Verimerkki.
Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan
Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden
läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.
Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin
päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää,
miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.
- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin?
kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä
melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin,
Stefan Naumovitsch?
- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin
velvollisuuteni.
- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin
orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana
teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch,
suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun
ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?
- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että
nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en
minä kärsisi miehenä enkä upseerina.
- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan
naisena.
- Niin, teidän majesteettinne, naisena.
- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi
sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette
niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä
pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon
vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla,
kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt
sinua onnelliseksi?
- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin
luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin
tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan
hurmaustila.
- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se
ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko
elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa
minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet
taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut
kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole
oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en
varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.
Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:
- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin
arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä
kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä
niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee
teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.
- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga
halveksien.
- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin
mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen
ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin
teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin
lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa
enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.
Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli
tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut
jäänyt ilman todistajia.
- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?
- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa
kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän
majesteetillenne.
- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.
Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet
kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin
mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton.
Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.
- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle
palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.
Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus
kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli
voittanut itsensä.
He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan
luoksensa.
- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli
täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli
Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita
sotamiehiä seuraamaan meitä.
Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He
olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.
- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa
perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko
teillä kiväärit ladattuina, miehet?
- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä
osastoa.
- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he
nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään
miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.
Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään,
kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga
ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku
tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu
ja sitte vielä niin kaunis.
Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja
Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka
vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun
ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.
Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä
musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.
Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä
vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa
myöskin huuto:
- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin
laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian
kuningatar!
Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta,
että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi
suoraksi ja huusi korkealla äänellä:
- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta
kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne
väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada
puheenvuoroa?
Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan
kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla
äänellä:
- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on
onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?
- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi
Draga.
Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten
koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki
minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin.
Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä!
Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille
asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä.
Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä
voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin
paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja
kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua,
että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita,
poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän
tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat
aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.
- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka
seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.
- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.
Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.
Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.
- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme,
kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!
- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi
kyllä, miksi valitsi hänet.
- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon
puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin
jatkan minä sitte puhettani.
- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on
sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.
- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni!
sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen,
minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä
kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä
ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni
kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän
sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.
- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!
Kuulkaamme Dragaa!
Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren
puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin
olisi hän tahtonut sanoa:
- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla
oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus
vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.
Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois
ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen
takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei
jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen
vaikutuksen kansaan.
- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en
tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette
kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja
me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti
Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan
puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut
yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä
en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi,
monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin
saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella
lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana
mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä,
jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin
häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä
syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi
on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle.
Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta
vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat
vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen
ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan
jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin
teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa
yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin
kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka
raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle
on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat
ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella
tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet
parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat
kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen
ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani
ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne
omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni!
Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun
kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta
syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi
hävetä.
Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema
repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se
ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä
vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni,
että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä
mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä
ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä
iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta
joka päivä.
Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut
kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän
tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja
pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.
- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa
minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista
meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä
olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes
avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua
kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos
hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä
vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä
ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan
isänmaani onni ja menestys.
- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa
väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!
Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella
huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen
yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan
ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen
poven alla sattuisi olemaan musta sielu.
- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä
oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan,
sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista
koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä,
arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä
ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on
vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua
vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä
he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme.
Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän
väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte,
hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä
vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin
iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he
yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte
täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien
alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän
silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun
sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle
vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä
enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte
tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!
Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on
puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy
röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun
hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät,
eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla
hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen
sen puhtaalla omallatunnolla.
Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin
viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi
ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.
Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä
hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien
silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain
määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa
järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen
määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja
kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti
äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?
Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä
murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he
olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään
Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki
ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän
kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut
muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.
- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti
Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan
tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne
tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut
missään tekemisessä hänen kanssansa.
Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan.
Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan
salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai
naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.
- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja
heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut
teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka
oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja
inhottavaa ilkeyttä.
Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet
ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he
eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat
edes takasin portin edustalla.
Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti
helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä
mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle
ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut
vihollisistaan.
- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka
olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta
rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän
teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua
takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän
ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo,
että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.
Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön
huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.
Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.
- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä
on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi?
Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et
sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on,
tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu
herra!
- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan
suosiota.
- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin
käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein
koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa
vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä
tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä
sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican
perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä
Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.
Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa
ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka
kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla
Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga
painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää
häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun
puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka
kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään
tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian,
hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi,
kuihtua ja kuolla.
- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen
kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä
halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle
tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän
kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri
voi sitä peittää.
Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka
päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen,
joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi
vaimokseni.
Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää
koske kättäni.
Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja
poistui.