Äidin murhaaja.
- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. —
Minähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo
kuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta
näetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua,
tyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!
- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käski
Draga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.
Neljä lakeijaa juoksi esiin ja tahtoivat vetää juopuneen pois paikalta.
Sanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan
kun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.
Hän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui
taapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois,
kuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä,
jotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua
raivoavaan naiseen.
- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa
kättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä
minä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet
maailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule
syliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!
- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän
puhuu?
- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton
vaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin,
ettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin
vastenmielinen.
Näin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili
eukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar
voinut tehdä vastarintaa.
- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää
tunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein
olen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko
miehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —
- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon
kuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!
- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä
kiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä
kaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä
olen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti
tämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento,
se katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy
itkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!
Hänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui
sydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin
itkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat
kyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli
tässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä
parhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että
kuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut
kiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät
vanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.
Siellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän
nosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.
- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon
mielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka
kyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.
Kuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana
vaipuneena samettisohvalle.
- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas.
Kuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?
- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. —
Enhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston,
että tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on
hänen kuolintodistuksensakin.
- No, sitte ei enää puhuta siitä asiasta, arveli kuningas.
Samassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi
kumartaen takasin.
- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. —
Mutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.
- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin
ilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että
pieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on,
sitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun
on kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.
Asemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa
vihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja
vaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se
oli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle.
Hän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten
tavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin
kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin
ei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että
juna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla.
Mutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin
pääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.
Mutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui.
Juopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä
pakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi
portaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti
ulos vaunun oven reunasta.
- Draga, tyttäreni! huusi hän. — Avaa Draga, minä se olen äitisi!
Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme
kimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi
heti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia
matkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.
Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä
veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.
- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa,
mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.
- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon
hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.
Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko,
kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin
minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt
kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.
Kuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla
liikkeellä.
- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen
kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä,
missä hän kuolee.
Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän
naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä.
Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran
pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.
Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni
ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen
vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä,
sydäntäsärkevällä äänellä:
- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon?
Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi?
Avaahan toki! Minä en enää kestä!
Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa
sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli
hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään
sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon.
Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.
- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä —
Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä
aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda
minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin
— minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun
kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!
Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei
lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.
- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki
eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä,
että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa
ihminen. —
Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen
vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:
- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän
naisen kanssa?
- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä.
En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta
käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?
- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas?
sanoi Draga nopeasti.
- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen
joutua turmioon, tämä nainen —
- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä.
Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa
käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:
- Sinun äitisi!
- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me
luulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.
- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka
haisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?
- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on
synnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut
johonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi
siihen, että —
- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä
äänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa,
kuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä.
— Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli
politiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla
Serbian kuninkaana, mutta tämä nainen —
- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli,
keskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä
olet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun
silmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo,
tämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee
kanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin
edustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla
äänellä:
Minä olen kuningatar Dragan äiti, minä olen kuninkaan anoppi, minä
olen —
- Avatkaa, avatkaa! kuului sähisevä ääni ulkoa.
— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen
sisään — vaikka minä —
Samassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin
sirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus
irroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan
ruudun.
- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme
jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me
olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.
- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä
ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs,
Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa,
sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.
- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. —
Draga sinä aiot —
- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan
samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien
alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä,
joka vei Milanin hengen?
- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni
hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani?
Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?
- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen
täytyy tapahtua — muista se!
Kimakka vihellys kuului nyt veturista.
- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että
kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee
halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo,
että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en
tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni
ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua
sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri,
niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!
Jos rakastat minua!
Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen,
intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.
Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi
kädet kasvoillensa.
- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta
välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi,
minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme
aikaansaaneet tämän murhan.
Päättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.
Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa,
että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa
hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen
hänet vaunuun.
- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran
olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi
kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on
hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on
kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.
- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!
- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä
minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä
horjahtaisin ja kaatuisin.
- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta
kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi
kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa
kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.
- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin
hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos
vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin
kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että
pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?
- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää
epäile!
- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut
irti —
Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä
sanat Dragan korvaan.
Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä
pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen
kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa
erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen
kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja
vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.
- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka
tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin
olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme
aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen,
kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.
Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä
äitini.
- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!
- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki,
mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. —
Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin
päättävästi.
- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.
- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen
ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan
teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut
telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa
tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja
annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään
toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema.
Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö
ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan
Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on
tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle
— mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään
syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt
pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?
- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua
vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan
silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä
edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!
Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni
molemmin käsin.
Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli
jäänyt radalle.