Äidin paarien ääressä.
Kun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian
lähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina
viety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan
Hôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen
luoksensa.
Ilmoittaisiko poliisille Stefanin katoamisesta.
Epäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko
Stefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut
olla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan
poliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä
syystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot,
pariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista
Wieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin
Stefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli
ehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä.
Mutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?
Kun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita
käytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.
Ilosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan,
joka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti
väsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta
nähdessään Genian huudahti hän iloisesti.
- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että
teille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö
niin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin
puhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole
täällä?
- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko
yönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on
varmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan
puolelta.
- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun,
rakas Genia!
- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä
esti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa
ja odotin teitä.
- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun
näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille,
kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania.
Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on
myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania.
Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä
huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun
minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt
Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu
ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen
hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin
Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat
vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut
olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan
kävelemään.
Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään
antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän
horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.
Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen
ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen
aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin
hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi
meidän luoksemme.
- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.
Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä
lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla
sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin
huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri
ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman
edellä.
Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä
sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä
piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä
matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen
syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti
kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa
hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät
ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät
vaunut sieltä pois.
Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun
syliini.
Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin
kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi
liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka
sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää
menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi
kohdata tässä elämässä!
Tällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.
- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot?
huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä
äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa
minulle kaikki — se oli —
- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta
saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle
tytölle tämä hirmuinen totuus.
- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut
pyytää häneltä anteeksi!
Genia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän
päinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi
hänet vallata.
- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi
liikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei
lähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi.
Teitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen
ajatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta
toivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli
teille sanonut!
- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa
kaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi,
herra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä
sydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet
kylmänä, kalpeana ja kuolleena.
Kuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä
otsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen
ei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.
Äkkiä pyyhki hän pois kyyneleensä ja sanoi:
- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä
nyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen
leposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.
- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne
äitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin
äitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun
arvonsa mukaisella tavalla.
- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme
kotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että
maailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian
kuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on
huonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan
hän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä
milloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin
ei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa
palasin tänne.
- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä,
että äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä
merkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään
kreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on
jättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa
täytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.
Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta.
Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä
pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan
purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi
tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita
ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin
ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat
olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää
emäntäänsä.
Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili
sitä ja sanoi kuolleelle:
- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä
kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat
loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi,
miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden
kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!
Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä
makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät
sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui
ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin
huulillensa.
- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla
äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista
kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.
- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa,
Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani,
menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.
Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte
meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne
tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä
kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia —
oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki
olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli,
jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia
lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä,
jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään,
kirjoituspöydän yläpuolella —
- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä,
kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli
kukkakiehkura.
Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä
vasten.
- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi
hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä
hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle
lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.
Tätä sanoessaan oli Genia avannut pöytälaatikon, jossa oli joukko
vanhoja, kellastuneita papereita. Äkkiä keksi hän kirjepakan, joka
näytti olevan myöhäisemmiltä ajoilta. Ainakin oli paperi vielä
valkoista ja kirjeet olivat huolellisesti sidotut sinisellä nauhalla.
Joka kirje oli eri kotelossa ja kun Genia avasi nauhan ja katsoi
ensimäistä kirjettä, pääsi häneltä heikko huudahdus. Sitte ojensi hän
vapisevin käsin kirjekuoren tohtorille ja sanoi väsyneesti:
- Kas tässä, lukekaa, Charlot, — voitteko arvata, kelle hän on
kirjoittanut nämä kirjeet? Niin, minulle, jok'ainoa on kirjoitettu
minulle! Hänellä oli siis halu puhella kanssani, vuodattaa sydämensä
minulle. Kun hän tiesi minun olevan vieraassa maassa, kirjoitti hän
kuitenkin minulle, — ah, kirjeitä, joita minä en voinut saada, kun ei
hän tiennyt osoitettani!
Ja sitte alkoi hän lukea kirjeitä toista toisensa jälkeen. Charlot
ei häntä häirinnyt, vaan vetäytyi taapäin erääseen nurkkaan ikkunan
vieressä ja tuijotti alas kadulle. Vähä väliä kuuli hän Genian
nyyhkyttävän ja sitte hiljaa itkevän. Sitte mutisi hän taas:
- Oi Jumala, kuinka mielelläni annan sinulle anteeksi, äiti, eihän
minulla ole mitään anteeksi antamista.
