Särjetty sydän.
Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana
vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän
sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten,
istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä
elämän lähteen sisältöä.
- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava,
pikku rakas onnenpoikani!
Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä,
painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno,
tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin
yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin
uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä
kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää
yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä
ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti
voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia
aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan,
oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat,
jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa
välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä
tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.
Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän,
osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää.
Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne,
niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!
- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna
hänet koriinsa.
- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli
toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on.
Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte
niihin pian väsytään.
- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva
varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.
- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte
nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on
ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet
avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään
äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.
- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva
kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen
lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun
onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?
- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.
- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.
- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on
tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta
antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka
omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että
olette vielä velkaa siitä?
Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla,
sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä
juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen,
mitä oli saanut.
Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä
viimeisenkin kultarahan.
- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin
rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.
- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti
hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.
Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan
rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa
hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.
- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin
köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on
puolestani maksanut.
- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti
hymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin
hyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle.
Minä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.
Vanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului
melua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin
lattialle.
- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. —
Äsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon
ihmisiä.
- Ne ovat tuoneet sinne ruumisarkun, vastasi portinvartija.
- Ruumisarkun. — Kelle sitte?
- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään
talosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään
hänet ruumishuoneeseen.
- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan!
En tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi
Jumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?
- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli?
Niin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on
totta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.
- Onko hän paljon kärsinyt?
- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin
viime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen
sieluparalleen armollinen.
- Amen! lisäsi Sylva syvästi liikutettuna.
- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. —
Minä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä
se saa palaa pohjaan.
Akka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri
kun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman
Ninetten ruumisarkkua olkapäillään.
Portinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta
äkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat
ruumisarkkua.
- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti,
kuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa
pois tulelta.
Kaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta
ehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti
sen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.
Juuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka
kysyi:
- Anteeksi, oletteko portinvartija?
Eukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään
mustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin
suuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin,
ruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä
oli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi
oli kuljettanut hänet tänne.
- Mitä tahdotte, herrani? kysyi portinvartija. — Miten voin teitä
palvella?
- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä
talossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?
- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti
hymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.
Mutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli
miettivästi partaansa ja kysyi edelleen:
- Kuinka hänen laitansa on? Onko hän jo noussut ylös?
- Oh varjelkoon, lapsihan ei ole vielä kolmen päivänkään vanha!
- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?
- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän
olisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta
kuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen
minä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.
- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa.
Ehkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään
herran käskystä.
- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin
ystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.
- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se
nuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä
tarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.
- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin
puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.
Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän
nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös
puuportaita.
- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. —
Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen
Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että
mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta
tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle
lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki
pitää sanansa.
Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi
heti numeron 34.
- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää
olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee
suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne
siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei
koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen
kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan
jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin
jakavat rikkaiden aarteita köyhille.
Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa
sisään!
Hän avasi oven ja astui sisälle.
Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen
silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.
Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli
vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin.
Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen,
vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta.
Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan
hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän
oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja
katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan.
Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!
- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne
herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli
pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää
huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden
pitää huolta teistä ja teidän —
Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta.
Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä
lepäävään olentoon.
Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta
hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin
olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu
kuvastui hänen kasvoillaan.
Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti
vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä
pelkoa ja sydämellistä rakkautta.
- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä,
sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!
- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo.
— Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän
nyt vihdoinkin.
- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen
käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi,
sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta
vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos
tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan,
mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn
häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti!
Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.
- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut
löydän!
Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin
ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle,
aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä
tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät
ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja
panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos
hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja
tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä
silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta
naista kohtaan.
- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka
muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen
hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä
neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen
tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän,
joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi
ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun
tähtesi — —
Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni
sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen!
"Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein
kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat,
pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen.
Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut
kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun
lausun nimen Sylva, on inhon tunne.
- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun
selitystäni?
- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka
teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.
- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän
käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko
häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla
mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa
satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen
tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?
Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa
kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:
- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.
Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä
häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän
tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.
- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä
ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti
rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän
kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä
olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!
Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon
tietää kaikki!
Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin
silmin raivosta vapisevaa miestä.
- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta
niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme
Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.
- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita
naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.
- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois
yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!
- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe,
sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu
asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut
vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen
taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he
maksoivat sinulle?
- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan
niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.
- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän
toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.
Entäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.
- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja
vietiin pois hänen huoneestaan.
- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka
sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen
ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?
- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet
vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi
ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä
olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään
vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun
täytyi menehtyä.
Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui,
kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää
kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta,
jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla
rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä
jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän
oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja
kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle,
että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin
vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut
vähintäkään epäilystä pahasta.
Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo
vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat
silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä,
kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli
lausunut ne.
- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta
ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle
kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä
ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne
vei hän sinut?
- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle
kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.
- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua,
sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.
- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.
Hän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.
- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä
kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten
tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän
kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä
välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun
hyväillä itseään.
- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet
maailman.
- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen,
intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä
päivänä, eikä tullut enää takasin.
- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä
seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän
komeaan, valosta säteilevään taloon.
Tämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät
yhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut
tekevänsä minut vaimoksensa, että hän —
Sylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän
heittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin
tahtoisi hän estää itseään puhumasta.
Mutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen
huuliltaan ja sanoi hammasta purren:
- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä
sinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun
kanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä
tahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on
miehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä
on sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun
lihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi,
jonka kuva makaa tässä korissa?
- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa
sinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin
kaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua
sittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.
- Hän on sekasikiö, kiljui Demeter — koiran sekasikiö!
- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen
vapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä
aina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille
mitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on
petosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä
piirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin?
Emmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle
olennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!
- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani,
sillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen,
muuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi,
joka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä
sano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.
- Laupias Jumala! huusi Sylva.
- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen
korista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan,
ratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!
- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään
pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa
sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin
sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli.
Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta.
Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.
- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko
kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko
todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan
kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli,
tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo
intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun
onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta
nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.
Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki,
niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja
riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat
Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa
olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo,
mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.
Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen,
joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka
alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää
hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este,
johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu
päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama.
Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka
hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen
heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien
ryöväri.
Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli
salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se
tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän
olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja
kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja
kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen
kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.
Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä,
joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä,
viimeinen isku oli ollut kuolinisku.
Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin
paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko
Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko
maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein
puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.
Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä
tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen
silmänsä näyttivät sammuvan.
- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn
viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle
anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut
oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!
Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä
voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.
- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä
se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä
rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en
ollenkaan pelkää kuolemaa.
- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna
minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin
kylmät.
Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja
suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta
elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti
yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti.
Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.
Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja
surullisesti katsoi hän isäänsä.
- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.
- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala,
minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!
Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä
tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi,
tyttäreni?
- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän
minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi
antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä... pian, pian! Minä
tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan... Lapsi, isä, heti...
ennenkuin on liian myöhäistä.
Demeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä
syliin.
- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt
täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää
ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja
hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.
- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on
Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee
minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi,
äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon
sinulle.
- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä
tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.
- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois
luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja
vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut
minun luokseni kotiin.
Hänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.
Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen
sitte takasin tyynylle.