millä tavoin tapamme hänet, kapteeni?
- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa
poikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.
- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan
ollut minusta vastenmielinen.