Kansan nurina.
Konakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt
suuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne,
jotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään
uskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.
Oliko se sitte totta, voiko se olla totta, mitä he näkevät?
Portilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan
naisen ruumis.
Mutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti
joukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri
paperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:
Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga
rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.
Katsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot
olivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät,
lasi maiset silmät.
Olikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt
sellaista pilaa?
Muutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja
huomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan
kiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten
kulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili
väkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.
Kuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman
aikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he
olivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla
nukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa
luo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa
kuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa,
kaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen
horroksiin.
Edellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen
käsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he
olivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli
alhaalta kadulta.
Tuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. —
Mene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.
Tuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän
pelästyneenä peräytyi takasin.
- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla
alhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin
ja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan
raivon ja vihan ilmaus.
Aleksanteri vaipui kuolonkalpeana tuolille.
- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä
palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä
turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!
- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin
äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? —
Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet
kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että
kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi,
on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta,
kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi
ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!
- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri
katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki
uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo
kauan aikaa sitte.
- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia,
vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta
muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.
Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille
olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän.
Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.
- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi
kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut,
vai — mitä he tahtovat?
- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin
juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä
teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää
kirjoituspöytää.
- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.
- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.
- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen
majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.
Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin
virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan
etuhuoneessa.
Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan
mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka
vieressään.
- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden
kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.
- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa,
joka seisoo konakin ulkopuolella?
Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun
Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista
ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.
- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään
väkijoukosta konakin ulkopuolella.
- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä
— niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän
huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.
Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan
voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen
käsivartensa nykäisevän omaansa.
- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei
teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein
piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te
piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle
siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on
suuri luottamus.
- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys
kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon
pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti
tiedon, mitä se merkitsee.
- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.
Stefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.
Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar
olivat yksin.
- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi
toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen
ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden
palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.
Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen
olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin
veisaisi hänen käskynsä alla.
- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä
en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt
tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen
hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.
Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä
kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.
Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että
hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä
sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta
suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista.
Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen,
nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi
vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.
Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli
kohta ilmi.
- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin
päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö
nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat
velvollisuudet voidaan yhdistää.
- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.
- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on
osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.
- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä
en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä
kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.
- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi
Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.
- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös
tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua
ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana
olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin
kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua
jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah,
Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia —
ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!
- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi
Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin
niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen
Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta
minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille
selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja
tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.
Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.
- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on
tapahtunut?
- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan
kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein
arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.
- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä
tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita
päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän
vaan aikone hyökätä konakiin?
- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan
nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa.
Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on
tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat
ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja
ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu
sanoja, joita minä en tahdo kertoa.
Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin
kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän
kasvoissaan oli tuskan ilme.
- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar,
että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija?
Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina
kaksi sotamiestä.
- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. —
Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on
muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano
mitään nähneensä.
- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyi
Draga.
- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän
majesteettinne sen nimenomaan?
- Minä käsken sen.
- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:
"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla
Kruschedolin ja Belgradin välillä!"
- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat
hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he
minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.
- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta
ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.
- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen,
että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole
kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua
alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin
tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.
Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin
mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen
rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun
ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja,
nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja
vaipuisi tiedottomana maahan?
- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä
kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja,
ajattele, jos he tappavat sinut!
Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin
halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.
- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta!
huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää
vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä
annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava
lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä,
tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.
Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän
aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja
otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä,
että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit
käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi
vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne
tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa.
Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös
ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä
levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös
konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin
kuningasparille.
- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on
hirmuista!
Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi
täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.
- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos
teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai
ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä?
lisäsi hän pilkallisesti.
- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian
tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään
pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te
suvaitsette.
- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä
hetkellä.
Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos
he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.
- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. —
Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään
muuta.