KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.

Verimerkki.

Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan

Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden

läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.

Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin

päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää,

miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.

- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin?

kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä

melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin,

Stefan Naumovitsch?

- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin

velvollisuuteni.

- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin

orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana

teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch,

suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun

ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?

- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että

nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en

minä kärsisi miehenä enkä upseerina.

- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan

naisena.

- Niin, teidän majesteettinne, naisena.

- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi

sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette

niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä

pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon

vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla,

kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt

sinua onnelliseksi?

- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin

luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin

tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan

hurmaustila.

- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se

ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko

elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa

minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet

taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut

kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole

oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en

varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.

Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:

- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin

arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä

kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä

niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee

teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.

- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga

halveksien.

- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin

mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen

ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin

teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin

lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa

enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.

Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli

tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut

jäänyt ilman todistajia.

- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?

- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa

kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän

majesteetillenne.

- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.

Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet

kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin

mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton.

Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.

- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle

palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.

Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus

kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli

voittanut itsensä.

He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan

luoksensa.

- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli

täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli

Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita

sotamiehiä seuraamaan meitä.

Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He

olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.

- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa

perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko

teillä kiväärit ladattuina, miehet?

- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä

osastoa.

- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he

nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään

miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.

Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään,

kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga

ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku

tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu

ja sitte vielä niin kaunis.

Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja

Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka

vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun

ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.

Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä

musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä

vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa

myöskin huuto:

- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin

laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian

kuningatar!

Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta,

että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi

suoraksi ja huusi korkealla äänellä:

- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta

kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne

väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada

puheenvuoroa?

Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan

kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla

äänellä:

- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on

onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?

- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi

Draga.

Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten

koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki

minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin.

Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä!

Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille

asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä.

Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä

voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin

paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja

kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua,

että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita,

poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän

tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat

aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.

- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka

seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.

- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.

Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.

Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.

- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme,

kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!

- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi

kyllä, miksi valitsi hänet.

- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon

puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin

jatkan minä sitte puhettani.

- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on

sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.

- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni!

sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen,

minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä

kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä

ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni

kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän

sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.

- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!

Kuulkaamme Dragaa!

Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren

puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin

olisi hän tahtonut sanoa:

- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla

oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus

vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.

Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois

ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen

takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei

jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen

vaikutuksen kansaan.

- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en

tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette

kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja

me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti

Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan

puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut

yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä

en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi,

monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin

saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella

lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana

mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä,

jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin

häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä

syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi

on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle.

Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta

vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat

vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen

ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan

jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin

teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa

yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin

kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka

raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle

on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat

ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella

tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet

parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat

kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen

ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani

ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne

omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni!

Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun

kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta

syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi

hävetä.

Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema

repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se

ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä

vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni,

että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä

mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä

ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä

iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta

joka päivä.

Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut

kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän

tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja

pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.

- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa

minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista

meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä

olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes

avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua

kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos

hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä

vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä

ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan

isänmaani onni ja menestys.

- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa

väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!

Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella

huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen

yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan

ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen

poven alla sattuisi olemaan musta sielu.

- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä

oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan,

sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista

koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä,

arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä

ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on

vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua

vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä

he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme.

Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän

väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte,

hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä

vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin

iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he

yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte

täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien

alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän

silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun

sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle

vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä

enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte

tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!

Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on

puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy

röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun

hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät,

eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla

hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen

sen puhtaalla omallatunnolla.

Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin

viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi

ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.

Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä

hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien

silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain

määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa

järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen

määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja

kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti

äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?

Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä

murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he

olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään

Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki

ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän

kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut

muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.

- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti

Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan

tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne

tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut

missään tekemisessä hänen kanssansa.

Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan.

Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan

salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai

naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.

- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja

heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut

teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka

oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja

inhottavaa ilkeyttä.

Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet

ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he

eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat

edes takasin portin edustalla.

Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti

helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä

mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle

ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut

vihollisistaan.

- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka

olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta

rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän

teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua

takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän

ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo,

että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.

Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön

huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.

Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.

- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä

on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi?

Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et

sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on,

tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu

herra!

- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan

suosiota.

- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin

käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein

koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa

vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä

tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä

sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican

perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä

Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.

Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa

ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka

kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla

Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga

painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää

häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun

puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka

kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään

tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian,

hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi,

kuihtua ja kuolla.

- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen

kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä

halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle

tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän

kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri

voi sitä peittää.

Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka

päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen,

joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi

vaimokseni.

Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää

koske kättäni.

Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja

poistui.

Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan · 第 101 / 112 题