Tässä kirjeessä oli näet kreivitär Sandorf pyytänyt tyttäreltään
anteeksi, kun hän niin ajattelematta oli hyljännyt tyttärensä. Kaikista
näistä kirjeistä hehkui lämmin äidin rakkaus. Mistä ilmeni se ikävä,
jota ijäkäs äiti tunsi muistellessaan lastansa sekä hänen epätoivonsa
kun ei voinut löytää Geniata.
Hetken perästä ojensi Genia itsensä suoraksi. Hän näytti tyyntyneen,
näyttipä melkein iloiselta.
- Näettekö, tohtori, sanoi hän professori Charlotille — nyt en itke
enää, nyt olen tyyni. Minä tiedän, että äiti on antanut minulle
anteeksi, hän on huomannut tehneensä väärin minua kohtaan, hän tiesi,
etten minä ollut huono nainen, että hänen tyttärensä ei voinut olla
huono ja hän on pitänyt minua kuten ennenkin tyttärenään. Se kirous,
jonka hän kerran heitti minulle, on nyt otettu pois. Ylpeänä voin taas
nostaa päätäni. Ja nyt, tohtori, on minulla vaan yksi ainoa pyyntö —
minä tahdon, minun täytyy löytää Stefan. Luuletteko todellakin, että
häntä pidetään vangittuna? Jos niin on, niin voi se olla ainoastaan
Draga, joka on vallannut hänet.
- Voi olla mahdollista, että Draga on vallannut hänet, mutta Draga ei
voi tehdä hänelle mitään pahaa. Ennen kaikkea olen vakuutettu siitä,
että hänen toiveensa ei toteudu, sillä Stefan ei mene enää hänen
syliinsä, hän kuuluu kokonaan teille, Genia! — — —
Kolmen seuraavan päivän kuluessa, antoi Genia hakea Stefania ympäri
koko Wienin, mutta tuloksitta. Mahdotonta oli löytää jälkeäkään
kadonneesta. Se oli Genialle onneksi, että hänellä oli vielä muita
velvollisuuksia, nimittäin äidin hautaaminen. Se tapahtui eräänä
kirkkaana ja kauniina kevätpäivänä. Genia ajoi lähinnä ruumisvaunujen
perässä ja pitkä jono vaunuja tuli jälestä. Kaikki vanhat perheen
ystävät ja tuttavat olivat tulleet osottamaan kreivitär Sandorfille
viimeistä kunnioitustaan.
Alkoi jo hämärtää, kun Genia palasi äitinsä haudalta, tietysti
professori Charlotin seurassa, joka näinä päivinä ei väistynyt hänen
rinnaltaan.
Genia astui taloon, joka yhä kuului hänelle. — Oli löydetty
testamentti, josta näkyi, että kaikki mitä Sandorfin perhe oli
omistanut, tulisi nyt heidän ainoalle perilliselleen, Genialle.
Tämän testamentin oli jo isä tehnyt, eikä äiti ollut tehnyt siihen
mitään muutoksia.
- Näettekö tohtori, nyt olen rikas, sanoi Genia — nyt on minulla
omaisuus, jota miljoonat ihmiset kadehtivat — ja kuitenkin olen köyhä,
sillä minulta on otettu Stefan. Minä en enää epäile, että hänet
on ryöstetty minulta, hänet on viety Serbiaan ja siitä syystä on
velvollisuuteni seurata häntä sinne!
- Serbiaan? huudahti Charlot säikähtyneenä. — Oi ei — elkää sitä tehkö,
minä varoitan teitä siitä.
- Mutta minä en nyt tottele teidän varoitustanne, Charlot, tällä kertaa
täytyy minun toimia sydämeni mukaan. Kun Stefan on Serbiassa, niin on
minunkin paikkani siellä, täytyy minunkin antautua suurten vaarain
alaiseksi. Missä hän on — siellä tahdon minäkin olla, sillä me olemme
yksi — yksi ruumis ja yksi sielu. Minä ja'an hänen kohtalonsa, olkoon
se sitte kuolema eli kadotus eli — autuas onni!
Silloin näki Charlot, ettei hän voinut estää Geniata matkustamasta
Serbiaan. Ihaillen katsoi hän Geniaan ja sanoi:
- Niin, te olette oikeassa — teidän täytyy palata Serbiaan, teidän
täytyy hakea rakkaanne, antakoon Jumala siihen siunauksensa.