Yöllinen kokous.
Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien
vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo,
päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi
luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan
surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että
rakennuksella oli jo ikää.
Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista,
sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä
tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan
ovea kohti.
Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka
olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät
heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin
olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän
kintereillään.
Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille.
Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle,
kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän
jälkeensä.
Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut
erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että
ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat
miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain
merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä
oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.
Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään
viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.
Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi
kuulla nimen "översti Maschin."
Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan
päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä
kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti
kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka
oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan
översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet
kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi
merkin vaieta.
Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja
jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen
puoleensa kääntyi nyt översti.
- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?
- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi
huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut
överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän
nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän
joutunut ravintolan isännäksi.
- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin
häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö
meidän tarvitse pelätä mitään?
- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä
— kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat
tulleet tänne.
- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?
- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän
sänkykamariimme.
- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?
- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.
- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä
ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.
- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.
- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä
täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun
talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän,
jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon,
ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.
- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.
- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun
kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea
kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen,
että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä
täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni
saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan
sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun
olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin,
olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin
mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies
ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että
ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.
Kumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:
- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen.
Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei
tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun
sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija,
joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme
toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei
hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat
kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä
tappelutantereella.
Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä
ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian
Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä
meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei
siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle,
langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin
on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki
virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki
sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita,
minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen,
että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu
vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta
naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan
— silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme
serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä
Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä
toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun
tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.
Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas.
Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa,
mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen
lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut
velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.
Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna
kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille,
pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan
oikean Obrenovitschin.
Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas
oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon
toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä
arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai
jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia,
että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se
oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu
kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa
hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.
- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se
on hävytöntä, alhaista!
- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. —
Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän
ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi
astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön
pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä
itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja
koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista.
Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa
liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian
kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei,
minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo
sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia,
ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden,
paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa
te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu
kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus
on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei
tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi
maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa
asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada
mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin
on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille
sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin
vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku,
johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin
ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille
antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit
häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä
seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas
ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise,
joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me
leikkaamme sen pois.
Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa
on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.
Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen,
joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina
kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja
pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria
saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.
- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen
tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy
itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä
sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä,
jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on
rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään
siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä
huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti
harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti
äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa
valossaan.
Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti
saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti
lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti
ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo
naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua
siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus
tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava
tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan
Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga
oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon
korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan.
Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida
Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:
"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!" Mutta Draga osasi niin
vaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun
1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli
pyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen
pyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa.
Minä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican
perheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto
näistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican
perhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä
loistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta
lainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli
juhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään
toivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät.
Mutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon
enemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin
sopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän
samppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä,
kuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi
Nicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella
erään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti
hänet ulos.
"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon
veljeni on joutunut!"
Mutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto
muodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian
selvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun
tarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen
vaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa
naista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä
teaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun
puoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia
kertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi
hänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani
heitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen
minusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet,
jotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni
kynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun
ainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä
näyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle
kerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton
veljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa
veljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei
onnistunut minulle.
Siten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos
tapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina
olevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa
todistivat minulle, että hän valehteli.
Kerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä
soi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni
talosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla
veljeni luo niin pian kuin mahdollista.
Tietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin
nyt ensi kerran veljeni taloon.
Rouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään,
itki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että
veljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan
sängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä,
sillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi
vielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä
hellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää
koskaan voinut unohtaa. Se sana oli: "Myrkytetty!"
Niin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu
todistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän
sairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli
heti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.
Veljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen
kyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää
voinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.
Minä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi
silmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin
pian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin
ilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni.
Tässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli
tuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin
yleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta
sisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.
Seuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne.
Yleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä
huolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin
siitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu
mitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.
Te näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan
ylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä
lienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö,
johon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin
luulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa
kättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta,
että veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes
rangaista murhaajaa.
Jonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte
sanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen
tähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä
ajatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan
tulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä
perin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.
Tämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä
oloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka
koko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä
juominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde
toverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja
hyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.
Tämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan
nousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään,
että kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin
aavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon.
Jos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan
kahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on
aina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta
Serbia saattoi olla ylpeä.
Myöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut
kuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen
syytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä
kerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla
korvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi
käyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä
kuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei
hän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi
kuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.
Ensi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain
pyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa
hänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä
suurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta
Aleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut
isäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä
ajamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.
Ja kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli
itse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana
esiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää
välittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän
eroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän
sijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet
sellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että
mielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.
Pian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti
ruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on
selvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota,
joka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se
hävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat
voimat.
Tämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian
horjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä
merkityksessä hävittäneet maan.
Ja täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista
uhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen
vaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset,
heidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi
antaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut,
jotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on
kätyreitä, jotka niitä vartioivat.
Sallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan
näyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän
aikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin
kuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen
tosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja
siitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin
hovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä
Aleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei
tunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa
ja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee
hän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä,
että hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään
millä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi
alkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli
luonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian
paljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.
Mutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana
kavahti pystyyn ja huudahti:
Minä olen myrkytetty!
Heti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina
tahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina
pettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän
antoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan,
joka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa
ja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan
tekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä
pasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan
niskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi
voinut valmistaa pasteijaa.
Kyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen
linnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä
vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti
kuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.
Syvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan,
toiset taas huusivat:
- Se on liikuttavaa, raakaa, petomaista!
- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista
Serbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet
merkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa
tuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät
ystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan
ole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja
kertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on
salaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää
varma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua
siinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei
kukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!
Ja tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus
ei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:
"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!"
Uusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka
viimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä
huiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä,
joka sanoo:
"Minä palvelen sinua, sillä sinä olet hyvä ja jalo."
Nämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän
ihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti
Maschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:
- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköön
Serbia — Zivio Serbia liberata!
Eräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo,
ojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:
- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun
minä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä
kauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin.
Minä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani
valmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan
tulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa
kaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis
lähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on
Serbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se
muuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga
kuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.
Kaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin
hyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin,
että tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten
keskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli
säilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut
Dragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena
siitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä
suurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten
säteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.
- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä
meidän nyt on tehtävä!
"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu", huudan minä
teille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja
hänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan.
Ennenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille
vielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa
vakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.
Taas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat
tähdätyt puhujaan.
- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että
hän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä
täytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja
meidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän
teki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen
ulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen
kuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet,
jotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän
tahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla
puhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva,
jota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö,
joka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien
olosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena
palvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka
paikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä
kilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle
tuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia
von Sandorfia.
Mutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi.
Hän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä
avioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä
ilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan
Naumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti
Genian kanssa ulkomaille.
Vielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti
kaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja
kun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä
toimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.
Tällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset
kävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti
ilmassa.
- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette
Belgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin.
Tämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi
silmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän
voi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija
ja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään
verhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on
ennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että
minä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi
pian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen
käsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo
puhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis
toverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä,
missä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa,
tehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut
ja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta
mitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja
arvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista
viekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän
Stefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian
aluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.
- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan.
Sitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri!
Me vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?
- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta
minä otaksun, että hän on linnoituksessa.
- Siis täytyy meidän hyökätä linnoitukseen! huusi eräs korkea upseeri.
Melu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin
luo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja
se olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan
ja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa
puhettaan.
- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä
tavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän
myöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me
emme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse
häntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä
pelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan
Naumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä
tikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.
Ja nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne,
keskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa
salata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän
käsissämme.