Tärkeä ruumis.
Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti
itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut
tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta
hänen syyttäjäkseen ja huutaa:
- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —
Hän on tahtonut tappaa minut.
Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää,
joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu
salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?
Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!
Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.
Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan
Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi
junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei
ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan
yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen
Genia mennyt sisälle.
Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään
vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän
puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän
ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä
kuolemaa hän oli ollut.
Silloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen
käsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa
silmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä
tuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta,
siitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen
kuiskaavan hänelle:
- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle
olkoon kiitos, että löysin sinut!
Ei, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään.
Hän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän
käsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän
arveli, että se oli unta — ihanaa unta.
- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän
todellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat
silmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo,
mikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme
yhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.
- Genia!
Hän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi
syvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo,
jota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi
todellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.
- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti
hänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun
suudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut
takasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty,
me olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät
kykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän,
etten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme
naimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin
mahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä
rakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se
olet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän
tunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi
ovat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja
kunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!
He istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä
ja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.
Mutta — mitä se oli?
Samassa kuului räminä, kuin olisi ikkunaruutu lyöty rikki.
He hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.
Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla.
Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään
pidettävän kiinni.
- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.
- Kuningas ja kuningatar.
- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen
kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei
enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!
- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa,
ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan
myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme
Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta
Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan
sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä.
Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo
tapahtunut.
Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman
äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.
- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista
tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle
huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.
Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui
siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa
häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä.
Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.
Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei
hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.
Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat
jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta
siitä ei seurannut heti kuolema.
Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt
ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut.
Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä
viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet.
Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.
- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär,
sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun
edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää
kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.
Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa,
että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä
kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa
pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän
nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän
hetkeksi sai tajuntansa.
Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli
näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen
korviinsa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään
makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen
hypähti hän satulasta.
- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.
Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla
loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.
Ratsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.
Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka
ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.
- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä
teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä
voi mitään tehdä — te olette kadotettu.
- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen
— yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille
murhaajani nimen.
- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut
tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?
- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se
ilkeä — se kiittämätön.
- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että
teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte
sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia
teidän lapsellenne.
- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon
kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi
Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin
hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista
tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli
vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja
se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he
ovat — no, minä sanon sen teille.
Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas
Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita,
herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä
syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä,
kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on
niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan
Dragan aivoissa.
- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte
nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän
kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —
- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun
tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!
Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän
kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä
kuolevan houreena.
- Ajatelkaa, sanoi hän — sanotteko olevanne Lunjevica?
No, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole
todistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.
- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte
taskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy
selvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat
avioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka
murhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen
nyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään
parasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli
epäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille.
Tämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän
syvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:
- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata
ranskalaista konjakkia!
Hi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman
tavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja
polttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?
Vieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut
houkuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka
hänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta
arvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti
kätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia
kellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden
sisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.
- Toden totta, huudahti hän — tämä on todellakin Dragan äiti!
Vaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan
tapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on
tyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän
kyyneleitäkin puhuessaan äidistään.
- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra,
minä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille
koko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään.
Silmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä!
Antakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas
vatsaan.
Hän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa
jälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.
- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon.
Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, —
minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä
maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä.
Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas
minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin
jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten
kanssa.
Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi
taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No,
mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa
lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on
tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt
naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua
tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen,
hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään.
Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta
kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa.
Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun
täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.
Hän kiemurteli itseään tuskissaan.
Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää,
ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä
hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.
- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit
kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus
tapahtui tänään?
- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet,
mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.
Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina
asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi
lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä
kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä.
Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri
Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no
niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin
oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa
ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse,
enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut
syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan?
Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin.
Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin
minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni
sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua
pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.
Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni
ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että
vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle
suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen
miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.
Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen
vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle
olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo
kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.
Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan
tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin
molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin
liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä
vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin
hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään
minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja
tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes
antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle,
mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja
sanoi minulle:
Äiti, tule sisälle!
Minä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin —
lykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin
alle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei
kestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä.
— Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä
tekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni,
ja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon
kiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan
nähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta
taivas ja helvetti kaikuu:
"Äidinmurhaaja — kirottu peto — mitä olet tehnyt?"
Vanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja
näki, että pian oli loppu käsissä.
- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne
ristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!
- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut
muuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon
parempi!
Nuori ratsastaja värisi kuullessaan nämä sanat.
- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo
juonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä
en ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus
olla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin
sanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle
kaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.
- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No,
mitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja
joskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen
huono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa
isänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun
olin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli
tosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä
otin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille,
kun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän
kuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei
hänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei
ole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.
Mustalaisverta!
Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi,
että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.
Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä
ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.
- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti.
— Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa,
tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. —
Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein
kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!
Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani
joutuivat?
Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas,
hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. —
Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!
Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana
ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten
makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti
elämänneste vuoti ulos.
- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä
äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen
äitinsä! —
Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat
tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut,
pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne
minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä
on isäsi. — Viinaa, viinaa!
Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte
sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.
Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No
niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.
- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen
minuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian
kansalle.
Hän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin
ja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti
hevostansa ja ratsasti pois.
Matka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedä
Dragan äidin ruumiin.
Ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin
sihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.